19.6.2018

Sadetta, sadetta!

Voisin itkeä ilosta. Täällä sataa. Täällä ihan oikeasti lopultakin sataa. Kuivankoppurainen maa saa viimein vettä. Luonto saa mahdollisuuden herätä taas viheriöimään vehmaana niin kuin kesäkuussa kuuluu. Eläimet löytävät pian juomavettä muualtakin kuin kuivumiselta säästyneiltä isoimmilta vesipaikoilta tai ihmisen tarjoamilta juottoastioilta. Kuivuneet purot alkavat taas virrata. Sadepisarat, jotka tipahtelevat lehdiltä ja ropisevat hiljaa ikkunaan, voisivat olla myös jonkun onnenkyyneleitä.

Turussa satoi viimeksi kunnolla toukokuussa, kun ukkoskuuro pyyhkäisi yli, mutta silloin vettä tuli hetkessä niin paljon, että se suurimmaksi osaksi vain virtasi menemään imeytymättä maahan juuri lainkaan. Siitä pitäen on ollut kuivaa, enimmäkseen aurinkoista ja aika helteistäkin. Jossain vaiheessa kesäkuun alkua saatiin muutaman minuutin pieni tihkusade, mutta sitä nyt ei voi laskea yhtään miksikään. Samaten jonain yönä sateli hetken, mutta aurinkoinen päivä haihdutti vedet pian ilmaan. Tämä alkukesä on ollut siis melkoisen rankkaa aikaa luonnossa.


Kunpa heti perään ei tulisi aurinkoa, ettei vesi saman tien haihtuisi pois. Kunpa sade jatkuisi. En ole koskaan ennen kaivannut "perinteistä juhannussäätä" niin paljon kuin tänä vuonna. Tiedän, että juhannuksena saa kuitenkin kuulla taas sitä ainaista valitusta kauheasta säästä. Ollaanhan sentään suomalaisia, ja Suomen kesä on vuoden paras päivä. Tänä vuonna en kuitenkaan pysty millään muotoa olemaan samaa mieltä "perinteisen juhannussään" kehnoudesta. Tämä on ihanaa! Vihdoin viimein viileää ja kosteaa ilmaa, sitä kauan kaivattua epävakaata säätä, joka mahdollistaa luonnon kesäisen kukoistuksen.

Olen tässä viimeisen viikon aikana katsellut hiukan alakuloisena maisemia ja miettinyt, miten elokuiselta kaikki jo näyttää. Heinikko on tuleentunut. Koivuissa näkyy keltaisia lehtiä. Kukat, jotka kukkivat tavallisesti juhannuksen aikaan, ovat jo lakastuneet. Nyt eletään kuitenkin vielä kesäkuun puoliväliä. Kesäkuussa luonto tavallisesti viheriöi vehmaana, kasvillisuus on yhä tuoretta, kaikki kasvaa hiumasti ja keskikesän kukkijat aloittelevat pikkuhiljaa. Tämä tuntuu oudolta, poikkeukselliselta ja huolestuttavalta, enkä osaa oikeastaan olla puhtaan iloinen viikkokausia jatkuneista poutasäistä, en varsinkaan niistä paikoilleen jumiutuneista helteistä.


On vähän hassua, että niin suuri osa suomalaisista pitää kesähelteitä ja poutasäitä jotenkin absoluuttisen hyvänä asiana ja sateita pelkästään pahana ja ongelmallisena kesän riesana. Eikö ole itsestään selvää, että molempia tarvitaan tasapuolisesti? Minusta on tosi ärsyttävää, kun meteorologi telkkarissa puhuu helteistä iloiseen sävyyn ja pahoittelee sateita ja viileitä kesäsäitä - aivan kuin kuuman aurinkoinen sää olisi tai sen pitäisi olla kaikkien mielestä se ainoa oikea kesäsää.

Hellesäät ovat hengenvaarallisia riskiryhmiin kuuluville, ja aivan terveenkin ihmisen elimistö kuormittuu pitkään jatkuvassa kuumuudessa. Ilman sadetta maatalous ajautuu kriisiin. Poutaisena ja kuumana alkukesänä luonnon eläimet kärsivät nestehukasta imettäessään poikasiaan saamatta itse vettä juodakseen. Jos kuivuus jatkuu, pohjavesivarannot ehtyvät. Jatkuvan kuuman poutasään ongelmien luetteloa voisi vain jatkaa ja jatkaa.

En sano, että läpeensä kylmä ja sateinenkaan kesä olisi yhtään sen parempi. Suomen luonto on sopeutunut sateen ja poudan vuorotteluun. Täkäläiset viljelykasvit ovat myös pitkälti valikoituneet sen mukaan. Vaihteleva sää mahdollistaa lämpöisistä ja aurinkoisista kesäsäistä nauttimisen ilman niiden pitkittymisen aiheuttamia haittoja. Kuten sanottu, molempia tarvitaan, vuorotellen, tasapainossa.


Aion nauttia sateisesta juhannuksesta täysillä - jos siitä nyt edes tulee sateinen. Viime viikkojen kuluessa on tullut jo monta kertaa kytättyä sääennusteita toiveikkaana, mutta sadekuuro toisensa jälkeen onkin peruttu. Ties mitä tässä vielä tapahtuu. Odotan jännityksellä.

Nämä kuvat ovat muuten Kuusistosta viime juhannukselta. Silloin satoi. Mutta hei, nyt on aika toivottaa teille kaikille hyvää juhannusta, satoi tai paistoi, ja vetäytyä hetkeksi pois blogin äärestä!

17.6.2018

Merellistä sisustusta

Tässä huushollissa sisustusprojektit etenevät tyypillisesti aika hitaasti. Hankintoja saatetaan suunnitella ja sopivia esineitä haeskella kauan, jopa vuosia. Emme siis ole lainkaan sellaisia tyyppejä, jotka marssivat päiväksi Ikeaan ja tulevat sieltä kotiin valmis sisustus mukanaan. On jotenkin luontevampaa rakentaa kokonaisuuksia pikkuhiljaa ja haalia esineitä yksitellen, niin että jokaisella on oma tarinansa ja merkityksensä, kuin ostaa kaikkea kerralla. Osittain tähän vaikuttaa tietysti sekin, miten hidas minä olen toteuttamaan juttuja, joita olen aikeissa tehdä - ja minä olen kuitenkin meillä se, joka ompelee ikkunaverhot ja muut tekstiilit.


Kun muutama vuosi sitten minä ja Krotti muutimme nykyiseen asuntoomme, jossa on makuuhuone, jonka seinät on maalattu vaaleansinisiksi ja lattia on tummanruskeaa puuta, aloimme heti suunnitella huoneen sisustamista merellisen teeman mukaan. Yhdellä seinällä on valkoisia lautoja, jotka tekevät siihen kivan vaakaraitakuvion. Parketin väri tuo mieleen vanhat laivat. Me olemme molemmat meri-ihmisiä ja olimme haaveilleet merellisesti sisustetusta kodista tai vaikkapa vain yhdestä huoneesta. Niin tämä sisustusprojekti lähti käyntiin.

Omasta takaa löytyikin sopivasti valkoisia huonekaluja, jotka eivät sinänsä ole mitenkään merellisiä, mutta jotka valkoisina sopivat värimaailmaan ja tuovat tietysti hiukan valoisuutta muuten aika hämärään huoneeseen. Vaikka seinien sininen onkin vaaleaa sävyä, se yhdessä lattian kanssa ei kuitenkaan ole mikään helein yhdistelmä. Lisäksi huoneen ikkunat ovat jonnekin pohjoisluoteeseen päin, joten valoa ei ole turhan paljon. Tunnelmallisen hämärät tilat ovat mielestäni ihan mukavia, rauhallisen ja kotoisan tuntuisia, etenkin jos niissä on tarkoitus nukkua, mutta liian synkkää ei saa olla.



Ostimme edesmenneen Kodin Ykkösen alennusmyynneistä pari hunajakennonmuotoista hyllyä, joille ruuvattiin ripustuspaikat valkoraitaisen seinän lautoihin. Toveri Krotti hankki sisustuskäyttöön tarkoitetun kalaverkon ihanasta Ocean Spirit Storesta. Näistä muodostuikin kiva kokonaisuus seinälle. Lokeroihin aseteltiin Krotin vanha myrskylyhty ja kynttilä, jonka värit ovat kuin suoraan myrskyävältä mereltä. Sain toveri Vötkylältä tuliaisena Englannista jostain merimuseosta hyvin teemaan sopivan kellon. Se on nimenomaan Captain's Bell, koska kaverit sanovat minua usein Kapuksi.


Pieni siniharmaa lyhty on Kustavin savipajan tuotantoa ja roskislöytö. Krotti dyykkasi sen. Isompi lyhty on puolestaan ostettu ihan vain Plantagenista. Niissä tulee välillä poltettua tuikkuja, mutta enimmäkseen ne ovat vain koristeena. Majakkalyhdyn ostimme viime syksynä Tammiluodon viinitilalta. Se on suomalaista käsityötä. Olimme jo pitkään etsiskelleet merelliseen sisustukseen sopivaa pientä majakkaa, mutta mikään halpatuontimassatuotantokrääsä ei houkutellut ja hyvät vaihtoehdot olivat pitkälti aivan liian kalliita. Olikin aivan hurjan mukavaa löytää lopulta juuri se oikea majakka meille!

Haluaisin hankkia vain sellaisia sisustusesineitä, jotka ovat laadukkaita ja merkityksellisiä, ilolla tehtyjä ja ehkä ainutlaatuisiakin - sellaisia, joilla voi olla mukava tarina ja joita katsellessa ilahdun aidosti. Meriteemaisia tavaroita tulee vastaan marketeissa ja markkinoilla kasapäin, mutta oikeita hyvän mielen tavaroita pitää hakemalla hakea. Niiden hinnat ovat myös korkeampia - ellei esine sitten sattumoisin tule vastaan kirppiksellä tai ole jo peräti kaatopaikalle menossa - joten hankintoja pitää harkita pitkään ja hintoja vertailla. Toki sitten, kun kauan etsitty esine löytyy, siitä voi olla sitäkin iloisempi.


Pöydän nurkalla komeileva muovikala Big Mouth Billy Bass on aivan karsea esine, mutta se on myös ironisella tavalla tosi hauska ja sopii yllättävän hyvin tähän kokonaisuuteen. Emme me sitä kuitenkaan ole itse hankkineet. Krotti sai sen veljeltään, joka löysi sen jostain varastojen kätköistä ja paketoi meille joululahjaksi. Se oli aikanaan heidän lapsuudessaan seinällä pelottelemassa ohikävelijöitä laulullaan ja sätkyttelyllään. Me emme pidä siinä paristoja, ettei se vain ala metelöidä ja heilua yhtäkkiä.

 
En halua sisustaa niin, että kaikki tylsät ja ehkä rumatkin laitteet ja käyttöesineet kätketään johonkin ja esille laitetaan vain harkittuja sisustuksellisia tavaroita. Olisi turhauttavaa joutua kaiveleman jokapäiväisessä elämässä tarvittavia asioita kaappien kätköistä vain siksi, etteivät ne sovi sisustukseen. Niinpä pöydällä on sekä ilmanpuhdistin että lääkekori. No, nykyään lääkekori on sentään itse virkkaamani ja teeman mukainen. Ilmanpuhdistimen päälle voi asettaa kivasti muita esineitä. Perinteinen työpöytävalaisinkaan ei ole ehkä kaikkein sisustuksellisin, mutta mielestämme se on juuri hyvä.

Korunaulakko ei sekään ole varsinaisesti mitenkään erityisen teemaansopiva, mutta täytyy silläkin jokin näppärä sijainti olla. Huoneen nurkassa oleileva niin sanottu varatuoli sen sijaan tuntuu jotenkin sopivan paikalleen, vaikka oikeastaan se on siellä vain jemmassa niitä tilanteita varten, kun sille tulee käyttöä. Välillä sen päälle tietysti kasataan kaikenlaista sälää. Tuolin vieressä on paperinen kassi, jossa säilytämme kaikkia julisteita ja sen semmoisia isoja paperirullia, jotka pitää varastoida siististi mutta joille ei juuri nyt ole käyttöä. Jotenkin ne tuovat mieleen vanhat karttarullat ja näyttävät siten ihan kivoilta osana tätä kokonaisuutta.


Nyt voisin sanoa, että tämä pääty meriteemaisesta huoneesta alkaa olla valmis, mutta muuten sisustus kaipaa vielä täydennystä. Olemme pyrkineet haalimaan niin paljon Itämeri-aiheisia julisteita ja kuvia, että voisimme peittää niillä ison kaapiston liukuovet. Merikartat peittävätkin jo toista puolta ovista, mutta toisella puolella on vielä aukkoja. Ainoalla ehjällä pitkällä seinällä on pieni valkoinen tauluhylly, jolle olisi tarkoitus asettaa merimaisemamaalaus, mutten ole saanut taulua vielä valmiiksi, ja muutama koriste-esine, jahka löydämme ne juuri oikeat. Niinpä säilytämme hyllyllä kynsilakkoja. Ne kyllä kaipaisivat parempaa säilytyspaikkaa ja ennen kaikkea enemmän hyllymetrejä.


On kyllä sanottava, että tässä huoneessa on tosi vaikea valokuvata. Ikkunaseinän suuntaan on liki mahdoton ottaa kuvia ainakaan minun kamerallani, sillä kaihtimet avoinna vastavalo saa koko muun huoneen näyttämään aivan pimeältä ja puolestaan ilman ulkoa tulevaa valoa kuvat ovat pelkkää kohinaa. Sattuneesta syystä minulla ei ole kuvia tekemistäni verhoista, jotka ovat väriteeman mukaisesti harmaat ja vaaleansiniset. Ikkunalaudalla on myös kolme lasista tuikkupurkkia, kaksi sinistä ja yksi kirkas. Lattiamatto on vaaleanharmaa.


Otin osan näistä kuvista kevättalvella, kun lumihanki heijasti auringonpaistetta sisään siinä määrin, että päätin kokeilla onneani, mutta enemmistön kuvista napsin pari viikkoa sitten hyvin aurinkoisena päivänä, jolloin valo peilautui hauskasti viereisen talon ikkunoista sisään ja huoneessa oli oikeastaan melkeinpä valoisaa.

15.6.2018

Kesäyö

Kesäöitä on liian vähän. Ne virtaavat ohi, hupenevat nopeasti, eikä yhteiskunnan päiväpainotteisen vuorokausirytmin vaatimuksien tahdissa elävä ihminen pysty antamaan niille niin paljon huomiota kuin haluaisi. Keskikesän valoisissa, sinisenhämyisissä öissä on jotain, mikä saa minut haaveilemaan, että voisin viettää tämän ajan vuodesta nukkuen päivisin ja valvoen öisin. Kun kuuman kesäpäivän jälkeen aurinko painuu mailleen maalaten taivaan leimuavaksi ja ilmaan hiipii yön viileä kosteus, minua aina hiukan harmittaa, että juuri silloin pitäisi mennä nukkumaan. Onneksi välillä voi tehdä toisin. Varaan joka kesä ainakin pari viikonloppua siihen, että runnon vuorokausirytmini ympäri, läksin yön selkään ja palaan kotiin vasta aamun koittaessa.


Taidan itse asiassa olla edelleenkin hiukan väsynyt ja nukkumisvaikeuksissa viime viikonlopun jäljiltä. Järkkäsimme lauantaina Luonto-Liiton porukan kanssa yöretken Rauvolaan. Itse retki päättyi jo kahdelta, mutta olin sen jälkeen niin ylikierroksilla, että sain unta vasta aamuviideltä. Kyllähän sen sitten tietää, miten seuraava viikko sujuu. Aamut venyvät, jos mitään pakkotavaa menoa ei ole, ja iltaisin ei ole yhtään nukkumaanmenofiilistä. Jatkuvasti väsyttää hiukan. Koen yöretkeilyn olevan kuitenkin kaiken tämän arvoista.

Lähdimme retkelle auringonlaskun aikaan. Kuljimme ensin Katariinanlaakson läpi Turusta Kaarinan puolelle. Katariinanlaakson vanhassa lehdossa lauloivat satakielet, ja joku punarintakin helähti pari kertaa. Meri oli miltei tyyni. Tuomenkehrääjäkoit olivat peittäneet osan tuomista valkoiseen harsoonsa, joka näytti aavemaiselta hämärtyvässä metsässä. Tähyilimme puihin nähdäksemme pöllöjä. Etenimme hiljaa, valppaina ja varovaisesti, jos vaikka kohtaisimme jonkin eläimen. Öisin retkeillessä on aina läsnä pieni jännitys, odotuksen tunne, sillä koska tahansa vastaan voi tulla eläimiä, joita harvemmin näkee päivisin saati kovin läheltä. Viime kesäkuun yöretkemme mäyrähavainto pyöri jatkuvasti mielessä.


Kuljettuamme lehdon läpi siirryimme lenkkipolkua seuraillen Rauvolanlahden puolelle. Kaksi käkeä kukkui aivan vimmaisesti. Pienellä niittyläntillä heinikon seassa seisoskeli metsäkauris. Sen korvat näkyivät juuri ja juuri kasvillisuuden seasta. Ne kääntyilivät, kun se kuunteli meitä, mutta se ei lähtenyt pakoon. Jokin pieni eläin myös juoksi polun yli sankan metsikkösaarekkeen kohdalla, mutta se katosi ennen kuin siitä saatiin minkäänlaista käsitystä.


Lahden rantaa lähestyessämme korviini kantautui tosi tutun kuuloinen sirinä. Aloin jo hihkua pensassirkkalinnusta, vaikka en ollut vielä edes varma, oliko äänen lähde sirkkalintu vai jokin aivan muu. Ylitsemme kaartoi pari kertaa lepakko. Rantalaitumen lehmät lepäilivät kaikessa rauhassa märehtimässä ja tuijottivat meitä perinpohjaisen lehmämäisesti, kun kävelimme ohi. Sirisevä ääni kävi yhä selkeämmäksi, kun saavuimme ruovikon reunaan. Nyt se oli aivan selkeästi pensassirkkalintu. Ihanaa! Vaikka se on ehkä sirkkalinnuista tavallisin, ei sitäkään kovin usein saati missä tahansa kuule.

Ruovikossa lauloivat myös lukuisat kerttuset. Ruokokerttusten joukosta erottui ainakin yksi rytikerttunen. Luhtakerttunenkin löydettiin esittämästä kiihkeästi soljuvaa konserttiaan pensaan kätköissä. Luhtakanan hupsua huutelua kuului puhdistamon altaan suunnalta. Harmaahaikara lensi rauhallisesti lahdelle päin, ja töyhtöhyyppä räpytteli menemään suoraan meidän editsemme pitkospuiden yli valkoiset siivenpohjat hämärässä välkähdellen. Kasvillisuus kohosi molemmilla puolilla pitkosreittiä niin korkeana, ettei ympärillä oikeastaan näkynyt muuta kuin ruovikkoa ja mesiangervopöheikköä.


Kiipesimme näköalatasanteelle katselemaan ruovikon yli, ja näimme lisää metsäkauriita. Yksi ruokaili kaikessa rauhassa melko lähellä, toinen eteni hauskasti loikkien kohti metsän reunaa. Metsäkauriiden tapa edetä tosi korkein, kevyin loikin on yhtä aikaa jotenkin niin kaunista ja söpöä ja hupsua. Minusta kauriiden näkeminen - etenkin tällä tavalla itsekin maastoon jalkautuneena eikä auton ikkunasta katsellen - on aina tosi sykähdyttävää, vaikka niitä onkin meillä päin paikoin aivan hurjan paljon, oikeastaan riesaksi asti.


Kävimme myös lintutornissa mutta oikeastaan vain pitämässä evästaukoa. Valo ei oikein riittänyt lintujen kiikarointiin. Muutama sinisorsa pystyttiin erottamaan, ja pieneltä lätäköltä rannan kasvillisuuden seasta löytyi jokin puuhakkaasti ympäriinsä liikuskeleva rantakana, jota tovin katseltuamme päädyimme pitämään mahdollisesti luhtahuittina. Liro ja metsäviklo huutelivat välillä. Tornin juurelta kuului mielenkiintoista sammakkomaista ääntä, ja yritimme havaita äänen lähdettä. Kurnuttajaa ei löytynyt, mutta se kuulosti kovasti joltain vihersammakolta! Niitä esiintyy nykyään Turun seudulla vieraslajeina. Olen kuullut jonkin vihersammakon kurnutusta aiemmin Virossa, ja tämä ääni kuulosti jokseenkin samanlaiselta.


Tornilta matka jatkui Vaarniemen lehtosaarekkeelle. Kun ohitimme puhdistamon allasta, luhtakanan huutelu kuului aivan läheltä. Koivujen rajaama polku oli kuin kapea käytävä, jonka päätä ei pystynyt pimeässä näkemään. Kauempana polulla välkkyi valo, jota luulin ensin jonkin eläimen silmiksi, sitten kiiltomadoksi. Hämärässä oli vaikea erottaa, miten kaukana valon lähde sijaitsi. Kun lähestyimme, ilmeni, että se olikin kiiltomatoja valokuvaamaan pysähtyneen luontokuvaajan otsalamppu. Mekin olimme havainneet polun varressa kiiltomatoja ja pysähtyneet ihailemaan niiden taianomaista hehkua.


Kävelimme vielä kierroksen Vaarniemellä ennen kuin lähdimme palaamaan takaisin tulosuuntaamme. Puiden alla oli niin pimeää, ettei oikein nähnyt, mihin astui töyssyisellä polulla, joten piti kaivaa otsalamput esiin. Lehdossakin hehkui kiiltomatoja, ja niiden lisäksi havaitsimme vanhan tammen kyljessä ison keltaisen käävän, jonka myöhemmin päättelin olleen ehkä rikkikääpä.

Paluumatkalla ruovikon läpi Katariinanlaakson suuntaan kuulimme vielä viitakerttusen, joka aloitteli lauluesitystään rauhallisesti, matkien ensin talitiaisen laulua ja peipon hälyttelyä, sitten vihellellen omintakeisia sävelaskelharjoituksiaan. Toisella puolella pitkosreittiä lauloi hetken toinenkin. Niittyjen yllä leijaili pieniä sumulauttoja. Yön pimein hetki alkoi olla takana. Aamun sarastuksen värit hiipivät jo taivaalle. Satakieli lauloi edelleen, kun saavuimme takaisin Katariinanlaakson parkkipaikalle lopettelemaan retkeämme.


Minä ja Krotti olimme kotona ja menossa yöpuulle kello kolmelta, mutta en saanut millään unta, joten selailin verkosta yölaulajalintujen ääninäytteitä, varmistelin määrityksiämme ja pänttäsin tulevia retkiä varten, kunnes huomasin auringon nousseen ja päätin pakottaa itseni nukkumaan.

11.6.2018

Seikkailuja toukokuisessa Ruotsissa #2: Tyresta

Kun toukokuun puolivälissä suuntasin Ruotsiin, pääasiallinen määränpääni oli Gotlanti. Reissuun sisältyi kuitenkin paljon muutakin hienoa. Siinä vaiheessa, kun varasimme matkalippuja, alkoivat Gotlantiin liikennöivät alukset olla jo jokseenkin täyteen buukattuja, joten sinne ja takaisin siirtymisemme ajankohta määräytyi pitkälti laivalippujen saatavuuden mukaan. Niinpä vietimme molempiin suuntiin päivän manner-Ruotsin puolella. Se mahdollisti muun muassa vierailun Tyrestan kansallispuistossa.

Metsäpalossa kuollut mänty Tyrestan kuuluisalla paloalueella.

Saapumispäivämme etappi oli siirtyminen Tukholmasta Nynäshamniin, josta on laivayhteys Gotlantiin ja jossa aioimme majoittua. Koska tulimme Tukholmaan jo puoli seitsemältä aamulla, meillä oli ruhtinaallisesti aikaa puuhailla muitakin juttuja päivän aikana. Niinpä suuntasimme aamuretkelle Tyrestaan. Kansallispuisto sijaitsee aivan Tukholman tuntumassa, ja miltei koko matka saatiin ajaa isoilla, ruuhkattomilla teillä. Ei siinä kauaa nokka tuhissut. Paikka taitaa olla tukholmalaisille vähän niin kuin Nuuksio on helsinkiläisille.

Oli hienoa päästä retkelle heti aamuvarhaisella, kun ilma oli vielä viileä (tiedossa oli hirvittävän kuuma päivä) ja aamunraikas metsä soi täynnä lintujen laulua. Yritin keskittyä kuuntelemaan ääniä ja päästä perille mahdollisimman monesta minulle vierammasta laulajasta, mutta iso osa äänistä jäi määrittämättä. Pikkusiepon tunnistin, ja siitä olinkin aivan riemuissani, koska meillä päin sitä kuulee tosi satunnaisesti. Lintukonserttiin osallistui toki koko joukko näin varsinaissuomalaisittain tutumpiakin laulajia, joiden äänet oli helppo erottaa joukosta. Keväistä aamuhetkeä aarniometsässä todellakin kelpasi fiilistellä.

Heti ensimmäiseksi polku vei hienojen puromaisemien äärelle. Puroa näytti kunnostetun hiljattain.

Paikalle oli rakennettu massiivinen silta- ja porrassysteemi, ilmeisesti suojaamaan herkkää puroluontoa kulutukselta. Siltaa pitkin pääsi katselemaan puroa ylhäältä päin.

Koska meillä riitti aikaa, päätimme kävellä Tyrestan kuuluisalle metsäpaloalueelle ja takaisin, reilun kuuden kilometrin matkan. Alueella paloi 4,5 neliökilometrin verran metsää vuonna 1999. Palon sammuttamiseen meni viikkoja, ja sen jälkeen metsään pääsy oli pitkään kielletty. Nykyään alueen läpi menee merkitty retkeilyreitti. Kohde kuulosti todella mielenkiintoiselta ja näkemisen arvoiselta, joten suuntasimme sinne.

Kuljimme laajan ikivanhan aarniometsän halki pysähtyen tuon tuostakin ihastelemaan ja kuvaamaan. Kävelimme pitkän siivun hyvin helppokulkuista, leveää lenkkipolkua, mutta loppumatka paloalueelle mentiin pienempää metsäpolkua. Matka taittui nopeasti, ja reitillä oli helppo pysytellä. Bylsjön järvenrantaa lähestyttäessä tultiin pienelle kosteikolle, joka ylitettiin pitkoksin. Tuumin jo siinä kohtaa, että maisema näyttää vahvasti majavan muokkaamalta. Pian saavuttiin järven kulmalle, ja siinä komeilikin majavan pato. Isojen hampaiden jyrsimiä puita näkyi joka puolella. Mahtavaa!

Näyttää majavan tekosilta.

Patorakennelmaa ja vasta kaadettu koivu.

Metsäpaloalue oli hätkähdyttävä. Maisema jatkui silmänkantamattomiin hiiltyneen harmaana. Siellä täällä kohosi yksittäisiä pystyyn jääneitä honkia käppyräisinä mustina hahmoina. Maata peitti kuitenkin pensaiden ja nuorien puiden vehreä kasvusto. Kallio, jolle pysähdyimme pitämään taukoa, oli halkeillut kuumuudesta. Paloalueen reunalla seistessä ei voinut kuin pyöritellä pelottavia mutta kiehtovia ajatuksia siitä, miltä paikalla mahtoi näyttää silloin, kun tulimeri riehui valtoimenaan.

Paloalueen avarissa maisemissa oli hyvä kiikaroida petolintuja taivaan sinestä. Löysin kiikariin pari kotkaa, jotka kaartelivat aluksi niin kaukana, että välillä ne katosivat kokonaa näkyvistä, välillä ilmestyivät taas kiikarinkantamaan. Tuijottelin niitä pitkään yrittäen saada selvää tuntomerkeistä. Lopulta uljaat linnut lähtivät tulemaan kohti, ja sain määritettyä ne maakotkiksi. Huolimatta siitä, että olin aluksi toivonut niiden olevan kiljukotkia, olin tosi iloinen havainnosta. Ei maakotkaakaan ihan joka päivä näe, ja se on aina komea ilmestys, etenkin tuplana ja vieläpä jylhässä maisemassa.

Palanutta metsää ja uutta elämää.

Palasimme paloalueelta samaa reittiä takaisin. Matkalla pääsimme havainnoimaan luonnonvaraisia ruotsalaisia. Aamupäivän edetessä lenkkipolut alkoivat täyttyä ulkoilijoista, jotka tervehtivät vastaantulijoita pirteästi hymyillen ja reippailivat menemään siisteissä ja raikkaan värisissä urheilu- ja kävelyasuissaan. Siinä tunsi itsensä vähän kummalliseksi mörökölliksi rähjäisissä, synkkäsävyisissä reissurytkyissä saapastellessaan. Kun pysähdyimme Bylsjön rantaan tulentekopaikalle kokkailemaan säilykekeittoa retkikeittimellä, saimme seuraa lukuisista hyväntuulisista makkaranpaistajista.

Bylsjö.

Lounastauon jälkeen jatkoimme parkkipaikalle päin. Polulla tuli vastaan ihmisiä tasaisena letkana - kohde on selkeästi hyvin suosittu! Onneksi aamulla saapuessamme ei ollut vielä juurikaan muita kulkijoita, niin pystyimme kuuntelemaan rauhassa lintuja, sillä nyt porukkaa oli sen verran paljon, ettei jatkuvalta puheensorinalta olisi kuullut enää mitään, jos jokin lintu olisikin sattunut vielä laulamaan. Olimme ihmetelleet aamulla valtaisan laajaa, autiota parkkipaikkaa, mutta nyt se oli jo tupaten täynnä.

Metsästä poistuttuamme kävimme vielä kuljeskelemassa Tyrestan tunnelmallisella maalaiskylällä ja kahvittelemassa kylän pienessä kuppilassa. Lisäksi tutustuimme Naturumiin, luontotaloon, jossa esiteltiin seudun luontotyyppejä. Näyttely oli todella hieno ja taidolla tehty. Naturum kannattaa käydä tsekkaamassa, jos vierailee Tyrestassa.

Tyrestan kylätietä.

Naturumissa oli hienoa!

Tyrestan kansallispuisto on oikein suositeltava retkikohde. Sinne pääsee myös bussilla Tukholmasta, joten jos suunnittelee viettävänsä vaikkapa viikonlopun Ruotsissa ja haluaa puuhata muutakin kuin liikuskella kaupungissa, voi reissun ohjelmaan helposti sisällyttää metsäretken. Kansallispuiston ja sitä ympäröivien suojelualueiden pinta-ala on liki 50 neliökilometriä, ja kohteessa riittää retkeilyreittejä. Metsä on paikoin todella vanhaa, satojen vuosien ikäistä, ja myös laaja paloalue on näkemisen arvoinen.

Tässä vielä linkki takaisin ensimmäiseen postaukseeni kyseiseltä Ruotsin reissulta.

9.6.2018

Hellejakson jälkeen

Nyt eletään parvekepuutarhan suurta kasvun aikaa. Saimme istutettua partsille loput kevään aikana esikasvattamistamme taimista toukokuun puolivälin jälkeen. Suurin osa suorakylvöistäkin on tehty. Ei enää kauaakaan, kun saavutetaan se vaihe kesästä, jolloin puutarhamme on mielestäni parhaimmillaan - yhtä vihreää viidakkoa lattiasta kattoon. Pitää vain odotella, että tomaatit lähtevät tosissaan venymään pituutta ja muodostavat vehreän lehtimuurinsa ikkunan eteen.

Toukokuun lopun helteiset ja auringonpaahteiset päivät olivat aika rankkoja parvekepuutarhalle. Vaikka pidimme parvekelaseja pitkälti avattuina, siellä oli silti tosi kuuma päivisin. Kasveja sai kastella ja sumutella aivan hulluna. Lämpö edisti tiettyjen lajien kasvua, mutta toisia se haittasi. Olenkin pääasiassa ihan tyytyväinen siihen, että säätila muuttui. En itsekään oikein viihdy kovin kuumassa. (On kuitenkin sanottava, että kesästä puuttuisi jotain olennaista, jos missään vaiheessa ei olisi hellettä.)

Kesäkukkien loistoa. Näitä emme ole oikeasti vielä istuttaneet mihinkään, vaan ne odottelevat purkeissaan pöydällä. (Jos kuvaa suhteellisen läheltä, keskeneräisyyttä ei niin huomaa.)

Näkymä partsin ovelta takanurkkaan päin. Tämä kuva on viikon takaa. Ei siis enää aivan ajankohtainen.

Pikkanen paprikantaimi ilta-auringossa. Tuntuu siltä, että kuumuus on hidastanut myös paprikoiden kasvua, vaikken ole aiemmin havainnut niiden hätkähtävän ihan vähästä. 

Tomaatit nyt ainakaan eivät tykkää hirveästä kuumuudesta. Tämä räpsy on otettu muutamaa päivää sitten. On aika kuvaava. Nyttemmin kasvua on sentään ollut jo havaittavissa.

Mustaherukan kukista vain pieni osa pölyttyi. Marjoja on tulossa kuitenkin enemmän kuin viimevuonna!

Lopuksi vielä tämä ihana ruusupelargoni 'Prince Gustav', jonka ostimme Lahden puutarhamessuilta. Se on kukkinut nätisti, vaikka jossain vaiheessa se näytti aivan näännyksiin nuupahtaneelta.

Tässä vaiheessa kesää tuntuu aina siltä, etteivät viljelyuutiseni ole koskaan varsinaisia uutisia, kun muutos kasvimaailmassa on niin nopeaa, ettei perässä meinaa pysyä. Pyrin postaamaan taas piakkoin lisää parvekepuutarhan kuulumisia. Myös viljelylaatikoilta olisi paljon mukavaa kerrottavaa. Palaillaan siis pian taas asiaan!

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

6.6.2018

Aurinkoinen Naantali

Tykkään Naantalista. Voisin miltei muuttaa sinne asumaan. En tiedä, miltä arkinen elämä siellä tuntuisi, mutta aina, kun käyn siellä seikkailemassa, viihdyn sangen hyvin. Meiltä ajaa Naantaliin parissakymmenessä minuutissa ja bussillakin menee Turun keskustasta vain puolisen tuntia, joten pistäytyminen käy helposti. Meren läheisyys, idylliset rantamaisemat, kaunis vanhakaupunki, pienet puodit sekä mainiot ravintolat ja kahvilat houkuttelevat, samoin mukavat tapahtumat ja tietysti hienot luontokohteet. Naantalissa tosin käyn useammin fiilistelemässä juuri itse kaupunkia kuin varsinaisesti luontoa, mikä on sinänsä hassua, sillä en yleisesti ottaen edes ole kaupunki-ihmisiä.

Ah, ihana Naantali!

Meillä on ollut tapana vierailla kesäisessä Naantalissa monenlaisissa tapahtumissa ja piipahtaa välillä ihan vain syömään tai kuljeskelemaan. Onpa tullut myös tehtyä risteily Turusta Naantaliin höyrylaiva Ukkopekalla. Edellisviikonloppuna kävimme Naantalin venemessuilla. Vaikka meillä ei ole venettä, emmekä ihan juuri ole edes hankkimassa sellaista, on mukavaa käydä venetapahtumissa seuraamassa markkinoiden tilannetta niin, että sitten joskus, jos hankintaa tosissaan suunnitellaan, ei olla ihan ulalla. Toki veneiden katseleminen ihan sinälläänkin on aina kivaa.

Lisäksi näiden messujen kohderyhmää kun ovat selkeästi enemmän rahoissaan olevat ihmiset, löytyy myyntipisteiden joukosta paljon sellaisiakin, joissa ei kaupitella pelkkää halpatuontimassatuotantokrääsää vaan kunnon laatukäsityötä, jopa kotimaista, koska kävijäkunnan oletetaan oikeasti haluavan maksaa siitä. On siis hyvät mahdollisuudet tehdä hienoja löytöjä, ja messutarjousten myötä tällainen vähän köyhempikin saattaa pystyä tekemään joskus hankintoja. Minä metsästän veneilytapahtumista etenkin merelliseen sisustusteemaan sopivia esineitä.

Venetungosta messulaitureilla.

Venemessujen ohella kävimme toki myös uimarannalla kahlailemassa - uimisen kannalta vesi oli vähän kylmää vielä ja ranta turhan ruuhkainenkin - sekä kirkon puistossa ja hautausmaalla kävelemässä. Naantalin kirkko on kaunis, ja sitä ympäröivät vanhat komeat puistopuut ja hautausmaa ihanine istutuksineen. Puiden katveessa kulkiessamme kohtasimme aina yhtä söpöjä rastaanpoikasia. Yksi istui hautakiven päällä tosi tomeran oloisena, eikä pahemmin piitannut meistä, kun kävelimme ohi. Siitä oli pakko räpsäistä kuva.

Pieni räkättirastas, niin söpö ja täynnä samaa määrätietoisuuden meininkiä kuin isommatkin.

Kevätkesän vehreyttä hautausmaalla.

Tietysti päivän ohjelmassa oli myös ravintolaruokailua. Pohdiskelimme hyvän tovin, mihin menisimme. Naantalissa on koko joukko hyviä ruokapaikkoja mutta myös kehnoja, joten on valittava tarkkaan. Lopulta pistäydyimme lounaalle pastaravintola Hasta la Pastaan, jonka löysimme sattumalta, kun kuljeskelimme vanhalla kävelykadulla. Paikka oli mainio löytö. Ruoka oli hyvää, hintataso sopiva, valinnanvaraa paljon ja palvelu mukavaa. Annokset olivat juuri hyvän kokoiset, eikä erityisruokavalioasioidenkaan kanssa tullut ongelmia. Rohkenen suositella!

Tuorepasta-annos kantarelli- ja savuporokastikkeella.

Sää oli kivan aurinkoinen mutta sitä myötä myös läkähdyttävän helteinen. Tuuli kuitenkin mukavasti. Sanotaan, että Naantalissa paistaa aina aurinko, ja kesäisin se onkin pitänyt miltei aina paikkansa. Syksyllä on tietysti ollut välillä vähän toinen tilanne. Mielikuvissani Naantali on kuitenkin juuri sellainen kuin se näin kesällä on, valoisa ja vehreä. No, jos päätyisin sinne asumaan, oppisin varmasti pian mieltämään kaupungin kaikkina vuodenaikoina.

On tarpeen oppia myös kaupungin järjestyssäännöt.

Oli ihan pakko saada laittaa tähän lopuksi tuo kuva kaupungin vanhoista sääntökylteistä, jotka sijaitsevat Naantalin museossa. Se onkin ehdottomasti vierailemisen arvoinen paikka, tosi tunnelmallinen pieni kotiseutumuseo, jonka sisäpihalta löytyy myös kaunis ruusutarha. Suosittelen.

Mites lukijat, onko Naantali teille tuttu kaupunki?