19.8.2017

Puhutaan jostain muusta (kuten kukkasista)

Saimme aiemmin kesällä jälleen yhden uuden perhoskämmekän, tällä kertaa keskikokoisen ja liila-puna-valkokirjavakukkaisen. Toisesta vanasta kukinta päättyi melko pian, mutta toisesta putosivat viimeiset kukat vasta tällä viikolla. Otin kuvat kukista heinäkuun puolella, mutta ehdin postata niitä vasta nyt.

Meillä ennestään olleista orkideoista kaksi on yhä hengissä, isompi ja pienempi perhoskämmekkä. Sen sijaan eksoottisempi Cirrhopetalum on jo aikaa sitten menetetty. Molemmat perhoskämmekät ovat tehneet uusia lehtiä, joten alan olla oikeastaan aika optimistinen niiden suhteen. Ehkä ne vielä joskus kukkivat uudestaankin.


Näyttää siltä, että oletusarvoisesti ihan kaikkien pitäisi nyt puhua ja kirjoittaa vain siitä, mitä Turussa eilen tapahtui, ja tavallaan ymmärränkin sen. Oikeastaan kuitenkin toivoisin, ettei sitä samaa asiaa tarvitsisi lukea ja kuulla uudestaan ja uudestaan joka suunnasta, vaan voisi keskittyä rauhassa jatkamaan tavanomaista eämää ja käsitellä omia tunteitaan ihan rauhassa.

Eniten toivoisin, että ne, jotka eivät osaa muuta tehdä kuin lietsoa kauhua ja vihaa, kohuta, juoruta ja vauhkota, säästäisivät muiden voimia ja pitäisivät mölyt mahassaan, kunnes pääsevät ammattiauttajalle käsittelemään asiaa. Vaikka olin itsekin keskustassa tapahtumahetkellä, minusta kaikkein ahdistavinta oli kuunnella vihaa kihiseviä puheita tapahtuman jälkeen torilla ja bussissa.


Näkisin, että juuri nyt parasta, mitä voimme itse kukin tehdä, on keskittyä pitämään huolta itsestämme ja läheisistämme, pyrkiä antamaan muille voimia ja tukea tarpeen mukaan sekä keskittyä aivan erityisesti pitämään kiinni omasta lempeydestämme ja hyväntahtoisuudestamme, vaikka ympärillä puhuttaisiin mitä.

Haluaisin rohkaista kaikkia välttelemään sosiaalista mediaa sekä iltapäivälehtien ja muiden kohu-uutisointikanavien seuraamista. Arvostan aivan suunnattomasti niitä kaikkia, jotka eivät ole mukana tapahtuneesta kohuamisessa vaan osaavat tarpeen tullen puhua myös jostain ihan muusta.


Kepeät ja yksinkertaiset, höttöiset ja näennäisen merkityksettömät, tavanomaiset ja arkisetkin asiat ovat mielestäni juuri tällaisina hetkinä erityisen tärkeitä.

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

17.8.2017

Tähdenlentoyö

Minä rakastan lämpimien muistojen vaalimista. Kun jotain merkittävää tapahtuu elämässäni, haluan painaa sen mieleeni ja viettää sen kunniaksi omaa pientä merkkipäivää vaikka joka vuosi, tehdä jotain tärkeää ja erityistä, muistella mennyttä ja sen kautta rakentaa tulevaa.

Eräs tällainen merkkipäivä sijoittuu elokuun puoliväliin, Perseidien meteoriparven maksimin aikaan. Pyrin joka vuosi juhlimaan sitä suuntaamalla olennaisten ihmisten - tai ainakin yhden olennaisen ihmisen - kanssa katsomaan tähdenlentoja.

Neljä vuotta sitten vietin viikkoja Seilin saarella tiedehommissa neljän opiskelukaverini kanssa. Teimme pitkiä päiviä merellä ja kenttälaboratoriossa, pidimme hauskoja illanviettoja ja valvoimme myöhään yöhön laiturilla tähtitaivasta katsellen. Joinain öinä ukkosrintamat pyyhkäisivät ylitse ja ajoivat meidät sisälle turvaan. Toisina öinä saimme katsella loputtomiin putoilevia tähdenlentoja, kunnes väsymys ja vilu velvoittivat.

Niiden päivien ja öiden aikana opimme tuntemaan toisemme paremmin ja meistä tuli mitä mainioin porukka. Emme olleet enää satunnainen opiskelijajoukko tutkimusprojektikurssilla, olimme Merimuukalaislegioona.

Seilin asuntoloiden pihamaata yölampun valossa.

Eräänä yönä istuimme Seilin postilaiturilla katselemassa mereltä lähestyvää rajuilman muuria. Salamat ja tähdenlennot välähtelivät. Tuuli yltyi. Tummat pilvet lipuivat pian yllemme. Porukkamme alkoi liueta järkevimmästä päästä lukien asuntolalle turvaan ukkoselta, kunnes lopulta meitä oli vain kaksi jäljellä. Kastuimme rankkasateessa. Aallot hakkasivat laituriin. Salamointi ja jyrinä jatkui taukoamatta. Ukkosen keskus ohitti Seilin kuitenkin parin kilometrin päästä, ja lopulta palasimme asuntolalle läpimärkinä ja riehakkaina.

Muistelemme usein riemulla sitä elämystä toveri Krotin kanssa. Ennen sitä olimme vain kavereita yliopistolta, mutta sen jälkeen meistä tuli maailman parhaimmat ystävät. Nyt asumme ja elämme yhdessä.

Vuotta myöhemmin olimme jälleen Krotin kanssa Seilissä ja yritimme tarkkailla Perseidejä, mutta taas ukkospilvet ilmaantuivat pimentämään taivaan kesken illanvieton. Kahden vuoden päästä istuimme autossa Merenkurkun saaristossa ja odotimme sadepilvien rakoilua aamuyön puolelle asti. Kolmen vuoden kuluttua vietimme karonkkaa Helsingissä juuri tähdenlentoyönä ja kotimatkalla sitten pysähdyimme pilkkopimeän maantien varteen tiirailemaan pääosin pilviselle taivaalle.

Iltahämärä ja pilveen vetäytyvä taivas Helsingin yllä karonkkapaikan parvekkeelta nähtynä.

Tänä vuonna olimme kotona, mutta miltei koko joukko mainittuja "merimuukalaisia" oli meillä kylässä. Koska Perseidien maksimin kohdalle oli ennustettu hurjaa ukkosmyrskyä (joka ei tosin lopulta tullutkaan meille asti), menimme katsomaan tähdenlentoja jo edellisenä yönä. Kokkailtuamme herkkuja koko illan kannoimme makuualustat ulos kalliolle talomme taakse ja heittäydyimme tuijottelemaan taivaalle.

Ilma oli leppeän lämmin mutta hiukan tuulinen. Lähiön ääniä kantautui korviin vain vähän, ja saimme lojua kalliolla kaikessa rauhassa. Tähtitaivaan kirkkaimmat kohteet erottuivat oikein hyvin, vaikka pientä pilvenrepaletta lipuikin ohi, kuu valaisi melko kirkkaasti ja toki valosaastettakin riitti. Tähdenlentoja näkyi enemmän kuin parina viime vuonna yhteensä.

Tähdenlentoyön valvomisessa, taivaalle tuijottamisessa ja välähdysten odottamisessa on oma ainutlaatuinen tunnelmansa. Elokuinen yötaivas näyttää aina niin samalta kuin silloin Seilissä, että muistot nousevat pintaan. Missä tahansa silloin onkaan, samaan fiilikseen on helppo palata, kun katsoo ylös ja jää odottamaan tähdenlentoja. On myös hauskaa ajatella, miten tähdenlentojen sanotaan toteuttavan toiveita.

Yötaivas Runosmäen yllä 11.8.2017. (Pokkarillani niin pystyy kuvaamaan tähtiä!)

Näittekö viime viikonloppuna tähdenlentoja vai iskikö Kiira-myrsky?

#100hetkeäluonnossa (78/100)

15.8.2017

Jatulintarha, kuunpimennys ja öinen saaristo

Eräänä elokuun alun iltana suuntasimme Nauvon ja Korppoon suunnalle seikkailemaan ja fiilistelemään Saaristomeren syyskesän tunnelmaa. Aivan aluksi kävimme syömässä Korppoon Verkanin rannassa ravintola Buffalossa, sitten ajoimme Vattkastiin ostamaan vihanneksia Isakssonin tilan suoramyynnistä ja lopuksi, kun aurinko alkoi jo tehdä laskuaan, läksimme tutustumaan Nauvon Finbyn jatulintarhaan.

Miltei tyyni meri ja iltavalo Korppoon lossilta nähtynä.

Harhailimme hiukan yrittäessämme löytää kohteelle (Retkipaikan saapumisohjeet kun tuppaavat olemaan vähän suurpiirteisiä), mutta emme kuitenkaan ajaneet ohi kuin kerran. Matkalla tuli myös nähtyä aika liuta pieniä hirvieläimiä tienvarren pelloilla, joten harhailu oli ihan hauskaakin. Itse metsässä jatulintarhalle etsiytyminen kävi nopeasti. Parkkipaikalta noustiin ylös rinnettä selkeää polkua seuraillen. Kallion laella piti vain kääntyä sinne, missä jäkälikkö näytti tallatuimmalta, ja pian laaja jatulintarha tulikin jo näkyviin.

Retki oli oikein kiehtova, sillä en muista vierailleeni jatulintarhalla kertaakaan aiemmin. Arkeologista tietoa näiden kivikehien alkuperästä ja käyttötarkoituksestahan on vähänlaisesti, ja niinpä niihin liittyy tiettyä salaperäisyyttä. Rannikkomme vanhimmat jatulintarhat saattavat olla peräisin esihistorialliselta ajalta mutta nuorimmat ehkä vain noin sadan vuoden takaa, ja niitä on löydetty hajanaiselta ja laajalta alueelta, joten on todennäköistä, ettei niiden rakentamisen taustalla ole mitään yhtä yleispätevää tarkoitusta.

Finbyn jatulintarhan keskiö.

Tunnetusti jatulintarhoihin liittyviä kansantarinoita ja myyttejä on kuitenkin runsaasti liikkeellä. Suomessa eri alueilla käytetyt kirjavat nimityksetkin viittaavat jo monenlaisiin eri selityksiin kivikehien synnylle ja tarkoitukselle. Arkeologiaan vakiintunut jatulintarha-nimitys on kotoisin Perämeren rannikolta ja viitannee myyttiseen jatulikansaan, jättiläisiin, joiden kerrotaan muinoin asuttaneen Lappia. Muualla jatulintarhoja on sanottu muun muassa Laiska-Jaakon ringeiksi, Pietarin leikeiksi ja Jerusalemeiksi.

Finbyn jatulintarhan luokse pystytetyssä pienessä infokyltissäkin lukee yksi versio kehien historiasta. Sen mukaan jatulintarhoja olisivat rakentaneet rannalle odottamaan jääneet merimiesten daamit, jotka olisivat aikansa kuluksi tanssineet niissä. Tämä tarina on ilmeisen harvinainen. Tyylistä päätellen kyltin on toteuttanut jokin pieni paikallinen toimija, joten kertomus saattaa olla vähemmän tunnettua nauvolaista perimätietoa, ellei sitten itse tekstin laatijan omaa fiilistelyä aiheesta.

Kehää kehän sisällä. Koko kuvion läpi juokseminen otti aikansa. Me tietysti juoksimme.

Kun metsässä alkoi hämärtää, lähdimme takaisin autolle päin. Rinnettä oli paljon vaivalloisempi laskeutua kuin kiivetä, joten olikin hyvä, ettemme maleksineet ylhäällä pimeän tuloon asti. Metsän pohjalla oli kyllä mukavaa kulkea, ja sammaleinen kivikko pienen jyrkänteen juurella oli tosi nättiä katseltavaa, yhtä loputonta yksityiskohtien leikkiä.

Näkymä rinteen juurelta ylöspäin.

Reissumme jatkui Turkuun päin, mutta pysähdyimme vielä Nauvon keskustaan kuljeskellaksemme Eteläsatamaan ihailemaan puiden takaa esiin nousevaa täysikuuta ja illan tunnelmaa. Ihmettelimme hiukan, miksi oranssina hehkuvan kuun alareunasta näytti puuttuvan palanen, vaikkei sen edessä ollut pilviäkään - mutta sehän oli tietysti osa kuunpimennystä, jonka emme vain tajunneet sattuneen juuri sopivasti kohdalle!

Osittain pimentynyt kuu latvojen yllä.

Satamassa oli tyyntä ja hiljaista.

Jalkauduimme myös Nauvon lossin kannelle nauttimaan öisestä meri-ilmasta. Kuunsilta läikehti aalloilla, ja taivaanranta loimotti vielä auringonlaskun hiipuvaa hehkua. Ilma tuntui olosuhteisiin nähden kummallisen lämpimältä. Tunnelma oli juuri niin kaunis kuin vain leppeänä syyskesän yönä Saaristomerellä voi olla. Se lossimatka olisi saanut vain jatkua ja jatkua.

Auringonlaskun rippeet Nauvon lossilta nähtynä.

Katseliko joku teistä myös elokuun alun kuunpimennystä?

#100hetkeäluonnossa (77/100)

11.8.2017

Lisää satoa viljelylaatikoilta

Edellisen sadonkorjuupostaukseni jälkeen olemme päässeet keräämään vielä paljon lisää vihannessatoa viljelylaatikoilta. Kaikki ne kasvit, jotka ovat selvinneet alkutaipaleen yli, ovat menestyneet tosi hyvin, vaikka välillä olemmekin laiminlyöneet kastelua, emme ole tehneet mitään tuholaistorjunnan eteen, lannoituksesta puhumattakaan, eikä rikkaruohojakaan ole nypitty kuin satunnaisesti. Siinä missä parvekepuutarhamme on tänä kesänä ollut vähän työläs, on laatikkoviljely sujunut suhteellisen vaivattomasti.

Laatikkoviljelijän sadonkorjuuriemua.

Keräsimme ensimmäisen erän härkäpapusatoa eilen, ja sitä kertyi puolisen litraa. Makua emme ole vielä testanneet, mutta palot ovat ainakin oikein paksuja ja terveen näköisiä. Härkäpapumme ovat jotakin todella vahvakasvuista lajiketta, mutta emme tiedä sen nimeä, sillä toveri Krotti sai siemenet työkaveriltaan. Varsista tuli reilusti sormenpaksuisia ja puolen metrin pituisia, eivätkä ne tietenkään kaivanneet mitään tukikeppejä. Olen tottunut parvekepuutarhassa vähän hentoisempiin tapauksiin.

Tämä kuva yrittää havainnollistaa härkäpapujen massiivisuutta. Kuva on otettu jo kesäkuussa, joten nykyään ne ovat tietysti vielä isompia, mutta kyllä tästäkin vähän näkyy, miten paksut varret niillä on.

Herneitä tuli puolestaan reilun litran verran. Maku oli kuulemma ensiluokkainen - itse en pystynyt tietenkään todistamaan sitä, sillä herneallergiani on siinä määrin kelju, etten uskalla syödä niitä tuoreena enää ollenkaan.

Herneet olivat myös oikein nättejä ja terveitä. Nämä olivat lajiketta 'Kelvedon Wonder'.

Myös parsakaalisatoa on päästy keräämään. Vaikka nuput olivat tosi pieniä, olin tyytyväinen, sillä en ole ehkä ikinä ennen nähnyt kenenkään lähipiirissäni onnistuneen parsakaalin viljelyssä omalla kasvimaalla - yleensä etanat tai muut tuholaiset ovat iskeneet tai nuput ovat jääneet aivan mitättömän pieniksi. Parsakaalimme maistuivat myös tosi hyvältä.

Elämän pieniä iloja: minikokoinen parsakaali.

Lisäksi kurkkuyrttiä on päästy maistamaan, mutta taidamme kuitenkin jättää suurimman osan kasvustosta vain kukkimaan, houkuttelemaan pölyttäjiä ja tarjoamaan niille ravintoa, antamaan säänsuojaa muille kasveille ja tuomaan silmäniloa meille. Myös porkkanat ja punajuuret näyttävät menestyvän ihan hyvin, sillä viimeisimmän harvennuksen yhteydessä poistetut yksilöt näyttivät jo aika lupaavilta.

Kuvat ovat taas paikoin hiukan kämäisiä, ovathan ne vain satunnaisia dokumentointiotoksia toveri Krotin kännykältä, mutta kyllä niistäkin välittyy mielestäni ihan mukavasti kasvimaan kesäinen vehreys ja sadonkorjuun tunnelma, joten ajattelin joka tapauksessa jakaa tämän postauksen mukaan tämän viikonlopun Kukkailottelu-linkitykseen:

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

8.8.2017

Vesibussilla Ruissaloon

Fölillä on ollut köli jo toukokuusta lähtien. Siitä saakka olemme olleet aikeissa mennä jonain kauniina sunnuntaina vesibussiseikkailulle Ruissaloon naapurissa asuvien ystäviemme kanssa. Pari kertaa ehdimme jo tehdä alustavia suunnitelmia, mutta ne tyssäsivät aina johonkin. Lopulta tajusimme, että vesibussi liikennöi enää pari viikkoa, eikä meillä ole kuin yksi vapaa sunnuntai jäljellä, joten se lyötiin lukkoon.

Fölillä on nyt köli.

Mielikuvamme vesibussiseikkailusta sisälsi leppoisan kävelyn Kauppatorilta jokirantaa myöten vesibussin lähtöpysäkille Martinsillan kupeeseen, leppoisan matkustuksen alas auringonpaisteessa kimaltavaa Aurajokea, leppoisan saapumisen Kansanpuiston rannalle, leppoisan kävelyn vierailulle kasvitieteelliseen puutarhaan ja takaisin sekä leppoisaa ajanviettoa, pikniköintiä ja ehkä uimistakin rannalla ennen illan viimeisen vesibussivuoron lähtöä takaisin keskustaan.

Mielikuva ei sisältänyt rankkasadetta.

No, sitä me tietysti saimme. Säätä uhmaten päätimme kuitenkin lähteä matkaan - emme tasan halunneet missata kesän viimeistä mahdollisuutta vesibussiseikkailuun muka huonon sään takia! Uimakamppeet oli jätetty suosiolla kotiin, mutta suunnittelimme viettävämme enemmän aikaa kasvitieteellisellä. Jo kävelymatkalla vesibussin pysäkille alkoi fiilis kuitenkin käydä nihkeäksi, sillä ilma oli sen verran lämmin, että sadevaatteissa tuli tosissaan hiki.

Matka alkakoon!

Olimme ainoat asiakkaat jonossa Martinsillan laiturilla, eikä yhdeltäkään välipysähdykseltä noussut ketään kyytiin. Vesibussin henkilökunta suhtautui meihin hauskasti, kun pönötimme kannella nauttien matkasta, vaikka tuuli piiskasi pisaroita päin näköä. Siinä vaiheessa olikin vielä oikein riemukasta, ja Ruissalon suunnassa pilvipeite näytti jopa hiukan ohuemmalta. Vesibussilla matkustaminen oli hurjan mukavaa, enkä voi kuin toivoa, että se liikennöisi taas ensi kesänä.

Postikortti Turusta.

Kun nousimme kyydistä Kansanpuiston laiturilla, sade oli tauonnut jo miltei kokonaan. Tyytyväisinä kuljimme biitsille, missä sadat valkoposkihanhet pitivät jöötä. (Onneksi emme olleet aikeissakaan mennä uimaan.) Kuljeskelimme tovin rannalla, mutta pian taivas taas repesi ja vettä alkoi tulla kuin saavista kaataen.

Riensimme rantakahvilalle vain todetaksemme kuppilan olevan kiinni huonon sään takia. Jäimme siis pitämään piknikkiämme autiolle terassille. Sateen intensiteetti vaihteli rankasta tosi rankkaan. Tilanne oli hiukan huvittava. Syötyämme eväsleivät päätimme edetä suunnitelman mukaisesti kohti kasvitieteellistä puutarhaa.

Kansanpuiston ranta idyllisenä kesäpäivänä.

Sade ei hellittänyt. Soratie liettyi kuravelliksi, jonka läpi virtasi puroja, ja sinne tänne muodostui pieniä järviä. "Vedenpitävät" retkikengät kastuivat pian läpi. Pääskyt lensivät niin matalalla pellon yllä, että kansantiedon mukaan olisi voinut ennustaa tulossa olevan todella sateista säätä - jos ei olisi jo valmiiksi satanut kaatamalla. Marssimme menemään entistä määrätietoisemmin ja nauroimme entistä epätoivoisemmin.

Perillä kasvitieteellisellä istahdimme kahvilaan vertailemaan, miten vähän kuivaa pinta-alaa itse kunkin paidassa oli jäljellä, ja palkitsimme itsemme tänne asti pääsemisestä lämpimällä juomalla ja purtavalla. Samalla teimme muutoksen päivän seikkailusuunnitelmaan: emme jatkaisi matkaa enää mihinkään vaan palaisimme keskustan kautta kotiin ihan tavallisella bussilla, jonka kyytiin pääsee suoraan kasvitieteellisen kohdalta.

Sademetsässä satoi vähemmän.

Kyllä kasvihuoneissakin piti tietysti vähän pyörähtää, kun kerran paikalla oltiin, mutta päätimme kuitenkin tuoda ystävämme tutustumaan kasvitieteelliseen puutarhaan sekä ulkoa että sisältä joskus toiste hiukan kuivemmissa tamineissa ja vähemmän märässä säässä.

Itse sade ei sinällään haittaa minua, mutta märkänä oleminen ei pidemmän päälle ole järin mukavaa, eikä etenkään litsuvilla kengillä kävely. Jostain syystä aina unohdan, ettei rankkasateessa kannata lähteä ulkoilemaan oikeastaan millään muilla jalkineilla kuin kumisaappailla... No, olipahan ainakin erinomaisen mukavaa tulla seikkailun päätteeksi kotiin ja laittaa kuivat sukat jalkaan! Tragikoomisten sääolosuhteiden ansiosta tästä kehkeytyi myös aivan omalla tavallaan ikimuistoinen päivä.

Turun joukkoliikenne Föli jatkaa vesibussiliikennettään Martinsillan ja Ruissalon Kansanpuiston välillä vielä kuluvan viikon loppuun asti. Tämän kesän kokeilujakson jälkeen selviää, liikennöikö vesibussi myös tulevina kesinä. Pidetään peukkuja!

Vesibussi, vesibussi, siinä on kesäloman tahti...

#100hetkeäluonnossa (76/100)