25.5.2017

Puurijärven lintumaraton 3/3: Kärjenkallio ja satasen saavutus

Pönötettyämme reippaat kahdeksan tuntia aloillamme Tornien taiston merkeissä, jatkoimme retkipäiväämme Puurijärvellä suuntaamalla Kärjenkalliolle. Siltä puolelta en ollutkaan aiemmin päässyt katselemaan järveä, sillä edellisellä Satakunnan retkellämme jäin vain Kärjenkallion parkkipaikalle autoon kärsimään yöllä alkaneesta allergiakohtauksestani. (Se olikin eeppisen kurja kokemus - minussa ei ollut neliösenttiäkään, joka ei olisi ollut punainen, turvoksissa ja kutiava - enkä vieläkään tiedä sen aiheuttajaa.)


Vaikka aamulla oli ehkä ollut hitusen viileä sää, iltapäivällä alkoi olla jo oikeastaan kuuma. Taisi 15 asteen raja paukkua, ja ilman takkia pärjäili mainiosti. Varsinkin, kun kuljimme metsän läpi kohti rantaa, tuli suorastaan hiki. Metsässä oli kaunista, vehreää ja viihtyisää. Pajulintu ja tiltaltti lauloivat - kuulosti ihan keväältä. Mukavaa vaihtelua lumisateeseen!



Osa porukastamme jatkoi Kärjenkallion tornille, joka on muistaakseni Suomen suurin lintutorni tai ainakin yksi suurimmista. Minä valitsin mieluummin lintulavalle jäämisen, koska inhoan korkeita paikkoja. Lavaltakin pystyi oikein hyvin kiikaroimaan järven tämän kolkan lintuja. Punasotkia oli näkösällä useampia, kaulushaikaran tuuttailu kuului jälleen ja ruskosuohaukka saalisteli ruovikon yllä. Aurinko häikäisi. Taivas oli pilvetön ja huikaisevan sininen.



Jossain vaiheessa lintulavalle ilmaantui isompi joukko ihmisiä, jotka olivat ilmeisesti mukana jollakin opastetulla retkellä. Koska sekaan ei meinannut enää mahtua, eikä puheensorinan läpi oikein kuullut enää lintujakaan, siirryimme takaisin metsään maleksimaan ja odottelemaan kavereita takaisin korkealta tornilta. Jalat olivat kyllä sen verran väsyksissä seisomisesta, että maleksiminen vaihtui pian istuskeluun ja laulavien lintujen kuunteluun.


Kunhan seurueemme oli taas kasassa ja olimme palanneet parkkipaikalle, jatkoimme vielä retken viimeiselle yhteiselle pysähdykselle, lounastauolle Huittisiin, ennen autokuntien hajautumista omille suunnilleen. Siltäkin pysähdykseltä saatiin vielä yksi retkipinna - varpunen! Se olikin retken havaintolistan 67. laji. Ihan mukava tulos näin lyhyeltä reissulta.

Kotona sitten naputellessani viikonlopun haviksiani vuodenpinnalaskuriini sain ilokseni huomata, että sata oli tullut täyteen. Sadas laji oli vähän koomisesti hömötiainen, jota en oikeasti ollut onnistunut koko alkuvuoden aikana havaitsemaan, vaikka tavallisesti niitä näkee ja kuulee etenkin talvisaikaan ruokinnoilla ihan sikana. Jotenkin hassua, mutta pääasia, että satanen on nyt saavutettu.

Minun ja toveri Pöllen kahdenkeskisessä vuondepinnakisassa kirin tämän seikkailun myötä parinkymmenen lajin verran edelle, mutta sittemmin Pölle on kyllä tasoittanut hyvin. Sadan luontohetken blogihaasteessa mennään nyt numerossa 33/100.

#tornientaisto #100lintulajia

PS. Hyvää pyyhepäivää, liftaritoverit! ;D

24.5.2017

Istutus- ja kylvöhommia

Nyt kaikki kevään aikana esikasvatetut, Uudenkaupungin kukkamessuilta hankitut ja mamin puutarhasta haetut taimet on viimein istutettu parvekkeelle. Siellä alkaakin taas näyttää ihan tosissaan puutarhalta. Ahkeroimme viikonloppuna myös kaupunkiviljelyhankkeen kautta saamiemme kasvatuslaatikoiden parissa, ja niin kylvöt kuin istutuksetkin tulivat sielläkin valmiiksi. Sitten vain jännätään, miten kasvit lähtevät kasvuun ja pärjäävät.

Talven aikana ränsistynyt keijukaispuutarha kukoistaa taas parvekkeellamme.

Parvekepuutarhan istutuksissa mentiin kyllä aikalailla kasvit edellä. Ulkoasuasioihin paneudutaan joskus toiste. (Olisihan se ihan jees, ettei esimerkiksi tuo uusiokäyttöön otettu vanha roskis näyttäisi niin paljon roskikselta.)

Samettikukkia on nyt kaikkialla. Viinisuolaheinät odottavat vielä omaa paikkaansa.

Ensimmäinen kurkunkukka on jo auennut.

Esikasvatimme maissia ja auringonkukkaa viljelylaatikkoa varten. Oli yhtä riemua yrittää istuttaa niitä ulos, kun taimien juuret olivat täysin solmussa keskenään ja puuskainen tuuli meinasi katkoa kaikki varret saman tien.

Yksi viljelylaatikoistamme valmiina. Emme oikeastaan odota kovin pitkää ikää noille auringonkukille...

Huomenna suuntaan muutamaksi päiväksi seikkailulle Viroon, mutta pari blogipostausta ilmestyy kuitenkin loppuviikon aikana. Palailen tänne juttelemaan taas jossain vaiheessa ensi viikolla. Aurinkoa!

22.5.2017

Puurijärven lintumaraton 2/3: Tornien taisto

Kaiken maailman älyttömistä tapahtumista Tornien taisto on mielestäni yksi parhaista. Kerran vuodessa lintuharrastajat nousevat lintutorneihin aamuviideltä seistäkseen siellä havainnoimassa lintuja kahdeksan tuntia putkeen, ja eniten lajeja listalle saanut joukkue voittaa. Tänäkin vuonna kisattiin reilussa 320 tornissa ympäri maan, joten ilmassa oli jälleen suuren urheilujuhlan tuntua.

Itse osallistuin taistoon Puurijärveltä, jonne joukkueemme saapui jo kisaa edeltävänä iltana. Heräilimme aamulla puoli viiden aikoihin taistotornissamme vietettyämme siellä koko yön. Aurinko ei vielä ollut noussut horisontin ylle, mutta taivaanranta hehkui jo. Aamutoimet suoritettuamme ryhdyimme listaamaan havaintoja. Laulavia lintuja oli aamuyöllä äänessä niin paljon, että yksittäisiä ääntelijöitä oli vaikea erottaa toisistaan.


Kaulushaikaroita tuuttaili järvellä peräti kaksi. Lokkiparvesta löytyi kolmen yleisemmän lajin lisäksi muutama pikkulokki. Ruskosuohaukkoja näkyi myös useampia ruovikon yllä saalistamassa. Ensimmäisen tunnin kuluessa saimme taistopinnalistaan 32 lajia. Niistä seitsemän oli minulle lisäksi vuodenpinnoja, joten aloin olla tosissani optimistinen, että tätä menoa saisin sadan lintulajin haasteen päivän aikana täyteen.

Parin seuraavan tunnin kuluessa lista piteni jo 45 lajiin, mutta sen jälkeen tyhjäkäytiin aika pitkään ja lista piteni vain pienin nykäyksin. Kevään ensimmäiset räystäs- ja haarapääskyt tuli havaittua, mutta parvesta ei kovalla etsimiselläkään löydetty törmäpääskyä, vaikka niitä olikin nähty samalla paikalla edellisinä päivinä. Pari harmaasorsaa spotattiin järveltä, ja yllättäen havaittiin myös uivelopariskunta.


Samalla, kun yritimme havaita ja määrittää kaikki linnut, joita havaittavissa oli, napostelimme retkieväitä ja söimme toiset aamiaisetkin. Myöhemmin aamulla pakkasimme yöpymiskamppeet pois yleisön tieltä, sillä taistopäivänä torneissa tuppaa käymään aika paljon porukkaa, joille kisaajien on sitten tarkoitus esitellä lintuharrastusta. Meidän tornillammekin vieraili lopulta kolmisenkymmentä yleisön edustajaa sekä yksi paikallislehden toimittaja, mikä oli aika hauskaa.


Aiempina vuosina olen osallistunut Tornien taistoon muutamassa eri tornissa Turun seudulla, mutta miltei joka kerta joukkueessa on ollut suunnilleen samoja tyyppejä, paikallisia luontoliittolaisia. Tänä vuonna, kun turkulaista luontoliittolaisjoukkuetta ei ollenkaan koottu, pääsin kätevästi kokeilemaan jotain ihan uutta.


Aamuyöllä oli yllättävän lämpimän tuntuinen sää, kun plussa-asteita oli muutama ja ilma oli miltei tyyni. Aamun edetessä alkoi kuitenkin hytisyttää, kun tuuli nousi navakaksi ja aurinkokin vetäytyi pilveen. Onneksi oli riittävästi vaatetta mukana, niin tarkeni kuitenkin pönöttää tornissa. Myöhemmin aurinko tuli esiin, ja sää lämpeni taas, mutta sen myötä onnistuimme tietysti polttamaan naamamme aurinkorasvasta huolimatta.


Välillä itse kukin lähti tietysti pois tornista huussireissulle, lämmittelyhyppelylle tai komppaamaan pusikoista lintuja esiin. Komppausreissut tosin tuottivat vähänlaisesti tulosta. Sen sijaan joukkueen jäsenistä kolme kuuli kaukana kukkuvan käen maastossa käppäillessään, mutta ääni ei kuulunut tornille asti, joten taistopinnaksi sitä ei voinut laskea. Vuodarilistaani se kuitenkin pidensi, ja käen kukuntaa on joka tapauksessa aina ihanaa kuunnella.

Äänteleviä lintuja oli muutenkin vähän vaikea havaita saati määrittää, sillä järven kulmalta alkavan joen virtapaikka kohisi sen verran kovaa, että se peitti kaikki hiljaisemmat äänet alleen. Muutaman lajin kohdalla kävi myös niin, että vain yksi joukkueesta kuuli ääntelyn, mutta muut eivät erottaneet sitä kohinan yli tai eivät ehtineet kuulla koko ääntä. No, sitä nyt sattuu paremmissakin piireissä.



Taistopinnojen loppulukemaksemme tuli 56. Tavoitteenamme oli päästä yli kuudenkympin, ja toinen torni samalla järvellä voitti meidät muutamalla kymmenellä lajilla. Vähän toivomisen varaa olisi siis ollut, mutta ihan hyvä tulos tämäkin. Muutama peruslaji jäi harmillisesti havaitsematta - hömötiaisen pahuskin ilmaantui tornin nurkille laulamaan vasta pari minuuttia taiston päättymisen jälkeen - mutta sitä se aina on. Ei lintuja voi komentaa ilmaantumaan paikalle, jos ne eivät ole ilmaantuakseen.


Kokosin tähän lopuksi vielä tällaisen sääkuvakollaasin taistopäivältä. Siitä näkyy hauskasti pilvilautan lipuminen ylitse. Ilman sen tarjoamaa suojaa auringolta olisimme kyllä tulleet ihan keitettyinä hummereina kotiin retkeltä. Nyt olimme sentään vain suhteellisen kevyesti punaposkisia.

Tämä tornilla pönöttäminen menee #100hetkeäluonnossa-haasteeseen numerolle 32/100. Retkipäivä jatkui vielä Tornien taiston jälkeen visiitillä Kärjenkalliolle, mutta siitä lisää retkiraportin viimeisessä osassa.

#tornientaisto

21.5.2017

Pikkukalajuttuja

Puhuinkin jo aiemmin keväällä kuoreista, niistä hauskoista pienistä lohenkaltaisista kaloista, jotka täällä Turussa nousevat Halistenkoskeen kudulle vapun alla. Ilmeisesti saaristossa samat kalat tunnetaan norsseina, ja se saattaa olla muutenkin tunnetumpi nimi. Ainakin olen havainnut, että vähemmän kala-asioihin vihkiytyneistä tuttavistani useammat tietävät norssin olevan kala, mutta kuoretta on luultu niin kasviksi kuin paikkakunnaksikin.

Toveri Mölysammakon elämyssynttäreiden lisäksi ehdimme tänä keväänä käydä kahtena muunakin päivänä kuorekoskella. Halisissa järjestettiin kutunousun alkupuolella hauska kuoreenpyyntitapahtuma, johon osallistuimme Krotin ja Vötkylän kanssa suurella innolla. Paikan päällä paistettiin ja savustettiin kuoretta yleisölle maistiaisiksi, lainattiin haaveja ja kahluusaappaita, jotta halukkaat pääsivät kokeilemaan lippoamista, sekä jaettiin tietoa näistä kaloista.

Lippoaminen on hauskaa, ja tämäkin kuva voisi olla hyvä #päivänpeppu!

Emme ottaneet kahluusaappaita, vaan suuntasimme rantaan pelkällä haavilla varustautuneina. Haavin liikuttaminen kovaa virtaavassa koskessa on yllättävän raskasta. Touhussa tuli nopeasti hiki ja kädet väsyivät. Siksi olikin näppärää vuorotella, niin pääsi välillä pitämään taukoja. Siinä tuli kyllä päivän treenit kuitattua.

Kovasta huitomisesta huolimatta emme saaneet yhtään kalaa haaviin. Onneksi järjestäjät lykkäsivät mukaamme pussilliset ylijääneitä kuoreita, koska olimme paikalla juuri ennen tapahtuman päättymistä. Pääsimme siis herkuttelemaan tuoreilla kaloilla kuitenkin, vaikka omaa saalista ei tällä yrittämällä tullutkaan.

Kuoretapahtumassa oli esillä sekä raakaa että kahdella tavalla kypsennettyä kuoretta.

Seuraavana iltana sitten onnistuimmekin saamaan kuoreita kiinni jo ihan omin käsin, kun olimme liikkeellä parempaan aikaan, iltahämärässä, jolloin koski ihan vilisi hopeakylkisiä. Alkuillasta olisi ehkä ollut tarpeen päästä keskemmälle koskea saadakseen mitään kiinni, mutta hämärällä kuoreita oli niin paljon, että rannaltakin sai.

Hyvä kalastushetki Halistenkoskella.

Muutaman päivän päästä tulimme jälleen auringonlaskun aikaan paikalle, nyt toveri Naakkulin kanssa, mutta tällä kertaa emme olleet enää aikeissa kalastaa, sillä meillä oli jo riittävästi saalista pakkasessa omiin tarpeisiimme. Halusimme vain katsella kalojen nousua koskeen. Asetuimme rantakivikkoon kytikselle, ja kyllähän niitä kuoreita siellä näkyi hauskasti hyppimässä vastavirtaan. Kaloja meni aika harvakseltaan, joten oli jännittävää seurata, milloin seuraava yksilö vilahtaisi ohitse.

Samalla tarkkailimme, kuinka toinen seurue nosti haavikaupalla kuoreita ylös koskesta ja pakkasi ne elävinä muovipusseihin sätkimään. Pienet lapsetkin olivat mukana. Hyvää esimerkkiä lapsille - juuri niinhän se toimii - lippoa koski tyhjäksi ja sullo kalat pusseihin tukehtumaan! Kotona sitten mietitään, kuka ne kaikki fisut perkaa, käyttää tai säilöö. Jos kukaan ei jaksa enää iltamyöhällä käsitellä kaikkia, menevätkö turhat kalat vain roskiin?

En oikein jaksa ymmärtää enkä hyväksyä sellaista meininkiä, että pyydetään saalista niin paljon kuin vain jaksetaan, eikä suinkaan vain sen verran kuin tarvitaan, ja vielä kohdellaan eläimiä siinä ohessa ihan miten sattuu. Niin, ja näytetään lapsillekin, että näin on hyvä toimia. "Miltä tuntuisi, jos joesta nousisi iso kala ja laittaisi sinut muovipussiin?" olisi isäni sanonut, jos olisin itse tehnyt jotain tuollaista kersana. (Joo, minua on selvästi "peloteltu" Maddu-tarinoilla.)

Mistä tietää, että on kuoreiden kutuaika? No, kuolleista edellisenä yönä rantaan ajautuneista kaloista.

Tältä keväältä kuoreiden nousu on nyt tietysti jo reippaasti takana, mutta jos haluat päästä pyytämään näitä fisuja, suuntaa apajille ensi keväänä suunnilleen vappua edeltävällä viikolla. Rantaan ajautuvia kaloja on käsittääkseni ihan luvallista napsia paljain käsinkin kiinni, mutta haavilla pyytämiseen tarvitaan asianmukainen kalastuslupa.

Näistä parista Halistenkoskella vietetystä iltahetkestä listattakoon #100hetkeäluonnossa-haasteeseen osat 30 ja 31. (Hauskasti menee tämä numerojärjestys ajallisesti aivan sikin sokin, kun postaan milloin mistäkin seikkailuista - välillä eilisistä, välillä parin viikon takaisista. Mitä näitä nyt on.)

20.5.2017

Kuusi hyvää syytä käydä Uudenkaupungin Minifarmi- & Kukkamessuilla

Minifarmi- & Kukkamessut houkuttelivat jälleen minut ja toveri Krotin ihanalle pienelle kesäfiilistelyseikkailulle Uuteenkaupunkiin. Messut ovat auki vielä huomenna, joten jos satut liikkumaan rannikolla päin ja sunnuntaipäiväsi kaipaa sisältöä, tässä kuusi hyvää syytä mennä tutustumaan näiden messujen tarjontaan.


1. Erilainen valikoima


Uudenkaupungin Kukkamessuilla suuria tuottajia tuttuine ja pitkälti aika hintavinekin taimivalikoimineen on mukana poikkeuksellisen vähän. Pääroolissa ovat paikalliset pientuottajat, ja valikoima onkin aika erilainen kuin isoilla puutarhamessuilla.

Löysin messuilta tänään esimerkiksi ruusumalvan ja harmaamalvikin, joita mamini on etsinyt. Niitä oli tarjolla paikallisen puutarhapiirin osastolla, missä myydään vanhoja perinnekasveja ja sen sellaisia.

2. Edulliset taimet


Kun viime keväänä suuntasimme ensimmäistä kertaa näille messuille, huomasimme, että kevään taimihankinnat kannattaa tehdä isojen puutarhamessujen sijaan toukokuun lopulla Uudessakaupungissa, sillä täällä hinta-laatusuhde on enimmäkseen kohdallaan. Terhakan pikkutaimen voi saada ihan eurolla tai parilla.


3. Mukava miljöö


Uusikaupunki on kerrassaan viehättävä paikka! Siellä on mukavaa viettää toukokuista puutarhamessupäivää. Bussilla pääsee paikalle helposti kauempaakin, paikoitustilaa omalle autolle löytyy kyllä, päivällistä voi nauttia jossain mukavassa rantaravintolassa, ja tuuli tuoksuu mereltä.

4. Monipuolisuus


Minifarmi- & Kukkamessuilla on mielenkiintoista tutustuttavaa koko perheelle. Puutarhaihmisille ja kesämökkeilijöille löytyy varmasti jotain Kukkamessuilta ja lomarakentamispuolelta. Lapsille ja lapsenmielisille riittää ohjelmaa Minifarmilla niin eläinten kuin maastoautoajelunkin parissa.

5. Tuoreet herkut


Kaikilta messuiltahan saa jätskiä, makkaraa ja messulakua, mutta Kukkamessuilta voi ostaa myös paikallisten tuottajien vihanneksia. Me poimimme mukaan messuvälipalaksi kevään ensimmäiset kotimaiset mansikat ja supermakeat kirsikkatomaatit.


6. Söpöt eläimet


Kuudes hyvä syy ovat tietysti ne söpöt eläimet, joita Minifarmi-puolella pääsee katsomaan ja vähän silittämäänkin. Perheen pienimmät voivat mennä koirakärryajelulle, lutuiset Karvakaverit ottavat mielellään vastaan rapsutuksia, ja kanien estehyppykisat ovat ihastuttavaa katseltavaa.

+ Yllätyspalkinto!


Tämä on todellakin mainitsemisen arvoista. Saimme Novidan osastolta mainoslahjaksi jojon. Se oli ensimmäinen jojo ikinä, jonka Krotti sai käyttäytymään niin kuin jojon kuuluu käyttäytyä. Se oli historiallista. Jos sinullakin on ollut ongelmia jojojen kanssa, nyt tiedät, minne suunnata.


Yhteistyössä: Minifarmi- & Kukkamessut