21.9.2018

Hyviä asioita

Se taitaa olla perinteisen blogihaasteen aika taas. Elämäni hobittina -blogin Esmeralda heitti minua Kolme hyvää asiaa -haasteella alkukesällä, ja nyt voisi olla vihdoin viimein sopiva hetki vastata. Ideana on nimetä tehtävänannon mukaisesti aina kolme hyvää juttua mainitusta aiheesta.

Nämä tämmöiset kyselyt ovat hauskoja mutta samalla myös kauheita, koska koen, etten osaa antaa mitään hyviä vastauksia. Jään aina miettimään kysymyksiä liikaa saamatta lopulta mitään järkevää sanottua. Katsotaan, kuinka käy. Ei siis muuta kuin vastailemaan!


Kolme hyvää asiaa tässä päivässäni


1) Suomen luonto -lehden uusin numero tuli! No, oikeastaan se tuli jo eilen, mutta vasta tänään olen uppoutunut lukemaan sitä. Ihan paras lehti. Tulen aina niin iloiseksi, kun se kolahtaa postiluukusta.

2) Pari ystävää saapuu meille.
Ei olla nähty taas hetkeen. Huomenna saapuu kolmaskin, ja meillä on rapujuhlat. Luvassa hauskanpitoa ja levottomia juttuja. Jahuu!

3) Olen reippaalla tuulella. Taustaksi tähän pitää sanoa, että energisyyteni taso siis vaihtelee tosi paljon päivästä toiseen. Joskus herään varhain ja ryhdyn heti puuhailemaan, vaikkei olisi edes pakko, mutta joskus en pääse millään hereille, ellei mikään sovittu meno pakota, ja saatan olla koko päivän ihan vedoton. Tänään heräsin jo ennen herätyskelloani ja minulla on energinen fiilis.


Kolme hyvää asiaa minussa


1) Olen älykäs. Oikeasti, vaikka saatan vaikuttaa enimmäkseen aika pälliltä, olen salaa huippuälykäs. Ehkä näennäinen pöljyyteni johtuukin juuri siitä.

2) Asenteeni on avoin ja peruspositiivinen. Lähtökohtaisesti pidän miltei kaikkia juttuja mielenkiintoisina ja mukavina, kunnes toisin todistetaan. Jotkin asiat toki osoittavat olevansa jotain aivan muuta heti kättelyssä. Kuitenkin useammin jäädään positiivisen puolelle.

3) Olen myös leikkisä ja hassuttelevainen. Olen tosi iloinen siitä, etten ole ainakaan toistaiseksi kasvanut niin aikuiseksi, että olisin kadottanut leikkisyyteni. Toivottavasti sitä ei tapahdu ikinä, koska elämä on paljon hauskempaa, kun osaa hupsutella.


Kolme hyvää asiaa elämässäni


1) Olen matkalla oikeaan suuntaan ja juuri nyt voin hyvin. Työuupumuksen ja masennuksen synkin syöveri on kaukana, kaukana menneisyydessä. Ei tässä vielä ihan täysin kunnossa olla, mutta olen tyytyväinen nykyhetkeen, toiveikas tulevaisuuden suhteen ja kiitollinen siitä.

2) Teen asioita, joista haaveilin lapsena. Toki monet muut, myöhemmin matkan varrella kehittelemäni unelmat ovat suurilta osin romahtaneet ja olen joutunut hyväksymään sen, mutta jotenkin kummasti monet sellaiset jutut, joista haaveilin pikkukersana, ovat käyneet tai käymässä toteen kovaa kyytiä. Voisinpa palata ajassa takaisin kertomaan sille untuvikolle, että sen haaveet ihan oikeasti tulevat toteutumaan! Se kyllä tiesi, mitä se haluaa tehdä isona.

3) Elämässäni on ihania ihmisiä. Tämä on kyllä tosi kliseistä, mutta ei sitä voi ohittaakaan, miten iloinen olen perheestäni ja ystävistäni ja erityisesti siitä, että saan jakaa kotini ja elämäni sellaisen tyypin kanssa, jonka seurassa olen juuri se joka olen.


Kolme hyvää asiaa tänä vuonna


1) Olen melkoisen vapaa. Voin kuvitella, että vuoden tai parin päästä olen varmasti taas tosi kiinni opinnoissa ja/tai töissä, mutta ainakin toistaiseksi tämä vuosi on ollut sellaista hienoa välivaihetta, että olen ollut vain hyvin marginaalisesti sidottuna mihinkään, siis melkoisen vapaa menemään ja tulemaan miten lystään.

2) Pääsen eteenpäin. En oikein pysty lyhyesti selittämään, mitä tällä ihan täsmälleen ottaen tarkoitan, mutta  sanotaan nyt niin, että olen kokenut jo monen vuoden ajan olevani ikään kuin juuttunut paikoilleni ja kykenemätön etenemään, mutta nyt olen viimein päässyt liikkeelle ja koen voivani siirtyä taas eteenpäin.

3) Saan puutarhuroida. Kerrostaloasujalle ei ole itsestäänselvää, että kesällä pääsee tekemään puutarhahommia. Onneksi meillä on parveke, ja onneksi Turku tarjoaa asukkailleen viljelylaatikoita. Meillä saattaa olla jo ensi kesänä edessä parvekeremontti, mutta tänä vuonna olen vielä saanut elää täysipainoista parvekepuutarhaelämää.


Kolme hyvää asiaa blogissani


1) Teksti on (yleensä) laadukasta. Olen teksti-ihmisiä. Ilahdun suunnattomasti, kun kohtaan laadukasta tekstiä, ja arvostan suuresti niitä tyyppejä, jotka handlaavat suomen kielen aivan täydellisesti. En pidä itseäni minään ihan huippuluokan kielenkäyttäjänä, mutta jossain määrin rohkenen kuitenkin kehua kirjoitustaitoani, ja sen myötä myös blogiani. Kaipa voin sanoa, että laadukas teksti on yksi blogini parhaista puolista.

2) Sisältö on monipuolista. Vaikka periaatteessa kaiken tässä blogissa voisi kai lopulta niputtaa jonkinlaisen "luonto ja elämäntapa" -teeman alle, tämä ei kuitenkaan ole mikään yhden asian blogi. Saatan kirjoittaa oikeastaan ihan mistä tahansa. Onko se uhka vai mahdollisuus? Minusta se on yksi blogini hyviä puolia.

3) Lukijat ovat tosi kivoja. Tämä taitaa olla taas hirveän kliseinen vastaus, mutta se nyt tulee aika pian mieleen, kun mietin positiivisia juttuja blogistani. Täällä ei kävijän saati itse bloggaajankaan tarvitse törmätä mihinkään törkyyn tai typeryyteen, koska lukijani ovat siitä hyvää porukkaa, etteivät heittele kommentikenttään pöljyyksiä saati ryhdy turhanpäiten riitelemään keskenään. Tämä ei ole kakkakaivo. Kiitos mukavasta ilmapiiristä kuuluu teille, hyvät lukijat!


Siinäpä se. Kiitokset vielä hobitille haastamisesta! Tätä oli hauska tehdä. Minä en nyt lähde jakamaan haastetta eteenpäin keillekään tietyille tyypeille, vaan heitän sen ilmaan. Jos et ole vielä tullut haastetuksi mutta haluaisit vastailla näihin kysymyksiin, nyt on sinun vuorosi.

Laitoin kuvitukseksi lisää räpsyjä viljelylaatikoittemme kukkasista. Lämpimien syyssäiden myötä kimalaisiakin näkyy vielä, ja ne pörräilevät paljon auringonkukissa. Tuntuu mukavalta voida tarjota niille tällainen keidas, jossa ruokailla leppoisasti vielä elämän ehtoopäivinä.

17.9.2018

Mitä mittää

Eilen oli semmone suur juhlapäivä ku Turun päivä. Sen kunniaks mää keksin kirjottaa blogipostaukse turuks. Mä ryhtysi heti kauhiast naputtelee, mut en mä sit ehtinykkää tehä sitä valmiiks, ku oli niippal kaikkee muutaki tekemist. Niinpä mä nyssippääsen postaa turuks vast tänää. Tai siis en niinku iha airoks oikeeks turuuks, ku emmää sitä varsinaisesti ees ossaa. Mä ny kirjotan silleen, ku mä puhuisi, jos mä puhuisi oikkee hirvee hirveäst sitä murret, mikä mul on tuttu ja luanteva. Ei se nyt mittää puhrast turkuu ole, mut ommulny kuitenki juuret täälppäi Suamee ja mä muutin tualt perämettäst Turkuunki jo seittemä vuat sit, nii et jottai sinppäi ny kuitenki.


Sillee tavallisesti mä kyl puhun omast mielestäni aikalail semmost yleiskiält, enkä ollenkaa tällai mahottomasti, mut oon mä silti saanu kuulla jotenki iha kummallisen usein ei-turkulaisilt, et must kyl kuulee, et mistpäi mä olen kotosi. Semmone hyvä esimerkki vois olla sellane tilanne, ku me viime syksyn tilattiin taksi vaelluksen päätteeks jossai Kinnulas. Taksikuski kysys siin heti aluks, et mistpäi me ollaan, ja mää sanosi et Turust. Siihe se sit vastas, et niin se oikeestaa jo olettiki - vaik me oltii juteltu vast iha muutama sana. Et semmost. Kai siin on sit joku nuatti, jonka huamaa, vaik mä ite luulenki puhuvani iha neutraalisti.

Iha just tämmöttis, kui mä ny kirjotan, emmää kyl kauhian usein puhu. Oikkeestans vaa sillo, ku juttelen joittenki vanhojen turkulaiste kans, tai sillo, ku yritän ärsyttää tamperelaisii, ja sit tietenki sillo, ku mä oon juanu sevverra pal viinii, et tekstintuattaminen alkaa takkuilla. Tän kirjottamine on kyl aika vaikeet, ku pitää kokoaika miättii, et kui mää ny sanosinkaa tän, jos mä oikee vallan kauhiast lähtisi selostaa jottai mun kotiseuru murteel. On se kirjakiälen kirjottaminen vaa niipal helpompa. Erityisen vaikeet täs on valita, et koska käyttää ärrää deen sijaan, äätä een sijaan tai aata oon sijaan, ku siin ääntyy yleensä semmonen outo välimuato. Tuntuu iha kummalliselt si ottaa vaa jompi kumpi.


Mul tulee ain Turun päiväst miäle se, ku asuin ekaa vuat Turus, enkä viäl tiänny mittää mistää Turun päiväst. Sillo yks syksyne ilta mä näin mun sillosen kämpän ikkunast yhtäkkii kauheen ilotulituksen, joka näytti iha silt, ku joku ilotulitevarasto ois syttyny palaa ja kaik ois räjähtäny yhtä aikaa ilmaan. Mä sit hätääntyneenä kyselin kavereilt, et tiätääks kukkaa täst mittää ja pitäskö olla hualissans. Lopult selvis, et se olikivvaa Turu päivän ilotulitus. Sillee mä sit opin, et semmonenki o olemas.

Mut ei mul täs kyl oikeesti mittää varsinaist sanottavaa ollu. Halusivvaa tul turisee. Mä olin lähös vaellusreissul huame, mut emmää ny mihkää voi lähtee, ku oon taas kipee. Arvakaa vaa, kui paljo ottaa päähä. Mut ei sil kuitenkaa mittää voi, joten täytyy vaa hyväksyy, et tää onnynnäi. Harmi vaa, ku enää myähemmäks tän syksyn aikatauluihi ei saa mahrutettuu mittä viikon mittast retkee, mut ainaki jottai pienempii voissi tehä. Katteellaa ny, kuha tää flunssa täst helpottaa, et mitä mä ollenka keksinkää.


"Mitä mittää" on semmone yleispätevä vastaus, ku kysytää, et mitä kuuluu. Ei tartte väittää, et kuuluu hyvää, vaikkei kuuluiskaa, eikä myäskää julistaa heti siin kohtii, ettei kuulu hyvää. Ei myäskä tartte sanoo, et kuuluu hyvää, vaik kuuluski, ku se taas voiraa tulkita vähä leuhkimiseks. Simmone hyvä turkulaine kuulumiste vaihto vois mennä vaiks tällai:

"Mitä jätkä?"
"Mitäs täs. Mitässä?"
"Mitä mittää."

Pitää kyl sanoo, et ku mä päätin tos kirjottaa et "tällai", ni mä aloin siin heti miättii, et sanoisinksmää ny oikeesti niin vai ennemminki "tällee" tai "tämmöttis" tai "tällattis" tai iha jopa et "tällattiins" tai "tällantteins" niin ku pruukattii sanoo siel mettäs Turu ulkopualel, mist mää ole oikeesti kotosi.

Mä ny lätkäsi tähä mu tekstiyrjö kylkee kuvii auringonkukkasist, jokka me kerättii maljakkoo keittiö pöyräl. Turus on useempiki auringonkukkapelto, joist saa kerätä itellens mukkaa kukkasei. Mä en tiänny, et Koroistenniämel on kans simmone ennen ku oltii siäl yks yä retkel ja alettii ihmettelee ihanaa tuaksuu. Simme pia huamattiinki kyltti, joka sanos, et täsä ol kaupunkin aurinkonkukkapelto. Mentiissi pilkkosepimiäs kerää kolme kukkast ja tuatii kotio. On ne vaa nii komioi.

Mut hei, mistpäi sää olet kotosi? Et sä oman kotiseutus murteel osais kirjottaa?

13.9.2018

Syyskesän laatikkoviljelykuulumisia

Viljelylaatikot ovat tuottaneet aika hyvin satoa, ja kukkaloisto on ollut koko kesän ihanaa. Suorakylvimme liki kaikki kukkaset viljelylaatikoille toukokuun lopulla. Laitoimme samettikukkia ja kehäkukkia vähän sikin sokin sinne tänne, joten nyt niitä puskee esiin eri puolilta kasvillisuuden seasta kauniina väripilkkuina.


Aiemmin kesällä epäilin, ehtivätkö samettikukat kukkia, mutta hyvinhän ne. Sekä kirjavat ryhmäsamettikukat että ihanan pulleat jättisamettikukat ovat päässeet ilahduttamaan leimuavilla väreillään. Periaatteessahan sekä sametti- että kehäkukat olisivat syötäviä, mutta enimmäkseen olemme antaneet niiden vain kukkia silmän ilona.



 
Spagettikurpitsan kukkia sen sijaan olemme keränneet syötäväksi, ja lisääkin voisi vielä ottaa. Olemme myös saaneet kerättyä muutaman kurpitsan ja ne ovat olleet maukkaita. Jokunen raakilekin on vielä kasvamassa. Spagettikurpitsa on kyllä ihan superhyvää. Söimme juuri yhden härkisbolognesetäytteellä uunissa kypsennettynä - varsinaista herkkua!


Kurpitsoja olisi ollut tulossa vielä enemmänkin, mutta joku kävi nyysimässä niitä. Ei sinänsä olisi pahemmin haitannut, jos kurpitsa tai pari olisi vain viety, mutta se kyllä pisti kiukuksi, kun kurpitsarosmo oli katkaissut koko varren, jossa oli emikukkia ja yksi raakilekin. Luulikohan tyyppi, että kyseessä oli kesäkurpitsa, joka onkin hyvä kerätä jo aika pienikokoisena? Mahtoi pettyä, kun huomasi kälvineensä raakaa spagettikurpitsaa!

Ensin epäilimme, että laatikoilla olisi käynyt jokin eläin, kun porkkanoitakin oli nyhdetty ylös ja vähän heitelty ympäriinsä ja herneitä nypitty juuriltaan. Kuitenkin sitten, kun siirsimme loput kasvamassa olleet kurpitsat piiloon lehtien alle, ja seuraavana päivänä ne oli nostettu taas esiin, alkoi olla selvää, että asialla oli ihminen. Silloin keräsimmekin vauhdilla loput kutakuinkin kypsät kurspitsat talteen ja samalla myös latva-artisokat ja palmukaalit, että saisimme pitää edes osan sadostamme.



Latva-artisokat kokkasimme vain keittämällä ja söimme sellaisenaan, ja minä ainakin tykkäsin niistä kovasti. Palmukaaleista laitettiin taas pastakastiketta herkkusienten kanssa. Maistui! Tämä palmukaalisatsi oli paljon vähemmän hyönteisten nakertelemaa kuin edellinen, aiemmin kesällä kerätty satsi, joka oli yhtä pitsiä ötököiden vierailun jälkeen.


Aivan yllättäen maissit tekivätkin pieniä tähkiä. Sadon saaminen vaikutti todella epätodennäköiseltä, koska hede- ja emikukat tulivat niin eri aikaan. Jotenkin mystisesti ne kuitenkin pölyttyivät. Valitettavasti tähkät kuitenkin irtosivat ennen kuin jyvät ehtivät kypsyä. En tiedä, johtuiko se kuivuudesta vai mistä, mutta ainakin varret olivat jo aika kellastuneet ja tähkät näyttivät kuivahtaneen irti kannoistaan.


Meidän minikokoinen kukkaniittymme jatkaa edelleen kukintaansa, joskin hiukan hillitymmin. Uusia hunajakukkia ja unikoita avautuu välillä, ja ihania syvänsinisiä ruiskaunokkeja riittää. Myös kauniisti kukkivat härkäpavut sopivat hyvin joukkoon.



Semmoista tällä erää. Kuvat ovat jälleen pilvisinä päivinä ja iltahämärässä otettuja. Ei ole tullut taas hengailtua viljelylaatikoilla kameran kanssa päivänpaisteella. Auringonkukatkin ovat nyt jo avautuneet, mutta niistä ei ole vielä kuvia, sillä viimeisimmät käynnit viljelyksillä ovat ajoittuneet pimeälle. Pitää kyllä ehdottomasti piipahtaa pian paisteellakin.

9.9.2018

Viikonloppu Salon takamailla - kanoottiretkeilyä, sienestysonnea ja häikäisevän kauniita hetkiä

Elokuun puolivälin paikkeilla vietin viikonlopun mökkeilyn, leireilyn ja retkeilyn merkeissä Salon takamailla Kiskossa Louhelan maalaistalolla. Olen jo pitkään ollut aikeissa kasata kuvani ja ajatukseni ja kirjoittaa leiriviikonlopusta, mutta jotenkin tämä tuntuu taas olleen niitä reissuja, joista on hyvin vaikea saada tuotettua mitään koherenttia. Kolmeen päivään sisältyi niin runsaasti retkeilyä, hienoja havaintoja ja tunnelmia, etten tiedä, mistä aloittaisin - ja mihin lopettaisin.

Mikä kaunis paikka!

Louhela tarjosi aivan mielettömän ihanat puitteet viikonlopun viettoon. Vanha maalaistalo pihapiireineen sijaitsee kumpuilevien peltomaisemien keskellä Kurkelanjoen varrella. Säät suosivat - vaikka oli hitusen liian kuuma minun makuuni ja pari sadekuuroakin saatiin niskaan, enimmäkseen oli miellyttävä ulkoilusää. Ilmassa oli jo hiukan syksyn tuntua. Aamut olivat usvaisia, eikä maisema ollut enää aivan kesäisen vehreä. Muuttolintuja oli liikkeellä.

Minä majoituin pihamaalla teltassa. Sisälläkin olisi ollut ihan mukavaa, kohtuullisen vähätuoksuista ja siistiä, mutta taloon saa kuitenkin tuoda lemmikkieläimiä, joten ajattelin vältellä mahdollisia allergiavaikeuksia ja nukkua ulkona. Samalla pääsin taas kuuntelemaan yön ääniä, hengittämään kosteanraikasta ilmaa ja fiilistelemään myös ihanan tunnelmallista sateen ropinaa teltan kattoon. Oli tosi kivaa telttailla taas, kun kesän helteillä ei tullut pahemmin edes yritettyä.

Louhelan päärakennus on aika komea.

Telttailin ihan portin pielessä. Rinnetontilta oli vähän vaikea löytää tasamaata, joten tähän päädyin.

Louhelan pihapiirissä on koko joukko vanhoja maatilan rakennuksia, joista kaksi on tarkoitettu majoittumiskäyttöön. Tällaiset paikat ovat hurjan kiehtovia, joten oli kutkuttavaa tutustua kohteeseen. Pikkutuvan vintin ikkunoissa oli pitsiverhot, joten piti tietysti etsiä, miten vintille pääsee. Kuistin vieressä nojailevat tikkaat johtivat vain katolle, eikä portaita löytynyt, mutta lopulta huomasimme vessan katossa umpeen naulatun ja piiloon maalatun kattoluukun. Ilmeisesti vintille on kuljettu aikanaan sen kautta.

Pikkutupa huokui tietynlaista salaperäisyyttä.

Tilat oli kalustettu vanhoilla huonekaluilla.

Tämä oli Luonto-Liiton nuorten luonnonharrastusleiri, joten seura oli mitä mainiointa ja ohjelma mukavan innostavaa mutta myös leppoisaa. Viikonlopun kohokohta oli melontaretki. Minä tykkään tosi paljon melonnasta, mutta jostain syystä olen tehnyt sitä lähinnä Lapin-reissuilla silloin, kun majapaikalla on ollut kanootteja käytettävissä. Kerran olen kokeillut kajakkia, mutta se vaikutti pelottavan kiikkerältä toisin kuin avokanootit eli niin sanotut intiaanikanootit, joihin olen jotenkin fiksoitunut.

Nyt oli tarjolla molempia, mutta epäluuloissani valitsin taas tutun ja turvallisen avokanootin. Melontaretkellä kajakilla liikkuneita opastajiamme tovin seurailtuani aloin kyllä tuumia, että kannattaisi antaa kajakille uusi mahdollisuus - vanha kunnon kanootti tuntui kauhean raskaalta ja hitaalta ketterien ja vikkelien pikku kajakkien rinnalla. Oli kyllä tosi hyvä, että pari kokeneempaa melojaa hyöri kajakkeineen joukossa, sillä heiltä sai kullanarvoisia vinkkejä melontatekniikan tehostamiseen ja kanootin sujuvampaan hallintaan.

Kanootit rannassa auringonnousun valossa.

Pienten harjoitusten jälkeen lähdettiin melontaretkelle alas Kurkelanjokea kohti isoa Kirkkojärveä. Koska sää oli hiukan turhan tuulinen järvimelontaan, ei järven selälle lähdetty seikkailemaan, vaan pistäydyttiin vain aika lähellä jokisuuta Pappilanniemellä sijaitsevalla nuotiopaikalla pitämässä evästaukoa ennen kuin palattiin takaisin jokea myöten Louhelaan. Tuli siinä kuitenkin kymmenisen kilometriä melottua, ja päivän päätteeksi sen kyllä tunsi hartioissa, jotka jo entuudestaankin olivat hiukan jumissa. Onneksi jumit kuitenkin helpottivat käsienpyörittelyverryttelyllä ihan parissakymmenessä minuutissa.

Tästä se lähtee. Joki oli aluksi aika kapea kunnes leveni järveä lähestyttäessä.

Näkymä järvelle rantautumispaikalta. Sää oli harmaa, mutta auringonsäteet siivilöityivät hienosti pilvien lomasta.

Melonta jokea pitkin oli todella mielenkiintoista ja jännittävää. Etenimme keskellä peltoja, mutta emme nähneet peltomaisemia, vain joenvarren kaislikkoa, pajukkoa, veden ylle kaartuvia puita ja muuta rehevää kasvillisuutta. Lumpeet ja ulpukat kukkivat. Järvelle saavuttiin Uitmuksenlahden tiheään ruovikkoon raivattua kapeaa käytävää pitkin. Edeltämme kahahti lentoon pari harmaahaikaraa ja jokunen sinisorsa. Järvellä laineet keinuttivat pientä kanoottia aika ikävästi, mutta melonta kuitenkin sujui ja pääsimme turvallisesti rantautumaan kivikkoon. Nuotiopaikka oli metsikön kätkössä rantakallioiden takana. Se ei ollut mikään erityisen hieno mesta mutta ajoi asiansa.

Kahden hengen avokanoottia on näppärintä meloa kaksin. Minä sain melontaparikseni toveri Peikon, jonka kanssa matkan teko olikin ratkiriemukasta. Menomatkalla minä istuin takana ja ohjasin. Luulin olevani hyvä siinä, mutta hosuinkin meidät aika monta kertaa joenpenkan kaislikkoon. Paluumatkalla, kun oli Peikon vuoro pitää perää, minä sain puolestani muutamaan otteeseen huutaa pää pusikossa, että keskittyisi ohjaamaan kunnolla - mutta liekö kyse ollut kuitenkin tahallisesta tempusta, jotta minäkin joutuisin vuorostani kärsimään kasvillisuuteen törmäilyistä! Kaikesta huolimatta meillä oli aivan hurjan hauskaa. Nauroin niin, että aiheutuin epämiellyttävää kanootin huojuntaa.

Louhelan rantalaavun edustalle on tehty hiekkapohjainen uimapaikka, josta on myös näppärää laskea kanootit vesille ja rantautua. (Laavu oli kiva hengailupaikka, mutta katto päästi vedet läpi laavussa yöpyneiden päälle.)

Molempina reissun aamuina heräsin auringonnousun aikaan. Ensimmäisenä aamuna myös jäin hereille, sillä varhaisaamun linturetki kutsui. Sunnuntaina en enää jaksanut, vaan palasin nukkumaan, kun kukaan muukaan ei ollut aikeissa lähteä aamuretkelle ja sadettakin tuli ihan kaatamalla. Lauantain aamunkoitto oli uskomattoman kaunis. Pilvet olivat dramaattisen synkkiä, mutta nouseva aurinko kultasi tienoon ja sai kaikki kastepisarat heinikossa kimaltamaan jalokivinä. Taivaalla komeili valtaisa sateenkaari. Joki oli hetken verhoutunut usvaan, mutta aurinko paimensi sumulautat nopeasti pois.

Auringonnousu, aina hyvä syy herätä varhain.

Sateenkaari oli hieno, mutta sitä oli vaikea saada kuvaan. Oman varjoni kuvaamiselta en sen sijaan voinut ilmeisesti välttyä, se kun näkyy aika monessa tämän aamun kuvassa.

Niittykukat kukkivat valtoimenaan - mukavaa vaihtelua ainaisille lupiinien valtaamille pientareille. Niittynätkelmän keltaiset kukat loistivat aivan erityisen kirkkaina aamuauringossa.

Kun suuntasin aamun sarastuksessa talon pihasta pellon pieleen ihailemaan jokimaisemaa, näin metsän reunassa valkohäntäpeuran, jolla oli melkoisen isot sarvet. Uljas kruunupää pyähtyi tuijottamaan minua, mutta heti, kun hieman liikahdin, se säikkyi ja pakeni metsään. Havaitsin kuitenkin kauempana pellolla lisää peuroja, jotka ruokailivat kaikessa rauhassa, ja jäin kiikaroimaan niiden puuhia. Viikonlopun aikana tuli nähtyä ylipäätään tosi paljon pieniä hirvieläimiä. Joka aamu ja ilta niitä ilmaantui pelloille.

Lintuhavainnot olivat myös mainioita. Koko viikonlopun joenvarren pelloilla oleili sekaparvi erilaisia hanhia. Kurkia saapui myös, ja nekin jäivät hengailemaan pellolle. Välillä osa niistä nousi siivilleen ja lähti kaartelemaan pois, ja välillä saapui uusia. Kyyhkytkin olivat pakkautuneet isoiksi parviksi ja ruokailivat pellolla. Aamuretken mieleenpainuvin havainto oli nuori ruskohuohaukka, joka liiteli pellon yllä saalistuspuuhissa. Petolinnuissa on sitä jotain - niiden tarkkailu on aina kiehtovaa. Vaikka linturetkelle läksiessämme paistoi aurinko, matkalla takaisin Louhelaan tummat pilvet levittäytyivät yllemme ja ryöpyttivät päällemme oikein kunnon sadekuuron.

Yksinäinen kurki lensi ylitseni, kun haahuilin aamulla rannassa.

Iltaisin istuskelimme nuotion ääressä. Perseidien tähdenlentoparven maksimihetkestä oli kulunut vasta viikko, joten vietimme saapumisiltanamme hyvän tovin laavun nurkalla toiveikkaina yötaivaalle tuijotellen. Tähdenlentoja näkyikin ilahduttavan paljon. Vaikuttavinta oli kuitenkin pimeys. Hukkavaloa ei juurikaan ollut, joten tähtitaivas näytti aivan toisenlaiselta kuin vaikkapa Turusta käsin havainnoituna. Linnunrata hohti taivaankannella. Louhelassa oli myös ihanan hiljaista, vaikka maantiellä kulkikin autoja satunnaisesti myös yöaikaan. Hyttyset eivät juurikaan piinanneet - niitä tuntui olevan aivan poikkeuksellisen vähän.

Puolikuu valaisi maisemaa.

Sunnuntaina kävimme sienestämäsä läheisessä metsässä. Odotukset eivät olleet korkealla, sillä kesän kuivuuden takia sienisyksystä oli ennustettu heikkoa. Niinpä oli aivan mahtavaa, kun metsä tarjosikin hyvän saaliin. Kanttarellejä löytyi erityisen paljon, mutta keräsimme myös haperoita ja muutaman tatin. Sieniä päästiinkin sitten kokkailemaan leirin päätösaterialle. Metsäretki oli muutenkin kiva, vaikka maasto sinällään oli aika tavallista talousmetsää. Pätkän matkaa kahlasimme ihanassa sananjalkatiheiköissä, ja polulla tuli vastaan vaskitsa - niitä pääsee aika harvoin näkemään.

Kiitos metsälle sienisaaliista!

Olen tavattoman hyvilläni tästä reissusta. Kuvia selaillessa tulee lämmin fiilis. Täytyy nyt vielä lopuksi suositella Louhelaa kaikille, jotka sattuvat etsiskelemään vuokramökkiä tai muuta lomailupaikkaa Varsinais-Suomesta. Oli meinaan sen verran hienot puitteet!

8.9.2018

Rankka kesä huonekasveille

Kuluneen kesän aikana menetimme aika monta huonekasvia. Luulisi että kuuma ja aurinkoinen sää olisi luksusta trooppisten maiden kasveille, jotka joutuvat meikäläisissä olosuhteissa pärjäämään valitettavan usein mukavuusalueensa rajoilla. Ehkä kuitenkin yllättävä olosuhteiden muutos aiheutti kasveille liikaa stressiä. Ehkä niiden hoitoon olisi pitänyt kesähelteiden keskellä jaksaa panostaa vielä enemmän, kastella runsaammin ja sumutella säännöllisemmin.

Mene ja tiedä sitten, mikä tässä viuhutti viikatetta, mutta kesän mittaan kuolleiden kasvien listalla on monta sellaista, joista en olisi halunnut vielä luopua. Kaunis ja ilahduttavasti kukoistanut röyhyvihvilä (Juncus) pääsi ehkä jossain vaiheessa kuivahtamaan liikaa tai sitten jokin muu arvaamaton tekijä nujersi sen. Kaikki versot ruskistuivat, eikä uusia enää ilmestynyt. Olen vähän harmissani, koska pidin siitä kovasti ja luulin hallitsevani sen kastelurytminkin kohtuullisen hyvin. Haluaisin hankkia uuden, jos vain löydän jostain.

Juncus, in memoriam. Tiedättekö, myydäänkö näitä vielä jossain vai onko laji jo auttamatta pois muodista?

En ilmeisesti osaa hoitaa mehikasveja, sillä muutaman kuukauden aikana meiltä on kuollut sekä sarviaaloe (Gasteria obliqua) että mehiruusuke (Echeveria agavoides), eivätkä aiemmatkaan mehikasvikokeilumme ole menestyneet sen paremmin. Myös ilmakasvien kanssa on ollut vaikeuksia. Hengissä on enää kolme yksilöä, salvadorintillandsia (Tillandsia xerographica) ja kaksi käpytillandsiaa (Tillandsia ionantha).

Neljästä perhosorkideasta (Phalaenopsis) on hengissä enää yksi - se joka alkoi aiemmin tänä vuonna kasvattaa kukkavartta. Toivon, että se pysyykin hengissä. Kyseessä on vanhin kämmekkämme, joka on ollut meillä pari vuotta, joten olisi kivaa nähdä sen porskuttavan vielä pitkään. Kukkavarsi tuntuu kasvavan hirveän hitaasti, mutta haaveilen silti kukinnasta.

Kookkaimman perhoskämmekän olisin suonut selviävän, sillä se oli aika komea ja kiva. Sen kuolema tuli jotenkin ihan yllätyksenä. Iso osa juurista kuihtui ilman mitään näkyvää syytä ja sitten lehdet putoilivat yksi toisensa perään.

Tämäkin näytti niin eloisalta ja sitten kuoli. Taustalla ilmakasveja, joista toinen on vielä hengissä.

Pullojukkia (Beaucarnea recurvata) on menetetty pari kappaletta, mutta niitä on sen verran monta vielä, ettei muutaman kuolema pahemmin hetkauta. Saimme ne sitä paitsi ilmaiseksi, kun toveri Naakkuli napsi niitä talteen jonkin viherseinän purku-urakan yhteydessä ja jakeli sitten eteenpäin, joten ei tarvitse surra edes rahallista menetystä.

Palmuvehka (Zamioculcas zamiifolia) on hengissä mutta voi epämääräisesti. Siltä on kuivahtanut ja kuollut monta vartta, mutta uusia kuitenkin putkahtaa ajoittain. En oikein tiedä, mitä tehdä sille, joten olen päättänyt vain odottaa ja antaa ajan näyttää. Sama pätee aiemmin tänä vuonna saatuun anopinhampaaseen (Sansevieria trifasciata). Sekin on ihan käppyräisessä kunnossa muttei kuitenkaan vielä hengetön, enkä osaa tehdä asialle mitään.

Mikä tällä palmuvehkalla on hätänä?

Tälllaiset epämääräisessä olotilassa häälyvät kasvit minulla on ollut tapana nostaa jonnekin hyllyn päälle, kastella satunnaisesti ja antaa vain olla. Yllättävän usein metodi on toiminut ja kasvi on kokenut jonkinlaisen uudelleensyntymän. No, tietysti aika moni kasvi on myös kuihtunut pois. Jos en tunnista kasvin ongelmaa, en kuitenkaan pysty tekemään oikein muutakaan, joten sovellan tätä käytäntöä myös nyt näihin uusimpiin nuupattajiin.

Anopinhammas huonokuntoisena.

Myös kilpipiilea (Pilea peperomioides) ja muratti (Hedera) ovat vähän huonossa kunnossa, mutta jaksan toivoa, että ne vielä kohentuvat. Joulutähti (Euphorbia pulcherrima) menehtyi, joten en pääse testaamaan, onnistuisinko sen uudelleen kukittamisessa jouluksi. En tosin missään vaiheessa oikeasti uskonutkaan saavani sitä selviämään, vaikka puolileikilläni yritinkin.

Sijoitin kilpipiilean alun perin tällaiseen "aluskasvillisuuden" pöheikköön traakkipuun juurelle, mutta se sai siellä varmasti liian vähän valoa, joten nyt olen siirtänyt sen muualle.

No, mutta elämä huonekasviviidakossa on tällaista. Kasveja tulee ja menee - ja tulee. Nimittäin aina, kun jokin kasvi kuolee, se tarjoaa mahdollisuuden hankkia jotain muuta tilalle! Kesän aikana ei ole tullut tehtyä kuin yksi hankinta, mutta eiköhän talvi ja maisemien värin vaihtuminen vihreästä harmaaseen tuo tullessaan taas suuremman innon viherkasvihankintoja kohtaan. Nyt, kun uusille kasveille on tilaa, edessä on varmasti tietynlaista riehakkuutta sillä saralla.

Se kesän ainoa hankinta on enkelinsiipi (Begonia), jonka ostimme Plantagenin tarjouksesta. Enkelinsiipeä ei olekaan vuosikausiin tullut vastaan kasvimyymälöissä, mutta nyt niitä on taas tarjolla, kun kirjavalehtiset lajit ovat alkaneet tulla muotiin. Mukavaa saada pitkästä aikaa tällainen väripilkku omalle ikkunalaudalle.

On se komea! Edellinen enkelinsiipi katosi tältä ikkunalta jo pari vuotta sitten. Viimein on uusi tilalla.

Onneksi valtaosa kasveistamme kuitenkin selvisi kesästä ongelmitta. Etenkin viirivehkaat (Spathiphyllum) ja laikkuvehkat (Aglaonema) näyttävät voivan mainiosti. Käärmekaktus (Aporocactus) kasvaa hyvää vauhtia, vaikka pelkäsin sitä hankittaessa, etten osaisi pitää sitä hengissä. Palmu (Dypsis), joka kaipaa hiukan tiuhempaa kastelua kuin useimmat muut kasvimme, ei ole ottanut nokkiinsa pienistä kuivahduksista kesän helteiden aikana. Rohtoaloet (Aloe vera) kukoistavat myös - hassua sinänsä, sillä sarvialoe kuoli samalla hoidolla.

Isompi rohtoaloe on aika massiivinen. Käärmekaktus tuli meille ihan pienikokoisena, mutta kasvattaa hyvää vauhtia uusia "käärmeitä". Tuo oikeassa nurkassa oleva kasvi on minulle oikeastaan pieni mysteeri. Tunnistaako joku lajin?

Päivitin juuri huonekasvimuistiooni kesän menetykset ja laskeskelin, että niistä huolimatta kodistamme löytyy edelleen 23 eri lajia, joten kyllä tässä kämpässä biodiversiteettiä riittää. Aloin myös selailla kasvihankinta- ja haaveilulistojani ja miettiä, mitä seuraavaksi lähtisi metsästämään. Pistokkaita otetaan vastaan!

4.9.2018

Kuukausikollaasi 8/2018

Kuukausikollaasien tekeminen on siitä hauskaa, että menneen kuun valokuva-arkistoja selatessaan tulee käyneeksi läpi, minkälainen se kuukausi oikeastaan olikaan. Mennyt elokuuni oli ainakin mahtavan täynnä kaikenlaista hauskaa tekemistä ja hienoja tapahtumia. Kuukauteen mahtui muun muassa yksi viikonloppu luonnonharrastusleirillä ja parit isot juhlat, nimittäin ystävän häät ja tietysti polttaritkin sekä isosiskon perheen "juhlitaan kerralla kaikki ne juhlat, joita ei olla vielä juhlittu - häät, lapsen syntymä ja uuden kodin tupaantuliaiset" (joiden kaikkien aika olisi ollut jo vuosi tai kaksi sitten), joten rientoja riitti. Silti elokuusta ei jäänyt mitenkään ruuhkautunut fiilis, ehkä arkipäivien leppoisuuden ansiosta. Olinhan oikeastaan koko kuun lomalla.


Mainio luontoleiriviikonloppu | Satoa parvekepuutarhasta | ja viljelylaatikoilta! | Ystävän häät | Retkeilyä Tuorlan maalaisidyllissä | Isosiskon perheen suuret juhlat | Ruissalo tähdenlentojen yönä | Vegånia-festarit & ravintolaviikko | Sienestyskauden avaus

#kuukausikollaasi #kollaasihaaste