27.3.2017

Lintufiilistelyä Ruissalossa

Päätin piipahtaa pienelle päiväretkelle Ruissaloon seikkailemaan, kun kalenterissani oli mukavasti täysin tyhjä päivä keskellä arkiviikkoa ja sää vaikutti kerrassaan mainiolta ulkoiluun. Koska sain kammettua itseni liikkeelle kuitenkin vasta iltapäivällä, ehtivät Pölle ja Mölysammakkokin tarttua vielä mukaan matkaan yliopistolta ja töistä.


Lähdimme entisen Tammenterhon nurkilta rantatielle. Pistäydyimme aluksi lintulavalla kiikartamassa lahdelle. Lokkeja oli paikalla peräti viittä sorttia. En ollutkaan vielä tänä keväänä nähnyt naurulokkia, ja myös selkä- ja merilokki olivat bongarinnahjukselle vuodenpinnoja. Isokoskeloita oli liikkeellä melkoisina parvina, mutta pahemmin muita vesilintuja ei näkynyt.

Lintulavalla pönöttäessämme kohtalaisina puuskina puhaltava tuuli tuntui aika hyytävältä, vaikka ilma olikin kuutisen astetta lämmin ja aurinkoinen. Suojaisammalla rantatiellä tuulisuus ei onneksi pahemmin haitannut. Minulla oli enimmäkseen milteipä kuuma, kun aurinko porotti ja olin taas pukeutunut "linturetkellä on aina kylmä" -periaatteen mukaisesti.


Olimme jo miltei näkevinämme sammakonkutua rantatien varren lätäkössä, mutta se olikin sitten tarkemmin katsottuna vain hyvin hämäävää jäätä. Veden pinnassa kyllä pulpahti aika sammakkomaisen näköisesti, joten ehkä joku sammakko oli kuitenkin jo liikkeellä. Mitään kunnon havaintoa elukasta ei kuitenkaan tehty eli arvailujen varaan jäi.

Kevään ensimmäisen peipon laulu kantautui korviin ruokintapaikan lähellä. Kyllä lämmitti mieltä. Ruokinnalla kävi myös monenlaisia talvilintuja. Puussa naputteli ihastuttava pikkutikka. Mölysammako hoksasi maasta närhen, joka sekin puuttui yhä pinnalistaltani.

Kuulimme myöhemmin hiukan kummallista linnunlaulua, josta emme oikein saaneet tolkkua, ja pohdimme, olisiko asialla voinut olla aiemmin näkemämme närhi. Ne kun osaavat pitää niin hämmentäviä ääniä - eikä hämmentävyysaspektia yhtään lievennä se, että tavallisimmin ne vain yksinkertaisesti rääkyvät, joten niiden muita ääniä on vaikea liittää samaan lintuun.


Kun saavuimme metsän suojasta avomaalle, pääsi puuskittainen tuuli taas kunnolla härnäämään. Auringonpaiste onneksi lämmitti. Yritimme haravoida pelloilta aiemmin samalla viikolla havaittuja kapustarintoja, mutta kauniit kurmitsat olivat tietysti jo jatkaneet matkaansa. Myöskään tyllejä ei vielä osunut näköpiiriin. Töyhtöhyyppiä oli sen sijaan runsaasti.

Hanhiakin nähtiin. Merihanhia meni pieni muuttoaura ylitse, ja valkoposkia laidunteli rantaniityllä oikein mukava pikku parvi. Tykkään niistä hurjasti. Niin mainion näköisiä ja pitävät hauskaa ääntäkin. Harmi, että niitä on nykyään kaupunkien puistoissa ihan vilisemällä, eivätkä ihmiset pahemmin arvosta sitä.



Paluumatkalla nähtiin vielä pari peippoa. Tuli tosi mukava fiilis. Peippoja on aina talvisin jotenkin erityisen ikävä. Muistan, miten ihan pienenä natiaisena luulin peipon laulun olevan jokin yleinen "kesä-ääni", joka vain ilmestyy maisemaan kevään koittaessa. En siis ollut silloin vielä kertaakaan nähnyt laulavaa peippoa, joten en osannut yhdistää ääntä lintuun, eikä minulla ylipäätään ollut vielä kovin selkeää käsitystä siitä, miten suuri osa alkukesän äänimaisemasta koostuu pelkästään erilaisten lintujen lauluista. Pikkulapsena ajatteli niin hauskasti.


Ruissalossa ei tullut vastaan vielä yhtään kukkivia kasveja, lukuun ottamatta leppää ja pähkinäpensasta, joiden kukinnan saattoi päätellä jo ihan siitä, miten monta nenäliinaa niistin märäksi seikkailun aikana. Mainittavia hyönteishavaintojakaan ei tehty. Pölle kuitenkin raportoi löytäneensä jo leskenlehtiä yliopiston luota ja nähneensä kimalaisenkin, joten enköhän minäkin pian pääse ihailemaan niitä, toivottavasti jo pian ihan kotinurkillakin.


#100hetkeäluonnossa (12/100)

25.3.2017

Mutaista polkua seikkailuun

On niin paljon mielenkiintoisen oloisia paikkoja, joiden ohi aina vain kulkee, katselee kaukaa, muttei koskaan pysähdy ja mene tarkastelemaan lähemmin. Tiedätte varmaan. Puistoja, kahviloita, metsiä, joutomaita, putiikkeja, polkuja, sivukatuja, rantoja, portteja avoimille sisäpihoille. Päivittäisten, viikoittaisten, säännöllisten reittien varrella. Osa tavallista arkista maisemaa. Tuttuja ulkopuolelta, täysin vieraita sisältä.

Jos ei ole kiire mihinkään, minulla on tapana aina välillä pistäytyä seikkailemaan ja tutustumaan tällaisiin tavanomaisten reittieni varrella sijaitseviin jännittäviin kohteisiin. Poiketa sivutielle, kääntyä tuntemattomaan metsikköön vievälle polulle, astua sisäpihalle, haahuilla joutomaalle. Laajentaa maailmani karttaa pääni sisällä. Löytää aiemmin vain kulisseina toimineille paikoille uusia merkityksiä.


Silti niitä paikkoja, joita katselen aina vain ulkoa päin, on reittieni varrella enemmän kuin niitä, joihin olen käynyt tutustumassa. Useammin olen menossa sen verran päättäväisesti tai kiireellä johonkin, etten ehdi, jaksa tai vain halua pysähtyä. Aina on jo muita suunnitelmia. Se on oikeastaan vähän harmillistakin, koska pienet seikkailut ovat kuitenkin hurjan mukavia. Ne vain vaativat sitä ihan omanlaistaan seikkailufiilistä, ja jos sitä ei vain satu olemaan, tyhjästä on paha nyhjäistä.


Länsikeskuksen ja Kuninkojan nurkilla sijaitsee yksi tällainen paikka, metsä, jota katselin jo lapsena auton ikkunasta ja mietin, että sinne voisi joskus olla kiva mennä seikkailulle. Ihan jo metsän reunassa kasvaa vanhoja vänkyräisiä tammia ja mäntyjä. Pieni joki katoaa metsään, samaten jonkinlainen lenkkipolku. Tieltä käsin näkee, että metsän sisälle kätkeytyy myös laidun, jolla joskus käyskentelee hevosia. Houkuttelevan näköinen paikka.

No, kävin siellä ensimmäistä kertaa vasta viime keväänä huhtikuussa. Aika monta vuotta ehti siis vierähtää ennen kuin ryhdyin tuumasta toimeen. Metsä on pieni mutta hieno. Polkuja menee ristiin rastiin. Isompaa hiekkatietä pitkin pääsee kiertämään näppärästi rengaslenkin Länsikeskukselta. Metsää laikuttavat pellot ja laitumet. Joki kiemurtelee sen halki. Vanhoja puita on harvinaisen paljon, erityisesti tammia.


Piipahdimme siellä pienellä iltaseikkailulla taas tällä viikolla ostosreissumme yhteydessä. Länsikeskukselta vanhan peltoläntin poikki metsään vievä polku oli nyt aivan hillittömän mutainen. Piti edetä varovasti, ettei luiskahtanut kumoon savivelliin. Kengät keräsivät kunnon savipaakut ympärilleen - onneksi olimme molemmat sattumalta vaelluskengillä liikkeellä.



Ilta jo hämärsi ja pilvet olivat punaisia, kun sukselsimme kuusikon varjoihin. Hiekkatie oli yhä jäässä, joten sitä pitkin ei pahemmin kannattanut edetä. Kävelimme sitä seuraillen kuitenkin sillalle asti. Joki virtasi jo vapaana jäistä. Vesi oli melkoisen matalalla, mutta virtaus oli kuitenkin suhteellisen reipasta. Muutama mustarastas lauloi, mutta muuten metsässä oli aika hiljaista.




Joen rannasta koukkasimme kiertelemään metsikön polkuja, sillä jäisen tien kävely ei houkutellut. Metsän pohja oli enimmäkseen jo vapaa lumesta ja jäästä. Haahuilimme suuren puun luota toiselle ihmettelemään niiden kokoa ja vänkyräistä muotoa. Yritimme räpsiä niistä kuviakin, mutta hämärän tihentyessä kuvaaminen meidän kalustollamme ei oikein ottanut onnistuakseen.




Kun pimeys laskeutui, palasimme tien varteen ja jatkoimme ostosreissua. Kuninkojan metsä on mukava pikku kohde, jossa voi piipahtaa helposti vaikkapa juuri kaupassa käynnin ohessa. Viime keväänä paikka oli täynnä sinivuokkoja, mutta nyt oli vielä liian aikaista niille. En ole käynyt siellä toistaiseksi kertaakaan kesällä, joten ties mitä muuta kivaa sieltä silloin löytyy.


#100hetkeäluonnossa (11/100)

24.3.2017

Cirrhopetalum ja kaverit

Minä en ole orkideaharrastaja. En edes tiedä, ryhdynkö ikinä sellaiseksi. Jostain syystä meillä on nyt kuitenkin (parinkymmenen muun huonekasvin joukossa) muutama orkidea, joita yritän vimmaisesti pitää hengissä. Eikä kyse ole enää edes pelkistä perhoskämmeköistä - niitähän nyt sentään on vähän kaikilla - vaan meillä majailee jo yksi vähän epätavallisempikin laji, jota en ole saanut vielä edes kunnolla määritettyä.

Kun ostimme tämän mysteeriorkidean kasvitieteelliseltä, tiesimme vain suvun nimen, Cirrhopetalum, mutta olen päässyt taidokkaassa tiedonhakutyössäni niinkin pitkälle, että rohkenen veikata kasvin olevan lajia C. lepidum, joka ilmeisesti tunnetaan myös nimillä Bulbophyllum lepidum ja B. flabellum-veneris sekä lukuisilla muillakin hämmentävillä synonyymeillä. (Että näiden tiettyjen ryhmien lajeilla pitääkin olla niin monta eri nimeä!)

Etualalla oletettu Cirrhopetalum lepidum. Taustalla häämöttää perhoskämmekkä Phalaenopsis. Etunurkasta photobombaa täysin aiheeseen kuulumaton oletettu kirjotähti Haworthia margaritifera.

Mysteeriorkidea Cirrhopetalum, jota olen alkanut kutsua kotoisammin kirhikseksi, on löytämieni tietojen mukaan melko vaivalloinen tapaus. Se vaatii upotuskastelua ainakin joka toinen päivä. Sumuttaa saisi päivittäin. Periaatteessa kasvi ei edes pärjää meikäläisessä kuivassa huoneilmassa, vaan se pitäisi istuttaa jonkinlaiseen terraarioon, jotta ilmankosteus olisi mahdollista pitää riittävän korkeana. Ilma ei saisi kuitenkaan seistä, vaan kasvi kaipaa jonkinlaista tuulenvirettäkin. Sikäli jos nyt olen hakenut tietoja edes oikeasta lajista.

No, näihin tietoihin nojaten olen yrittänyt tehdä parhaani. Kirhis asustaa korkeassa lasipurkissa, jossa mikroilmasto pysyy edes jotenkuten kosteana ainakin, jos muistaa sumuttaa päivittäin. Se on istutettu (oikeaoppisesti, toivon mukaan) itse väsäämääni pieneen verkkohäkkyrään, jonka sisällä on kaarnanpaloja ja rahkasammalta. Häkkyrä on teoriassa helppo nostaa ulos lasipurkista ja dipata veteen vaikka joka päivä.

Toki käytännössä homma on vähän työlästä. Haluaisin lasin pysyvän tietenkin edes etäisesti kirkkaana ja kasvin häkkyröineen asettuvan kivasti purkin pohjalle irtaimen kaarnasilpun ja sammalen sekaan. Häkkyrän siirtely edestakaisin johtaa usein siihen, että lasi on täynnä pientä kaarnanhuitua, ja sumuttelun ansiosta näkyvyys peittyy tehokkaasti joko vesipisaroihin tai pisaranjälkiin, eikä itse häkkyrä ole tietenkään oikeastaan ikinä täysin piilossa sammalen alla.

Tavallinen näkymä silloin, kun purkissa piisaa kosteutta.

Tavallinen näkymä silloin, kun edellisestä sumutuksesta alkaa olla kulunut jo vähän liian monta tuntia.

Tomerana viherpeukalona päätin tuossa iltana eräänä uudelleenistuttaa perhoskämmekätkin, kun ne olivat edelleen kiinni alkuperäisissä turvepaakuissaan, joissa ne myytiin, ja olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei kovin tiiviiksi lahonnut kasvualusta tee lainkaan hyvää. Eikä kyllä tosiaan näyttänyt tehneen. Paakun ulkopuolelle kasvaneet juuret olivat ihan eloisia, mutta sen sisään jääneet olivat käytännössä lahonneet pois.

Ei siis oikeastaan mikään ihme, että toinen alkuvuodesta hankkimistamme pienistä perhokkaista ehtikin jo potkaista tyhjää - ellei sillä sitten ollut jokin ihan muukin hätä. Jäljelle jäänyt minikaveri ei sekään ole enää kovinkaan hyvässä hapessa mutta sinnittelee. Ihme kyllä, se Honkkarista "pelastettu" isompi yksilö voi kaikkein parhaiten, vaikka ei silläkään juurien kunnossa paljon hurraamista ollut. Onneksi vaihdoin kasvualustat nyt enkä myöhemmin.

Väkersin isommalle yksilölle myös kivan rautalankaverkkohäkkyrän, johon tungin kasvualustaksi pääasiassa karnaa. Pienemmän istutin vain hyvin rei'itettyyn muovipurkkiin, kun en jaksanut enää näperrellä. Sekin sai kuitenkin uuden ilmavan kasvualustan, joten nyt uskallan jopa toivoa, että se alkaisi pikkuhiljaa voida paremmin.

Kaikki kolme orkideaa olivat jossain vaiheessa samalla pikku pöydäkkeellä yhdessä ja vielä keskellä olohuonetta. Aikamoinen lasipurkkiorkideatykitysasetelma. Ei mikään maailman tyylikkäin sisustuselementti.

Nykyään pienempi Phalaenopsis on sentään taas kirjahyllyllä. Siirsin sen kasvualustanvaihdon yhteydessä tuosta tavallisesta lasipurnukasta tähän kapeaan korkeaan purkkiin, joka vapautui, kun toinen pieni perhokas kuoli pois.

Perhoskämmekkämme ovat tällaisissa lasipurkeissa pääasiassa ihan puhtaasti estetiikan vuoksi, sillä ilmeisesti ne eivät edes tarvitse mitään erityistä mikroilmastoa viihtyäkseen. Toki jotkut väittävät, että niiden juuret tykkäävät, kun eivät ole pilkkopimeässä. Olen myös nähnyt netissä useampiakin (muka ihan asiantuntevia) ohjeita, joissa sanotaan, että perhokkaita voisi pitää näin ja kastella ihan kannulla vaan suoraan juurille, koska korkeassa maljassa ylimääräinen vesi ei jää seisomaan juurakkoon vaan valuu alas.

Niin meilläkin tehtiin aiemmin, mutta käytännössä tämä näytti toimivan aika huonosti. Pienikin tilkka kasteluvettä päätyi tietenkin hyvin läpäisevän materiaalin läpi aina purkin pohjalle lammikoksi, ja siellä se seisoi ja haisi sitten vaikka miten pitkään. Kosteutta tuntui enimmäkseen olevan liikaa, ja koko touhusta alkoi tulla mieleen lähinnä homeviljelmän perustaminen.

Niinpä istutin kasvit nyt siten, että ne pystyy "helposti" nostamaan ylös upotuskastelua varten. On vähän kornia, että tämän seurauksena niidenkään hienot lasipurkit eivät aina näytä enää niin kovin hienoilta. Kuten kirhiksenkin kanssa, häkkyrä/istutuspurkki jää usein näkyville (kuka sitä nyt jaksaa joka kastelun jälkeen adjustoida ihan tarkalleen) ja lasi on usein täynnä pisaranjälkiä (ei niitä viitsi aina pyyhkiä) ja/tai kaarnanhuitusia (no niitä nyt ei ainakaan jaksa putsata heti). Niin että puhtaasti estetiikan vuoksi? Joo, tuota... En edes.

Häkkyrä! Nyt on bäheä häkkyrä!

Isompi perhokas uimassa.

Uinnin jälkeen pitäisi vielä uudelleenadjustoida (mikä toki saattaa jäädä tekemättäkin). Ja kyllä, sen lehdet ovat vähän turhan pitkiä tähän purkkiin, mutta siitä se ei vaikuta pahastuneen ainakaan toistaiseksi.

Niin ovat kauniita nämä että... Mutta tosi mielenkiintoisia ja "kivan" haasteellisia. On aika jännittävää seurata, onnistutaanko tällaisella hoidolla pitämään Cirrhopetalum hengissä. Kukinnasta en edes haaveile. Eikä se nyt niin haittaakaan, vaikkeivät nämä välttämättä ikinä tekisi kukkia. Tykkään viherkasveista ihan sellaisenaan, ja usein kukat haisevat ja/tai levittävät allergeeneja, joten vaikka kukinta onkin hauska yllätys, on kyllä ihan mukavaa ilmankin.

Nyt joku orkideaharrastaja tulee tänne itkunauramaan, ja toinen päättää saman tien ottaa kirhiksemme huostaan, kun emme osaa hoitaa sitä ollenkaan.

22.3.2017

Kevääntuojia tervehtimässä

Tavallinen tarina: kevät etenee, mutta minä en. No, onneksi kevään merkit ehtii havaita vähän hitaampikin harrastaja, vaikka omassa päässä tuntuisikin välillä siltä, että ne muka menettävät jotenkin hohdokkuutensa tai katoavat jonnekin, jos niitä ei ennätä etsimään heti ensimmäisten joukossa. Kevään eka kiuru on ihan yhtä hieno juttu havaitsi sen sitten juuri sillä hetkellä, kun se saapuu seudulle, tai vasta pari päivää myöhemmin. Eikä Kevätseuranta ole mikään kilpailu.

No, joka tapauksessa tässä viime aikoina on ihan tosissaan poltellut lähteä kunnon bongausretkille, kun kiurujen ohella monia muitakin paluumuuttajia on sadellut Suomeen jo ihan joukoittain. Aikaa ja energiaa ei vain ole ollut tarpeeksi oikeastaan muuhun kuin lähimetsissä kuljeskeluun. Niinpä kaikki paukut pistettiin aikatauluiltaan vähän väljempään viikonloppuun, joka onneksi tarjosikin oikein keväisiä säitä ja mainioita havaintoja.

Keväistä peltomaisemaa Paimiosta.

Ilma oli aurinkoinen, miltei tyyni ja peräti kuutisen astetta lämmin, kun keräsimme porukan kokoon ja suuntasimme Paimion ja Salon mestoille bongaamaan kevääntuojia. Seikkailuun lähtivät lisäkseni Krotti, Pölle ja Mölysammakko - se tavallinen porukka - ja karautimme matkaan Krotin autolla, jotta ehtisimme kiertää tehokkaasti useampia kohteita yhden illan aikana ennen pimeää.

Kiertelimme Hepojoen pikkuteitä pitkin Kaarinasta Paimioon, mutta mitään erikoista ei näkynyt matkan varren pelloilla. Ensimmäiset töyhtöhyypät ja yksi kottarainenkin spotattiin vasta, kun saavuimme Kravinkujalle. (Se on se kuuluisa aivan Paimion keskustan tuntumassa peltoja halkova joensuuntainen tie, joka on  ajoittain ihan tukossa bongareita ja autoja, kun jokin harvinaisuus levähtää paikalla.)

Kravinkujan pellot kiikaroituamme jatkoimme matkaa Paimionjoen varteen Vartsaloon, missä pönötettiin tovi röörin ääressä maisemaa haravoiden. Komea harmaahaikara ilmaantui näköpiirin lentäen ja laskeutui jonnekin ruovikon kätköön. Vanellukset soidintelivat täyttä päätä. Aurinko porotti niin, ettei ilman aurinkolaseja pärjännyt alkuunkaan. Kiurunlaulua ei kuitenkaan vielä kantautunut korviin.

Peltotie oli nyt paljon paremmassa kunnossa kuin viime keväänä, jolloin maastoautolle olisi ollut tilausta.

Päätimme jättää Meltolan pellot ja lintutornin tällä kertaa väliin, sillä halusimme ehtiä Halikonlahdellekin vielä tänään ennen auringonlaskua. Torni on niin kehnossa kunnossakin, ettei siellä vierailu pahemmin houkuttele, kun joka kerta miettii, milloin lattia putoaa alta. Piipahdimme kuitenkin vielä Vistalla, sillä Paimiossa jo pidempään pysytelleet turkinkyyhkyt oli havaittu siellä viimeksi saman päivän aamuna, eikä tilaisuutta vain voinut jättää käyttämättä.

Heti kun kaarsimme keskustaan, Mölysammakko jo huomasikin kolme miltei valkoista kyyhkystä, jotka istuivat muina puluina toimistotalon antennilla. Kaarsimme pihaan ja hypimme ulos autosta ihastelemaan komeita lintuja. Superlaiska harrastaja kun olen, en ole oikeasti koskaan aiemmin saanut aikaiseksi mentyä bongaamaan turkinkyyhkyä, vaikka niitä onkin ihan säännöllisesti ollut lähiseuduilla pitkiäkin aikoja aloillaan. Niin että tulipahan taas elämänpinna.

Yksi erikoiskyyhkyistä ehti jo livistää muualle ennen kuin sain napattua kuvan. No, tässä kaksi kuitenkin. Kauniita.

Sitten nokka kohti Saloa. Motarin varrella nähtiin pari laulujoutsenta pellolla. Piipahdimme matkalla pikaisesti myös Design Hillillä vähän shoppailemassa tekstiilejä. Halikonlahti saavutettiin auringonlaskun aikaan, mutta onneksi valoa riitti vielä hyvin pikku ulkoiluun. Ihan koko aluetta emme lähteneet kiertämään ympäri, vaan kipaisimme vain matonpesupaikan parkkikselta lähempänä olevalle tornille ja takaisin.

Mainio vänkyräkänkyräpuu kaunista iltataivasta vasten.

Jätevedenpuhdistamon vesiä solisi ojaan. Kakkainen aromi leijaili ilmassa.

Rönttöisen tyylikkäät maisemat hienon lintukohteen ympärillä. Rappioromantiikkaa ja silleen.

Lampsittiin auringonlaskuun. Pällisteltiin ojassa virtaavaa vettä, mutta ei siellä mitään erikoista näkynyt. 

Kottarainen ja mustarastas lauloivat reippaasti, ja töyhtöhyyppäsoidin kävi kuumana pelloilla. Altaat olivat pääosin jäässä vielä, mutta tornin edustalla vesi oli sulaa, ja siellä polski koko joukko ns. normaaleja sorsia. Kävimme sorsaparven huolellisesti läpi, mutta aiemmin havaittua punasotkaa ei nyt näkynyt. Muutama soidinteleva telkkä vain erottui pläikkäreiden seasta. Ankat räpättivät ja polskuttelivat mainiosti, joten mikäs siinä oli meininkiä seuraillessa, vaikka harvinaisempi laji jäikin meiltä havaitsematta.

Jäätä, vain jäätä. 

Sulapaikka! Vesilintuja! Auringonlaskua myös.

Tavallisia lohikäärmeitä vaikka millä mitalla.

Yksinäinen kurki nähtiin kiertelemässä lahden rantaa. Parvi kiuruja oli myös liikekannalla. Muutama pieni aura laulujoutsenia meni ohitse kauempaa, ja juuri, kun olimme poistuneet tornilta, tuli suoraan yli valtaisa metsähanhiaura. Siinä oli kevään tunnelmaa ihan tosissan. Muuttavien metsähanhien villi kaakatus ja vauhdilla ilmaa halkovat hahmot leudossa maaliskuun illassa vasten auringonlaskun värjäämää taivasta - onhan se aina voimakas elämys.

Illan hämärtyminen. On niin kevät, että meinaa ihan itkettää.

Matkalla takaisin autolle.

Ennen kotimatkalle lähtöä ruokailimme vielä oikein roadtrip-henkisesti huoltsikalla. Onnistuin tilaamaan itselleni ruokalistan ulkopuolelta itse kustomoidun, allergiaystävällisen salaattiannoksen ja siitäkös olin tyytyväinen. Palvelu oli ihan huippumukavaa ja ruokakin hyvää ottaen huomioon sen, että oltiin tosiaan Shellillä syömässä.

Kyllä ravintovammaisen kelpaa, kun saa jotain, mitä voi syödä. Etenkin ahkeran bongausretken päätteeksi.

Sadan lintulajin haasteessa ollaan tämän seikkailun myötä jo miltei puolivälissä! Saldo on tällä erää 44 lajia. Olen varovaisen toiveikas, että parin seuraavan kuukauden aikana saavutan tavoitteen. Eiköhän viimeistään toukokuun alkupuolella sata ole jo täynnä. Toivon ainakin.

#100hetkeäluonnossa (10/100)

20.3.2017

Pieniä tutkimusretkiä lähimetsiin

Olen majaillut nyt jo puolisentoista vuotta Runosmäessä, enkä vieläkään tunne seudun metsiä "kuin omia taskujani" - en edes lähimainkaan - vaikka olenkin aika metsäänmenevää sorttia noin ylipäätään. Jotenkin olen vain jämähtänyt kulkemaan aina niitä samoja tuttuja reittejä, joille ensimmäisenä näihin metsiin astuttuani ajauduin, enkä ole tehnyt ollenkaan riittävästi tutkimusretkiä.

Tutkimusretkimateriaalia.

Olen ollut havaitsevinani, että tällainen tutuilla poluilla pysyminen on minulle aika tyypillistä muutenkin. Kun lapsena lähdimme seikkailemaan kotipihalta aina vain kauemmas lähimetsiin, harhailimme ensin täysin päämäärättömästi, mutta pian tietyt kulkureitit alkoivat vakiintua, ja yleensä ne olivat juuri ne samat, joita pitkin metsään oli aluksi tultu.

Onhan se mukavaa, kun on tutuilla nurkilla ja tietää missä menee, mutta sillä tapaa suurin osa metsästä jää helposti ihan vieraaksi. Eksyminenkin on mahdollisempaa, jos sitten ajautuukin epähuomiossa vieraammalle alueelle. (Ei toki täällä Runosmäessä, sillä mihin tahansa suuntaan kulkemalla pääsee muutamassa minuutissa taas pihoille tai tien reunaan.)

Latvustoa jostain Runosmäen ja Impivaaran urheilukeskuksen välimaastosta.

Muistan kun joskus teininä vein koulukaverit kotimetsääni marjoja keräämään, ja annoin heidän valita, mihin suuntaan edetään. Niin tulimme kulkeneeksi minulle aivan täysin uusia reittejä metsässä, jonka luulin tuntevani läpikotaisin. Yritin siinä sitten esittää tietäväni täsmälleen, missä olemme, vaikka olinkin vain etäisesti tietoinen sijainnistamme suhteessa itselleni tuttuihin paikkoihin.

Siitä opin, että harhailu tekee hyvää, mutten vieläkään ole omaksunut sitä kovin hyvin. Nyt viime aikoina, kun keväistyvät kelit ovat houkutelleet kuljeskelemaan taas enemmän kotinurkilla, olen yrittänyt harrastaa satunnaista haahuilua vähän enemmän ja tehdä pieniä tutkimusretkiä uuteen kotimetsääni oppiakseni oikeasti tuntemaan sen.

Kevät tekee selkeästi tuloaan, vaikka lunta ja jäätä on yhä metsän pohjalla.

Yhtenä aurinkoisena päivänä lähdimme kävelemään Runosmäestä Impivaaran urheilukeskuksen suuntaan metsän läpi. Osuimme parin pikku soistuman kohdalle. Olin ollut etäisen tietoinen niiden olemassaolosta, sillä lenkkipolulta käsin voi kyllä havaita maaston laskeutuvan sillä suunnalla alaspäin jonkinlaiseen painanteeseen ja kasvillisuuden muuttuvan soisen näköiseksi, mutta en ollut aiemmin käynyt siellä. Isommalla suolla kasvoi suopursuakin - sen ihanaa tuoksua ei siis tarvitse lähteä metsästämään tämän kauempaa kotoa.

Pikkuinen suoaukea keskellä metsikköä.

Joku oli pulpannut polkupyörällä plutakkoon.

Metsässä on myös useampia linnunpönttöjä. Niistäkin olin aiemmin ollut enimmäkseen tietämätön.

Tässä metsässä ei pysty kulkemaan kovin pitkään törmäämättä kuntoilureitteihin. Kesäisin ne ovat tavallisia lenkkipolkuja mutta talvisin hiihtolatuja, joilla käveleminen on kielletty, mikä tietysti vähän vaikeuttaa liikkumista metsässä, kun pitää vältellä latupohjalle eksymistä - varsinkin kun monet hiihtäjät ovat sitä mieltä, että olet tiellä ja/tai pilaat ladun, vaikka kulkisit kiltisti latupohjan vieressä ihan metsän reunassa. 

Hiihtolatu. Pysy kaukana tai turpiin tulee! :D

Puiden heijastuksia pienen lätäkön pinnassa.

Kaunis auringonvalossa kylpevä tiheikkö.

Tämä metsäseikkailu johti meidät lopulta jousiammuntaradan reunaan, mistä suuntasimmekin sitten Nättärin puolelle lähikauppaan ja sieltä tietä pitkin takaisin Runosmäkeen. Aurinkoisen ampumaradan reunan lumeton rinne näytti oikein lupaavalta varhaisen kevään leskenlehtipaikalta, mutta vielä siellä ei näkynyt mitään keltaista. Ehkä seuraavalla kerralla, jos ylipäätään.

Metsän reuna jousiammuntaradan nurkilla.

Jäisestä ojasta oli tullut talvipolku. Ojan yli kaatunut runko muodosti maastoesteen.

Toisena päivänä haahuilimme vähän samalla suunnalla, mutta emme edenneet yhtä kauas. Tulimme lampareen rantaan. Se lienee aika suoraan yhteydessä viimeksi kohtaamaamme pikku suohon, ja senkin olemassaolo oli ollut jo etukäteen pääteltävissä, mutten ollut aiemmin nähnyt sitä. Kasvillisuudesta päätellen paikalla on edes jonkinlainen pysyvä lätäkkö suurimman osan vuodesta, mutta en tiedä, miten paljon vettä siinä on kesällä. Olisiko se sammakkolampi? Se olisi hienoa. On tultava katsomaan, näkyykö sammakoita, kunhan jäät lähtevät.

Siellä se on, jonkinlainen pieni lampare.

Jahka jää sulaa, nähdään, mitä kaikkea täällä elää. Jännän ääret!

Latvustosta kuului rummuttelua, ja pian katse löysi käpytikan. Se puuttui vielä pinnalistaltani, joten havainto herätti aivan erityistä ilahtuneisuutta. (Todiste siitä, miten vähän olen omistautunut tälle asialle: jos jokin laji on lähes täysin varmasti tulossa vastaan sattumalta ennemmin tai myöhemmin, en lähde aktiivisesti etsimään sitä, vaikka se olisikin ihan helposti löydettävissä!)

Käppäri rummuttelee siellä. Hulppean tasokas lintukuva, eikö?

Varjot maastossa. Toinen asia (omien jalkojeni ohella), minkä kuvaan miltei joka kerta, kun ulkoilutan kameraa.

Olen ajatellut dokumentoida näitä pieniä tutkimusretkiä parhaani mukaan ainakin valokuvaten, ehkä säiden vielä lämmetessä myös luonnos- ja havaintolehtiöön raapustellenkin. Muistanpahan sitten joskus, kun kotikulmien pusikot ovat oikeasti perin pohjin tuttuja, että milloin ja miten mikäkin kolkka tuli alun perin löydettyä. (Se hetki lienee oikeasti paljon lähempänä tulevaisuudessa kuin nyt uskoisi, koska oikeastihan nämä metsät ovat melkoisen pieniä ja nopeasti läpi käytyjä, vaikka asiaa lähestyisi kuinka pikkutarkasti.)

#100hetkeäluonnossa (9/100)