8.9.2014

Herkkutattimuhennosta ja uusia perunia

Keskikesä oli niin pirun kuiva ja muutenkin kamala, että olin jo luopunut toivosta sienisadon suhteen, mutta mitä vielä, kyllä tänä syksynä tulee sieniä ihan yhtä lailla kuin viime vuonnakin, mikä on loistavaa! Herkkutatti on hyvin satoisa juuri nyt, ainakin Lohjalla, mistä tämä saalis saapui Turkuun.

Puolet saaliista jo käsitelty, mutta ämpärin pohjalle on vielä matkaa.

Vanha kunnon sienimuhennos on mielestäni parasta, mitä herkkutatista voi tehdä. En yleensä vaivaudu edes kokeilemaan muita reseptejä, sillä ne ovat useimmiten pettymyksellisiä, kun herkkutatin maku peittyy mausteisiin tai muihin raaka-aineisiin, eikä pääse oikeuksiinsa. Yksinkertaisen mutta loistavan muhennoksen polku on seuraavanlainen:
  1. Kerää sieniä.
  2. Perkaa sienet. (Vältä katselemasta niistä ilmestyviä toukkia, ettei ala ällöttää.)
  3. Paloittele sienet kuumalle pannulle.
  4. Paista.
  5. Lisää voita, jos meinaa palaa pohjaan.
  6. Ripottele suolaa sopivasti. (Maistamalla selviää, miten paljon on sopivasti.)
  7. Lisää purkillinen kermaa, kun sienet ovat ruskistuneet.
  8. Anna kerman hautua paksuksi kastikkeeksi.
  9. Kauho vaalean leivän päälle.
  10. Syö.

Jotkut haluavat tunkea tähän sipulia, mutta minusta se ei sovi, sillä lopulta kerma maistuu pelkältä sipulilta, eikä taaskaan yhtään itse sieniltä. Okei, joidenkin rouskujen (kuten männynleppärouskun) kanssa se on ihan jees, mutta ei nyt sentään herkkutattien.

Tällä kertaa muhennos sai seurakseen paitsi leipää myös tuoreita pikkuisia perunia. Uusien perunoiden kausi alkaa olla ohi, kun kaupanhyllystä ei saa enää ihan pieniä ja liki kuorettomia pikkupottuja, mutta onneksi kotiviljelijän sato vastaa valmistuu.

Juuri nyt, kun kaupoista alkaa saada taas vain niitä paksukuorisia isoja möhkäleitä, voi pikkuhiljaa ryhtyä keräämään ensimmäisiä itse viljelemiään perunia. Näin uusien perunoiden kausi alkaa ikään kuin alusta yhtäkkiä keskellä syyskesää. (Onko jotenkin väärin tuoda juhannuksen ajan kesäfiilistä ruokapöytään syyskuussa? No, väärin eli ei, minusta se on kuitenkin ihanaa!)

 Muuttolaatikossa kasvatetun perunasadon keräämistä.

On jotenkin tosi mageeta sada perunia suoraan omalta parvekkelta. Se on jotenkin ihan eri tavalla mageeta kuin muiden kasvien sadon kerääminen. Ehkä siksi, koska perunoista näkee kasvuvaiheessa vain varret, eikä tulevasta sadosta pysty sanomaan mitään ennen kuin sitä alkaa tonkia esiin.

Naatit ylös, kädet multaan ja perunat liotusastiaan (jonka virkaa tässä toimittaa tuommoinen uljaasti jo ainakin miljoonassa eri käytössä palvellut jäätelöpurkki). Perunoiden kokoa havainnolistavana mittakaavaesineenä möllöttää Krotin kännykkä, mutta eihän se tietenkään aja asiaansa kauhean hyvin, kun ei kukaan tiedä, minkä kokoinen se on. (Se on oikeasti aika pieni, koska se on vanha - siltä hyvältä kaudelta, jolloin osattiin vielä arvostaa pienikokoisia ja muutenkin käteviä kännyköitä.)

Herkkutattimuhennos hautuu ja perunat kiehuvat.

Tästä liesikuvasta näkyy, miltä herkkutattimuhennos näyttää, kun se alkaa olla valmista. Kermasta tulee paksua ja mehevän väristä. (Taustalla pönöttää myös muita, asiaan mitenkään kuulumattomia sekalaisia patoja ja kattiloita. Niitä ei tarvitse huomioida. Sen sijaan kannattaa huomioida muhennoskauhaksi päätynyt ihastuttava iso tammipuinen lusikka, jonka toin Saarenmaalta joitakin vuosia sitten. Se on tosi kiva ja tunnelmallinen, eikä puisen kauhan kanssa tartte ainakaan miettiä, mitä pieniä muovipartikkeleita ottimesta irtoaa jokapäiväisen ravinnon joukkoon.)

4.9.2014

Vihulaiset vauhdissa

Palasin liki koko elokuun ahmaisseelta Seili-seikkailultani (joka enimmäkseen oli vähemmän seikkailullinen ja enemmän tasapaksun tietoteknistieteellinen, siis kirjoitus- ja analyysihommiin painottuvaa työtä sisältävä) ja kohtasin melko tyrmistyttävän tosiasian.

"Me ehkä voitettiin vihannespunkit, mut me ollaan taidettu hävitä taistelu jauhiaisille", hymähti Pölle, kun tölväsin täyttä vauhtia parvekkeelle katsomaan, mitä fabulöösille parvekepuutarhallemme kuuluu.

No, siinä missä parvekkeen ikkunanpuoleinen seinusta näytti heinäkuun lopussa tältä:

Ennen.

oli se nyt elokuun lopussa tämän näköinen:

Jälkeen.

Melkomoinen tuho. Ansarijauhiaiset olivat mussuttaneet elokuun kuluessa koko kurkkukasvuston. Myöhemmin ilmeni, että myös vihannespunkeilla oli osuutensa asiaan, mutta laajimmat tuhot olivat ilmeisesti jauhiaisten syytä.

No, annamme viimeisten kypsymässä olevien kurkkujen tulla valmiiksi ja tuhoamme sitten kasvuston. Jauhiaiset on nimittäin mahdollista torjua, jos niitä ei vielä massaesiinny, mutta nyt, kun niitä on joka ikisellä jäljelläolevalla lehdellä, tehokkain keino estää niiden leviäiminen on invaasion kokeneen kasvuston tuhoaminen.

Valitettavasti emme voi nyt tarkkailla, miten myöhään syksyllä kurkkumme olisivat vielä kukkineet ja kantaneet hedelmää lämpimällä parvekkeella. No, onpahan meillä vielä tomaatit, sillä niitä jauhiaiset eivät ole jostakin syystä halunneet syödä kuin ihan vähän sieltä täältä.

Taistelu vihulaisia vastaan jatkuu tomaattien, unikkojen, yrttien ja papujen pelastamiseksi. Torjunnassa on käytetty enimmäkseen mäntysuopaliuosta (loraus mäntysuopaa kraanaveden sekaan), jota on sumuteltu pullosta lehtien alapinnoille, missä ötökät viihtyvät, mutta myös oikeata paheellista hyönteismyrkkyä on välillä jouduttu hyödyntämään kriisitilanteissa (vaikka eipä sekään sitten lopulta ollut mitenkään autuaaksi tekevää).

Tämmöisiä kaiken maailman purkkeja...

Kuvassa on torjuntamyrkkypullon ohessa toinen, hyvin paljon useammin käytössä ollut valmiste, lannoiteliuos. Ilman sitä ei tähänkään asti oltaisi päästy, sillä vihannestemme kasvatusastiohin mahtui multaa vain minimimäärä, eikä sen mullan ravinteilla todellakaan olisi mikään kurkku saatika tomaatti kasvattanut kahta metriä vartta ja kymmenittäin hedelmiä. Nämä kasvit kuitenkin kuluttavat typpeä aivan käsittämättömät määrät, joten ilman lisälannoittamista ei pitkälle pötkitä.

Valitsimme päivittäiseksi lannoitteeksi Biolanin luomuravinnenesteen, sillä vaikka tuon Cooperin satunnaisen käytön myötä olimmekin jo menettäneet oikeutemme nimittää parvekepuutarhaamme luomuviljelmäksi, niin voihan sitä siltikin nyt sentään edes vähän panostaa johonkin. (Hyvin validi argumentti, eikö?)

Neste oli laadukasta ja riittoisaa, ja niinpä voinkin suositella sitä lämpimästi, mutta se kyllä haisi sen verran karsealta, että minun on pakko jakaa varoituksen sananen: älkää vetäkö henkeä, kun avaatte korkin ja annostelette lannoitetta kastelukannuun!

(Tämä ei ollut tuotesijoittelua. En saa näiden aineiden esittelemisestä mitään.)