13.6.2016

Luonnosta, suhteista ja suorittamisesta

Luinpa viime viikolla Sanni from the North -blogin postauksen Luontosuhteista, ja se herätti paljon ajatuksia sekä luonnollisesti halun vähän avautua niistä. Olin ensin kirjoittamassa pientä kommenttia, mutta naputeltuani vartin tajusin, ettei siitä ollut tulossa mitään pikku kommenttia vaan ihan oma postauksensa. Muutaman editointisession jälkeen tässä näitä nyt tulee, sekalaisia ajatuksiani luontosuhdeasiaan viitaten edellä mainittuun kirjoitukseen.


Ihan näppärä käsite


Kun aikanaan otin sellaisen termin kuin luontosuhde mukaan sanavarastooni, se oli mielestäni ihan kiva ja näppärä käsite, jota voidaan vaikkapa käyttää välineenä puhuttaessa siitä, mikä motivoi yksilöä toimimaan ympäristön puolesta. Sittemmin olen kuitenkin alkanut ärsyyntyä vähän samasta syystä kuin pohjoisen Sanni - jopa siihen pisteeseen asti, että olen ajatellut luopua kyseisen termin käyttämisestä.

Luontosuhteesta on nimittäin tullut - ainakin tietynlaisen median kourissa ja tiettyjen henkilöiden keskuudessa - eräänlaisen suorittamisen kohde. Niin kutsuttu suoritusyhteiskunta ei ikään kuin enää jääkään taakse edes silloin, kun lähdetään luontoon, vaan se kulkee mukana sinnekin.

"Muista hoitaa luontosuhdettasi! Älä unohda rentoutumista ja rauhoittumista! Nyt sinun täytyy fiilistellä ja voida hyvin!" Sellaista meininkiä on havaittavissa.

Nähdäkseni tämä ei kuitenkaan ole mikään yksittäistapaus. Saman on kokenut mielestäni moni muukin hyvin vastaavanlainen asia. Vaikkapa nykyään niin suosittu hyvinvointi. Siinäkin tuntuu tietyn porukan piireissä olevan vahvasti suorittamisen makua.

Tai entäpä vanha kunnon parisuhde, eikö sekin ole jo jotain, mitä suoritetaan? On kaiken maailman ohjeita parisuhteen hoitamiseen ja huoltamiseen ja koko touhusta kunnialla suoriutumiseen. Suorittamisen ilmapiiriä on kaikkialla.

(En väitä, että parisuhde- ja hyvinvointioppaat tai muut vastaavat olisivat mielestäni jotenkin pahasta. Päin vastoin. Kaikista asioista on hyvä puhua, ja aiemmin isojen massojen itsenstäänselvinä pitämien asioiden kohdalla se on erityisen jees, etenkin oikeaan kohderyhmään osuessaan. On hyvä avata konventioita, purkaa itsestäänselvyyksiä. Tarkoitankin tässä sen puheen sävyä. Sitä paineita ja suorittamisen ilmapiiriä luovaa tunnelmaa, jota niin moni tällainen asia huokuu.)

Minä haluan kuitenkin edelleen puhua jääräpäisesti luontosuhteesta niin kuin sen aiemmin koin, siis ennen tätä "suorittamistrendiä" ja siitä johtuvaa ärsyyntymistäni.

Luontosuhde käsitteenä ei nimittäin ole tietääkseni muuttunut, vaikka jotkut nyt ovatkin ottaneet paineita siitäkin ja alkaneet vouhottaa sen ympärillä. Itse termi vain on, eikä sinällään sisällä mitään suorittamisen paineita. Paineet ovat niillä, jotka asioista veuhkaavat.

Samalla tavalla yritän suhtautua niihin kaikkiin muihinkin juttuihin, joita tämä "suorittajat suorittaa" -porukka on viime vuosina yrittänyt sitoa niin sanottuun suorittamisen ilmapiirinsä.


Suhteista ja suhtautumisesta


Olen ymmärtänyt, että joillekuille ominainen tapa suhtautua suhteisiin on pitää niitä itsestäänselvyyksinä ja olla sen enempää vatvomatta niitä - eikä se välttämättä ole yhtään huono asia. Se saattaa olla, mutta ei automaattisesti ole. Vastaavasti perinpohjainen ruotiminen ja hurjan aktiivinen vaivannäkökin voi ylimitoitettuna tehdä suhteelle hallaa. Kaikki riippuu kaikesta.

Tiedämmehän, että esimerkiksi joidenkin mielestä on outoa "hoitaa parisuhdetta" vaikkapa sopimalla joitain tiettyjä ajankohtia, jolloin "vietetään laatuaikaa yhdessä", ja silti nämä ihmiset saattavat elää pitkässä ja onnellisessa parisuhteessa.

Toisille taas aktiivinen suhteesta huolehtimnen on luonteva ja hyvä keino huolehtia, ettei suhde muutu liian arkiseksi, etteivät puolisot etäänny arjen kiireiden ja rankkojen vuosien keskellä toisistaan ja muutu lopulta vain kämppiksiksi, jotka tuskin enää kohtaavat saati tuntevat toisiaan.

Eiköhän sama päde aika lailla luontosuhteenkin kohdalla. Kukin tavallaan, eikä yhdelle luontevaa menettelyä sovi tuputtaa toiselle. Jotain voi kuitenkin jokainen oppia toisten katsantotavoista, kunhan niitä malttaa lähestyä avoimin mielin.

Näkisin siis niin, että toisenlaisiin näkökulmiin tutustuminen on hyvä juttu, ja haluaisinkin kannustaa kaikkia siihen, mutta pidän melkolailla mahdottomana ajatusta, että yksi ja sama lähestymistapa voisi mitenkään sopia kaikille.  

Pieni kertomus omastani


Nuorempana juoksentelin kotimestässäni harva se päivä, keräsin marjoja ja sieniä, tein seikkailuja, tarkkailin lähipiirin lintuja ja muita otuksia. Toki välillä olin vain ja fiilistelin, ja joskus peräti pidin ihan virallisia hiljentymis- ja mietiskelytuokioitakin. Joka tapauksessa vain elelin luonnon keskellä, eikä mistään luontosuhteesta saati sen hoitamisesta ollut oikeastaan puhettakaan.

Nyt kuitenkin, kun tilanne on hyvin toisenlainen - vanhaa kotimetsääni ei enää ole olemassa, enkä elä enää maaseudulla kirjaimellisesti kaiken aikaa luonnon keskellä - olen ymmärtänyt, etten voi yhä vain olettaa kaiken olevan itsestäänselvää. Minulle tärkeiden asioiden kanssa tekemisissä olemiseen on syytä panostaa. Ei toki stressata, ei suorittaa, eikä ottaa paineita, vaan panostaa.

Minun on täytynyt tajuta, että jos jämähdän paikoilleni ja oletan kaiken vain pysyvän ennallaan, kaikki muuttuu vääjäämättä ja saatan jopa kasvaa lopulta hyvin kauas siitä, mitä joskus olin. Niinpä olen alkanut aktiivisesti panostaa, no, luontosuhteeseeni.

Nykyään annan aivan uudella tavalla arvoa tietyille luonnossa viettämilleni hetkille. Pysähdyn tietoisesti, jotta nämä pienet hetket, joita en koe enää välttämättä edes joka päivä, eivät vain hujahtaisi ohi osana arkisen elämän virtaa, vaan saisivat niille kuuluvan arvon ja merkityksen.

Olen myös tutustunut trendikkään luontosuhdeilmiön ajatuksiin, jopa kokeillut joitain metodeja käytännössä. Sen olen havainnut, ettei niitä ole todellakaan tarkoitettu minulle, sillä pääasiassa ne saavat minut vain ärsyyntymään tai tuntemaan oloni jotenkin tekopyhäksi tai teeskenteleväksi. Aiheeseen tutustuminen on kuitenkin ollut paikoin ihan avartavaa.

Kohderyhmäkysymys?


Asian voisi nähdä niin, että silloin, kun luontosuhde voi verrattain hyvin, sitä ei välttämättä edes huomaa. Silloin se saattaa olla jopa itsestäänselvyys. Sitä ei ehkä tarvitse varsinaisesti hoitaa, ei tarvitse mennä tietoisesti metsään rauhoittumaan, voimaan hyvin ja hengittämään syvään - se kaikki voi tapahtua aivan huomaamatta normaalin elämisen ohessa.

Silloin kun luontosuhde on läheinen, lämmin ja välitön, eikä sitä hierrä mikään ongelma, voi tuntua tosi oudolta ajatella, että pitäisi muka tehdä jotain tietoisuusharjoituksia tai muita niin sanottuja hömpötyksiä sen hoitamiseksi. Tällöin myös toisten vouhotus luontosuhteista ja niiden hoitamisesta saattaa olla erikoisen ärsyttävää.

Niin kutsutut mettäläiset (joiden joukkoon itsenikin haluaisin edelleen lukea) eivät siis ilmeisestikään ole tämän trendikkään luontosuhdetoiminnan kohderyhmää. Vähän niin kuin sellaiset ihmiset, jotka viettävät ihan luonnostaan leppoisaa ja hidasta elämää, eivät hekään ole downshiftaus- ja kotoilutrendin kohderyhmää. He tavallaan jo edustavat sen trendin ihannetta.

Kun itse on aina edustanut jotakin, joka yhtäkkiä nousee pintaan, muuttuu trendikkääksi ja joutuu "suorittajien" ikuisesti pitenevälle to do-listalle, saattaa se kieltämättä tuntua vähän kaihertavalta. Siinä haluaa herkästi tehdä selkeää pesäeroa oman juttunsa ja trendi-ihmisten koohotuksen välille, vaikkapa kieltäytymällä käyttämästä samoja termejä heidän kanssaan. Ymmärrän tämän hyvin.

Trendi-ihmisten vouhotus osaa olla ärsyttävää, mutta tuumin kuitenkin, että suotakoon se heille. Koska ilmeisestikään "mettäläiset" eivät ole lainkaan tämän homman kohderyhmää, täytyy sen löytyä muualta - jostain missä ehkä jopa hiukan överiksi vedetylle koohotukselle saattaa olla peräti tilausta.

No, päätetäänpä tämä pohdiskeluryöppy siteeraamalla pohjoisen Sannia, sillä hän jo ehti tiivistää aika hyvin sen, mitä itsekin loppujen lopuksi ajattelen: 

"Yritän nyt keskittyä omaan juttuun ja iloita siitä, että erilaiset ihmiset ovat huomanneet että mettäläisyys onkin ihan nautinnollista. Ei se ole minulta pois - päinvastoin."

Tämmöistä tällä kertaa. Halusin lätkiä tämän aivo-oksennuksen oheen kevennykseksi jotain kivoja luontokuvia, joten poimin mukaan muutamia otoksia toukokuiselta Viron-reissultamme. Luulisin, että kaikki ovat itse ottamiani, mutta luulo ei ole tiedon väärti, joten ehkä kuvien omistajat tulevat pian huutamaan minulle, jos sattuvat lukemaan tätä. Syntyypähän ainakin jotain kalabaliikkia. Eikö tällaisten postausten tarkoitus ole kuitenkin aiheuttaa sitä?

Ei kommentteja

Lähetä kommentti