30.7.2016

Päivän peppu

Dream on, beibe! Päivän peppujen julkaiseminen ei jäänyt yhteen. Tämä on aivan liian hyvä juttu. Seuraava virallinen #päivänpeppu-kuvani tulee nyt. Muuan anonyyminä pysyttelevä biologi tässä tirkistelee lahon tammenrungon sisään Lenholmissa. Elegantti poseeraus, eikö?

Päivän peppu on jälleen Krotin kuvaama. Hänessä on ehkä jotain vikaa.

Muistakaa, että tämä riemu on tehty jaettavaksi. Mikä tahansa kuva, jossa henkilö on takaapäin, voi olla #päivänpeppu. Ei sitten muuta kuin selfiekeppi käyttöön.

(Tämä ei ole härski juttu, senkin törkimykset. Peput ovat hassuja. Ettäs tiedätte.)

27.7.2016

Retkellä kissan kanssa

Muita hihnan päässä ulkoilevia lemmikkieläimiä kuin koiria näkee tosi harvoin. Vielä harvemmin niitä tulee vastaan retkeilykohteissa. Jos en olisi viime kesänä kohdannut valjaissa ulkoilevaa kissaa omistajiensa kanssa laavulla Karnaistenkorvessa, olisi edellisviikonloppuinen retkemme Kurjenrahkan kansallispuistoon pikkuneiti Kiiran kanssa ollut ensimmäinen kertani moista ihmetystä pällistellessä.

Kun rämmin pitkin Pukkipalon pusikoita tekemässä vauhdilla metsä- ja suotyyppimäärityksiä aiemmin puheena ollutta kenttäkurssisuoritustani varten, kulkivat Lilla M ja Krotti polulla Kiiran kanssa ja keräsivät mustikoita. Kiira tassutteli eteenpäin pääasiassa ihan kiltisti, mutta alkumatkasta se olisi halunnut vain syödä ruohoa, ja välillä sitä piti tietysti kiikuttaa eteenpäin sylissäkin. Ja minä kun en olisi vielä vuosi sitten uskonut kissan kulkevan kiltisti valjaissa polkua pitkin edes metrin matkaa harhailematta sivuraiteille!

Pällistyttävä näky: retkeilevä kissa! (Kuva on Krotin ottama.)

Vähemmän pällistyttävä näky: gepsi ei löydä satelliitteja. Ei mitään uutta auringon alla.

"Ihanaa heinikkoa, nyt laiduntamaan!"

Sienihavainto. Mahdollisesti maljakaslaji. En ole toistaiseksi yrittänyt määrittää tarkemmin.

Perhoshavainto. Mahdollisesti tesmaperhonen. Kunnon määritys niin ikään tekemättä.

Ensimmäinen metsätyypinmäärityskohde.

Mutta kyllä huomaa, missä kohtaa kansallispuiston raja kulkee. Itku meinaa tulla.

Lounastauko pidettiin Takaniitunvuoren nuotipaikalla. Varusteeni kasassa penkillä.

Kiira vähän arasteli tulta ja nuotipaikalle saapuneen toisen seurueen koiria.

Nuotiosta tuli kauhea viritelmä, kun yli-isoista klapeista piti väsäillä vähän tuulensuojaa sytykkeille. (En löytänyt kirvestä, vaikka ilmeisesti sellainen pitäisikin olla siellä jossain.)
 
Grilliritilä oli palanut puhki, mutta onneksi saimme kuitenkin ruuat kokattua.

Notskipaikalla hyöri tällaisia pikku ötököitä. Ne parveilivat pieninä laumoina penkeillä ja aluksi myös tulisijassa. Otukset eivät kipittäneet ikinä kauhean kauas kavereistaan. Tunteeko joku lajin?

Kiiran tuima tuijotus. (Kuvaajana jälleen Krotti.)

Spiraalipuu.

Kahdesta kohtaa katkennut puu.

Pahkainen puu.

Paheksumisilme. Loppumatkasta joutui liian paljon matkustamaan sylissä, eikä ruohoakaan ehtinyt syödä tarpeeksi, vaikka ihmiset saivatkin syödä mustikoita vaikka miten paljon.

Mahtava seikkailu. Sää oli tappavan helteinen, ja juomavesikin loppui kesken, mutta onneksi tuuli vilvoitti ja mustikoita riitti pitämään fiiliksen reippaana loppumatkankin. Toivottavasti Kiirakin tykkäsi, vaikkei se viimeisen etapin sylissä kiikuttamisen jälkeen kovin riemastuneelta enää vaikuttanutkaan. Se on kuitenkin ilmeisesti pääsemässä retkelle vielä uudestaankin jo samana kesänä, vieläpä telttaretkelle.

26.7.2016

Kesäpäivä Hangossa

Seikkailua pukkaa. Reilu viikko sitten kävimme merimuukalaisporukalla Hangossa. Olimme liikkeellä tieteellisellä asialla, mutta ehdimme myös hyöriä ympäriinsä maakuntamatkailun hengessä. Etsimme muurahaisleijonia hiekkadyyneiltä metsästä ja pokemoneja kaduilta Hangon keskustasta, ruokailimme paikallisessa pitseriassa, kävimme biitsillä ja valloittamassa rantakallioita. Kaiken muun jälkeen sitten hoidimme vielä niin sanotun työosuuden Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla.

Ensimmäinen seikkailukohde: hiekkadyynit keskellä mäntymetsää. Auringonpaistetta, pehmeää lämmintä hiekkaa ja hassusti vyöhykkeinä kasvavia saroja. (Kuva on Krotin ottama.)

Krotin jalanjäljet. Hiekassa on huomattavasti vaikeampi kävellä kuin suossa tai upottavassa lumessa.

Muurahaisleijonan kuoppa. Otus tuli esiin nappaamaan sille tarjoamamme muurahaisen. Niin jännittävää!

Kukas se siinä? (Tämänkin kuvasi Krotti.)

Kiehtova maisema.

Pizzeria Uno oli mukava paikka. Isoista pitsoista riitti mukaan evääksi ja iltapalaksi.

Pitseriassa oli tällainen hirvitys, automaattinen "ilmanraikastin", mutta onneksi tarjoilija laittoi sen pois päältä, kun kysyimme. Ihanan asiakaspalveluhenkistä. En oikeasti ymmärrä, miksi nämä ovat niin suosittuja nykyään.

Hanko näyttäisi olevan aika öky paikka.

... jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Seikkailulla rantakallioilla. Ihanan sininen meri. Tässä mieli lepää.

Vesikaruselli! En ole koskaan ollut tuollaisessa, enkä tälläkään kertaa päässyt, kun lievän flunssaisuuteni ja navakan viileän tuulen vuoksi en uskaltautunut ollenkaan uimaan.

Kahlailin kuitenkin. Aallokko oli aika huimaa ja vesi vilpoista.

Sitten vielä tämä Tvärminne. Tutkimusasemaa ympäröivät tunnelmalliset merimaisemat.

Aseman logossa on kilkki! On vääryyttä, ettei Seilillä ole näin hienoa logoa.

Akateeminen askartelukerho tee-se-itse-hommissa: Naakkuli ja Lilla M kiinnittävät limsapullopoijuja mertoihin.

Minä jäin rantaan odottamaan, kun muut soutelivat laskemaan mertoja. Makoilin rantakalliolla ja räpsin kuvia kännykälläni ajan kuluksi. Tuuli ajoi pilviä kovaa vauhtia taivaan halki.

Söimme jälkkäriä Tvärminnessä ennen paluumatkalle lähtöä. Suoraan pensaikosta haetuilla vadelmilla tuunattu Fitcake (ai mikä?) oli herkullista. Pohjaa piti vähän kostuttaa kahvilla, sillä se on sellaisenaan tosi kuivaa. (Nämä viimeiset kuvat ovat myös Krotin ottamia.)

Kävimme vielä kotimatkalla Karjaalla kahvittelemassa kaffela-kapakka Serendipityssä, joka oli ensivaikutelmaltaan tosi kummallinen mutta lopulta kuitenkin ihan mukava paikka. Siellä asusti kaksi söpsökkää kissaakin. (Onneksi olin ottanut allergialääkkeeni.)

23.7.2016

Toiset kärsivät hyttysistä, toiset hyttyskarkotteista

Hajusteyliherkkyys johtaa joskus odottamattomien vaikeuksien äärelle. Yritin osallistua edelliskesänä muuan kenttäkurssille, mutta jouduin jättämään sen kesken hyttyskarkotteiden takia: kaikki muut liki kolmisenkymmentä kurssilaista suihkivat karkotteita ilmaan pitkin päivää niin, että kärsin poikkeuksellisen vahvoista yliherkkyysoireista.

Tavallisesti metsäretki sateisena päivänä tarjoaa allergikko-astmaatikko-hajusteyliherkällekin aivan optimaaliset olosuhteet elämiseen ja hengittämiseen, mutta tällaista ongelmaa en ollut osannut ennustaa. Lähdin riemulla kurssille (kenttäkurssit ovat suosikkejani), mutta palasin kotiin eräänlaisena ihmisrauniona.

Silloin elettiin ihan tavallista eteläsuomalaista kesää. Hyttysiä oli ehkä kourallinen jokaista kulkijaa kohti. Satoikin, joten kaikkien olisi kuvitellut olevan liikkeellä edes jonkinlaisessa kuoritakissa. Huppu päähän, hattu ja hyttysharso siihen vielä, niin tuskin inisijöistä on haittaa. Vähän karkotetta voi hieraista kämmenselkiin, jos siltä tuntuu.

Näin helppoa se olikin sitten vain teoriassa. Jengi oli liikkeellä ties minkälaisella varustuksella. Oli ohuita tiukkoja trikoovaatteita, joista imukärsä työntyy vaivattomasti läpi. Oltiin päät paljaana, ei välttämättä edes huppua takissa. Sitten suihkittiin hyttyskarkotteita ilmaan. Tietysti trendikästä Off Pehmeää, sitä joka ei haise edes "vanhalta kunnon hyttyskarkotteelta" vaan ihan puhtaasti parfyymilta.

Luulin, että yliopistoon asti päässeet ihmiset tietäisivät, miten hyttyskarkotetta käytetään. Kuvittelin vielä tähän kenttäkurssikokemukseen saakka, ettei kukaan oikeasti luule sen olevan myrkkyä, jolla on tarkoitus tappaa ympärillä lentävät hyttyset. Olin väärässä. Porukka ei suinkaan laittanut karkotetta itseensä, vaan ihan oikeasti suihki hyttysiä kohti.

Yskin, niistin, pyyhin vuotavia silmiäni, yritin taltuttaa päänsärkyä parasetamolilla ja jättäytyä porukan laitamille saadakseni hengitettyä. Vedin astmalääkettä ja toivoin, että sataisi vielä vähän sankemmin ja tuulisi kovempaa. Ensimmäisen kurssipäivän jälkeen ilmoitin jättäväni suorituksen toistaiseksi kesken.

Kyseinen kenttäkurssi jäi tietysti rästiin, enkä voinut vältellä sille osallistumista loputtomiin, onhan se pakollinen osa tutkintoa. Niinpä ilmoittauduin kurssille uudestaan tänä kesänä, raportoin ongelmastani opettajille ja toivoin erityisjärjestelyjä. Onneksi sain ymmärtäväisen vastaanoton.

Nyt kurssiviikko on takana, ja olen aivan häkeltynyt siitä, miten hyvin se meni. Hyttyskarkotteita ei kielletty, mutta infoviestissä suositeltiin käyttämään niitä harkiten ja huomaavaisesti. Vanhana kunnon pessimistinä olin jo valmiiksi heittänyt pyyhkeen kaivoon ja kirveen kehään, sillä mikään tuollainen neuvo ei olisi varmasti tehonnut edelliskesäiseen kurssiryhmään.

No, pessimisti sai taas pettyä. Vain parilla tyypillä oli ylipäätään karkotetta mukanaan, ja hekin sumuttivat siististi itseensä päin - siitä huolimatta, että hyttysten lukumäärä oli ehkä tuplat edelliskesään nähden, ja lämmin sää kaiken lisäksi pakotti olemaan ilman takkiakin välillä.

Eivät ole vuodet veljeksiä, eivätkä kenttäkurssiryhmätkään. Tällä yrittämällä osuin aivan mainioon ryhmään. Ilman edelliskesäistä kauhukokemustani en olisi vieläkään tietoinen siitä, minkälaisiin vaikeuksiin voi tällainen yliherkkä ihminen yllättäen joutua ihan keskellä metsääkin, kun ympärillä on tarpeeksi paljon sopivan sorttisia ihmisiä.

Olo on nyt todella helpottunut ja kiitollinen, kun kurssiviikko sujui hyvin ja yhtä pientä kotitehtävää lukuun ottamatta olen saanut työt pakettiin. Se oli siinä. Ei se ollutkaan niin vaikeaa. Syyttä suotta pelkäsin ja karttelin kurssille osallistumista.


Kuvat ovat Kurjenrahkan kansallispuistosta Pukkipalosta, missä kävin viime viikonloppuna vielä suorittamassa itsenäisesti yhden kurssipäivän, jonka missasin. Tämän postauksen tarkoituksena oli rikkoa blogistani huokuvaa illuusiota siitä, että olen aina reipas, tomera ja optimistinen ihminen, jolle kaikenlaiset vaikeudetkin ovat vain avartavia ja kasvattavia oppimiskokemuksia. Oikeastihan olen kyyninen pessimisti.

21.7.2016

Kukkailottelua heinäkuussa

Mansikkatilan mailla -blogissa pyörii mukava Kukkailottelua-haaste, jossa linkataan kesäisiä kukkakuvia ilon ja inspiraation lähteeksi toisille. Linkitys on auki suunnilleen joka viikonloppu, ja koostepostaus ilmestyy seuraavalla viikolla. Olen jakanut muutamia parvekepuutarhajuttujani haasteeseen kaikessa hiljaisuudessa, mutta nyt ajattelin viimein tehdä ihan virallisen kukkailottelupostauksen. Jos nätit kukkaset kiinnostavat, kannattaa käydä tsekkaamassa linkityksen satoa. Oma panokseni tämän viikon linkityskierrokselle sisältää kukkia ja hedelmiä ja muita yksityiskohtia parvekepuutarhastamme.

Parvekken päätynurkassa rehottaa.

Krassinkukkia laskeutuu ylähyllyltä joka suuntaan.

Nämä chilit alkavat olla jo kypsiä kerättäväksi. (Älkää kysykö lajiketta. Saimme taimet vähän yllätyksenä, eikä niiden mukana olleisiin nimilappuihin välttämättä ole luottamista.)

Tomaatteja on tulossa todella paljon.

On ihanaa, kun toukokuussa suorakylvämämme samettikukat ovat ennättäneet jo näin pitkälle.

Mustasilmäsusanna on kietonut vesiaiheen aika perusteellisesti lonkeroihinsa. Pikku vaahterammekin on edelleen ihan hyvinvoivan oloinen. Vesiaihe alkaa viimein olla sen verran levääntynyt, että olisi aika vaihtaa vesi ja pestä kivet. (Sama vesi on seissyt pallossa kesäkuulta lähtien!)

Kurkut matkaavat jo pitkittäissuunnassa partsia halkovaa narua pitkin ja kukkivat ihan hulluna.

Tällainen viidakko täällä. Monenlaiset tuholaishyönteiset ovat kyllä löytäneet viimein apajille, ja niitä vastaan taistelu tuntuu jo vähän epätoivoiselta. Riemuitaan nyt kuitenkin tästä, mitä on, niin kauan kuin se kestää.

Ensimmäinen kesäkurpitsa!

Yrttihylly, nam nam!

19.7.2016

Erityisruokavalioelämyksiä: Tiirikkalan brunssi

Tykkään ruokailla kahviloissa ja ravintoloissa, mutta pitkä allergialistani ei tee siitä helppoa. Joissain ruokapaikoissa selvitään haasteesta hienosti, toisissa vähemmän hienosti. Olen jo muutamien seikkailuraporttien yhteydessä jakanutkin näitä erityisruokavalioelämyksiäni, mutta ajattelin nyt ryhtyä julkaisemaan ihan varsinaista sarjaa aiheesta.

Tänään kirjoitan turkulaisen anniskelukahvila Tiirikkalan brunssista, jota kävin hiljattain nauttimassa toveri Peikon kanssa. Paikka on tosi tunnelmallinen, sieltä saa hyviä kahveja, eikä ruoka- ja juomatarjonnassakaan ole valittamista. Brunssia kokeilin nyt ensimmäistä kertaa.

Tiirikkalan brunssi on siitä hyvä, ettei kyse ole buffetpöydästä (paitsi leipien ja leivosten osalta) vaan lautasannoksesta. Niinpä annoin vain kirjallisen listan allergioistani ja odotin optimistisena. No, kun annos tuotiin pöytään, jouduin heti lähettämään sen takaisin avokadon takia.

Pian sain uuden annoksen. Hedelmäosasto oli kuitattu persikalla (sitä minä voin syödä), ja ryhdyinkin tyytyväisenä aterioimaan. Sitten maistoin salaattia. En ollut varma, mutta olin maistavinani sitruunan. On pelottavaa, kun aavistaa maistavansa ruuassa jotain pahaa allergeenia - ja vielä pelottavampaa on saada tietää olleensa oikeassa. "Anteeksi! Tuomme uuden annoksen." Siinä sitä vain hymyilee, kiittää, tuijottaa tyhjää ja rukoilee lieviä oireita.

Kolmas kerta toden sanoi. Nyt ei maistunut enää sitruuna, eikä muitakaan virheitä löytynyt. Ongelmaksi osoittautui vain annoksen suuri koko. Olin ehtinyt maistella jo aiempiakin annoksiani, ja nyt minulla oli vielä yksi kokonainen lautasellinen tuhottavana. En pystynyt syömään kaikkea, mutta yritin suoriutua kunnialla. Onneksi annokseni koostui pääasiassa vihanneksista, joiden ohessa oli juustoja ja hedelmiä (olin tilannut vegetaristisen vaihtoehdon), joten olo ei käynyt tukalaksi, vaikka tuli syötyä masu täyteen.

Olen sen sortin ihminen, joka ei haluaisi olla turhan vaikea, etenkään silloin, kun toiset ovat mukavia ja tekevät parhaansa. Allergia-asioiden takia olen kuitenkin joutunut usein olemaan tosi vaikea, vaikken tykkääkään siitä yhtään. Ehkä tämä on taas niitä "epämukavuusalueelle meneminen kasvattaa ihmistä" -juttuja, sillä olen pikkuhiljaa oppinut sietämään sitä ja selviämään tilanteista paremmin.
Drinkkiä vähän läikkyi yli äyräiden, minkä
jälkeen hahmo näytti ihan vesikauhuiselta.

Vielä muutama vuosi sitten olisin mieluummin kadonnut maan alle kuin vaatinut lisää erityishuomiota erityiselle erityisruokavaliolleni. Nykyään osaan jo ottaa rauhallisesti ja pysyä positiivisena, vaikka joutuisin tilaamaan jo toista kertaa uuden annoksen allergeenien takia.

Loppufiilikseni jäi positiivisen puolelle, sillä palvelu oli ystävällistä ja pelasi hyvin, vaikka vaikeuksia ilmenikin. Ruoka myös maistui vallan mainiolta ja annos oli monipuolinen. Voisin tehdä saman uudestaankin, vaikkei tämä nyt ihan nappiin mennytkään.

Aterian päätteeksi Peikko tilasi vielä piña coladan, joka tarjoiltiin ihan käsittämättömän upeassa astiassa. Minä en sentään ole niin dekadentti, että joisin jo brunssilla, vaikka en kiellä, ettenkö olisi aprikoinut viinejä. Oli sen verran epätoivoisia hetkiä tässä.