8.9.2016

Flunssa ja vaeltaminen

Karu tosiasia: en päässyt taaskaan lähtemään suunnitellulle vaellukselle, koska sairastuin flunssaan. Kas kun sattuikin taas osumaan kivasti. Kyllä jurppii. Samalla on kuitenkin myös hassun helpottunut olo, koska päätin jäädä kotiin, vaikka vielä lähtöä edeltävänä päivänä flunssaiset oireeni olivat aika häälyviä ja helposti ohitettavissa. Silti päätin vain antaa periksi.

Nyt olen ollut koko viikon kuumeilevainen, nuhainen, yskäinen ja järkyttävän kurkkukipuinen - ja aivan älyttömän kiitollinen siitä, että herään aamuisin omasta sängystä, enkä teltasta tunturissa. On nimittäin niin maan ankeaa sairastaa kunnon kuume-kurkkukipu-räkä-yskäflunssaa patikalla, olivat maisemat sitten miten hienot tahansa. Tiedän sen turhan hyvin.

Pahin kokemukseni on Käsivarren erämaasta. Lähdin vaellukselle, vaikka pakkailupäivänä olinkin vähän kurkkukipuinen ja väsähtänyt. Ajattelin itsepintaisesti, että en ole tulossa sairaaksi, vähän vain poikkeuksellisen kovasti allergiaoireilen tai jotain. Lähtöpäivänä olikin sitten loistofiilis, tietysti, joten otin ja läksin. Kuitenkin jo bussimatkalla Kilpisjärvelle alkoi olo käydä huonommaksi - mutta se koheni ovelasti taas heti, kun päästiin maastoon.

Ensimmäinen patikkapäivä, ensimmäinen yö ja seuraava päivä sujuivat hyvin. Flunssan oireet pysyivät kiltisti aisoissa. Päästiin juuri sen verran kauas sivistyksestä, ettei takaisinpäin olisi enää helposti käännyttävissä. Alkoi sataa kaatamalla, kahlattiin suossa, kalvovaatteet päästivät läpi. Oli upeaa ja kamalaa yhtä aikaa.

Hahaa, kuinka flunssa siitä riehaantui! Vointini heikkeni. Pidettiin välipäivä. Lunta tuprutti, vaikka oli vasta elokuu. Lepäily auttoi, joten matka jatkui, tosin uudella reittisuunnitelmalla, joka johtaisi tarvittaessa nopeammin tien varteen. (En ollut "onneksi" porukan ainoa sairastaja, joten pelkästään minun takiani ei koko lössin tarvinnut typistää vaellusta. Oli siellä vatsoja sekaisin ja vähän nuhaa muillakin.)

No, reissu jatkui, ja välipäivän jälkeen pärjäilin taas ihan hyvin. Miltei unohdin, että olin kipeä. Tunturillekin noustiin, eikä hengästys käynyt pahaksi. Seuraavanakin aamuna olin ihan ok, vaikka yö oli telttailtu jossain liki kilometrin korkeudessa kauheassa tuulessa ja oli ollut vähän kylmä. Fiilis oli huipussaan, kun löydettiin Tierbmesvarrin seidalle sankan sumun läpi, ja kun aurinko yhtäkkiä alkoi taas pilkistää usean päivän harmaan sään jälkeen.

Päivän mittaan vointi kuitenkin alkoi taas heiketä. Kuume kihelmöi kasvoilla. Piti hidastaa tahtia. Muut huiputtivat, mutta minä lekottelin rinkkojen luona tuulen suojassa nenääni niistäen. Matka Ailakkajärven tuvalle tuntui loputtomalta, kun reippaan patikoinnin sijaan etenemistyylini oli lähinnä zombiraahustusta. Yritin pitää kurkkukipua loitolla juttelemalla tauotta jotain, ja ne keskustelut olisi pitänyt taltioida. Olisi hauskaa nauraa jälkeenpäin.

Torkahdin Ailakkajärven tuvan pihamaalle hetkeksi, kun seurueemme odotteli edellisen porukan pakkailua ja siivoilua. Hetken päästä raahauduin tupaan ja nukahdin uudestaan. En ole varmaan ikinä ollut niin naatti ja niin onnellinen tuulensuojasta ja lämmöstä. Pienet asiat osoittautuvat yllättävän merkityksellisiksi, kun vointi on riittävän kehno. Pöljinä meillä ei ollut kuumemittaria mukana, mutta kyllä sen tiesi mittaamattakin, missä mennään.

Jäljellä oli muistaakseni vielä yksi maastoyö, sitten siirryttiin jo sivistyksen pariin, sillä päätimme lyhentää vaellusta, jotta sairastelijat saataisiin ihmisten ilmoille. Loppumatkalla oli vielä yksi jännittävä hetki, kun väsymyksissäni tein virhearvion ketteryydestäni ja olin vähällä lentää pää edellä jokeen, mutta siitäkin selvittin säikähdyksellä ja naurulla. Ei se tietenkään oikeasti ollut hauskaa.

Sitäkään vaellusta en kyllä näin jälkikäteen fiilisteltynä vaihtaisi mihinkään, mutta paikan päällä olisin saattanut valita toisin, jos olisin voinut. Monta kertaa tunsin varmasti pientä epätoivoa. Tietenkin ne hetket unohtuivat ensimmäisenä.

Jälkikäteen vaelluksilta muistan päällimmäisenä vain kaikki hienot hetket. Siirrän jonnekin syrjään ne kurjat, tai jotenkin nekin värittyvät hienoiksi. Niinpä kirjoitin Ailakkajärvellä muistiin: "Älä enää koskaan lähde vaellukselle, jos tunnet olevasi tulossa kipeäksi."

Se oli ehkä ihan fiksu veto. Kotioloissa useimmiten ihan pieni ja ongelmaton nuha voi nimittäin vaelluksella kasvaa aikamoisen ikäväksi taakaksi. Riskejäkin on. Taudin pahenemista, jälkitauteja, saati sydänlihastulehdusta ei sovi aliarvioida.

Riskit tiedostaen ja liiallista rasitusta välttäen flunssaisena on ihan mahdollista vaeltaa, mutta hauskaa se ei ainakaan minusta ole. Mieluummin jään kotiin ja missaan kaiken. Erään tuolla vaelluksella kohtaamamme hienon tyypin (tosin täysin toiseen asiayhteyteen liittyvää) kerrassaan viisasta kommenttia siteeratakseni:

"Kaikkia kärsimyksiä ei ole tarpeen toistaa."

1 kommentti:

  1. Ai niin, kuvat ovat elokuun loppupuolelta viikonloppuvaellukselta Kurjenrahkasta. Savojärven maisemia iltahämärässä.

    VastaaPoista