13.10.2016

Seili, viimeistä kertaa tänä vuonna

Samalla tavalla kuin kevään ensimmäinen kenttäreissu tekee minut aina hurjan innostuneeksi, saa syksyn viimeinen keikka mielen jotenkin tosi haikeaksi. Kenttäkausi päättyy, tänä vuonna ei enää lähdetä merelle tieteentekohommiin, nyt on aika siirtyä "siisteihin" sisätöihin. Seili pitää hyvästellä taas joksikin aikaa - seuraavan kerran sinne palataan melko varmasti vasta ensi keväänä.

Syksyn viimeinen Seili-keikkamme tehtiin vasta lokakuun alussa, mutta sään puolesta olisi voinut olla vaikka elokuu. Tällä kenttäkaudella meitä ei todellakaan ole vaikeilla sääoloilla piesty, ja tämä päivä kyllä kruunasi upeiden ilmojen jatkumon. Lämmintä ja aurinkoista, miltei peilityyntä. Tarkenimme ilman takkeja, kun istuskelimme laiturilla mertoja tyhjentämässä. Mukaamme seikkailulle lähteneet Pölle ja Mölysammakko onkivat ahvenia sillä välin, ja heillä söi valehtelematta ihan jatkuvasti, joten työmme eteni pätkien, kun yhtä syöttöä nousi uutta affenaa irrotettavaksi.

Vaahteroiden latvukset olivat kirkkaan keltaisia ja oransseja, pihlajat punaisia ja järviruovikko jo kauniin vaaleaksi tuleentunutta. Kurkimuuttoa kävi hiljakseen. Heti rantauduttuamme aseman laiturille näimme uljaan, noin sadan yksilön auran, joka pysähtyi kuin pysähtyikin Seilin ylle ottamaan korkeutta, kunnes lintuja tuskin enää erotti taivaan sinestä. Lisäksi saari vilisi kaiken maailman pikkulintuja, rastaita ja peippoja ja sen semmoisia. Kesän päätös ja lähdön hetki oli käsillä, itse kullakin.

Tämän kenttäkauden viimeinen "Seili asemanlaiturilta nähtynä" -räpsy. Kurjet ovat tuolla jossain korkeuksissa, mutta ei niitä enää tässä vaiheessa saanut kunnolla kuvaan.

Auringonpaiste sai syksyn värit tosissaan hehkumaan.

Salaperäinen vanha maakellari oli nyt ihanasti oranssien lehtien ympäröimä.

Mukaan seikkailemaan lähteneet toverit osallistuivat toki myös tavaroiden roudaamiseen veneestä varastoon. Kahlailimme sinne kahisevien lehtien halki heti ensitöiksemme.

Tutkimusaseman päärakennuksen väri sointui taas aika kivasti maisemaan.

Tässä taas näkymän päärakennuksen luota asemanlahden suuntaan. Kyllä osaa olla idyllistä!

Lounastimme ja kahvittelimme Portti-rakennuksen keittiössä. Näkymä oleskelutilan takaovesta pihamaalle on aina jotenkin erityisen viehättävä, mutta ehkä juuri näissä väri- ja valo-olosuhteissa se on parhaimmillaan.

Affensaaliista riitti syötävää. Kokkailimme näistä porukalla päivällistä illan päätteksi takaisin Turkuun päästyämme. Allergiaoireita kyllä pukkasi rankasti, mutta ahven on vaan niin pirun hyvää ja itse pyydetyn tuoreen kalan syöminen mukavaa, että päätin sietää kärsimyksen.

Minusta tuntuu välillä vähän hassulta, kun selostan aina hirveästi näistä kenttäreissuistamme, mutta en oikeastaan koskaan kerro siitä, mitä me itse asiassa tutkimme. On se kyllä muutaman kerran ehkä vilahtanut joissain postauksissa, mutta voisin joskus kirjoittaa siitä enemmänkin. Tutkimme siis Itämeren vieraslajeja, etenkin liejutaskurapua ja sen vaikutuksia eliöyhteisöön.

Lisäksi koen välillä vähän hämmennystä siitä, kun haluan tägätä kenttätyöjututkin "retkeilyyn" ja "retkikertomuksiin", vaikka oikeastaan tässä ei enimmäkseen olekaan kyse ns. vapaa-ajan retkeilystä vaan tutkimustyön tekemisestä (vaikka en minä sitä vielä työkseni teekään, puuhastelen vain opiskelun ohessa). No, onhan "työretkeilykin" ihan yhtä lailla retkeilyä.

Mitä näitä nyt on.

2 kommenttia:

  1. Olen selvästi valinnut ihan väärän biologian osa-alueen ammatikseni, koska joudun olemaan ympäri vuoden sisällä. Koitan sitten vastapainoksi viettää mahdollisimman suuren osan vapaa-ajastani ulkona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, no, ainakaan sitten ei ole sitä riskiä, että työ- ja vapaa-aika alkavat mennä sekaisin, tai ettei vapaa-ajan retkeily enää maistu, kun on jo töiden jäljiltä ihan väsynyt luonnossa liikkumiseen. :D

      Poista