17.11.2016

Stressaavasta keskeneräisyydestä ja valmiiksi saamisen riemusta

Minä stressaannun ehkä kaikkein eniten niistä töistä, tehtävistä, nakeista, hommista ja askareista (ja mitä näitä nyt on), joita en ole vielä tehnyt vaikka tiedän, että olisi jo korkea aika aloittaa. Kun tartun toimeen, stressitaso laskee jo huomattavasti, ja kun tehtävä on valmis, olo on kuin... no, juuri niin hyvä, kuin vain silloin voi olla, kun on juuri saanut valmiiksi jonkin pitkään keskeneräisenä roikkuneen asian.

Jotkin keskeneräiset ja tekemättömät asiat tuottavat enemmän stressiä kuin toiset. Esimerkiksi kodin sisustamiseen liittyviä askareita voin suhteellisen kevyesti pitää pitkäänkin hiukan vaiheessa, mutta kauan vitkuteltu siivoaminen (etenkin jos ympärillä vallitsee ihan kauhea kaaos) tekee minut suorastaan hulluksi. 

Kaikkein pahimpia ovat sellaiset jutut, joiden valmistumista odottaa joku muukin kuin minä itse. Esimerkiksi ekologian kandityöni, joka on ollut työn alla viimeiset kolme vuotta etenemättä pahemmin mihinkään. Kandiohjaajat ja opiskelukaverit muistavat aina välillä kysyä, mitä sille kuuluu, ja sekös vasta onkin hirveää! Tosin se on myös - tai ehkä ennen kaikkea - erittäin motivoivaa, sillä ulkoinen paine saa minut aina välillä jopa tarttumaan toimeen.

Mutta ehkä vielä tärkeämpä on silti sisäinen paine. Olenhan kuitenkin onnistunut vitkuttelemaan kandityöni kanssa jo näinkin pitkään, vaikka olenkin joutunut aika ajoin vastaamaan kysymyksiin sen tilanteesta. Nyt olen kuitenkin noin viikon kuluessa saanut työni jo likipitäen valmiiksi, vaikkei kukaan ole oikeastaan painostanut. Ei oikeastaan kukaan muu kuin minä itse.

Minä vain tein viime perjantaina yllättävän päätöksen: lupasin itselleni, että kandityöni tulee valmiiksi alkavan viikonlopun aikana. Yhtäkkiä vain tajusin, että hei, kolme vuotta, se on ihan asiallinen aika saada työ valmiiksi, mutta neljännen vuoden puolelle lipsuminen alkaisi olla jo oikeasti vähän köhnömpi juttu. Kandiohjaajanikin sai jo väitöksensä pakettiin, ja minun tavoitteeni sentään vielä viime keväänä oli viimeistellä kandityöni siihen mennessä, tai ainakin viimeistään loppukesän aikana.

Nyt ei voida enää puhua mistään loppukesästä. Lumen tulo oli viimeinen niitti. Tajusin oikeasti, että kohta on joulu, eikä kandityöni ole liikahtanut eteenpäin moneen kuukauteen. Tajusin myös, ettei se tule valmiiksi mitenkään muuten kuin tekemällä. 

(Jotenkin sitä asiaa on niin vaikea joskus tiedostaa. Helposti sortuu luulemaan, että tällaiset työt ovat kuin linnunmunia - niitä pitää hautoa aikansa - vaikkei se oikeastaan olekaan totta. Tosin joskus pieni hautominen saattaa peräti auttaakin, mutta kyse on ehkä viikoista tai korkeintaan kuukausista, ei nyt sentään vuosista.)

Niinpä olen nyt istuskellut viime lauantaista lähtien joka päivä vähintään muutaman tunnin työstämässä kandiani valmiiksi - ja aika valmiiltahan se alkaakin jo näyttää. Tänään aion lähettää sen kandiohjaajilleni kommenteille. Fiilis on jo nyt ihan uskomaton. Maaliviiva häämöttää! Kolmen vuoden keskeneräisyyden jälkeen saan kandityöni viimein valmiiksi. Viimein.

Voin vain kuvitella, miten mukavalta sitten tuntuu, kun opinnäyte lopulta hyväksytään. Fiilis mahtaa olla hiukan samanlainen kuin se, joka syntyi, kun vuosi muuton jälkeen saimme lopultakin uudessa kämpässämme viimeisenkin kaivatun kirjahyllyn pystyyn, kaikki kirjat ja krääsät paikoilleen ja loputkin muuttolaatikot (ne kirjoja sisältäneet) vietyä tyhjinä kellarivarastoon. Melkoisen hieno tunne.

Pitänee kai huolehtia, että jatkossakin aina jokin iso juttu pysyy tekemättömänä juuri sen verran pitkään, että voi saavuttaa tämän saman fiiliksen, kun sen lopulta päättää saada tehdyksi. 

Läppä, läppä. Olisi kai oikeasti paljon mukavampaa, jos pahemmin mitään tekemättömiä hommia ei olisi taustalla stressaamassa. Siihen tilanteeseen on vain tosi vaikea päästä. Niinpä on ihan jees, että myös niistä keskeneräisistä stressaavista jutuista saa lopulta niin paljon iloa sitten, kun ne tulevat valmiiksi. Vai mitä mieltä olette?

3 kommenttia:

  1. Just näin! Joidenkin asioiden roikkumista sietää hitusen kauemmin kuin toisia, mutta kyllä tekemättömät asiat jurppivat - olipa sitten kyse vaikkapa järjettömän kokoiseksi paisuneen pyykkivuoren selättämisestä tai tärkeiden rojektien väkertämisestä. Toisaalta hommat eivät millään meinaa tekemällä loppua, vaan jotenkin maailmankaikkeus on siinä mielessä kummallinen paikka, että aina tulee lisää juttuja suoritettavaksi. Ja niin alkaa taas uusi stressikierros, kun pitäisi tehdä jotain.

    Tsemppiä kandityöhösi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hei! Juuri se, että jokin uusi keskeneräinen asia ilmestyy aina, kun edelliset on saatu valmiiksi, on saanut minut arvelemaan, ettei ihmisen ole ehkä mahdollista tehdä itselleen sellaista elämää, missä mikään ei olisi ikinä kovin pitkään kesken - vaan parempi on oppia saamaan kunnolla iloa myös keskeneräisistä asioista, ainakin sitten siinä vaiheessa, kun te tulevat valmiiksi. :D

      Poista