25.5.2017

Puurijärven lintumaraton 3/3: Kärjenkallio ja satasen saavutus

Pönötettyämme reippaat kahdeksan tuntia aloillamme Tornien taiston merkeissä, jatkoimme retkipäiväämme Puurijärvellä suuntaamalla Kärjenkalliolle. Siltä puolelta en ollutkaan aiemmin päässyt katselemaan järveä, sillä edellisellä Satakunnan retkellämme jäin vain Kärjenkallion parkkipaikalle autoon kärsimään yöllä alkaneesta allergiakohtauksestani. (Se olikin eeppisen kurja kokemus - minussa ei ollut neliösenttiäkään, joka ei olisi ollut punainen, turvoksissa ja kutiava - enkä vieläkään tiedä sen aiheuttajaa.)


Vaikka aamulla oli ehkä ollut hitusen viileä sää, iltapäivällä alkoi olla jo oikeastaan kuuma. Taisi 15 asteen raja paukkua, ja ilman takkia pärjäili mainiosti. Varsinkin, kun kuljimme metsän läpi kohti rantaa, tuli suorastaan hiki. Metsässä oli kaunista, vehreää ja viihtyisää. Pajulintu ja tiltaltti lauloivat - kuulosti ihan keväältä. Mukavaa vaihtelua lumisateeseen!



Osa porukastamme jatkoi Kärjenkallion tornille, joka on muistaakseni Suomen suurin lintutorni tai ainakin yksi suurimmista. Minä valitsin mieluummin lintulavalle jäämisen, koska inhoan korkeita paikkoja. Lavaltakin pystyi oikein hyvin kiikaroimaan järven tämän kolkan lintuja. Punasotkia oli näkösällä useampia, kaulushaikaran tuuttailu kuului jälleen ja ruskosuohaukka saalisteli ruovikon yllä. Aurinko häikäisi. Taivas oli pilvetön ja huikaisevan sininen.



Jossain vaiheessa lintulavalle ilmaantui isompi joukko ihmisiä, jotka olivat ilmeisesti mukana jollakin opastetulla retkellä. Koska sekaan ei meinannut enää mahtua, eikä puheensorinan läpi oikein kuullut enää lintujakaan, siirryimme takaisin metsään maleksimaan ja odottelemaan kavereita takaisin korkealta tornilta. Jalat olivat kyllä sen verran väsyksissä seisomisesta, että maleksiminen vaihtui pian istuskeluun ja laulavien lintujen kuunteluun.


Kunhan seurueemme oli taas kasassa ja olimme palanneet parkkipaikalle, jatkoimme vielä retken viimeiselle yhteiselle pysähdykselle, lounastauolle Huittisiin, ennen autokuntien hajautumista omille suunnilleen. Siltäkin pysähdykseltä saatiin vielä yksi retkipinna - varpunen! Se olikin retken havaintolistan 67. laji. Ihan mukava tulos näin lyhyeltä reissulta.

Kotona sitten naputellessani viikonlopun haviksiani vuodenpinnalaskuriini sain ilokseni huomata, että sata oli tullut täyteen. Sadas laji oli vähän koomisesti hömötiainen, jota en oikeasti ollut onnistunut koko alkuvuoden aikana havaitsemaan, vaikka tavallisesti niitä näkee ja kuulee etenkin talvisaikaan ruokinnoilla ihan sikana. Jotenkin hassua, mutta pääasia, että satanen on nyt saavutettu.

Minun ja toveri Pöllen kahdenkeskisessä vuondepinnakisassa kirin tämän seikkailun myötä parinkymmenen lajin verran edelle, mutta sittemmin Pölle on kyllä tasoittanut hyvin. Sadan luontohetken blogihaasteessa mennään nyt numerossa 33/100.

#tornientaisto #100lintulajia

PS. Hyvää pyyhepäivää, liftaritoverit! ;D

24.5.2017

Istutus- ja kylvöhommia

Nyt kaikki kevään aikana esikasvatetut, Uudenkaupungin kukkamessuilta hankitut ja mamin puutarhasta haetut taimet on viimein istutettu parvekkeelle. Siellä alkaakin taas näyttää ihan tosissaan puutarhalta. Ahkeroimme viikonloppuna myös kaupunkiviljelyhankkeen kautta saamiemme kasvatuslaatikoiden parissa, ja niin kylvöt kuin istutuksetkin tulivat sielläkin valmiiksi. Sitten vain jännätään, miten kasvit lähtevät kasvuun ja pärjäävät.

Talven aikana ränsistynyt keijukaispuutarha kukoistaa taas parvekkeellamme.

Parvekepuutarhan istutuksissa mentiin kyllä aikalailla kasvit edellä. Ulkoasuasioihin paneudutaan joskus toiste. (Olisihan se ihan jees, ettei esimerkiksi tuo uusiokäyttöön otettu vanha roskis näyttäisi niin paljon roskikselta.)

Samettikukkia on nyt kaikkialla. Viinisuolaheinät odottavat vielä omaa paikkaansa.

Ensimmäinen kurkunkukka on jo auennut.

Esikasvatimme maissia ja auringonkukkaa viljelylaatikkoa varten. Oli yhtä riemua yrittää istuttaa niitä ulos, kun taimien juuret olivat täysin solmussa keskenään ja puuskainen tuuli meinasi katkoa kaikki varret saman tien.

Yksi viljelylaatikoistamme valmiina. Emme oikeastaan odota kovin pitkää ikää noille auringonkukille...

Huomenna suuntaan muutamaksi päiväksi seikkailulle Viroon, mutta pari blogipostausta ilmestyy kuitenkin loppuviikon aikana. Palailen tänne juttelemaan taas jossain vaiheessa ensi viikolla. Aurinkoa!

22.5.2017

Puurijärven lintumaraton 2/3: Tornien taisto

Kaiken maailman älyttömistä tapahtumista Tornien taisto on mielestäni yksi parhaista. Kerran vuodessa lintuharrastajat nousevat lintutorneihin aamuviideltä seistäkseen siellä havainnoimassa lintuja kahdeksan tuntia putkeen, ja eniten lajeja listalle saanut joukkue voittaa. Tänäkin vuonna kisattiin reilussa 320 tornissa ympäri maan, joten ilmassa oli jälleen suuren urheilujuhlan tuntua.

Itse osallistuin taistoon Puurijärveltä, jonne joukkueemme saapui jo kisaa edeltävänä iltana. Heräilimme aamulla puoli viiden aikoihin taistotornissamme vietettyämme siellä koko yön. Aurinko ei vielä ollut noussut horisontin ylle, mutta taivaanranta hehkui jo. Aamutoimet suoritettuamme ryhdyimme listaamaan havaintoja. Laulavia lintuja oli aamuyöllä äänessä niin paljon, että yksittäisiä ääntelijöitä oli vaikea erottaa toisistaan.


Kaulushaikaroita tuuttaili järvellä peräti kaksi. Lokkiparvesta löytyi kolmen yleisemmän lajin lisäksi muutama pikkulokki. Ruskosuohaukkoja näkyi myös useampia ruovikon yllä saalistamassa. Ensimmäisen tunnin kuluessa saimme taistopinnalistaan 32 lajia. Niistä seitsemän oli minulle lisäksi vuodenpinnoja, joten aloin olla tosissani optimistinen, että tätä menoa saisin sadan lintulajin haasteen päivän aikana täyteen.

Parin seuraavan tunnin kuluessa lista piteni jo 45 lajiin, mutta sen jälkeen tyhjäkäytiin aika pitkään ja lista piteni vain pienin nykäyksin. Kevään ensimmäiset räystäs- ja haarapääskyt tuli havaittua, mutta parvesta ei kovalla etsimiselläkään löydetty törmäpääskyä, vaikka niitä olikin nähty samalla paikalla edellisinä päivinä. Pari harmaasorsaa spotattiin järveltä, ja yllättäen havaittiin myös uivelopariskunta.


Samalla, kun yritimme havaita ja määrittää kaikki linnut, joita havaittavissa oli, napostelimme retkieväitä ja söimme toiset aamiaisetkin. Myöhemmin aamulla pakkasimme yöpymiskamppeet pois yleisön tieltä, sillä taistopäivänä torneissa tuppaa käymään aika paljon porukkaa, joille kisaajien on sitten tarkoitus esitellä lintuharrastusta. Meidän tornillammekin vieraili lopulta kolmisenkymmentä yleisön edustajaa sekä yksi paikallislehden toimittaja, mikä oli aika hauskaa.


Aiempina vuosina olen osallistunut Tornien taistoon muutamassa eri tornissa Turun seudulla, mutta miltei joka kerta joukkueessa on ollut suunnilleen samoja tyyppejä, paikallisia luontoliittolaisia. Tänä vuonna, kun turkulaista luontoliittolaisjoukkuetta ei ollenkaan koottu, pääsin kätevästi kokeilemaan jotain ihan uutta.


Aamuyöllä oli yllättävän lämpimän tuntuinen sää, kun plussa-asteita oli muutama ja ilma oli miltei tyyni. Aamun edetessä alkoi kuitenkin hytisyttää, kun tuuli nousi navakaksi ja aurinkokin vetäytyi pilveen. Onneksi oli riittävästi vaatetta mukana, niin tarkeni kuitenkin pönöttää tornissa. Myöhemmin aurinko tuli esiin, ja sää lämpeni taas, mutta sen myötä onnistuimme tietysti polttamaan naamamme aurinkorasvasta huolimatta.


Välillä itse kukin lähti tietysti pois tornista huussireissulle, lämmittelyhyppelylle tai komppaamaan pusikoista lintuja esiin. Komppausreissut tosin tuottivat vähänlaisesti tulosta. Sen sijaan joukkueen jäsenistä kolme kuuli kaukana kukkuvan käen maastossa käppäillessään, mutta ääni ei kuulunut tornille asti, joten taistopinnaksi sitä ei voinut laskea. Vuodarilistaani se kuitenkin pidensi, ja käen kukuntaa on joka tapauksessa aina ihanaa kuunnella.

Äänteleviä lintuja oli muutenkin vähän vaikea havaita saati määrittää, sillä järven kulmalta alkavan joen virtapaikka kohisi sen verran kovaa, että se peitti kaikki hiljaisemmat äänet alleen. Muutaman lajin kohdalla kävi myös niin, että vain yksi joukkueesta kuuli ääntelyn, mutta muut eivät erottaneet sitä kohinan yli tai eivät ehtineet kuulla koko ääntä. No, sitä nyt sattuu paremmissakin piireissä.



Taistopinnojen loppulukemaksemme tuli 56. Tavoitteenamme oli päästä yli kuudenkympin, ja toinen torni samalla järvellä voitti meidät muutamalla kymmenellä lajilla. Vähän toivomisen varaa olisi siis ollut, mutta ihan hyvä tulos tämäkin. Muutama peruslaji jäi harmillisesti havaitsematta - hömötiaisen pahuskin ilmaantui tornin nurkille laulamaan vasta pari minuuttia taiston päättymisen jälkeen - mutta sitä se aina on. Ei lintuja voi komentaa ilmaantumaan paikalle, jos ne eivät ole ilmaantuakseen.


Kokosin tähän lopuksi vielä tällaisen sääkuvakollaasin taistopäivältä. Siitä näkyy hauskasti pilvilautan lipuminen ylitse. Ilman sen tarjoamaa suojaa auringolta olisimme kyllä tulleet ihan keitettyinä hummereina kotiin retkeltä. Nyt olimme sentään vain suhteellisen kevyesti punaposkisia.

Tämä tornilla pönöttäminen menee #100hetkeäluonnossa-haasteeseen numerolle 32/100. Retkipäivä jatkui vielä Tornien taiston jälkeen visiitillä Kärjenkalliolle, mutta siitä lisää retkiraportin viimeisessä osassa.

#tornientaisto

21.5.2017

Pikkukalajuttuja

Puhuinkin jo aiemmin keväällä kuoreista, niistä hauskoista pienistä lohenkaltaisista kaloista, jotka täällä Turussa nousevat Halistenkoskeen kudulle vapun alla. Ilmeisesti saaristossa samat kalat tunnetaan norsseina, ja se saattaa olla muutenkin tunnetumpi nimi. Ainakin olen havainnut, että vähemmän kala-asioihin vihkiytyneistä tuttavistani useammat tietävät norssin olevan kala, mutta kuoretta on luultu niin kasviksi kuin paikkakunnaksikin.

Toveri Mölysammakon elämyssynttäreiden lisäksi ehdimme tänä keväänä käydä kahtena muunakin päivänä kuorekoskella. Halisissa järjestettiin kutunousun alkupuolella hauska kuoreenpyyntitapahtuma, johon osallistuimme Krotin ja Vötkylän kanssa suurella innolla. Paikan päällä paistettiin ja savustettiin kuoretta yleisölle maistiaisiksi, lainattiin haaveja ja kahluusaappaita, jotta halukkaat pääsivät kokeilemaan lippoamista, sekä jaettiin tietoa näistä kaloista.

Lippoaminen on hauskaa, ja tämäkin kuva voisi olla hyvä #päivänpeppu!

Emme ottaneet kahluusaappaita, vaan suuntasimme rantaan pelkällä haavilla varustautuneina. Haavin liikuttaminen kovaa virtaavassa koskessa on yllättävän raskasta. Touhussa tuli nopeasti hiki ja kädet väsyivät. Siksi olikin näppärää vuorotella, niin pääsi välillä pitämään taukoja. Siinä tuli kyllä päivän treenit kuitattua.

Kovasta huitomisesta huolimatta emme saaneet yhtään kalaa haaviin. Onneksi järjestäjät lykkäsivät mukaamme pussilliset ylijääneitä kuoreita, koska olimme paikalla juuri ennen tapahtuman päättymistä. Pääsimme siis herkuttelemaan tuoreilla kaloilla kuitenkin, vaikka omaa saalista ei tällä yrittämällä tullutkaan.

Kuoretapahtumassa oli esillä sekä raakaa että kahdella tavalla kypsennettyä kuoretta.

Seuraavana iltana sitten onnistuimmekin saamaan kuoreita kiinni jo ihan omin käsin, kun olimme liikkeellä parempaan aikaan, iltahämärässä, jolloin koski ihan vilisi hopeakylkisiä. Alkuillasta olisi ehkä ollut tarpeen päästä keskemmälle koskea saadakseen mitään kiinni, mutta hämärällä kuoreita oli niin paljon, että rannaltakin sai.

Hyvä kalastushetki Halistenkoskella.

Muutaman päivän päästä tulimme jälleen auringonlaskun aikaan paikalle, nyt toveri Naakkulin kanssa, mutta tällä kertaa emme olleet enää aikeissa kalastaa, sillä meillä oli jo riittävästi saalista pakkasessa omiin tarpeisiimme. Halusimme vain katsella kalojen nousua koskeen. Asetuimme rantakivikkoon kytikselle, ja kyllähän niitä kuoreita siellä näkyi hauskasti hyppimässä vastavirtaan. Kaloja meni aika harvakseltaan, joten oli jännittävää seurata, milloin seuraava yksilö vilahtaisi ohitse.

Samalla tarkkailimme, kuinka toinen seurue nosti haavikaupalla kuoreita ylös koskesta ja pakkasi ne elävinä muovipusseihin sätkimään. Pienet lapsetkin olivat mukana. Hyvää esimerkkiä lapsille - juuri niinhän se toimii - lippoa koski tyhjäksi ja sullo kalat pusseihin tukehtumaan! Kotona sitten mietitään, kuka ne kaikki fisut perkaa, käyttää tai säilöö. Jos kukaan ei jaksa enää iltamyöhällä käsitellä kaikkia, menevätkö turhat kalat vain roskiin?

En oikein jaksa ymmärtää enkä hyväksyä sellaista meininkiä, että pyydetään saalista niin paljon kuin vain jaksetaan, eikä suinkaan vain sen verran kuin tarvitaan, ja vielä kohdellaan eläimiä siinä ohessa ihan miten sattuu. Niin, ja näytetään lapsillekin, että näin on hyvä toimia. "Miltä tuntuisi, jos joesta nousisi iso kala ja laittaisi sinut muovipussiin?" olisi isäni sanonut, jos olisin itse tehnyt jotain tuollaista kersana. (Joo, minua on selvästi "peloteltu" Maddu-tarinoilla.)

Mistä tietää, että on kuoreiden kutuaika? No, kuolleista edellisenä yönä rantaan ajautuneista kaloista.

Tältä keväältä kuoreiden nousu on nyt tietysti jo reippaasti takana, mutta jos haluat päästä pyytämään näitä fisuja, suuntaa apajille ensi keväänä suunnilleen vappua edeltävällä viikolla. Rantaan ajautuvia kaloja on käsittääkseni ihan luvallista napsia paljain käsinkin kiinni, mutta haavilla pyytämiseen tarvitaan asianmukainen kalastuslupa.

Näistä parista Halistenkoskella vietetystä iltahetkestä listattakoon #100hetkeäluonnossa-haasteeseen osat 30 ja 31. (Hauskasti menee tämä numerojärjestys ajallisesti aivan sikin sokin, kun postaan milloin mistäkin seikkailuista - välillä eilisistä, välillä parin viikon takaisista. Mitä näitä nyt on.)

20.5.2017

Kuusi hyvää syytä käydä Uudenkaupungin Minifarmi- & Kukkamessuilla

Minifarmi- & Kukkamessut houkuttelivat jälleen minut ja toveri Krotin ihanalle pienelle kesäfiilistelyseikkailulle Uuteenkaupunkiin. Messut ovat auki vielä huomenna, joten jos satut liikkumaan rannikolla päin ja sunnuntaipäiväsi kaipaa sisältöä, tässä kuusi hyvää syytä mennä tutustumaan näiden messujen tarjontaan.


1. Erilainen valikoima


Uudenkaupungin Kukkamessuilla suuria tuottajia tuttuine ja pitkälti aika hintavinekin taimivalikoimineen on mukana poikkeuksellisen vähän. Pääroolissa ovat paikalliset pientuottajat, ja valikoima onkin aika erilainen kuin isoilla puutarhamessuilla.

Löysin messuilta tänään esimerkiksi ruusumalvan ja harmaamalvikin, joita mamini on etsinyt. Niitä oli tarjolla paikallisen puutarhapiirin osastolla, missä myydään vanhoja perinnekasveja ja sen sellaisia.

2. Edulliset taimet


Kun viime keväänä suuntasimme ensimmäistä kertaa näille messuille, huomasimme, että kevään taimihankinnat kannattaa tehdä isojen puutarhamessujen sijaan toukokuun lopulla Uudessakaupungissa, sillä täällä hinta-laatusuhde on enimmäkseen kohdallaan. Terhakan pikkutaimen voi saada ihan eurolla tai parilla.


3. Mukava miljöö


Uusikaupunki on kerrassaan viehättävä paikka! Siellä on mukavaa viettää toukokuista puutarhamessupäivää. Bussilla pääsee paikalle helposti kauempaakin, paikoitustilaa omalle autolle löytyy kyllä, päivällistä voi nauttia jossain mukavassa rantaravintolassa, ja tuuli tuoksuu mereltä.

4. Monipuolisuus


Minifarmi- & Kukkamessuilla on mielenkiintoista tutustuttavaa koko perheelle. Puutarhaihmisille ja kesämökkeilijöille löytyy varmasti jotain Kukkamessuilta ja lomarakentamispuolelta. Lapsille ja lapsenmielisille riittää ohjelmaa Minifarmilla niin eläinten kuin maastoautoajelunkin parissa.

5. Tuoreet herkut


Kaikilta messuiltahan saa jätskiä, makkaraa ja messulakua, mutta Kukkamessuilta voi ostaa myös paikallisten tuottajien vihanneksia. Me poimimme mukaan messuvälipalaksi kevään ensimmäiset kotimaiset mansikat ja supermakeat kirsikkatomaatit.


6. Söpöt eläimet


Kuudes hyvä syy ovat tietysti ne söpöt eläimet, joita Minifarmi-puolella pääsee katsomaan ja vähän silittämäänkin. Perheen pienimmät voivat mennä koirakärryajelulle, lutuiset Karvakaverit ottavat mielellään vastaan rapsutuksia, ja kanien estehyppykisat ovat ihastuttavaa katseltavaa.

+ Yllätyspalkinto!


Tämä on todellakin mainitsemisen arvoista. Saimme Novidan osastolta mainoslahjaksi jojon. Se oli ensimmäinen jojo ikinä, jonka Krotti sai käyttäytymään niin kuin jojon kuuluu käyttäytyä. Se oli historiallista. Jos sinullakin on ollut ongelmia jojojen kanssa, nyt tiedät, minne suunnata.


Yhteistyössä: Minifarmi- & Kukkamessut

19.5.2017

Parvekepuutarhan toukokuuta

Nyt kun loppukevät onkin ollut poikkeuksellisen kylmä, on osoittautunut oikein hyväksi sattumaksi, ettemme saaneet tehtyä kevätkylvöjä ennen huhtikuuta. Taimet olisivat ehtineet venähtää aivan älyttömän kokoisiksi tähän mennessä, jos olisimme saaneet siemenet multaan jo maaliskuun alussa niin kuin olimme ajatelleet, ja olisimme varmasti joutuneet siirtämään niitä isompiin ruukkuihin jo monta kertaa.

Vaikka auringonpaisteessa parvekkeellamme onkin ollut yli 30 asteen lämpötiloja, öisin on tuon tuostakin käyty pakkasella, eikä ole tuntunut hyvältä ajatukselta istuttaa mitään "ulos" niin kauan, kun taivaalta tulee lunta. Nyt olemme kuitenkin alkaneet edistää parvekepuutarhan laittamista kesäkuntoon, sillä säät ovat viimein lämmenneet ja on alkanut näyttää toiveikkaalta, että taimet voisi jo siirtää.


Sillä välin, kun yksivuotiset viljelykasvit ovat esikasvaneet sisällä ikkunalaudalla, on mustaherukka ehtinyt jo kukkia ja alkaa tehdä marjoja. Kukinta alkoi huhtikuun lopulla. Marjat ovat vasta pieniä vihreitä raakileita, mutta eivätköhän ne pian kypsy näinä auringonpaisteisina päivinä.


Istutimme huhtikuussa myös loput kukkasipulit parvekelaatikoihin, ja tähän mennessä krookukset ovat jo pitkälti kukkineet. Tulppaanit eivät ole vielä kukassa - mutta onneksi parvekkeemme alapuolella taloyhtiön pihanurmella kyllä kukkii jo ihania punaisia tulppaaneja.




Viimekesäisen kirvainvaasion ja syksyllä epähuomiossa tapahtuneen mullan läpijäätymisen jälkeen ihan käsittämättömän henkiinheräämisen suorittanut vaahterantaimi on jo reippaasti lehdessä. Kukkia se ei - ymmärrettävää kyllä - tehnyt vielä tänä vuonna. Saa nähdä, selviääkö se parvekkeellamme niin vanhaksi, että näkisimme joskus vielä kukinnankin.



Puutarhamessuilta saadut orvokit kukoistivat pitkään ja ilahduttivat lumisinakin päivinä kukkaloistollaan, kunnes kirvat iskivät ja kasvit piti lopulta dumpata. Laitoin tähän yhden viimeisistä ottamistani orvokkikuvista - siitä pystyy helposti havaitsemaan ainakin yhden kirvan.


Raparperikin on kärsinyt joidenkin ötököiden hyökkäyksestä, mutta itse ötviäisiä ei kyllä enää näy, ainoastaan vioitusta lehdillä. On ihanaa, että saamme jo tänä kesänä ihan kunnolla raparperisatoa, vaikka taimi tuli meille vasta viime kesänä aivan älyttömän pienenä tirriäisenä.


Keijukaispuutarha pitää rakentaa uudestaan. Vain pari hassua mehikasvia selvisi talvesta. Onneksi voin käydä hakemassa mamin puutarhasta uudet taimet. Seuraavaan talveen pitää sitten varautua vähän paremmin.


Jääkaapissamme itämään lähteneet valkosipulinkynnet tuli lykättyä joitain viikkoja sitten multaan, ja nyt ne ovat jo tosi hyvässä kasvussa. Ihanaa! Edellisen kerran, kun yritin kasvattaa valkosipulia parvekepuutarhassa, viljely epäonnistui aivan totaalisesti.


Esikasvatustaimet ovat nyt käyneet muutamana päivänä parvekkeella totuttelemassa uusiin olosuhteisiin - lähinnä siihen kuumuuteen auringonpaisteessa. Ne saattavat päästä sinne pysyvästi jo tänään, jos ehdimme ja jaksamme tarttua toimeen illalla. Tänä keväänä Krotti on kyllä kantanut selkeästi enemmän korsia kekoon parvekepuutarhamme eteen kuin minä, mutta nyt aion kunnostautua.

Olen ollut taas vaihteeksi vähän uuvuksissa, enkä ole saanut arkisin paljon mitään aikaiseksi, kun kaikkien viikonloppuseikkailujen jälkeen huilaaminen ja tuleviin seikkailuihin valmistautuminen on vienyt suurimman osan energiastani, ja loput olen sitten käyttänyt siihen artikkelikäsikirjoitukseemme (joka muuten hyväksyttiin nyt julkaistavaksi!) ja muihin juokseviin olennaisuuksiin puutarhahommien kustannuksella.


Onneksi puutarhahommia riittää tehtäväksi myöhemminkin, vaikka kevätaskareisiin en olekaan saanut kauheasti panostettua. Tänä kesänä meillä on parvekepuutarhamme ohella myös Turun kaupunkiviljelyhankkeen kautta saatu viljelylaatikko, jossa olemme ajatelleet kasvattaa sellaisia hyötykasveja, joille parvekkeemme paahteiset olosuhteet eivät ole niin suotuisat. Lisäksi suunnitteilla on pienimuotoista "siirtolapuutarhan" perustamista toveri Vötkylän parvekkeelle - hän kun asuu nykyään korttelin päässä meiltä.

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

15.5.2017

Odotettu ilmakasvikirja Living With Air Plants

Olin aivan innoissani, kun posti toi paketin HUONE ett RUM -lifestylepuodilta. Kääreistä paljastui uunituore Living With Air Plants -kirja, jonka lisäksi sain kaksi uutta tillandsiaa täydentämään kokoelmaamme. Tätä oli odotettu! Lukaisin kirjan läpi saman tien, ja pidin siitä melkoisen paljon. Nyt ajattelin jakaa teille arvioni tästä uutuudesta.


Living With Air Plants käsittelee nimensä mukaisesti ilmakasveja eli tillandsioita (Tillandsia spp.) huonekasveina ja vihersisustuselementteinä. Kirjan takana ovat Johanna Vireaho ja Annabelle Antas. Vireaho työskentelee yrittäjänä, vapaana puutarhatoimittajana ja tietokirjailijana, ja Antas puolestaan on englantilainen taiteilija ja lifestylevalokuvaaja. Kirjan taiton on tehnyt norjalainen Hilde Mork.

Tekijätiimi on iskenyt ajankohtaiseen aiheeseen. Trendikkäiden tillandsioiden lajiesittelyjä ja kunnon hoito-ohjeita on ollut toistaiseksi melko niukalti saatavilla varsinkin suomeksi, joten eiköhän tälle julkaisulle riitä kysyntää. Toivottavasti yleisö löytääkin kirjan pariin, sillä veikkaan, että se voisi pelastaa monta tillandsiaa huonolta hoidolta sellaisten sisustajien käsissä, jotka olettavat, etteivät ilmakasvit tarvitse muuta kuin ilmaa.


Tyylikäs kirjauutuus


Living With Air Plants on pieni, vajaan sadan sivun paksuinen opus, jota kelpaa kyllä selailla ja ihastella. Kirja on oikein tyylikäs paketti. Sen ulkoasuun on nähtävästi panostettu ihan tosissaan. Taitto on tehty huolellisesti, kuvat ovat suuria ja kauniita, ja niitä on paljon. Muutamilla aukeamilla ei ole tekstiä lainkaan, ainoastaan isoja kuvia ilmakasveista ja erilaisista vihersisustusratkaisuista. Paperi on paksua, karheata ja hyväntuoksuista.

Tekstit ovat sekä suomeksi että englanniksi, mikä on eittämättä järkevää laajempien markkinoiden saavuttamisen kannalta, vaikka toki se johtaa myös siihen, että sataan sivuun mahtuu suhteessa vähemmän informaatiota, kun sama tieto toistetaan kahdesti sen sijaan, että tarjottaisiin jotain lisää. Monesti useammalla eri kielellä painetut kirjat ovat vähän sekavia, kun katse loikkii sivuilla etsien kohtaa, jossa teksti jatkuu, mutta tässä kirjassa erikieliset osuudet on onneksi taitettu selkeästi erilaisilla fonteilla.


Miellyttävää luettavaa


Teksti on pääosin miellyttävää luettavaa. Tieto ja fiilistely ovat ihan hyvässä tasapainossa. Tykkään myös jutustelevasta sävystä - kirjoittajat kertovat omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan rennosti suoraan lukijalle kuin rupatellen. Selkeiden ilmaisujen myötä ei myöskään jää epäselväksi, mitkä seikat ovat kirjoittajien omia fiiliksiä, mitkä varsinaisia faktoja. Kirjan lopussa saisi kyllä olla edes lyhyt luettelo olennaisimmista tietolähteistä, jotta kiinnostunut lukija voisi tutustua niihinkin.

Ilahduin siitä, ettei kirjassa esiinny kovinkaan paljon virheitä tieteellisten nimien käytössä, vaikka juuri sellaiset ongelmat ovatkin sangen yleisiä tämän tyyppisissä teoksissa. Kiitoksista selviääkin, että kasvitieteellinen nimistö on tarkastutettu asiantuntijalla, mikä on aina oikein hyvä veto. Tietyt pikkuseikat kuitenkin pistävät vähän häiritsevästi silmään, mutta pääasiassa niissä näyttäisi olevan kuitenkin kyse ulkoasuteknisistä seikoista ja graafikon tyylivalinnoista.



Ei pelkkää höttöä


Living With Air Plants on aikamoisen kattava ja monipuolinen opus pieneen kokoonsa nähden. Visuaalisesta painotuksesta huolimatta kirjan sisältö ei ole pelkkää höttöistä fiilistelyä, vaan siinä on myös paljon asiaa ilmakasvien hoidosta. Sisustusvinkkien, tee-se-itse-askarteluohjeiden ja inspiraatiokuvien ohella kirjassa on yleisiä hoito-ohjeita ilmakasveille sekä runsaasti lajiesittelyjä, joissa kerrotaan vähän enemmän eri lajien hoitovaatimuksista.

Tiedeihmisenä tietysti odotin aika paljon lajiesittelyiltä, varsinkin kun en vielä ollut oikein saanut määritettyä edes omia ilmakasvejamme. Kirjassa käydäänkin läpi peräti viisitoista eri tillandsialajia, mikä on suhteellisen paljon, kun otetaan huomioon, että kyseessä on aika ohkainen nide, jossa on myös paljon muuta sisältöä. Lajiesittelyjen avulla sain tunnistettua puutteellisesti määrittämäni lajit omasta kokoelmastamme ja löysin myös uusia, oikeasti hyödyllisen oloisia vinkkejä niiden hoitoon.


On oikein ilahduttavaa, että monen lajin kohdalla kerrotaan vähän myös kasvien elämästä luonnon oloissa, eikä ainoastaan niiden pitämisestä huonekasveina ja vihersisustuselementteinä. Monesti huonekasveista puhuttaessa sivuutetaan tyhmästi kokonaan se, minkälaisissa oloissa ne esiintyvät ja mitkä ovat niiden kasvupaikkavaatimukset luonnossa.

Toki tämäkin kirja tarjoaa vain hyvin kevyen vilkaisun luonnonvaraisten tillandsioiden elämään, mutta toisaalta kirjan pääasiallinen näkökulma on kuitenkin vihersisustuksessa eikä kasvitieteessä, joten liiallinen biologisiin yksityiskohtiin meneminen ei ehkä sopisikaan kontekstiin.

Yksi seikka, jota olisin kyllä kaivannut lajiesittelyihin vielä lisäksi, olisi ollut yhteenveto kunkin lajin valo- ja kosteusvaatimuksista, vaikkapa yksinkertaisina symboleina tekstin loppuun. Näitä asioita käsitellään toki tekstissä lajista riippuen enemmän tai vähemmän yksityiskohtaisesti, mutta olisi näppärää, jos tiedot olisivat yhtä helposti löydettävissä kuin kasvin koko, joka on kuitenkin ilmoitettu erikseen esittelyn lopussa.


Huonekasviharrastajan kirjahyllyyn


Kaikkiaan Living With Air Plants onnistui pitkälti täyttämään odotukseni. Itse asiassa se tarjosi paikoin jopa hiukan enemmän tietoa kuin olin kuvitellut saavani. Edelleen jäin kyllä vähän hämmentyneeksi siitä, miksi omat tillandsiamme ovat niin vaateliaan oloisia, vaikka tämän kirjankin mukaan ne ovat enimmäkseen helppohoitoisia lajeja, joiden pitäisi pärjätä kastelulla suunnilleen kerran viikossa. Ehkä meillä on vain tosi kuiva sisäilma.

Living With Air Plants on varsin järkevän tuntuinen hankinta ainakin sellaisen huonekasviharrastajan kotikirjastoon, joka haluaa oppia hiukan lisää ilmakasveista ja vaikkapa yrittää saada niitä kukkimaan. Inspiroivia kuvia ja ideoita vilisevä teos sopii hyvin myös sisustusintoilijalle. Kirja ja muutama tillandsia voisi olla hauska lahjaidea jollekulle kasvi-ihmiselle, joka tykkää vähän erikoisemmistakin huonekasveista.


Yhteistyössä: HUONE ett RUM

13.5.2017

Puurijärven lintumaraton 1/3: Kovan luokan orni viettää yönsäkin lintutornissa

Missä vaiheessa asioita voi alkaa kutsua perinteiksi? Olemme käyneet parina vuonna toukokuisella linturetkellä Porin suunnalla pienellä turkulais-helsinkiläis-lohjalaisella porukalla, ja tänä keväänä sitten, kun mietimme saman porukan kesken, mistä lintutornista osallistuisimme Tornien taistoon, lähdimme tietysti hakemaan paikkaa Porin läheltä, koska "toukokuinen linturetki Poriin on jo perinne" ja sitä rataa.

No, emme päätyneet ihan Poriin asti, mutta Satakuntaan nyt kuitenkin, kun valitsimme kisatornimme Puurijärveltä. Satakunnan klassikkoretki siis toteutui jälleen, nyt vain vähän lyhyempänä ja staattisempana versiona kuin männävuosina. Aiemmilla kerroilla olemme kierrelleet kovaa kyytiä tornilta toiselle, mutta nyt suunnitelmissa oli Tornien taiston myötä tököttää samalla paikalla ainakin kahdeksan tuntia putkeen.


Koska alkuperäiseen neljän hengen retkiporukkaamme liittyi vielä viides jäsen, eivätkä kaikkien yöpymis- ja harrastusvälineet sitten mahtuneetkaan Helsingistä perjantai-iltana jengiä kyytiin poimimaan lähteneen toveri Metsähiipparin autoon, minä ja Krotti starttasimme Turusta toisella autolla kahdestaan matkaan kohti Huittisia.

Suuntasimme Puurijärven ja Isosuon kansallispuiston ainoalle telttailupaikalle, Ala-Kauvatsanjoen mutkaan. Minä ja Krotti olimme paikalla hiukan ennen toista autokuntaa. Ilta oli mitä mahtavin, leppoisan lämmin, tyyni ja aurinkoinen, ja fiilis oli korkealla, mutta pieni öykkärivälikohtaus tulentekopaikalla teki kyllä kolhun tunnelmaan.


Maastopalovaroituksen vuoksi olimme varautuneet kokkailemaan iltaruokamme retkikeittimillä, sillä edes tulentekopaikalle ei saisi tässä tapauksessa sytyttää nuotiota. Nähtävästi joku ennen meitä paikalla käynyt hyypiö oli kuitenkin päättänyt tehdä tulet - ja jättänyt hiilloksen kytemään, kuivia klapeja grilliritilän päälle odottamaan ja vielä ruuantähteitä nuotionpohjan täyteen! 

Ryhdyimme perinpohjaisen jurppiintuneina sammutus- ja siivoilupuuhiin, mutta sitten paikalle pölähtikin joku öykkäriporukka, joka ei välittänyt pätkääkään maastopalovaroituksesta, vaikka yritimme puhua heille järkeä ja vähän vihjailla seuraamuksistakin. Päänaukomisessa ja idioottimaisuudessa kunnostautunut ukkeli laittoi roihut pystyyn, ja me katsoimme parhaaksi siirtyä etäämmälle tästä seurueesta.


Emme halunneet jäädä moiseen seuraan viettämään iltaamme, joten kavereittemme saavuttua mestoille, otimme käyttöön B-suunnitelman ja palasimme Isosuon pääparkkipaikalle, jonka viereisestä metsiköstä kansallispuiston ulkopuolelta voisimme etsiä jokamiehenoikeuden mentävää telttailupaikkaa. Tsekattuamme sopivat teltanpaikat käppäilimme vielä lintutornille iltakiikaroinnille.

Auringonlasku oli älyttömän kaunis ja sää edelleen tyyni ja leuto. Kahlaajien piipityksiä kantautui hämärtyvältä järveltä, botte tuuttaili ja joutsenet huutelivat toisilleen. Sorsia näkyi kymmenittäin, mutta lajeja alkoi olla vaikea määrittää. Peltojen takaa raikui epämääräistä haukahtelevaa mölinää, jonka arvelimme olevan ehkä ketun tai supikoiran ääntelyä. Laulurastaat ja punarinnat lauloivat täyttä päätä metsässä.



Siinä sitten saimme idean parkkipaikan reunassa telttailun sijaan tornissa yöpymisestä. En ole ikinä ennen nukkunut lintutornissa, vaikka se onkin ollut usein suunnitelmissa, joten olin innoissani. Sateen riski oli olematon, eikä tuulenkaan ennustettu nousevan ennen aamua, joten oli täydellinen tilaisuus kokeilla yön viettämistä lintutornissa. Sitä paitsi tornissa nukkuminen tarjoaisi mahdollisuuden vähän pidempiin yöuniin, kun voisi kömpiä suoraan makuupussista kaukoputken ääreen kello viideksi, jolloin taisto alkaisi.

Yöpymiskamppeet siis kannettiin ylös ja pari telttaakin viriteltiin auki suojaksi mahdolliselta tuulelta. Minä ja Krotti laitoimme petimme taivasalle tornin ylätasanteelle. Olin niin täpinöissäni tästä jännittävästä uudesta yöpymispaikasta, etten meinannut saada ollenkaan unta. Fiilistelin yön äänimaisemaa ja tuijottelin tähtiä sekä tornin yllä viilettäviä lepakoita pitkään. Jossain vaiheessa tuli myös vähän turhan kuuma, joten jouduin riisumaan ylimääräistä vaatetta makuupussin sisällä - aina yhtä vaivalloista puuhaa.




Lopulta kuitenkin nukahdin muutamaksi tunniksi ennen kuin oli aika herätä Tornien taistoon. Itse taistosta sitten lisää retkiraportin seuraavassa osassa. Tänään en ehdi naputella enempää, KOSKA EUROVIISUT.

Tästä tuli #100hetkeäluonnossa-sarjan numero 29/100. En todellakaan osaa selittää, mitä tuossa viimeisessä kuvassa oikeastaan tapahtuu. Luulin kuvanneeni teltanpystytystä, mutta näyttää siltä, että taltioin taas jotain paranormaalia. Tai ehkä valomiekkoja.

#tornientaisto