blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Hyvä joulu ja onnellinen uusi vuosi

30.12.2017

Lapsuudessani vietimme joulua aina täsmälleen samalla tavalla vuodesta toiseen. Kuulemma joskus, kun minä ja siskoni olimme vielä ihan pieniä, perheemme kävi aattona kyläilemässä vähän joka puolella sukulaisten luona, mutta itse en oikeastaan muista sitä. Joulumuistoni alkavat vasta niiltä ajoilta, joina vanhempamme olivat jo päättäneet viettää jouluaaton yksinkertaisesti kotosalla ja vierailla sukulaisilla muina päivinä joulun alla. Jouluaatto soljui joka vuosi saman tutun ja tunnelmallisen kaavan mukaan.

Tänä vuonna jouluaattona herättiin ihanaan auringonpaisteeseen.

Ehkä tämän takia joulunvieton suunnittelu tuntuu minusta nykyään aina melkoisen hämmentävältä ja vähän epämukavaltakin, kun vanhat juhlaperinteet eivät enää istu nykytilanteeseen ja valinnanvaraa alkaa olla niin paljon. Pitää päättää, missä juhlii joulunsa ja kenen kanssa, eikä se aina ole kovin helppoa. (Okei, olisi varmaan vielä vaikeampaa, jos ei olisi ketään, kenen kanssa juhlia, eikä paikkaa, mihin mennä, mutta se onkin kokonaan toinen juttu, eikä onneksi kosketa minua henkilökohtaisesti.)

Tänä vuonna tarjolle ilmestyi jälleen yksi erilainen vaihtoehto, kun isosiskoni ehdotti jouluaaton viettoa perheensä luona heidän uudessa kodissaan. Lopulta päädyimme sinne kahden suvun voimin juhlimaan, ja sepä vasta oli mukavaa. Joulupäivän vietin sitten kotona Turussa toveri Krotin kanssa. Tapaninpäivänä vierailin vanhempieni luona juhlistamassa mamin syntymäpäivää ja illalla ohjelmassa olivat vielä joulun rääppiäiskestit meillä. Oikein kivasti kaikki siis asettui, kuten aina lopulta.

Meillä oli kirkkaita lasipalloja ja omatekoisia paperienkeleitä olkkarin tauluhyllyn reunassa kuten viime joulunakin.

Kuvatessani joulun aamutunnelmia parvekepuutarhassa huomasin, että talviasetelmien sekaan on jo nyt alkanut versoa jotain uutta elämää. Aurinko on paistanut ilmeisen lämpimästi.

Vaikka joulunvieton puitteet ovatkin nykyelämässäni aika vaihtuvaiset, yhdestä perinteestä tulee kuitenkin pidettyä kiinni. Jouluaaton ohjelmaan kuuluu metsäretki. Miltei poikkeuksetta retkikohde on ollut Ruissalo, mutta tänä vuonna ulkoilimme siskon perheen omilla tiluksilla ja niiden ympäristössä. Olikin mukavaa päästä tutustumaan paremmin heidän metsäänsä. Aiemmin olen vain piipahtanut sen reunassa taittamassa oksia makkaratikuiksi.

Idyllisissä maalaismaisemissa kelpasi muutenkin jaloitella pitkin hiljaisia hiekkateitä. Keli oli lumettoman harmaa, mutta pakkasta oli sentään hiukan ja aurinkokin pilkahteli puolipilviseltä taivaalta. Auringonlasku oli seesteisen kullanhehkuinen. Kuusitiainen piipitti pihapuussa. Korpit raakkuivat jossain kauempana, ja niitä kuulemma näkyykin heillä miltei päivittäin.

Metsästä löytyi naavaisiakin puita.

Myös palokärjen ruokailupaikka tuli vastaan.

Jouluni oli hyvä. Olen loppujen lopuksi aika vähään tyytyväistä sorttia siinä mielessä, ettei yksityiskohdilla ole minulle niin väliä. Pääasia on, että tunnelma on jouluinen, eikä siihen paljoa tarvita. Kunhan on kotoisaa ja sopivan yksinkertaista, jouluisia makuja ja tuoksuja, leppoisa meininki ja ihmisillä juhlamieltä, siitähän se aika pitkälle jo rakentuu. Kuten viimevuonna joulun alla kirjoitinkin, joulumieli on tärkeintä, materiaali oikeastaan aika toissijaista.

Hankimme taas jouluksi tulppaaneja, vaikka kuusen läsnäolo saakin ne nuupahtamaan aivan ennenaikaisesti. Pysyivät ne kuitenkin sentään tapaninpäivän yli vielä ihan nätteinä.

Hyvän joulun jatkoksi kuuluu tietysti onnellinen uusi vuosi. Sitähän ei toki voi tietää, mitä tuleva vuosi tuo mukanaan, mutta onneksi omaan onnellisuuden kokemukseen pystyy tietyiltä osin vaikuttamaan itse. Omalla kohdallani olen havainnut, että tärkeintä on yrittää muistaa olla kiitollinen niistä asioista, jotka ovat hyvin - etenkin silloin, kun ne ovat vähissä. Lisäksi on tärkeää osata olla hyväntahtoinen ja armollinen - etenkin itselleen.

Jälkimmäiseen havaintooni liittyen en tänäkään vuonna ole aikeissa tehdä mitään suurensuuria uudenvuodenlupauksia. Jos vuodenvaihdetta juhliessani keksin jotain oikein osuvaa, saatan antaa itselleni jonkin pienen mukavan lupauksen, mutta tälläkään kertaa en lupaa olla koko tammikuuta syömättä, mennä joka päivä yliopistolle rapukävelyä tai kasvattaa itselleni ensi jouluun mennessä uutta kättä.

Jotain siitä kuusen läsnäolosta leikkokukkien lähettyvillä.

Mutta nyt haluan jälleen toivottaa kaikille lukijoilleni oikein mukavaa uutta vuotta ja kiittää samalla menneestä. Siispä kiitos! ♥

Ei niinkään intensiivistä linturetkeilyä

27.12.2017

Jouluna uhosin, että käytän välipäivät aivan tolkuttoman intensiiviseen linturetkeilyyn, jotta ehtisin havaita vielä ennen vuodenvaihdetta kaikki ne helposti havaittavissa olevat lintulajit, joita en ole vielä tänä vuonna kohdannut. No, arvata saattaa, miten hienosti homma lähti käyntiin eilisiltaisten joulurääppiäisbileiden jälkeen.

Tänään heräsin vasta iltapäivällä. Nousin ottamaan aamiaista. Menin takaisin petiin lojumaan. Nousin syömään jotain lounaan ja päivällisen välimuotoa. Palasin petiin. Nyt istun makuuhuoneen lattialla kahvikupin kanssa konvehtipapereiden ympäröimänä kirjoittamassa siitä, miten olin aikeissa viettää välipäivät. Yksi päivä käytetty linturetkeilyn sijaan yleiseen rappiollisuuteen, hiphei!


Pakko myöntää, että tässä vuoden lähestyessä loppuaan on alkanut iskeä eräänlainen pieni bongauspaniikki. Meillähän on ollut lintupinnakisa käynnissä tämän vuoden ajan toveri Pöllen kanssa, eikä vuodenvaihteeseen ja kisan päättymiseen ole tosiaan enää montaa päivää jäljellä. Nehän hujahtavat ohi ennen kuin ehtii edes huomata. Varsinkin tätä menoa.

Vielä syksyllä ajattelin rennosti, että ennätän kuitata ainakin kaikki tavoitelistani helpot lajit ihan kevyesti vielä ennen joulua, mutta sitten olinkin enemmän tai vähemmän flunssainen miltei koko loka-marraskuun, joten retkipäivät ja bongaukset jäivät siltä jaksolta vähiin. Nyt enää edes niiden "helppojen" havaitsemisesta ennen vuodenvaihdetta ei ole mitään takeita.



Ei sillä, että asialla oikeasti olisi paljon mitään merkitystä, sillä leikkiähän tämä on, mutta en voi kuitenkaan väittää, etteikö minulla kuitenkin olisi vähän levoton fiilis pinnakisan suhteen. Viimeksi, kun sain urkittua tietoja kilpakumppanini tilanteesta, hän oli havainnut reilut kymmenen lajia vähemmän kuin minä. Se ei ole mitenkään järin suuri etumatka. Sittemmin en tiedä, paljonko hän on kirinyt kiinni. Alkaa hiukan kuumottaa.

Ainakin muutamalla yhteisellä retkellämme on käynyt niin, että Pölle on saanut pinnan tai useammankin, mutta minä en yhtäkään. Monesti on sattunut niinkin, että olemme molemmat saaneet saman pinnan samalla hetkellä eli vaikka havainto onkin pidentänyt omaa pinnalistaani, on se pidentänyt myös Pöllen listaa vastaavasti.


Eletään jännittäviä aikoja. Raportoin sitten  vuodenvaihteen jälkeen, miten tässä "suuressa" lintuboungauskisassa lopulta kävi. Saapa myös nähdä, vaatiiko kisan häviäjä uusintakierrosta seuraavana vuonna.

Kuvissa jälleen talvitunnelmaa turkulaisittain. Nämä ovat kyllä marraskuun puolelta.

No onkos tullut kesä?

22.12.2017

Vaikka sääennuste lupaili vesisadetta tuoreen lumihangen päälle, halusimme lähteä parin kaverin kanssa pienelle iltapäiväretkelle. Pelasimme retkikohdevalinnassa kuitenkin siltä kantilta varman päälle, että jos ulkoilukeli yltyisi liian ankeaksi, voisimme aina siirtää itsemme turvaan sademetsän lämpöön - päätimme nimittäin suunnata jaloittelemaan Ruissaloon kasvitieteellisen puutarhan nurkille ja mennä sitten ehtimisen mukaan kierrokselle sisäpuutarhaan kasvihuoneisiin.

Kasvitieteellinen puutarha on kiva kohde mihin tahansa vuodenaikaan.

Kasvitieteellisen luona oli kuulemma viihtynyt jo päivän-parin ajan valkoselkätikka, minkä lisäksi paikallisessa urpiaisparvessa saattaisi olla tundraurpiaisia mukana. Mahdollisuudet havaita vähän harvinaisempia lintuja nostivat tietysti motivaatiota, vaikka olinkin melko varma, ettei tikka enää olisi maisemissa, ja yksittäisen tundraurpon havaitseminen monikymmenpäisestä parvesta on melkoisen hankalaa, jos linnut eivät ole ruokinnalla vaan liikkuvat ylhäällä latvustossa.

Minä aina kuvaan lehdettömiä puita vasten harmaata taivasta. Ne ovat tosi kauniita, tammet aivan erikoisesti.

Metsäpolut ja jopa pitkospuut ilahduttivat helppokulkuisuudellaan. Olin odottanut jäisiä olosuhteita, mutta poluilla lumi ei ollut järin tamppautunutta, eivätkä pitkoksetkaan olleen kovin liukkaat. Vaikka sää oli harmaa, vettäkään ei ennusteesta huolimatta satanut. Metsässä oli sen verran paksu hanki, että maisema näytti oikeastaan ihan mukavan talviselta. Ilma tuntui kuitenkin aika lämpimältä.

Parvi urpiaisia tuli pian vastaan. Odotetusti ne kuitenkin ruokailivat levottomina korkealla rantaleppien latvuksissa hyörien, joten emme edes yrittäneet lähteä etsimään joukosta erikoisempia yksilöitä, ettemme saisi niskojamme ihan jumiin. Jäimme joka tapauksessa seuraamaan lintujen veikeää touhuilua ja nauttimaan niiden hauskasta ääntelystä vähäksi aikaa.

Siellä niitä urpoja menee. Ota noista nyt sit selvää.

Puutarhan aidan viertä seurailevalla polunpätkällä kulkiessamme näimme metsäkauriin ja kohta toisen ja kolmannenkin. Ne pysähtyivät melko lähelle meitä ja jäivät hetkeksi tuijottamaan kuin eivät olisi olleet lainkaan peloissaan. Toki meidän välissämme oli puutarhan aita - ja kauriithan käyskentelivät tietysti juuri sillä puolella aitaa, missä puutarhurit eivät missään tapauksessa soisi niiden olevan.

Tuoreita kauriinjälkiä tuli myös vastaan, nekin aidan väärällä puolella.

Mekin siirryimme lopulta metsästä puutarhan puolelle ja ajattelimme seuraavaksi pysähtyä lintujen ruokintapaikan lähettyville kytikselle. Jo matkalla sinne teimme päivän hauskimman havainnon, kun pieni parvi pikkukäpylintuja laskeutui aivan lähelle syömään erikoismäntyjen siemeniä. Käpylinnut ovat sellaisia väripilkkuja, että niiden kohtaamisesta tulee aina tosi hyvälle tuulelle.

Ruokinnalla kävi pääasiassa tavallisia tiaisia, mitä nyt muutama yksittäinen urpiainen ja vihervarpunen pyöri seassa. Yksi tikkakin havaittiin, mutta se osoittautui kuitenkin käpytikaksi. Mustarastaita hengaili puutarhassa vähän joka puolella. Niitä tuntuu talvehtivan vain vuosi vuodelta enemmän.

Sain otettua kuvan, josta melkein erottaa pikkukäpylintujen värit. Mutta vain melkein.

Yksi mustarastas istui sähkölangalla mahtipontisesti kuin Euroopan omistaja.

Kuljettuamme aikamme ulkona päätimme haluta sisälle kasvihuoneisiin. On aina tosi mukavaa käydä kasvitieteellisellä talvisaikaan, kun ero ulkomaailman ja sisäpuutarhan välillä on niin hurja. Lämpimimpien ilmastovyöhykkeiden huoneissa on todella kuumankosteaa, ja vehreys on kuin kesäisessä metsässä. Tuntuu hassulta keskellä talvea.

Kasvihuoneisiin oli joulun kunniaksi kätketty pieniä tonttuja ja tontun ovia, joita sai etsiskellä. Myös jouluisia kukka-asetelmia riitti, ja mehikasvihuoneessa oli myös kiva joulukuvaelma. Me vietimme eniten aikaa lummelammella, sillä lammen kalat ja huoneessa vapaana lentelevät undulaatit ja neitokakadut ovat viihdyttäviä.

Ihania näkymiä. Tuo katosta isoina ryppäinä roikkuva kasvi on muuten naavatillandsiaa, jota on saatavilla myös huonekasviksi. Vähänkö olisi hienoa saada samanlaiset kasvustot vaikkapa kylpyhuoneesen!

Jokainen tontun ovi oli koristeltu vähän eri tavalla. Ovien takana oli söpöjä koristeasetelmia.

Kun kasvihuonekierroksen ja pullakahvien jälkeen suuntasimme bussipysäkille illan jo hämärtyessä, alkoi taivaalta vähän ripsiä vettä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, kuin sääennusteessa peloteltiin. Hyvä niin. Päivän retkisää oli loppujen lopuksi aivan mainio, samoin itse retki. Kannatti taas lähteä.

"Moi, mä oon toi karppi."

Tämän postauksen myötä taitaa olla aika toivottaa hyvät joulut, sillä veikkaanpa, että palaan koneen ääreen seuraavaksi vasta juhlapäivien jälkeen. Oikein mukavaa joulua kaikille siis!

Mukavia joululahjoja

21.12.2017

Joululla on kyseenalainen kunnia olla vuoden merkittävin kulutusjuhla. Kaupallisen juhlahumun keskellä tuntuukin aivan erityisen tärkeältä kiinnittää huomiota omien valintojen eettiseen kestävyyteen. En suin surminkaan halua omaksua sitä yleistä käsitystä, että uuden tavaran ostaminen on juhlan onnistumisen kannalta jotenkin välttämätöntä.

Onneksi nykyään ei ole enää mitenkään outoa sanoa, ettei välttämättä toivo joululahjoja ollenkaan, tai jos joku ihan todella haluaa antaa jotain, se voi olla aineeton, omatekoinen, kierrätetty tai muuten järkevä ja oikeasti tarpeellinen asia. Totta kai minä arvostan aivan kaikkia saamiani lahjoja, mutta olen kyllä hurjan iloinen siitä, että saan aina vain vähemmän sellaista tavaraa, jota en oikeastaan tarvitse.


Itse pyrin antamaan läheisilleni joululahjoiksi pieniä ja hyödyllisiä asioita, esimerkiksi herkkuja, juomia, kynttilöitä, kirjoja ja lahjakortteja. Etenkin herkut, kuten hillot ja muut säilykkeet, on usein tehty itse, samoin kynttilät, joita on aika helppo väsätä kierrätysmateriaaleista, mutta vasta viime vuosina olen oppinut omatekoisten lahjakorttien ihanuuden. Sen opin ystäviltäni.

En ollut koskaan aiemmin alkanut itkeä minkään saamani lahjan takia, kunnes eräänä jouluna muutamia vuosia sitten ystäväni lykkäsi käteeni yksinkertaisen, omatekoisen sarjan lahjakortteja, joita vastaan saisin apua kotiaskareiden tekemiseen. Aloin itkeä ilosta ja kiitollisuudesta.

Olin silloin masennuksen aallopohjalla, enkä olisi edes osannut toivoa mitään niin ihanaa lahjaksi - että joku virallisesti lupautuisi tulemaan luokseni imuroimaan tai tiskaamaan silloin, kun eniten kaipaisin apua. Se on edelleen ehkä paras ikinä saamani joululahja, vaikka päällisin puolin se oli vain pala pahvia, jota oli vähän leikattu ja koristeltu.


Ennen tätä tapausta pidin omatekoisia lahjakortteja vähän hupsuna, joskin ihan hauskana ideana, mutta tämän jälkeen suhtautumiseni muuttui merkittävästi. Aloin arvostaa niitä tosissani ja huomata, kuinka tuttavapiirissäni muutkin iloitsivat toisiltaan saamistaan lahjakorteista. Omatekoinen lahjakorti on tosi mukava tapa luvata omaa aikaansa toiselle.

Viime jouluksi tein ensimmäistä kertaa muutaman elämyslahjakortin. Yhdestä kerroinkin blogissani jo kesällä, kun toverit Pölle ja Mölysammakko lunastivat lahjansa ja järjestimme luontoretkeilyllis-maakuntamatkailullisen seikkailun Poriin. Tein myös hemmottelupäivä-lahjakortin toveri Krotille, joka lunasti sen pääsiäislomalla. Sellaisen lahjan antajanakin on aivan erikoisen kivaa olla.


Näissä kuvissa on esimerkkejä siitä, miten tapaan paketoida lahjat silloin, kun kyseessä on jokin tavara, jonka voi paketoida. Käytän vuodesta toiseen pitkälti samoja papereita ja nauhoja. Lahjat kun kuitenkin avataan yleensä yhdessä, niin voin sujuvasti ilmoittaa, että jos lahjan saaja ei kaipaa paperia ja/tai nauhaa omakseen, voin mieluusti ottaa ne takaisin.

Tuollaista ruskeaa pakkauspaperia saa kyllä helposti lisääkin, sillä aika moni asia tulee siihen pakattuna. Sen kun vain laittaa paperit talteen tulevia lahjapaketointeja varten. Minulla on myös tapana jemmata kaikki saamani lahjapussukat, nauhat ja paperit kaappiin ja ottaa myöhemmin uusiokäyttöön. En yleensä jaksa edes välittää siitä, jos sama pakettimateriaali menee joskus takaisin alkuperäiselle antajalleen. Hauskaahan se vain on!

Pienet tavarat voi pakata vaikkapa vessapaperirullan hylsystä tehtyyn rasiaan. Taittaa vain päädyt sisään ja koristelee. Alla olevan kuvan paketin pintaan on liimattu pala lautasliinaa. Taisin rytätä samaa paperia myös hiukan paketin sisään niin, että sinne pakattu omatekoinen hopeakoru ei päässyt hölskymään ja hölisemään, vaan pysyi kivasti paikallaan.


Olen tosi iloinen, kun kulutuskriittinen joululahjakulttuuri on saanut siinä määrin jalansijaa, ettei tosiaan ole kummallista olla toivomatta ja ostamatta turhaa tavaraa lahjaksi. Sekin on ihanaa, että lähipiirissäni harva ihmettelee aina vain uudelle kierrokselle lähteviä lahjapapereita, -pussukoita ja rusettinauhoja. Itse asiassa perheessäni vähän kaikki harrastavat sitä samaa.

Tuntuu muuten hassulta ajatella, että on jo talvipäivänseisaus. Tästä lähdetäänkin taas valoon päin. Ihan kuin aika olisi mennyt jotenkin tosi nopeasti. Hassua. No mutta, hyvää talvipäivänseisausta kaikille!

Lunta ja joulumieltä

16.12.2017

Nyt on tentit tältä lukukaudelta tentitty! Joululomani on siis kai virallisesti startannut, ja niinpä saatan taas hetkeksi palata kunnolla blogin ääreen. Eräänlainen joulufiilis alkaa pikkuhiljaa vallata minutkin. Kotona näyttää jouluiselta, kun toveri Krotti on kaivanut koristeet esiin. Ulkona on tunnelmallisen valkoista, ja itse juhlaankin on pian enää viikko.


Turkuun tuli lunta viime viikonloppuna, ja se on edelleen maassa. Ei sen suhteen kannata tietenkään liikoja odottaa, mutta olen minä joka tapauksessa iloinen, kun viimein on valkoista. Tosin juuri nyt ollaan päästy siihen tilanteeseen, että plussapäivät ovat karistaneet lumet oksilta ja tehneet kaduista liukkaita.

En tiedä, tykkääkö kukaan jäisistä kaduista, mutta minusta tuntuu, että inhoan sitä jotenkin aivan poikkeuksellisen paljon. Olen aivan toivottoman huono kävelemään liukkailla pinnoilla, enkä oikein pysty edes käsittämään, miten suurin osa muista ihmisistä tuntuu jotenkin ihmeen kaupalla vain pysyvän pystyssä jäällä reippaasti harppoessaan, kun itse pelkään kaatuvani, vaikka etenen ihan mummoetanatyylillä.

Liukkaudesta huolimatta kunnon talvikeli on kyllä oikein tervetullutta vaihtelua harmauteen. On myös tosi nostalgista odottaa lumisadetta ja jännittää, kauanko hanki pysyy. Kun olin pieni, nämä olivat jotenkin aivan erikoisen tärkeitä asioita, joten ei lumisadetta ilman flashbackeja lapsuusmuistoihin.



Lähdimme sunnuntaina käymään Lohjalla menneen ajan joulumarkkinoilla. Turusta poistuessamme maisema oli harmaa, mutta yöllä kotiin palatessamme tulimme aivan toisen näköiseen kaupunkiin, kun lunta oli satanut oikein kunnolla. Jouduimme tietysti ajamaan suuren osan kotimatkasta pimeällä lumipyryssä, mikä on äärimmäisen epämukavaa. Hermoja raastavan kotimatkan jälkeen oli erityisen ihanaa päästä hyppimään vasta sataneeseen lumeen.

Lohjalla vieraillessamme kävimme jälleen hakemassa joulukuusen tutun metsänomistajan mailta. Kuusenhaku alkaa tuntua jo eräänlaiselta jouluperinteeltä, samoin Lohjan markkinat, jotka edelleen ovat kaikista kohtaamistani joulumarkkinoista parhaat.

Toinen minun keskuudessani jo aivan perinteen statuksen saavuttanut juttu on Luonto-Liiton joulutapahtumiin osallistuminen. Kulutuskriittiset tempaukset tuovat kaupallisen krääsätykityksen keskellä joulumielen paremmin kuin mikään. Tänäkin vuonna Turussa pidettiin jouluaskarepaja, jossa tehtiin kynttilöitä ja kortteja kierrtysmateriaaleista. Paikkana toimi jälleen Koroisten kahvila, joka on aivan hurjan tunnelmallinen.


Ajattelin, että lienee sopivaa antaa joulufiilistelyn ottaa minunkin blogini viimein valtaansa, joten saatan postata piakkoin lisää jouluisia juttuja. Nämä kuvat otin pari päivää sitten kotilähiöni kaduilta. Lunta satoi isoina höttöisinä hiutaleina. Marjapensaat olivat täynnä rastaita, ja naakatkin hyörivät ravinnonhaussa pitkin kyliä. Olen iloinen, että vaivauduin liukkaasta kelistä huolimatta lähtemään lenkille.

Mites lukijat, minkälaisessa kelissä teillä päin vietetään alkavaa viikonloppua?

Parvekepuutarhan talvitunnelmia

8.12.2017

Tänä syksynä päätimme olla kunnollisia ja siivota parvekepuutarhan täysin tyhjäksi menneen kesän kasveista, möyhätä mullat, pestä lattian ja siistiä tilan muutenkin asialliseen kuntoon talven ajaksi. Viime syksynähän meiltä jäi joitain kasvustonrippeitä partsille homehtumaan, ja keväällä oli sitten yhtä riemua yrittää raivata tilaa istutuskelpoiseksi, kun ensin piti taistella homeviidakon läpi.

No, oikeastaan koko parvekepuutarhan syyssiivouksen suorittikin lopulta toveri Krotti yksinään, koska minä olin kiireinen muiden asioiden parissa. Kaunista jälkeä tuli. Parvekelaatikoissa laseja vasten on jälleen kanerva- ja havuasetelma, samoin seinän vieressä ikkunan alla. Joka puolella on lyhtyjä, joissa poltamme kynttilöitä iltaisin.

Eräänä marraskuisena päivänä paistoi aurinko ja sain otettua kuvia parvekkeelta.

Me molemmat tykkäämme enemmän kellokanervista kuin tavallisista. Niiden kaveriksi laitoimme marjakanervaa.

Tänä vuonna hankimme asetelmiin myös hiukan lamosalalia.

Perennat talvehtivat alahyllyllä multasäkkien ja ruukkupinojen takana piilossa.

Pöydällä on lautanen, jonka päällä voi polttaa kynttilöitä.

Lyhtyjä ei voi koskaan olla liikaa.

Näin on hyvä nyt. Mylläys jatkuu taas keväällä.

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

Muokattu 9.12.17: Korjattu kuvatekstit marjakanervan ja lamosalalin osalta. Oli menny senat sakasin.

Haahuilua harmaassa Kolkassa

5.12.2017

Tykkään siitä, miten väritöntä ja hiljaista luonnossa on tähän aikaan vuodesta. Se tekee olon tyyneksi ja levolliseksi. On helppo keskittyä, kun ympärillä tapahtuu niin vähän. Menneen marraskuun aikana en valitettavasti kuitenkaan ehtinyt pahemmin maastoon fiilistemään, sillä sairastelut torppasivat suurimman osa retkisuunnitelmista. Onneksi kohdalleni osui sentään harvinaisen monta poutaista päivää, joina sain kammettua itseni ulos lähimetsään laahustamaan.


Yhtenä päivänä sisuunnuin ja päätin hengitysvaikeuksista huolimatta suunnata jonnekin muualle laahustamaan, joten käänsin nokan kohti Ruissaloa. Sain retkiseurakseni toverit Pöllen ja Mölysammakon. Valitsimme kohteeksemme jälleen Saaronniemen. Sää oli kolkko, tuulinen ja harmaa, mutta eipähän ainakaan tullut vettä. Maassa oli vielä hienoisesti luntakin edeltävän päivän lumisateen jäljiltä.


Meillä oli käytettävissämme muutama tunti tehokasta retkeilyaikaa keskellä arkipäivää, mutta minun rajoitteisen etenemistahtini vuoksi emme suunnitelleet tekevämme muuta kuin kierroksen Kolkannokan ympäri ja sen jälkeen piipahduksen rantatiellä. Liikekannalle lähteneet hiiripöllöt ja viimepäivinä Ruissalosta kuuluneet valkoselkätikkahavainnot lisäsivät jännitystä päivään - jospa vaikka onnistuisimme kohtaamaan näitä hienoja otuksia.

Kolkan vanhoissa puissa naputteli kuitenkin vain yhdenlaisia tikkoja, palokärkiä. Niitä oli kyllä oikein ilahduttavaa havainnoida. Joka kerta, kun näen palokärjen läheltä, hämmästyn uudestaan sen valtavaa kokoa. Todella uljas lintu. Pöllöjä ei myöskään näkynyt, mutta eipä se mitään. Marraskuinen lintumaailma tarjosi muutenkin ihan mukavasti havainnoitavaa. Merellä riitti koskeloita ja telkkiä kiikaroitavaksi, ja rannan puissa pyöri kymmenittäin urpiaisia.



Kuljeskelimme hiljaksiin pitkin rantaviivaa kapeana merelle työntyvän niemen kärjessä ja kuuntelimme aaltojen rauhallista loisketta. Meri ja taivas olivat täsmälleen yhtä harmaat, mutta horisontissa näkyi aivan pieni pilkahdus auringosta. Lumisesta rantakivikosta löytyi nuupahtanut punainen ruusu. Sen tarina voisi olla mielenkiintoinen.



Märällä hiekalla kävellessäni huomasin vanhojen talvikenkieni hörppäävän vettä sisään suoraan keskeltä pohjaa. Tarkemmin tarkasteltuna molempien kenkien pohjat osoittautuivat hapertuneen halki niin, että vesi pääsi nousemaan reiän kautta kengän sisälle. Taitaa siis olla aika suunnata jälleen kenkäostoksille. Harmittaa, kun rahallakaan ei tunnu nykyään saavan jalkineita, joiden käyttöikä olisi edes kohtuulliset viisi vuotta. Nämäkin olivat Italiassa valmistetut ja arvoltaan reippaasti yli sadan euron, joten odotin niiltä vähän parempaa laatua.



Kuljettuamme kierroksen Kolkannokassa jatkoimme vielä rantatielle katsastamaan ruokintapaikan lintutilannetta. Tali- ja sinitiaisia oli runsaasti, mutta mitään erikoisempaa ei näkynyt. Rantalepikossa hyöri lisää urpiaisia, joiden menoa oli ilo katsella. Kauaa emme kuitenkaan voineet viipyillä, sillä velvollisuudet kutsuivat ja oli aika suunnata takaisin kaupunkiin. Retken jälkeen olin taas melkoisen poikki mutta kuitenkin tosi iloinen, että jaksoin vaivautua yskästä huolimatta liikkeelle.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Kuukausikollaasi 11/2017

2.12.2017

Mitä oikeastaan tein koko marraskuun? Sitä aloin pohtia, kun selailin valokuvakansioitani, enkä meinannut ensin löytää paljon mitään käyttökelpoista kuukausikollaasia varten. Sitten muistin: olen sairastellut. Kuun alussa sain syysflunssan, joka ei sitten meinannutkaan millään mennä ohi. Astma paheni taas, poskiontelot tulehtuivat ja kohta niiden jälkeen myös silmät. Kortisonia ja antibiootteja tarvittiin. Tästä huolimatta muistelen marraskuuta jostain syystä ihan mukavana. Tulipahan ainakin lepäiltyä oikein pitkän kaavan kautta.


Menneen marraskuuni olennaisuuksia: talvikuntoon siivottu ja koristeltu parvekepuutarha istutuksineen, kekrijuhlat herkkuineen, rauhallinen ja harmaa retkipäivä Ruissalossa sekä tietysti kynttilä, kukkaset ja kuuma juoma sohvapöydällä, koska oikeastaan suurimman osan kuusta taisin istua sohvalla viltin alla yskimässä.

#kuukausikollaasi #kollaasihaaste

Salamajärven kansallispuisto lokakuisen minivaelluksen kohteena

25.11.2017

Nyt ajattelin kirjoittaa vähän lisää sekalaisia ajatuksia lyhyeksi jääneestä vaelluksestamme Salamajärvellä. Ensimmäisessä reissupostauksessani kerroinkin jo päällimmäiset fiilikseni retkeltä, mutta lupailin palata asiaan. Tällä kertaa käyn läpi ajankohta- ja kohdevalintaa sekä Salamajärven ominaisuuksia vaelluksen kannalta.

Salamajärven kansallispuisto
Pyydyskosken kodalla sateisena aamuna.


Ajankohta


Kun päätimme raivata kalentereistamme tilaa viikon mittaiselle vaellukselle ja huomasimme, että ensimmäinen sopiva hetki tulisi vasta lokakuun alussa, tuntui ensin vähän pelottavalta alkaa suunnitella reissua Keski-Suomen korkeudelle siihen aikaan, sillä joinain vuosina talvi on jo hyvinkin kolkutellut ovella silloin. Öisin saattaisi siis olla majoittumisvarusteidemme kannalta vähän liikaa pakkasta. Pitkokset ja kivikot voisivat olla päivisinkin jäästä liukkaita.

Päätimme kuitenkin lyödä ajankohdan lukkoon ja toivoa parasta. No, tänä vuonna olosuhteiden ennustaminen vuodenajan perusteella on ollut harvinaisen epätäsmällistä. Siinä missä mennyt kesä jäi mieleen viileänä ja harmaana, vaikutti syksy puolestaan pitkälle lämpimältä ja poutaiselta. Samalla tavalla kuin toukokuussa tuntui vielä pitkälti huhtikuiselta ja kesäkuussa toukokuiselta, oli syyskuussa vielä melkoisen elokuista, ja varsinainen ydinsyksy tuntui lähtevän vauhtiin vasta lokakuun puolella.

Niinpä lokakuun alussa Salamajärvellä elettiin vielä oikein mukavasti ruska-aikaa, yölämpötila ei laskenut nollan alapuolelle ja kaikki sade tuli alas vetenä. Lyhyt aurinkoinen hetki herätti vielä muurahaiset vipeltämään, muutaman hyttysen lentoon ja yhden ampiaisenkin pörräilemään. Hyvä tuuri, ettenkö sanoisi. Olisi ollut mälsää jättää vaellus tekemättä vain siksi, että yöt olisivat ehtineet lokakuun alkuun mennessä käydä jo liian kylmiksi.

Hirvaan kierros
Aurinkoinen hetki Matkusjoen rannassa.

Kohdevalinta


Salamajärven kansallispuisto oli eräänlainen kompromissiratkaisu, kun totesimme, ettemme halua törsätä niukkoja vapaapäiviä matkustamiseen, joten emme voisi reissata Lappiin asti. Niinpä lähdimme hakemaan vaellukseen soveltuvaa, syrjäistä ja rauhallista kohdetta yhden ajopäivän etäisyydeltä Turusta. Salamajärvi näytti ehdottomasti parhaalta vaihtoehdolta.

Salamajärvellä pääsikin oikein mukavasti erämaavaelluksen tunnelmaan, vaikka itse kansallispuisto onkin Pohjois-Suomen erämaa-alueisiin verrattuna pikkuinen pläntti. Merkittävin ero Lapin-vaelluksiin nähden kehkeytyi maaston muodoista, sillä Keski-Suomen vedenjakaja-alueella on hyvin tasaista. Kävely oli leppoisaa, kun mäet olivat harvassa. Toisaalta näköalapaikkoja, joista olisi päässyt ihailemaan avarampaa maisemaa, ei tullut vastaan.

Hirvaan kierros
Avaria näköaloja tarjosivat lähinnä järvenrannat ja suoaukiot.

Tasamaalla etenemisen olisi voinut olettaa olevan myös nopeampaa, mutta yllättäen se olikin huomattavan hidasta. Metsäisillä osuuksilla polku kulki suurimmilta osin aikamoisessa kivikossa, jossa ei uskaltanut pitää kovaa vauhtia yllä, ettei sattuisi tapaturmia. Suo-osuuksilla puolestaan hiihdettiin puista pudonneiden lehtien muodostaman paksun, limaisen kerroksen peittämillä pitkospuilla varsinaista etanavauhtia.

Näin ollen vuorokauden valoisa aika ei riittänyt järin pitkiin etappeihin. Jos olisi herännyt jo aamuhämärällä ja hoitanut itsensä matkaan hurjan tehokkaasti, olisi ehkä saattanut ennättää patikoida 15 kilometriä ennen pimeän tuloa. Me emme toimineet näin, joten kymmenen kilometriä päivässä oli maksimi. Kesäkeleillä joku tasapainoltaan vakaampi retkeilijä huitaisisi Hirvaan kierroksen varmasti ihan muutamassa päivässä, jos nyt ei sattuisi olemaan erikoisen kiinnostunut luonnon havainnoimisesta.

Hirvaan kierros
Polkujen kivisyys oli keskimäärin tätä luokkaa.

Luonto


Salamajärven seudun luonto tarjosi oikein mukiinmenevät puitteet vaellukselle. Vaikka pohjoisessa olenkin usein päätynyt hyppimään laajoihinkin rakkakivikoihin, olivat Salamajärven kivikot niihinkin verrattuna hienoja. Samaten kansallispuiston suot vetivät vertoja Lapin laajoille suoalueille. Ruska oli myös kerrassaan kaunista, ja etenkin Ison Koirakankaan vanhassa metsässä hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa. Ikihonkien valtava koko ja lukumäärä oli jotain aivan uskomatonta. Mättäät olivat punaisenaan puolukoita.

Itse kansallispuiston sisällä risteilee polkuja ja pitkosreittejä vain suhteellisen vähän, eikä varsinaisten reittien ulkopuolella näytä ainakaan kartan perusteella olevan kovin mielekästä pahemmin seikkailla, sillä maasto on pitkälti vaikeakulkuista suota ja kivikkoa. Pidempää vaellusta varten on siis poistuttava suojelualueen ulkopuolelle. Valitsimme vaelluksemme rungoksi Hirvaan kierroksen, sillä reitin varrella on sopivin välimatkoin oikein houkuttelevan oloisia leiripaikkoja.

Isompi kivikko, jonka yli piti myös taiteilla.

Suuri osa kansallispuiston ulkopuolella sijaitsevista laavuista ja autiotuvista kierroksen varrella on rakennettu pienempien suojelualueiden tuntumaan, mikä lupailee, ettei retkeilijän tarvitse leiripaikallaan katsella pelkkää avohakkuuta tai turpeenottoon valjastettua suota. Ehdimme patikoida suojelemattomalla alueella kansallispuiston koillisnurkalta vain Nielujärven kylkeen saakka, joten en osaa kertoa paljoakaan siitä, minkälaisia maastoja matkan varrelle osuu, mutta ainakaan sillä etapilla ei tullut vastaan mitään kovin ankeaa.

Ojitetut suot kasvoivat nuorta, istutettua metsää, joka oli ihan helppoa kuljettavaa, mutta suo-ojien yli oli vain harvoissa tapauksissa rakennettu pitkoksia. Useimmiten sillan virkaa toimitti kasa ojan päälle kaadettuja kapeita puita, jolloin huonotasapainoisena kumisaapastelijana päädyin kahlaamaan. Harvoin ojan pohjalla oli kuitenkaan edes vettä, yleensä vain turpeensekaista kuravelliä (joka muuten vaikutti huvittavissa määrin ulosteelta, haha), ja kaikki vetisemmät tapaukset olivat sen verran kapeita, että pystyin loikkaamaan yli.

Jonkin matkaa käveltiin myös pienen peltoaukion reunaa, mikä oli toveri Krotin mielestä tylsää, mutta minä oikeastaan tykkäsin siitä, sillä loputtoman tuntuisen pitkospuilla taiteilun jälkeen pellonreunassa pääsi viimein harppomaan eteenpäin oikein reippaasti - selkä sai taas liikkua rennosti ja epämukavan tasapainoilun aiheuttamat kiputilat helpottivat.

Hirvaan kierros
Kansallispuiston ulkopuolella sijaitseva Nielujärven laavu.

Tauko- ja leiriytymispaikat


Kulkumme varrelle osuneet taukopaikat olivat oikein miellyttäviä. Ehdimme käydä vain Koirasalmen ja Pyydyskosken kotalaavuilla, Talviahon tulentekopaikalla ja Nielujärven laavulla, mutta nämä kaikki sijatsivat tosi kivoilla paikoilla, olivat siistejä ja hyvin käyttäkelpoisia. Pyydyskoski, Koirasalmi ja Talviaho ovat kansallispuiston sisällä, mutta Nielujärvi on suojelemattomalla alueella, eikä laavu ole Metsähallituksen ylläpitämä.

Pyydyskosken kota tarjosi ihan mukavat puitteet yöpymiseen. Koirajoki virtaa lähellä, ja sieltä sai hyvin täydennettyä vesivarastoja. Vaikka vesi oli epäilyttävän keltaista, se maistui oikeasti ihan hävyttömän hyvältä! Huussi löytyi kivasti puuliiterin yhteydessä, ja koska pimeällä yksin huussiin meneminen on tunnetusti ikävää, arvostimme kovasti pientä eteistä, jossa toinen saattoi aina vuorollaan odottaa sateen suojassa toisen käyttäessä huussia.

Salamajärven kansallispuisto
Koirajoen vesi oli tasan näin epäilyttävän väristä.

Koirasalmen kota puolestaan sijaitsee luontokeskuksen ja parkkipaikan tuntumassa leirintäalueella, jolla majoittuminen on maksullista, joten varmaankin myös kotaan yöksi jääminen olisi. Paikka on vähän mälsä - kota sijaitsee ihan tien ja parkkipaikan tuntumassa satunnaisia mäntyjä kasvavalla sorakentällä - mutta järvimaisema on kaunis. Polttopuuvarasto oli ilahduttavan täyteen lastattu ja huussi ihan käyttökelpoinen, joskin aika hajuinen.

Salamajärvellä kodat eivät tosiaan ole kokonaisia kotia, vaan yhdeltä seinältä avoimia kotalaavuja, joten tuulensuojaa ne tarjoavat vain osittain, mutta toisaalta niissä nukkuessa tuntee enemmän olevansa ulkona. Kotalaavujen rakenteessa näytti tosin olevan pieni ongelma savun poistumisen kanssa - avoimelta seinältä sisään puhaltava tuuli ohjasi savun kodan takaseinustalle, eikä se noussutkaan ulos katossa olevasta reiästä. Tuulen suunnasta ja voimakkuudesta riippuu, onko tulenteko mielekästä.

Salamajärven kansallispuisto
Kotalaavussa yöpyessä näki kivasti taivaan kodan katossa olevasta savunpoistoaukosta.

Talviahon tulipaikalla
oli mukavaa pitää lounastaukoa, kun polttopuukatokseen mahtui juuri sopivasti istumaan suojaan kaatosateelta. Aivan vieressä solisee Koirajoen kaunis virtapaikka, jonka alapuolella on kiva suvanto, kesäisin varmasti mukava pulahduspaikka. Ympäröivä metsä on vanhaa ja puut aivan valtavia. Vähemmän sateisella säällä ja ehkäpä ennemminkin ilta-aikaan siellä olisi varmasti todella mahtavaa istuskella nuotion ääressä.

Suosikkini kaikista oli Nielujärven laavu, joka oli ihanan siisti ja jotenkin kotoisa. Suoraan laavulta näkyi Matkusjoelle, ja vaikka laavun takana alkava metsä olikin hiukan risukkoiseksi harvennettua, se ei suuremmin haitannut, kun jokimaisema oli niin kaunis. Joen yli pääsee todella vaikuttavaa ja vähän pelottavaakin riippusiltarakennelmaa pitkin. Huussi oli hyvin toteutettu ja siedettävän siisti. Puuvajasta löytyi niin mainio saha, että sahailin halkoja ihan hulluna pelkästä sahaamisen riemusta.

Hirvaan kierros
Saha, johon rakastuin.

Salamajärvi osoittautui kaikkiaan oikein osuvaksi kohdevalinnaksi. Suosittelen! Itsekin palaan niihin maisemiin varmasti vielä joskus takaisin ja miksipä en vaikka samojen vaellussuunnitelmien kanssa, jos aikaikkuna ei mahdollista pohjoiseen asti reissaamista. Olen iloinen, että tulimme tutustuneeksi kohteeseen.

Tässä vielä linkki takaisin edelliseen vaelluspostaukseeni.