19.8.2017

Puhutaan jostain muusta (kuten kukkasista)

Saimme aiemmin kesällä jälleen yhden uuden perhoskämmekän, tällä kertaa keskikokoisen ja liila-puna-valkokirjavakukkaisen. Toisesta vanasta kukinta päättyi melko pian, mutta toisesta putosivat viimeiset kukat vasta tällä viikolla. Otin kuvat kukista heinäkuun puolella, mutta ehdin postata niitä vasta nyt.

Meillä ennestään olleista orkideoista kaksi on yhä hengissä, isompi ja pienempi perhoskämmekkä. Sen sijaan eksoottisempi Cirrhopetalum on jo aikaa sitten menetetty. Molemmat perhoskämmekät ovat tehneet uusia lehtiä, joten alan olla oikeastaan aika optimistinen niiden suhteen. Ehkä ne vielä joskus kukkivat uudestaankin.


Näyttää siltä, että oletusarvoisesti ihan kaikkien pitäisi nyt puhua ja kirjoittaa vain siitä, mitä Turussa eilen tapahtui, ja tavallaan ymmärränkin sen. Oikeastaan kuitenkin toivoisin, ettei sitä samaa asiaa tarvitsisi lukea ja kuulla uudestaan ja uudestaan joka suunnasta, vaan voisi keskittyä rauhassa jatkamaan tavanomaista eämää ja käsitellä omia tunteitaan ihan rauhassa.

Eniten toivoisin, että ne, jotka eivät osaa muuta tehdä kuin lietsoa kauhua ja vihaa, kohuta, juoruta ja vauhkota, säästäisivät muiden voimia ja pitäisivät mölyt mahassaan, kunnes pääsevät ammattiauttajalle käsittelemään asiaa. Vaikka olin itsekin keskustassa tapahtumahetkellä, minusta kaikkein ahdistavinta oli kuunnella vihaa kihiseviä puheita tapahtuman jälkeen torilla ja bussissa.


Näkisin, että juuri nyt parasta, mitä voimme itse kukin tehdä, on keskittyä pitämään huolta itsestämme ja läheisistämme, pyrkiä antamaan muille voimia ja tukea tarpeen mukaan sekä keskittyä aivan erityisesti pitämään kiinni omasta lempeydestämme ja hyväntahtoisuudestamme, vaikka ympärillä puhuttaisiin mitä.

Haluaisin rohkaista kaikkia välttelemään sosiaalista mediaa sekä iltapäivälehtien ja muiden kohu-uutisointikanavien seuraamista. Arvostan aivan suunnattomasti niitä kaikkia, jotka eivät ole mukana tapahtuneesta kohuamisessa vaan osaavat tarpeen tullen puhua myös jostain ihan muusta.


Kepeät ja yksinkertaiset, höttöiset ja näennäisen merkityksettömät, tavanomaiset ja arkisetkin asiat ovat mielestäni juuri tällaisina hetkinä erityisen tärkeitä.

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

17.8.2017

Tähdenlentoyö

Minä rakastan lämpimien muistojen vaalimista. Kun jotain merkittävää tapahtuu elämässäni, haluan painaa sen mieleeni ja viettää sen kunniaksi omaa pientä merkkipäivää vaikka joka vuosi, tehdä jotain tärkeää ja erityistä, muistella mennyttä ja sen kautta rakentaa tulevaa.

Eräs tällainen merkkipäivä sijoittuu elokuun puoliväliin, Perseidien meteoriparven maksimin aikaan. Pyrin joka vuosi juhlimaan sitä suuntaamalla olennaisten ihmisten - tai ainakin yhden olennaisen ihmisen - kanssa katsomaan tähdenlentoja.

Neljä vuotta sitten vietin viikkoja Seilin saarella tiedehommissa neljän opiskelukaverini kanssa. Teimme pitkiä päiviä merellä ja kenttälaboratoriossa, pidimme hauskoja illanviettoja ja valvoimme myöhään yöhön laiturilla tähtitaivasta katsellen. Joinain öinä ukkosrintamat pyyhkäisivät ylitse ja ajoivat meidät sisälle turvaan. Toisina öinä saimme katsella loputtomiin putoilevia tähdenlentoja, kunnes väsymys ja vilu velvoittivat.

Niiden päivien ja öiden aikana opimme tuntemaan toisemme paremmin ja meistä tuli mitä mainioin porukka. Emme olleet enää satunnainen opiskelijajoukko tutkimusprojektikurssilla, olimme Merimuukalaislegioona.

Seilin asuntoloiden pihamaata yölampun valossa.

Eräänä yönä istuimme Seilin postilaiturilla katselemassa mereltä lähestyvää rajuilman muuria. Salamat ja tähdenlennot välähtelivät. Tuuli yltyi. Tummat pilvet lipuivat pian yllemme. Porukkamme alkoi liueta järkevimmästä päästä lukien asuntolalle turvaan ukkoselta, kunnes lopulta meitä oli vain kaksi jäljellä. Kastuimme rankkasateessa. Aallot hakkasivat laituriin. Salamointi ja jyrinä jatkui taukoamatta. Ukkosen keskus ohitti Seilin kuitenkin parin kilometrin päästä, ja lopulta palasimme asuntolalle läpimärkinä ja riehakkaina.

Muistelemme usein riemulla sitä elämystä toveri Krotin kanssa. Ennen sitä olimme vain kavereita yliopistolta, mutta sen jälkeen meistä tuli maailman parhaimmat ystävät. Nyt asumme ja elämme yhdessä.

Vuotta myöhemmin olimme jälleen Krotin kanssa Seilissä ja yritimme tarkkailla Perseidejä, mutta taas ukkospilvet ilmaantuivat pimentämään taivaan kesken illanvieton. Kahden vuoden päästä istuimme autossa Merenkurkun saaristossa ja odotimme sadepilvien rakoilua aamuyön puolelle asti. Kolmen vuoden kuluttua vietimme karonkkaa Helsingissä juuri tähdenlentoyönä ja kotimatkalla sitten pysähdyimme pilkkopimeän maantien varteen tiirailemaan pääosin pilviselle taivaalle.

Iltahämärä ja pilveen vetäytyvä taivas Helsingin yllä karonkkapaikan parvekkeelta nähtynä.

Tänä vuonna olimme kotona, mutta miltei koko joukko mainittuja "merimuukalaisia" oli meillä kylässä. Koska Perseidien maksimin kohdalle oli ennustettu hurjaa ukkosmyrskyä (joka ei tosin lopulta tullutkaan meille asti), menimme katsomaan tähdenlentoja jo edellisenä yönä. Kokkailtuamme herkkuja koko illan kannoimme makuualustat ulos kalliolle talomme taakse ja heittäydyimme tuijottelemaan taivaalle.

Ilma oli leppeän lämmin mutta hiukan tuulinen. Lähiön ääniä kantautui korviin vain vähän, ja saimme lojua kalliolla kaikessa rauhassa. Tähtitaivaan kirkkaimmat kohteet erottuivat oikein hyvin, vaikka pientä pilvenrepaletta lipuikin ohi, kuu valaisi melko kirkkaasti ja toki valosaastettakin riitti. Tähdenlentoja näkyi enemmän kuin parina viime vuonna yhteensä.

Tähdenlentoyön valvomisessa, taivaalle tuijottamisessa ja välähdysten odottamisessa on oma ainutlaatuinen tunnelmansa. Elokuinen yötaivas näyttää aina niin samalta kuin silloin Seilissä, että muistot nousevat pintaan. Missä tahansa silloin onkaan, samaan fiilikseen on helppo palata, kun katsoo ylös ja jää odottamaan tähdenlentoja. On myös hauskaa ajatella, miten tähdenlentojen sanotaan toteuttavan toiveita.

Yötaivas Runosmäen yllä 11.8.2017. (Pokkarillani niin pystyy kuvaamaan tähtiä!)

Näittekö viime viikonloppuna tähdenlentoja vai iskikö Kiira-myrsky?

#100hetkeäluonnossa (78/100)

15.8.2017

Jatulintarha, kuunpimennys ja öinen saaristo

Eräänä elokuun alun iltana suuntasimme Nauvon ja Korppoon suunnalle seikkailemaan ja fiilistelemään Saaristomeren syyskesän tunnelmaa. Aivan aluksi kävimme syömässä Korppoon Verkanin rannassa ravintola Buffalossa, sitten ajoimme Vattkastiin ostamaan vihanneksia Isakssonin tilan suoramyynnistä ja lopuksi, kun aurinko alkoi jo tehdä laskuaan, läksimme tutustumaan Nauvon Finbyn jatulintarhaan.

Miltei tyyni meri ja iltavalo Korppoon lossilta nähtynä.

Harhailimme hiukan yrittäessämme löytää kohteelle (Retkipaikan saapumisohjeet kun tuppaavat olemaan vähän suurpiirteisiä), mutta emme kuitenkaan ajaneet ohi kuin kerran. Matkalla tuli myös nähtyä aika liuta pieniä hirvieläimiä tienvarren pelloilla, joten harhailu oli ihan hauskaakin. Itse metsässä jatulintarhalle etsiytyminen kävi nopeasti. Parkkipaikalta noustiin ylös rinnettä selkeää polkua seuraillen. Kallion laella piti vain kääntyä sinne, missä jäkälikkö näytti tallatuimmalta, ja pian laaja jatulintarha tulikin jo näkyviin.

Retki oli oikein kiehtova, sillä en muista vierailleeni jatulintarhalla kertaakaan aiemmin. Arkeologista tietoa näiden kivikehien alkuperästä ja käyttötarkoituksestahan on vähänlaisesti, ja niinpä niihin liittyy tiettyä salaperäisyyttä. Rannikkomme vanhimmat jatulintarhat saattavat olla peräisin esihistorialliselta ajalta mutta nuorimmat ehkä vain noin sadan vuoden takaa, ja niitä on löydetty hajanaiselta ja laajalta alueelta, joten on todennäköistä, ettei niiden rakentamisen taustalla ole mitään yhtä yleispätevää tarkoitusta.

Finbyn jatulintarhan keskiö.

Tunnetusti jatulintarhoihin liittyviä kansantarinoita ja myyttejä on kuitenkin runsaasti liikkeellä. Suomessa eri alueilla käytetyt kirjavat nimityksetkin viittaavat jo monenlaisiin eri selityksiin kivikehien synnylle ja tarkoitukselle. Arkeologiaan vakiintunut jatulintarha-nimitys on kotoisin Perämeren rannikolta ja viitannee myyttiseen jatulikansaan, jättiläisiin, joiden kerrotaan muinoin asuttaneen Lappia. Muualla jatulintarhoja on sanottu muun muassa Laiska-Jaakon ringeiksi, Pietarin leikeiksi ja Jerusalemeiksi.

Finbyn jatulintarhan luokse pystytetyssä pienessä infokyltissäkin lukee yksi versio kehien historiasta. Sen mukaan jatulintarhoja olisivat rakentaneet rannalle odottamaan jääneet merimiesten daamit, jotka olisivat aikansa kuluksi tanssineet niissä. Tämä tarina on ilmeisen harvinainen. Tyylistä päätellen kyltin on toteuttanut jokin pieni paikallinen toimija, joten kertomus saattaa olla vähemmän tunnettua nauvolaista perimätietoa, ellei sitten itse tekstin laatijan omaa fiilistelyä aiheesta.

Kehää kehän sisällä. Koko kuvion läpi juokseminen otti aikansa. Me tietysti juoksimme.

Kun metsässä alkoi hämärtää, lähdimme takaisin autolle päin. Rinnettä oli paljon vaivalloisempi laskeutua kuin kiivetä, joten olikin hyvä, ettemme maleksineet ylhäällä pimeän tuloon asti. Metsän pohjalla oli kyllä mukavaa kulkea, ja sammaleinen kivikko pienen jyrkänteen juurella oli tosi nättiä katseltavaa, yhtä loputonta yksityiskohtien leikkiä.

Näkymä rinteen juurelta ylöspäin.

Reissumme jatkui Turkuun päin, mutta pysähdyimme vielä Nauvon keskustaan kuljeskellaksemme Eteläsatamaan ihailemaan puiden takaa esiin nousevaa täysikuuta ja illan tunnelmaa. Ihmettelimme hiukan, miksi oranssina hehkuvan kuun alareunasta näytti puuttuvan palanen, vaikkei sen edessä ollut pilviäkään - mutta sehän oli tietysti osa kuunpimennystä, jonka emme vain tajunneet sattuneen juuri sopivasti kohdalle!

Osittain pimentynyt kuu latvojen yllä.

Satamassa oli tyyntä ja hiljaista.

Jalkauduimme myös Nauvon lossin kannelle nauttimaan öisestä meri-ilmasta. Kuunsilta läikehti aalloilla, ja taivaanranta loimotti vielä auringonlaskun hiipuvaa hehkua. Ilma tuntui olosuhteisiin nähden kummallisen lämpimältä. Tunnelma oli juuri niin kaunis kuin vain leppeänä syyskesän yönä Saaristomerellä voi olla. Se lossimatka olisi saanut vain jatkua ja jatkua.

Auringonlaskun rippeet Nauvon lossilta nähtynä.

Katseliko joku teistä myös elokuun alun kuunpimennystä?

#100hetkeäluonnossa (77/100)

11.8.2017

Lisää satoa viljelylaatikoilta

Edellisen sadonkorjuupostaukseni jälkeen olemme päässeet keräämään vielä paljon lisää vihannessatoa viljelylaatikoilta. Kaikki ne kasvit, jotka ovat selvinneet alkutaipaleen yli, ovat menestyneet tosi hyvin, vaikka välillä olemmekin laiminlyöneet kastelua, emme ole tehneet mitään tuholaistorjunnan eteen, lannoituksesta puhumattakaan, eikä rikkaruohojakaan ole nypitty kuin satunnaisesti. Siinä missä parvekepuutarhamme on tänä kesänä ollut vähän työläs, on laatikkoviljely sujunut suhteellisen vaivattomasti.

Laatikkoviljelijän sadonkorjuuriemua.

Keräsimme ensimmäisen erän härkäpapusatoa eilen, ja sitä kertyi puolisen litraa. Makua emme ole vielä testanneet, mutta palot ovat ainakin oikein paksuja ja terveen näköisiä. Härkäpapumme ovat jotakin todella vahvakasvuista lajiketta, mutta emme tiedä sen nimeä, sillä toveri Krotti sai siemenet työkaveriltaan. Varsista tuli reilusti sormenpaksuisia ja puolen metrin pituisia, eivätkä ne tietenkään kaivanneet mitään tukikeppejä. Olen tottunut parvekepuutarhassa vähän hentoisempiin tapauksiin.

Tämä kuva yrittää havainnollistaa härkäpapujen massiivisuutta. Kuva on otettu jo kesäkuussa, joten nykyään ne ovat tietysti vielä isompia, mutta kyllä tästäkin vähän näkyy, miten paksut varret niillä on.

Herneitä tuli puolestaan reilun litran verran. Maku oli kuulemma ensiluokkainen - itse en pystynyt tietenkään todistamaan sitä, sillä herneallergiani on siinä määrin kelju, etten uskalla syödä niitä tuoreena enää ollenkaan.

Herneet olivat myös oikein nättejä ja terveitä. Nämä olivat lajiketta 'Kelvedon Wonder'.

Myös parsakaalisatoa on päästy keräämään. Vaikka nuput olivat tosi pieniä, olin tyytyväinen, sillä en ole ehkä ikinä ennen nähnyt kenenkään lähipiirissäni onnistuneen parsakaalin viljelyssä omalla kasvimaalla - yleensä etanat tai muut tuholaiset ovat iskeneet tai nuput ovat jääneet aivan mitättömän pieniksi. Parsakaalimme maistuivat myös tosi hyvältä.

Elämän pieniä iloja: minikokoinen parsakaali.

Lisäksi kurkkuyrttiä on päästy maistamaan, mutta taidamme kuitenkin jättää suurimman osan kasvustosta vain kukkimaan, houkuttelemaan pölyttäjiä ja tarjoamaan niille ravintoa, antamaan säänsuojaa muille kasveille ja tuomaan silmäniloa meille. Myös porkkanat ja punajuuret näyttävät menestyvän ihan hyvin, sillä viimeisimmän harvennuksen yhteydessä poistetut yksilöt näyttivät jo aika lupaavilta.

Kuvat ovat taas paikoin hiukan kämäisiä, ovathan ne vain satunnaisia dokumentointiotoksia toveri Krotin kännykältä, mutta kyllä niistäkin välittyy mielestäni ihan mukavasti kasvimaan kesäinen vehreys ja sadonkorjuun tunnelma, joten ajattelin joka tapauksessa jakaa tämän postauksen mukaan tämän viikonlopun Kukkailottelu-linkitykseen:

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

8.8.2017

Vesibussilla Ruissaloon

Fölillä on ollut köli jo toukokuusta lähtien. Siitä saakka olemme olleet aikeissa mennä jonain kauniina sunnuntaina vesibussiseikkailulle Ruissaloon naapurissa asuvien ystäviemme kanssa. Pari kertaa ehdimme jo tehdä alustavia suunnitelmia, mutta ne tyssäsivät aina johonkin. Lopulta tajusimme, että vesibussi liikennöi enää pari viikkoa, eikä meillä ole kuin yksi vapaa sunnuntai jäljellä, joten se lyötiin lukkoon.

Fölillä on nyt köli.

Mielikuvamme vesibussiseikkailusta sisälsi leppoisan kävelyn Kauppatorilta jokirantaa myöten vesibussin lähtöpysäkille Martinsillan kupeeseen, leppoisan matkustuksen alas auringonpaisteessa kimaltavaa Aurajokea, leppoisan saapumisen Kansanpuiston rannalle, leppoisan kävelyn vierailulle kasvitieteelliseen puutarhaan ja takaisin sekä leppoisaa ajanviettoa, pikniköintiä ja ehkä uimistakin rannalla ennen illan viimeisen vesibussivuoron lähtöä takaisin keskustaan.

Mielikuva ei sisältänyt rankkasadetta.

No, sitä me tietysti saimme. Säätä uhmaten päätimme kuitenkin lähteä matkaan - emme tasan halunneet missata kesän viimeistä mahdollisuutta vesibussiseikkailuun muka huonon sään takia! Uimakamppeet oli jätetty suosiolla kotiin, mutta suunnittelimme viettävämme enemmän aikaa kasvitieteellisellä. Jo kävelymatkalla vesibussin pysäkille alkoi fiilis kuitenkin käydä nihkeäksi, sillä ilma oli sen verran lämmin, että sadevaatteissa tuli tosissaan hiki.

Matka alkakoon!

Olimme ainoat asiakkaat jonossa Martinsillan laiturilla, eikä yhdeltäkään välipysähdykseltä noussut ketään kyytiin. Vesibussin henkilökunta suhtautui meihin hauskasti, kun pönötimme kannella nauttien matkasta, vaikka tuuli piiskasi pisaroita päin näköä. Siinä vaiheessa olikin vielä oikein riemukasta, ja Ruissalon suunnassa pilvipeite näytti jopa hiukan ohuemmalta. Vesibussilla matkustaminen oli hurjan mukavaa, enkä voi kuin toivoa, että se liikennöisi taas ensi kesänä.

Postikortti Turusta.

Kun nousimme kyydistä Kansanpuiston laiturilla, sade oli tauonnut jo miltei kokonaan. Tyytyväisinä kuljimme biitsille, missä sadat valkoposkihanhet pitivät jöötä. (Onneksi emme olleet aikeissakaan mennä uimaan.) Kuljeskelimme tovin rannalla, mutta pian taivas taas repesi ja vettä alkoi tulla kuin saavista kaataen.

Riensimme rantakahvilalle vain todetaksemme kuppilan olevan kiinni huonon sään takia. Jäimme siis pitämään piknikkiämme autiolle terassille. Sateen intensiteetti vaihteli rankasta tosi rankkaan. Tilanne oli hiukan huvittava. Syötyämme eväsleivät päätimme edetä suunnitelman mukaisesti kohti kasvitieteellistä puutarhaa.

Kansanpuiston ranta idyllisenä kesäpäivänä.

Sade ei hellittänyt. Soratie liettyi kuravelliksi, jonka läpi virtasi puroja, ja sinne tänne muodostui pieniä järviä. "Vedenpitävät" retkikengät kastuivat pian läpi. Pääskyt lensivät niin matalalla pellon yllä, että kansantiedon mukaan olisi voinut ennustaa tulossa olevan todella sateista säätä - jos ei olisi jo valmiiksi satanut kaatamalla. Marssimme menemään entistä määrätietoisemmin ja nauroimme entistä epätoivoisemmin.

Perillä kasvitieteellisellä istahdimme kahvilaan vertailemaan, miten vähän kuivaa pinta-alaa itse kunkin paidassa oli jäljellä, ja palkitsimme itsemme tänne asti pääsemisestä lämpimällä juomalla ja purtavalla. Samalla teimme muutoksen päivän seikkailusuunnitelmaan: emme jatkaisi matkaa enää mihinkään vaan palaisimme keskustan kautta kotiin ihan tavallisella bussilla, jonka kyytiin pääsee suoraan kasvitieteellisen kohdalta.

Sademetsässä satoi vähemmän.

Kyllä kasvihuoneissakin piti tietysti vähän pyörähtää, kun kerran paikalla oltiin, mutta päätimme kuitenkin tuoda ystävämme tutustumaan kasvitieteelliseen puutarhaan sekä ulkoa että sisältä joskus toiste hiukan kuivemmissa tamineissa ja vähemmän märässä säässä.

Itse sade ei sinällään haittaa minua, mutta märkänä oleminen ei pidemmän päälle ole järin mukavaa, eikä etenkään litsuvilla kengillä kävely. Jostain syystä aina unohdan, ettei rankkasateessa kannata lähteä ulkoilemaan oikeastaan millään muilla jalkineilla kuin kumisaappailla... No, olipahan ainakin erinomaisen mukavaa tulla seikkailun päätteeksi kotiin ja laittaa kuivat sukat jalkaan! Tragikoomisten sääolosuhteiden ansiosta tästä kehkeytyi myös aivan omalla tavallaan ikimuistoinen päivä.

Turun joukkoliikenne Föli jatkaa vesibussiliikennettään Martinsillan ja Ruissalon Kansanpuiston välillä vielä kuluvan viikon loppuun asti. Tämän kesän kokeilujakson jälkeen selviää, liikennöikö vesibussi myös tulevina kesinä. Pidetään peukkuja!

Vesibussi, vesibussi, siinä on kesäloman tahti...

#100hetkeäluonnossa (76/100)

5.8.2017

Kaikki parvekepuutarhan kukat

Olen yrittänyt muistaa ottaa kuvia parvekepuutarhamme jokaisesta kesän aikana kukkineesta kasvista, mutta moni ehti kukkia ohi niin, etten tajunnut ollenkaan kuvata. No eipä sillä väliä - pääasia että saimme kuitenkin ihastella kukkia ja niiden ihania tuoksuja. Ajattelin nyt jakaa tällaisen suuren koostepläjäyksen niistä kukkasista, joista minulla on kuvia.

Kurkkujen kukinta alkoi jo toukokuussa ja jatkuu edelleen. Satoa on kypsynyt viime vuoteen verrattuna melko vähän, mikä johtunee ennen kaikkea tuhohyönteisten määrästä. Kurkun kukat ovat mielestäni tosi kauniita.

Mansikka aloitteli kesäkuun puolella. Viimeiset marjat kypsyivät heinäkuussa. Oli ihanaa saada jälleen tuoreita mansikoita omalta parvekkeelta.

Kesäkuun alussa saimme koko joukon pelargoneja ja markettoja. Mielestäni keltainen ja vaaleanpunainen ovat älyttömän nätti väriyhdistelmä, joten teimme näistä asetelman. Mitäs tuumitte?

Saimme myös valkoisia pelargoneja, jotka istutimme Suomi-henkisesti sinisten lobelioiden kanssa samaan amppeliin.
 
Sammalleimu kukoisti alkukesästä.

Keijukaispuutarhan keltamaksaruohot ja patjarikot kukkivat pitkään ja kauniisti, mutta niitä kuvasin tosi vähän. Tämäkin kuva maksaruohoista on kukinnan loppupuolelta ja vähän iltahämärässä otettu. Keltamaksaruoho lukeutuu myös suosikkikukkiini niin villinä luonnossa kuin puutarhoissakin.
 
Heinäkuussa aloittivat hunajakukat ja kurkkuyrtit kukintansa ja houkuttelivat tuoksullaan paljon pörriäisiä pölytyspuuhiin. Tässä on hunajakukka. Kurkkuyrttejä en pahemmin kuvannut. Nyt niiden aika alkaa olla ohi - pian siemenet voi kerätä talteen ensi vuotta odottamaan.

Kallat kukkivat parhaillaan. Ostimme juurakot puutarhamessuilta "Holland"-kojulta, jota en vielä silloin tiennyt välttää. Kun sekä meillä että siskollani kukat olivatkin ihan eri värisiä kuin piti, aloin etsiä firman tietoja, jotta voisin mainita heille asiasta. Löysin keskustelua siitä, miten harva on saanut heiltä sitä, mitä luuli ostavansa - jopa täysin vääriä kasveja - mutta itse firman tietoja en ole vieläkään löytänyt.

Toki nämä keltaiset ja violetit kallatkin ovat kauniita, vaikka värit eivät mielestäni sovikaan yhteen. Aluksi arvelin juurakoiden menneen ehkä sekaisin asiakkaiden penkoessa laareja, mutta sittemmin olen lukenut, että mahdollisesti "Holland"-lafkalla ei ole edes tarjolla kaikkia niitä kasveja, joita se väittää myyvänsä. Meilasin juuri messukeskukselle saadakseni firman yhteystiedot.

Myös krassit ja maissit kukkivat tällä erää.

Krassien juurelle istutetut lobeliat kukoistavat edelleen, kun taas Suomi-asetelmaan laitetut tekevät kuolemaa vihannespunkkien takia. (Voikohan krassin läsnäolo vaikuttaa jotenkin niiden hyvinvointiin?) Myös tomaatit kukkivat, ja niiden kasvusto on saavuttanut parvekkeen katon. Kesän tomaattiviherseinä on valmis!

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

4.8.2017

Böndeläinen seikkailee: Fallkulla, Flamingo ja Suomenlinna

Kyllä meikäböndeliini nyt sivistyy huikeata vauhtia! Tämän vuoden aikana olen tutustunut jo aivan ennätyksellisen moneen niistä "Suomen suosituimmista" luontokohteista, joista "kaikki aina puhuvat" mutta joissa minäjuntti en ole ikinä käynyt - tarkoitan nyt siis pääkaupunkiseudulla sijaitsevia, paikallisten keskuudessa suosittuja lähiluontokohteita.

Viimeisin askeleeni kohti sivistystä oli Suomenlinna, jossa vierailin heinäkuussa. Samalla reissulla tulin sivistäneeksi itseäni muutenkin, sillä yövyin ensimmäistä kertaa eläessäni (joo-o) hotellissa. Lisäksi kävimme Suomenlinna-seikkailua edeltäneenä päivänä tutustumassa Fallkullan kotieläintilaan, jossa en myöskään ollut aiemmin käynyt.

Stadi!

Koska on loogista edetä aikajärjestyksessä, tässä alkajaisiksi muutamia hauskoja eläinkuvia Fallkullan kotieläintilalta. Kävimme siellä toveri Krotin serkun perheen kanssa - mukana oli siis pari pienhenkilöä, joita pystyi pitämään hyvänä verukkeena hupsuttelulle ja intoilulle söpöistä eläimistä. Tila oli tosi mukava paikka pienelle päiväretkelle, etenkin natiaisten kanssa, ja minusta on myös ihanaa, että paikalliset nuoret pääsevät sinne auttamaan eläinten hoidossa.

En ole ikinä ennen nähnyt näin isosarvista vuohta. Komea ilmestys. Se myös tykkäsi ihan hurjasti rapsuttelusta.

Minisiat ovat ihan älyttömän hellyyttäviä otuksia vaikka vähän myös pelottavia. Nekin tykkäsivät rapsuttelusta.

Lisäksi suosikkejani olivat tietysti kanit. Ihmettelin, miten nämä rexit pysyivät aitauksessaan, joka oli vain reilun metrin korkuinen ja jossa näytti olevan ihan kanin pään mentäviä reikiä. Ehkä ne tiesivät, että mitä ulkopuolella vaanii?

Vietettyämme päivän Vantaalla Krotin serkun lasten kanssa leikkien ja toki myös Jumbossa shoppaillen painuimme yöpuulle Sokos Hotel Flamingoon. Olen ollut aina tosi nihkeä hotellimajoittumista kohtaan, sillä olen ajatellut, että hotellissa joutuu vain maksamaan ihan naurettavaa hintaa asioista, joita ei edes kaipaa, ja lisäksi joutuu melko varmasti kärsimään hajusteyliherkkyys- ja allergiaoireista ja sitä myötä yleisestä turhautumisesta ja ahdistuksesta. Olenkin aina järjestänyt itseni telttailemaan tai omaan autoon nukkumaan mieluummin kuin hotelliin.

No, Krotti vakuutti, että Sokos Hotels -ketju on huomioinut allergikot ja yliherkät ihan hyvin ja onhan sillä peräti allergiatunnuskin, joten tuskin tulisin pettymään. Niinpä suostuin viettämään kahden seikkailupäivämme välisen yön Flamingossa. Onhan sillä jo lähtökohtaisesti ihan tosi mainio nimi, ja kyllähän sitä ihmisen nyt varmaan täytyy edes kerran elämässään hotellissa majoittumistakin kokeilla.

En suostunut uskomaan, että vastassa ei olisi pesu- tai huuhteluaineelta tai jonkun edellisen kävijän parfyymilta haisevia lakanoita, joten pakkasin matkalaukkuun oman reissulakanan. (Makuualustani päätin sentään jättää kotiin. Jos huoneesta saa maksaa yli satasen, siellä ei voi joutua nukkumaan lattialla!) Onneksi lakana lähti mukaan, sillä kyllä sille käyttöä tuli, kun vuoteen petauspatja haisi. Onneksi itse lakanat olivat kuitenkin miltei hajuttomat. Kokonaisuudessaan huone oli siinä määrin tuoksuneutraali, että viihdyin ja nukuin hyvin.

Huoneestamme oli vähän tällainen näköala... No, yöllä se näytti kyllä ihan mukavalta, kun maisema tuikki täynnä valoja. Liikenteen melu hiukan häiritsi, mutta asian kanssa piti vain pärjätä. Jostain syystä en ottanut pahemmin mitään kuvia hotellilla, joten tämä on nyt ainoa kuvituskuva tekstioksennustani keventämään. :D

Aamiaisellakin meni hyvin: sain mahani täyteen, enkä kuollut allergiakohtaukseen. Se kyllä vähän jurppi, että ainoa tarjolla ollut juomavesi tuli samasta hanasta hedelmämehujen kanssa, joten vesi paitsi haisi appelsiinilta myös lillui täynnä hedelmälihan palasia, ja kun asiasta mainitsi, toi keittiöhenkilökunta yhden lasillisen vettä köökin puolelta vähän pitkin hampain. Kasvisruokavaihtoehtoja oli myös aika yksipuolisesti. Kaikkiaan olin kuitenkin ihan älyttömän kiitollinen ja positiivisesti yllättynyt, koska olin tietysti pelännyt pahinta.

Pakko myös mainita, että oli tosi mukavaa, kun respasta sai hajustamattomia Dermosilin saippuoita, shampoita ja käsirasvaakin, kun vain mainitsi tarpeesta. (Huoneissahan saippuat ja shampoot nimittäin olivat hajustettuja.) Hotelliyöpyminen oli kokonaisuutena sen verran mukava kokemus, että saatan ehkä joskus toistekin vielä päätyä hotelliin majoittumaan, jos budjetti sallii ja tilanne niin vaatii. Kyllä hotellin sänky autossa nukkumisen voittaa - mutta ei ehkä ihan vedä vertoja telttailulle hyvällä paikalla.

Jätettyämme Flamingon taaksemme lähdimme kohti Suomenlinnaa. Syntyjään stadilainen toveri Naakkuli tuli mukaamme linnaseikkailulle näyttämään paikkoja. Vesibussiin oli ihan jäätävä jono - se lieneekin oletustilanne aurinkoisina heinäkuun viikonloppuina - mutta ei siinä lopulta kauhean kauaa tarvinnut seistä. Suomenlinnassa myös riitti polkuja, nurkkia, tunneleita ja sisäpihoja kierreltäväksi keskeisimpien turistireittien ulkopuolella, kunhan vain lähti seikkailemaan pois pääväylältä väentungoksesta. Linnoituksen laajuus teki vaikutuksen, vaikka olenkin lukenut ja nähnyt siitä paljon kuvamateriaalia.

Jännittävä kapea takapihakäytävä.

Tunnelit olivat hienoja! Vaikka ulkona oli milteipä helteistä, tunneleissa alkoi suorastaan paleltaa.

Erityisen innoissani olin kohteen kasveista ja linnuista. Rinteet olivat värikkäiden ketokukkien peitossa, ja vallit kukkivat keltaisenaan ukonpalkoa. Olin kuullut, että Suomenlinnassa pesineiden huuhkajien poikaset olisivat edelleen maisemissa, ja yritin tosissani etsiä niitä, vaikka keskellä kirkasta päivää ja ihmisvilinää todennäköisyys niiden havaitsemiseen olikin aika pieni. No, ei pöllöjä lopultakaan löytynyt, mutta niiden etsiminen toi kuitenkin hauskan lisäjännitysmomentin seikailuun.

Toki historiaharrastajana nautin hurjasti myös itse linnoitukseen tutustumisesta. On niin hassua, kun jokin paikka on kirjoista perinpohjaisen tuttu, mutta silti siellä ei ole tullut kertaakaan käytyä oikeasti. Tykkäsin erikoisesti tykeistä, ja otimme niiden päällä paljon poseerauskuvia, mutta yksikään ei liene siinä määrin esittelykelpoinen, että ilkeäisin julkaista, joten se niistä... Oli myös tosi jännää tajuta, että linnoituksessa asuu edelleen ihmisiä ihan vakituisesti.

Ketokukkaloistoa kelpasi ihastella.

Maisemat olivat kaikkiaan tosi kuvauksellisia.

Päädyimme ruokailemaan Ravintola Walhallaan, joka omien sanojensa mukaan on tasokas gourmet-ravintola. Ei se ole. En suosittele paikkaa yhtään kenellekään. Hirveät kiskukirhinnat, huono palvelu ja kaiken kaikkiaan töhnöinen tunnelma jättivät melko ikävän maun suuhun, vaikka ruoka olikin ihan syötävää. Voitteko kuvitella, että pitsan täytteen vaihtaminen toiseen olisi maksanut kolme euroa! Pieni vesipullo olisi maksanut saman verran, ja saadakseen niitä myytyä, henkilöstö vieläpä valehteli, ettei hanavesi olisi juomakelpoista. Saatoin olla vähän ilkeä, kun tämän jatkoksi sitten kysyin, pitääkö siitäkin maksaa vielä jotain, että saa suolapurkin pöytään.

Mereltä tuuli mukavasti - tervetullutta vilvoitusta näin paahteisena päivänä.

Ehkä kaikkein parasta seikkailussamme oli harhautua kolmestaan jonnekin vallien vähemmän kuljetuille nurkille.

Suomenlinnassa olisi voinut seikkailla vaikka koko päivän, mutta piti vielä jaksaa reissata illaksi takaisin Turkuun, joten jännittävimmät nurkat kierrettyämme ja aikamme linnoitussaarten kiehtovaa luontoa havainnoituamme palasimme vesibussin jonoon. Tästä visiitistä jäi oikein positiivinen olo, mutta tuumimme kyllä, että seuraavan Suomenlinnan-retken voisi ehkä tehdä vaikkapa syysmyöhällä, jolloin paikasta saisi varmasti vielä enemmän irti.

Päivän paras otos on kyllä tämä.

#100hetkeäluonnossa (75/100)

1.8.2017

Kuukausikollaasi 7/2017

Taas on aika kääntää kalenterin lehteä ja osallistua kuukausikollaasihaasteeseen. Heinäkuussa tapahtui niin paljon, etten millään saisi kaikesta edes pientä poimintaa mahdutettua tähän, joten napsin koosteeseen taas vain muutamia mukavia juttuja ja hauskoja kuvia matkan varrelta. Kuukauteen mahtui tosi paljon seikkailuja, puutarhahetkiä ja rentoa ajanviettoa ystävien kanssa. Helteistä ja ukkosistakaan ei ollut tänä vuonna huolta. Kaiken kaikkiaan oikein mainio heinäkuu!


Kesäretki Kylmäpihlajan majakkasaarelle | Ensimmäinen vierailuni isosiskon uudessa kodissa | Ensimmäinen vierailuni (joo-o) Suomenlinnassa | Luontoretkeilyllis-maakuntamatkailullinen seikkailu Poriin | Ropecon ja Discolarp | Parvekepuutarhan sisustusta | Tieteellistä saaristoseikkailua ja purjelaivoja | Avointen puutarhojen päivä | Öinen lintubongausretki

#kollaasihaaste @pienilintu

26.7.2017

Saaristoseikkailua ja vähän Seili-turismista avautumista

Seili kutsui jälleen - ja matkalla kohtasimme Tall Ships Racesiin osallistuvia purjelaivoja. Kävimme siis avustelemassa taas erään jatko-opiskelijan kenttätöissä merellä, mikä meinasi tuttuun tapaan yhden päivän veneretkeä Turusta Seiliin ja takaisin. Toveri Krotin pikkusisko oli juuri sopivasti meillä kyläilemässä, joten hänkin pääsi mukaan saaristoseikkailulle tekemään tiedettä.

Lähdimme jälleen yliopiston Busterilla matkaan suoraan Turusta. Juuri irtautuessamme Latokarin tukikohdasta näimme uljaan purjelaivan lipuvan kohti satamaa. Olin kuvitellut kaikkien kisa-alusten saapuneen Turkuun jo edellisenä iltana, mutta selkeästi paatteja oli vielä tulossa. Ihailimme mahtavaa alusta, mutta onnistuin ottamaan siitä vain huonoja kuvia kuomun alta.

Siinä se lipuu! Nimestä en ehtinyt ottaa selkoa.

Pian vastaan tuli toinenkin, hiukan pienempi mutta todella näyttävän värinen La Grace. Toljotimme niin innoissamme, että kuvat jäivät kokonaan ottamatta. Isojen purjealusten yllättävä kohtaaminen oli kyllä tunnelmaa nostattava aloitus päivän meriseikkailulle, ja olin iloinen, että ennätimme näkemään parin aluksen saapumisen Turkuun. Tietysti omanlaistaan tunnelmaa loi myös sade, joka Latokariin saapuessamme oli alkanut ensin tosi rankkana mutta tauonnut sitten hiljaisemmaksi tihutteluksi.

Matkalla ensimmäiselle pysähdyksellemme seurantamertoja Naantalin edustalta nostamaan sade taas voimistui ja vähän aallokkoakin oli. Kun suoritimme tutkimushommia pienelle lahdelmalle ankkuroituneina, saimme niskaamme ajoittain ihan kunnolla vettä. Siinä oleillessamme näimme myös parin hävittäjän ylilennon, ja vasta myöhemmin yhdistin, että Hawkit olivat tottakai liikkeellä Tall Ships Racesin avajaisseremonioiden takia.

Airistolla epävakaista.

Seiliin saapuessamme sade oli jo tauonnut, mutta pilvet näyttivät dramaattisilta. Meillä oli vähän hämminkiä rantautumisen kanssa, sillä emme oikeastaan tiedä vielä, mihin laituriin tutkijoiden on nykyään määrä mahduttaa veneensä, sillä vanha asemanlaituri on nyt Seilissä majoittuvien turistien käytössä ja postilaiturin pienvenepaikoista suuri osa päivävierailijoiden. Emme myöskään tiedä, millä laiturilla meidän olisi tarkoitus tehdä hommia, sillä nyt olimme vähän turistien tiellä penkomassa mutaisia mertojamme. No, ainakin ohikulkijat saivat nähdä liejutaskurapuja.

Seilissä oli hauskat valo-olosuhteet epävakaisen sään johdosta, mutten ehtinyt ottaa oikein edustavaa kuvaa aiheesta.

Olen ollut keväästä lähtien aikeissa kirjoittaa blogiini vähän enemmänkin avautumista Seilin matkailu-uudistuksen vaikutuksista opiskelijoiden ja ehkä muidenkin yliopistolaisten mahdollisuuksiin hyödyntää tutkimusasemaa, mutta en ole saanut aikaiseksi, sillä koko asia pännii minua niin armottomasti. Nytkään en oikeastaan haluaisi puhua pahemmin siitä, mutta ehkä jossain vaiheessa kannattaisi, joten avaudunpa nyt pikkasen alkajaisiksi. Katsotaan, josko kirjoittaisin joskus vielä kunnollisen postauksen aiheesta.

On tottakai hienoa, että Seilin saarelle on entistä helpompi tulla ja myös matkailijat voivat nykyään majoittua ja ruokailla siellä. Sekin on periaatteessa hyvä juttu, että yliopisto hyödyntää mahdollisuutensa varainhankintaan vuokraamalla tilojaan matkailuyrityksen käyttöön. Se ei kuitenkaan ole ollenkaan hyvä, että tämän myötä etenkin opiskelijoiden mahdollisuudet käyttää näitä tiloja niiden ensisijaiseen käyttötarkoitukseen romahtavat. Tämä kertoo paljon siitä, miten yliopistomme ylipäätään suhtautuu opetukseen ja opiskelijoihin.

Vähän lehmiä välikevennykseksi.

Nyt, kun kerran alkuun pääsin, on pakko sanoa vielä muutama sananen myös Seilin majoitustiloista, joita markkinoidaan turisteille aivan naurettavilla hinnoilla. En tietenkään tiedä, onko niitä talven aikana kunnostettu perusteellisesti, mutta ainakin päällisin puolin majoitusrakennukset näyttävät olevan ihan samassa tilassa kuin ennekin. Jos mitään suurempaa remonttia ei ole tehty, en kyllä maksaisi Seilin vanhoissa rakennuksissa majoittumisesta sellaista hintaa, mitä niistä nykyään pyydetään.

Fyyri-rakennuksen "allergiahuoneena" markkinoitava majoitustila oli taannoisen kokemukseni mukaan allergiahuone nimenomaan siinä merkityksessä, että siellä kärsi jatkuvasti allergiaoireista. Koko talon sisäilman laatu oli vähän niin ja näin, ja tietysti myös huoneen tekstiilit haisivat joltain parfyymiltä. No, tekstiilit nyt ainakin on toivottavasti vaihdettu liiketoimintaa varten, mutta lieneeköhän sisäilman tilanteelle tehty mitään? Allergiahuoneen status saattaa olla vähän kyseenalainen.

Lisää lehmiä.

Mutta nyt takaisin mukavampien asioiden pariin! Matkamme jatkui Seilistä Nauvoon, missä söimme päivän aterian. Oli meillä toki vähän haukattavaa mukana lounaaksi kenttätyön tiimellyksessä, mutta nälkä kurni jo tosissaan, kun saavutimme Nauvon. Kävimme testaamassa Pub Niskan uutta ravintolaa. Paikassa oli sama tunnelma kuin Turun ravintolassa, mutta valikoima oli hiukan suppeampi. Ruoka oli kuitenkin aivan yhtä maittavaa, ja suosittelenkin siis myös Nauvon Niskaa lämpimästi kaikille saaristossa liikuskeleville.

Nauvon vierasvenesatama oli aivan erikoisen kaunis tässä jännässä iltavalossa.

Sitten ajoimme vielä Airiston läpi takaisin Turkuun. Enää ei tullut lisää sadetta, ja meri oli melko rauhallinen, mutta toki laivaväylällä saatiin pomppia isojen alusten perämainingeissa. Iltaa myöten pilvet ja valo-olosuhteet kävivät aina vain kauniimmiksi, mutta vauhdeissa oli vaikeaa ottaa hyviä kuvia. Kun lähestyimme Turkua sain pari räpsyä, joista tunnelma kuitenkin välittyy.

Iltatunnelmaa!

Satuimme osumaan sataman edustalle juuri, kun Silja Linen Baltic Princess lähti matkaan, joten ohitimme sen lähietäisyydeltä. Valtaisat risteilijäalukset ovat mielestäni aina jotenkin pelottavia, mutta on hauskaa, kun matkustajat vilkuttavat ohi ajaville pikkupaateille laivan kannella.

Baltic Princess lähestyy.

Kun taivas oli niin nätti, otin myös tällaisen "Turku mereltä nähtynä" -kuvan. Siellä Viking Line odottaa vuoroaan.

Semmoinen päivä saaristossa tällä kertaa. Olen pahoillani, kun Seili-juttujani leimaa nykyään tällainen yleinen negatiivisuus matkailupalvelu-uudistuksen myötä, mutta siitä on vaikea vaietakaan. Ehkä voisin kuitenkin jättää asian ruotimisen pois näistä seikkailupostauksistani, jos jossain vaiheessa saisin julkaistua perinpohjaisen avautumiseni aiheesta. :D

#100hetkeäluonnossa (74/100)

PS. Olen menossa Ropeconiin, joten hei, skenekaverit, nähdään viikonloppuna! Palailen blogin ääreen taas jossain vaiheessa ensi viikolla.