8.12.2017

Parvekepuutarhan talvitunnelmia

Tänä syksynä päätimme olla kunnollisia ja siivota parvekepuutarhan täysin tyhjäksi menneen kesän kasveista, möyhätä mullat, pestä lattian ja siistiä tilan muutenkin asialliseen kuntoon talven ajaksi. Viime syksynähän meiltä jäi joitain kasvustonrippeitä partsille homehtumaan, ja keväällä oli sitten yhtä riemua yrittää raivata tilaa istutuskelpoiseksi, kun ensin piti taistella homeviidakon läpi.

No, oikeastaan koko parvekepuutarhan syyssiivouksen suorittikin lopulta toveri Krotti yksinään, koska minä olin kiireinen muiden asioiden parissa. Kaunista jälkeä tuli. Parvekelaatikoissa laseja vasten on jälleen kanerva- ja havuasetelma, samoin seinän vieressä ikkunan alla. Joka puolella on lyhtyjä, joissa poltamme kynttilöitä iltaisin.

Eräänä marraskuisena päivänä paistoi aurinko ja sain otettua kuvia parvekkeelta.

Me molemmat tykkäämme enemmän kellokanervista kuin tavallisista. Niiden kaveriksi laitoimme marjakanervaa.

Tänä vuonna hankimme asetelmiin myös hiukan lamosalalia.

Perennat talvehtivat alahyllyllä multasäkkien ja ruukkupinojen takana piilossa.

Pöydällä on lautanen, jonka päällä voi polttaa kynttilöitä.

Lyhtyjä ei voi koskaan olla liikaa.

Näin on hyvä nyt. Mylläys jatkuu taas keväällä.

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

Muokattu 9.12.17: Korjattu kuvatekstit marjakanervan ja lamosalalin osalta.

5.12.2017

Haahuilua harmaassa Kolkassa

Tykkään siitä, miten väritöntä ja hiljaista luonnossa on tähän aikaan vuodesta. Se tekee olon tyyneksi ja levolliseksi. On helppo keskittyä, kun ympärillä tapahtuu niin vähän. Menneen marraskuun aikana en valitettavasti kuitenkaan ehtinyt pahemmin maastoon fiilistemään, sillä sairastelut torppasivat suurimman osa retkisuunnitelmista. Onneksi kohdalleni osui sentään harvinaisen monta poutaista päivää, joina sain kammettua itseni ulos lähimetsään laahustamaan.

Yhtenä päivänä sisuunnuin ja päätin hengitysvaikeuksista huolimatta suunnata jonnekin muualle laahustamaan, joten käänsin nokan kohti Ruissaloa. Sain retkiseurakseni toverit Pöllen ja Mölysammakon. Valitsimme kohteeksemme jälleen Saaronniemen. Sää oli kolkko, tuulinen ja harmaa, mutta eipähän ainakaan tullut vettä. Maassa oli vielä hienoisesti luntakin edeltävän päivän lumisateen jäljiltä.



Meillä oli käytettävissämme muutama tunti tehokasta retkeilyaikaa keskellä arkipäivää, mutta minun rajoitteisen etenemistahtini vuoksi emme suunnitelleet tekevämme muuta kuin kierroksen Kolkannokan ympäri ja sen jälkeen piipahduksen rantatiellä. Liikekannalle lähteneet hiiripöllöt ja viimepäivinä Ruissalosta kuuluneet valkoselkätikkahavainnot lisäsivät jännitystä päivään - jospa vaikka onnistuisimme kohtaamaan näitä hienoja otuksia.

Kolkan vanhoissa puissa naputteli kuitenkin vain yhdenlaisia tikkoja, palokärkiä. Niitä oli kyllä oikein ilahduttavaa havainnoida. Joka kerta, kun näen palokärjen läheltä, hämmästyn uudestaan sen valtavaa kokoa. Todella uljas lintu. Pöllöjä ei myöskään näkynyt, mutta eipä se mitään. Marraskuinen lintumaailma tarjosi muutenkin ihan mukavasti havainnoitavaa. Merellä riitti koskeloita ja telkkiä kiikaroitavaksi, ja rannan puissa pyöri kymmenittäin urpiaisia.



Kuljeskelimme hiljaksiin pitkin rantaviivaa kapeana merelle työntyvän niemen kärjessä ja kuuntelimme aaltojen rauhallista loisketta. Meri ja taivas olivat täsmälleen yhtä harmaat, mutta horisontissa näkyi aivan pieni pilkahdus auringosta. Lumisesta rantakivikosta löytyi nuupahtanut punainen ruusu. Sen tarina voisi olla mielenkiintoinen.





Märällä hiekalla kävellessäni huomasin vanhojen talvikenkieni hörppäävän vettä sisään suoraan keskeltä pohjaa. Tarkemmin tarkasteltuna molempien kenkien pohjat osoittautuivat hapertuneen halki niin, että vesi pääsi nousemaan reiän kautta kengän sisälle. Taitaa siis olla aika suunnata jälleen kenkäostoksille. Harmittaa, kun rahallakaan ei tunnu nykyään saavan jalkineita, joiden käyttöikä olisi edes kohtuulliset viisi vuotta. Nämäkin olivat Italiassa valmistetut ja arvoltaan reippaasti yli sadan euron, joten odotin niiltä vähän parempaa laatua.



Kuljettuamme kierroksen Kolkannokassa jatkoimme vielä rantatielle katsastamaan ruokintapaikan lintutilannetta. Tali- ja sinitiaisia oli runsaasti, mutta mitään erikoisempaa ei näkynyt. Rantalepikossa hyöri lisää urpiaisia, joiden menoa oli ilo katsella. Kauaa emme kuitenkaan voineet viipyillä, sillä velvollisuudet kutsuivat ja oli aika suunnata takaisin kaupunkiin. Retken jälkeen olin taas melkoisen poikki mutta kuitenkin tosi iloinen, että jaksoin vaivautua yskästä huolimatta liikkeelle.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

2.12.2017

Kuukausikollaasi 11/2017

Mitä oikeastaan tein koko marraskuun? Sitä aloin pohtia, kun selailin valokuvakansioitani, enkä meinannut ensin löytää paljon mitään käyttökelpoista kuukausikollaasia varten. Sitten muistin: olen sairastellut. Kuun alussa sain syysflunssan, joka ei sitten meinannutkaan millään mennä ohi. Astma paheni taas, poskiontelot tulehtuivat ja kohta niiden jälkeen myös silmät. Kortisonia ja antibiootteja tarvittiin. Tästä huolimatta muistelen marraskuuta jostain syystä ihan mukavana. Tulipahan ainakin lepäiltyä oikein pitkän kaavan kautta.


Menneen marraskuuni olennaisuuksia: talvikuntoon siivottu ja koristeltu parvekepuutarha istutuksineen, kekrijuhlat herkkuineen, rauhallinen ja harmaa retkipäivä Ruissalossa sekä tietysti kynttilä, kukkaset ja kuuma juoma sohvapöydällä, koska oikeastaan suurimman osan kuusta taisin istua sohvalla viltin alla yskimässä.

#kuukausikollaasi #kollaasihaaste

25.11.2017

Salamajärven kansallispuisto lokakuisen minivaelluksen kohteena

Nyt ajattelin kirjoittaa vähän lisää sekalaisia ajatuksia lyhyeksi jääneestä vaelluksestamme Salamajärvellä. Ensimmäisessä reissupostauksessani kerroinkin jo päällimmäiset fiilikseni retkeltä, mutta lupailin palata asiaan. Tällä kertaa käyn läpi ajankohta- ja kohdevalintaa sekä Salamajärven ominaisuuksia vaelluksen kannalta.

Salamajärven kansallispuisto
Pyydyskosken kodalla sateisena aamuna.


Ajankohta


Kun päätimme raivata kalentereistamme tilaa viikon mittaiselle vaellukselle ja huomasimme, että ensimmäinen sopiva hetki tulisi vasta lokakuun alussa, tuntui ensin vähän pelottavalta alkaa suunnitella reissua Keski-Suomen korkeudelle siihen aikaan, sillä joinain vuosina talvi on jo hyvinkin kolkutellut ovella silloin. Öisin saattaisi siis olla majoittumisvarusteidemme kannalta vähän liikaa pakkasta. Pitkokset ja kivikot voisivat olla päivisinkin jäästä liukkaita.

Päätimme kuitenkin lyödä ajankohdan lukkoon ja toivoa parasta. No, tänä vuonna olosuhteiden ennustaminen vuodenajan perusteella on ollut harvinaisen epätäsmällistä. Siinä missä mennyt kesä jäi mieleen viileänä ja harmaana, vaikutti syksy puolestaan pitkälle lämpimältä ja poutaiselta. Samalla tavalla kuin toukokuussa tuntui vielä pitkälti huhtikuiselta ja kesäkuussa toukokuiselta, oli syyskuussa vielä melkoisen elokuista, ja varsinainen ydinsyksy tuntui lähtevän vauhtiin vasta lokakuun puolella.

Niinpä lokakuun alussa Salamajärvellä elettiin vielä oikein mukavasti ruska-aikaa, yölämpötila ei laskenut nollan alapuolelle ja kaikki sade tuli alas vetenä. Lyhyt aurinkoinen hetki herätti vielä muurahaiset vipeltämään, muutaman hyttysen lentoon ja yhden ampiaisenkin pörräilemään. Hyvä tuuri, ettenkö sanoisi. Olisi ollut mälsää jättää vaellus tekemättä vain siksi, että yöt olisivat ehtineet lokakuun alkuun mennessä käydä jo liian kylmiksi.

Hirvaan kierros
Aurinkoinen hetki Matkusjoen rannassa.

Kohdevalinta


Salamajärven kansallispuisto oli eräänlainen kompromissiratkaisu, kun totesimme, ettemme halua törsätä niukkoja vapaapäiviä matkustamiseen, joten emme voisi reissata Lappiin asti. Niinpä lähdimme hakemaan vaellukseen soveltuvaa, syrjäistä ja rauhallista kohdetta yhden ajopäivän etäisyydeltä Turusta. Salamajärvi näytti ehdottomasti parhaalta vaihtoehdolta.

Salamajärvellä pääsikin oikein mukavasti erämaavaelluksen tunnelmaan, vaikka itse kansallispuisto onkin Pohjois-Suomen erämaa-alueisiin verrattuna pikkuinen pläntti. Merkittävin ero Lapin-vaelluksiin nähden kehkeytyi maaston muodoista, sillä Keski-Suomen vedenjakaja-alueella on hyvin tasaista. Kävely oli leppoisaa, kun mäet olivat harvassa. Toisaalta näköalapaikkoja, joista olisi päässyt ihailemaan avarampaa maisemaa, ei tullut vastaan.

Hirvaan kierros
Avaria näköaloja tarjosivat lähinnä järvenrannat ja suoaukiot.

Tasamaalla etenemisen olisi voinut olettaa olevan myös nopeampaa, mutta yllättäen se olikin huomattavan hidasta. Metsäisillä osuuksilla polku kulki suurimmilta osin aikamoisessa kivikossa, jossa ei uskaltanut pitää kovaa vauhtia yllä, ettei sattuisi tapaturmia. Suo-osuuksilla puolestaan hiihdettiin puista pudonneiden lehtien muodostaman paksun, limaisen kerroksen peittämillä pitkospuilla varsinaista etanavauhtia.

Näin ollen vuorokauden valoisa aika ei riittänyt järin pitkiin etappeihin. Jos olisi herännyt jo aamuhämärällä ja hoitanut itsensä matkaan hurjan tehokkaasti, olisi ehkä saattanut ennättää patikoida 15 kilometriä ennen pimeän tuloa. Me emme toimineet näin, joten kymmenen kilometriä päivässä oli maksimi. Kesäkeleillä joku tasapainoltaan vakaampi retkeilijä huitaisisi Hirvaan kierroksen varmasti ihan muutamassa päivässä, jos nyt ei sattuisi olemaan erikoisen kiinnostunut luonnon havainnoimisesta.

Hirvaan kierros
Polkujen kivisyys oli keskimäärin tätä luokkaa.

Luonto


Salamajärven seudun luonto tarjosi oikein mukiinmenevät puitteet vaellukselle. Vaikka pohjoisessa olenkin usein päätynyt hyppimään laajoihinkin rakkakivikoihin, olivat Salamajärven kivikot niihinkin verrattuna hienoja. Samaten kansallispuiston suot vetivät vertoja Lapin laajoille suoalueille. Ruska oli myös kerrassaan kaunista, ja etenkin Ison Koirakankaan vanhassa metsässä hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa. Ikihonkien valtava koko ja lukumäärä oli jotain aivan uskomatonta. Mättäät olivat punaisenaan puolukoita.

Itse kansallispuiston sisällä risteilee polkuja ja pitkosreittejä vain suhteellisen vähän, eikä varsinaisten reittien ulkopuolella näytä ainakaan kartan perusteella olevan kovin mielekästä pahemmin seikkailla, sillä maasto on pitkälti vaikeakulkuista suota ja kivikkoa. Pidempää vaellusta varten on siis poistuttava suojelualueen ulkopuolelle. Valitsimme vaelluksemme rungoksi Hirvaan kierroksen, sillä reitin varrella on sopivin välimatkoin oikein houkuttelevan oloisia leiripaikkoja.

Isompi kivikko, jonka yli piti myös taiteilla.

Suuri osa kansallispuiston ulkopuolella sijaitsevista laavuista ja autiotuvista kierroksen varrella on rakennettu pienempien suojelualueiden tuntumaan, mikä lupailee, ettei retkeilijän tarvitse leiripaikallaan katsella pelkkää avohakkuuta tai turpeenottoon valjastettua suota. Ehdimme patikoida suojelemattomalla alueella kansallispuiston koillisnurkalta vain Nielujärven kylkeen saakka, joten en osaa kertoa paljoakaan siitä, minkälaisia maastoja matkan varrelle osuu, mutta ainakaan sillä etapilla ei tullut vastaan mitään kovin ankeaa.

Ojitetut suot kasvoivat nuorta, istutettua metsää, joka oli ihan helppoa kuljettavaa, mutta suo-ojien yli oli vain harvoissa tapauksissa rakennettu pitkoksia. Useimmiten sillan virkaa toimitti kasa ojan päälle kaadettuja kapeita puita, jolloin huonotasapainoisena kumisaapastelijana päädyin kahlaamaan. Harvoin ojan pohjalla oli kuitenkaan edes vettä, yleensä vain turpeensekaista kuravelliä (joka muuten vaikutti huvittavissa määrin ulosteelta), ja kaikki vetisemmät tapaukset olivat sen verran kapeita, että pystyin loikkaamaan yli.

Jonkin matkaa käveltiin myös pienen peltoaukion reunaa, mikä oli toveri Krotin mielestä tylsää, mutta minä oikeastaan tykkäsin siitä, sillä loputtoman tuntuisen pitkospuilla taiteilun jälkeen pellonreunassa pääsi viimein harppomaan eteenpäin oikein reippaasti - selkä sai taas liikkua rennosti ja epämukavan tasapainoilun aiheuttamat kiputilat helpottivat.

Hirvaan kierros
Kansallispuiston ulkopuolella sijaitseva Nielujärven laavu.

Tauko- ja leiriytymispaikat


Kulkumme varrelle osuneet taukopaikat olivat oikein miellyttäviä. Ehdimme käydä vain Koirasalmen ja Pyydyskosken kotalaavuilla, Talviahon tulentekopaikalla ja Nielujärven laavulla, mutta nämä kaikki sijatsivat tosi kivoilla paikoilla, olivat siistejä ja hyvin käyttäkelpoisia. Pyydyskoski, Koirasalmi ja Talviaho ovat kansallispuiston sisällä, mutta Nielujärvi on suojelemattomalla alueella, eikä laavu ole Metsähallituksen ylläpitämä.

Pyydyskosken kota tarjosi ihan mukavat puitteet yöpymiseen. Koirajoki virtaa lähellä, ja sieltä sai hyvin täydennettyä vesivarastoja. Vaikka vesi oli epäilyttävän keltaista, se maistui oikeasti ihan hävyttömän hyvältä! Huussi löytyi kivasti puuliiterin yhteydessä, ja koska pimeällä yksin huussiin meneminen on tunnetusti ikävää, arvostimme kovasti pientä eteistä, jossa toinen saattoi aina vuorollaan odottaa sateen suojassa toisen käyttäessä huussia.

Salamajärven kansallispuisto
Koirajoen vesi oli tasan näin epäilyttävän väristä.

Koirasalmen kota puolestaan sijaitsee luontokeskuksen ja parkkipaikan tuntumassa leirintäalueella, jolla majoittuminen on maksullista, joten varmaankin myös kotaan yöksi jääminen olisi. Paikka on vähän mälsä - kota sijaitsee ihan tien ja parkkipaikan tuntumassa satunnaisia mäntyjä kasvavalla sorakentällä - mutta järvimaisema on kaunis. Polttopuuvarasto oli ilahduttavan täyteen lastattu ja huussi ihan käyttökelpoinen, joskin aika hajuinen.

Salamajärvellä kodat eivät tosiaan ole kokonaisia kotia, vaan yhdeltä seinältä avoimia kotalaavuja, joten tuulensuojaa ne tarjoavat vain osittain, mutta toisaalta niissä nukkuessa tuntee enemmän olevansa ulkona. Kotalaavujen rakenteessa näytti tosin olevan pieni ongelma savun poistumisen kanssa - avoimelta seinältä sisään puhaltava tuuli ohjasi savun kodan takaseinustalle, eikä se noussutkaan ulos katossa olevasta reiästä. Tuulen suunnasta ja voimakkuudesta riippuu, onko tulenteko mielekästä.

Salamajärven kansallispuisto
Kotalaavussa yöpyessä näki kivasti taivaan kodan katossa olevasta savunpoistoaukosta.

Talviahon tulipaikalla
oli mukavaa pitää lounastaukoa, kun polttopuukatokseen mahtui juuri sopivasti istumaan suojaan kaatosateelta. Aivan vieressä solisee Koirajoen kaunis virtapaikka, jonka alapuolella on kiva suvanto, kesäisin varmasti mukava pulahduspaikka. Ympäröivä metsä on vanhaa ja puut aivan valtavia. Vähemmän sateisella säällä ja ehkäpä ennemminkin ilta-aikaan siellä olisi varmasti todella mahtavaa istuskella nuotion ääressä.

Suosikkini kaikista oli Nielujärven laavu, joka oli ihanan siisti ja jotenkin kotoisa. Suoraan laavulta näkyi Matkusjoelle, ja vaikka laavun takana alkava metsä olikin hiukan risukkoiseksi harvennettua, se ei suuremmin haitannut, kun jokimaisema oli niin kaunis. Joen yli pääsee todella vaikuttavaa ja vähän pelottavaakin riippusiltarakennelmaa pitkin. Huussi oli hyvin toteutettu ja siedettävän siisti. Puuvajasta löytyi niin mainio saha, että sahailin halkoja ihan hulluna pelkästä sahaamisen riemusta.

Hirvaan kierros
Saha, johon rakastuin.

Salamajärvi osoittautui kaikkiaan oikein osuvaksi kohdevalinnaksi. Suosittelen! Itsekin palaan niihin maisemiin varmasti vielä joskus takaisin ja miksipä en vaikka samojen vaellussuunnitelmien kanssa, jos aikaikkuna ei mahdollista pohjoiseen asti reissaamista. Olen iloinen, että tulimme tutustuneeksi kohteeseen.

Tässä vielä linkki takaisin edelliseen vaelluspostaukseeni.

22.11.2017

Kuusistossa muuttolintuja hyvästelemässä

Teijon-retkeämme seuraavana päivänä päätimme tehdä jotain vähän erilaista. Koska en selkeästikään ollut vielä patikointikunnossa, ajattelimme ottaa vähän rauhallisemmin, hengata lintutornilla ja istuskella iltanuotiolla. Suuntasimme siis iltapuolella päivää Kuusistoon. Sääennuste uhkaili sateella, mutta ajattelimme lähteä kokeilemaan onneamme. Toverit Pölle ja Mölysammakko tarttuivat mukaan. Kun saavuimme kohteeseen, sää oli vielä oikein kaunis, puolipilvinen ja kevyen tuulinen, mutta pilvet olivat kyllä synkän näköisiä.

Näkymä lintutornilta lahdelle.

Kuusistonlahden eteläisellä tornilla oli meitä ennen jo pari tyyppiä kaukoputkineen. Yleensä minusta on ihan mukavaa, kun torneilla on muitakin, mutta tällä kertaa kohtaaminen oli kyllä niin tyrmistyttävä, että täytyy vähän räntätä. Heti alkuun, kun kysäisin tyypeiltä, mitä on näkynyt, vanhempi ukkeli alkoi valittaa minulle siitä, ettei pitäisi kysellä vaan katsoa itse - ihan kuin hän olisi luullut meidän oikeasti tuoneen itsemme ja optiikkamme tornille ilman, että aikoisimme oikeastaan katsoa lintuja ollenkaan.

No, toinen kaveri lähti aika pian, mutta sitä huonokäytöksistä ukkelia jouduimmekin sitten sietämään miltei koko tornillaoloaikamme - ja sietämistä siinä todellakin riitti. Hänen mielestään kaikki meissä oli paheksuttavaa ja hän katsoi asiakseen paasata siitä meille. Tyypin asenne oli selkeästi "nykyajan nuoriso ei osaa mitään, suhtautuu kaikkeen väärin, ei tiedä mitään ja haluaa tahallaan aiheuttaa haittaa koko maailmalle" plus "naiset eivät voi tietää tai osata mitään" eli oikeastaan meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Niin sanottu keskustelu oli yksipuolista paheksuntaa ja pätemistä.

Ironisinta oli, kun ukkeli valitti, ettemme me nuoret bongarit - koska sellaisiksi hän meidät oletti bongausvitsiemme vuoksi - osaa ollenkaan nauttia luontokokemuksista, kun pilaamme ne vain laskemalla pinnoja. Siinä samalla hän itse kuitenkin hyvää vauhtia pilasi meidän luontokemustamme huonolla käytöksellään! Selkeästi hänen mielestään oli vain yksi oikea tapa kokea luonto, ja se oli hänen tapansa, eikä häntä kiinnostanut kuunnella toisten näkökulmia, koska hän oli jo päättänyt kaikkien muiden olevan joka tapauksessa eri mieltä ja siten väärässä.

Hiukan muhkeita pilviä.

Tämä oli taas niitä tilanteita, joiden päätteeksi ei voinut kuin ihmetellä, miksi oikeastaan jaksoi itse vaivautua pysymään asiallisella ja letkeällä linjalla, kun toisen käytöstavat ja huumorintaju olivat selvästi jääneet kelkasta joskus 50 vuotta sitten. Mahtaa moisen asenteen kanssa eläminen olla kurjaa, kun koko ajan vain täytyy paheksua kaikkea. Pystyyköhän siinä edes keskittymään nauttimaan niistä luontokokemuksista, kun pää on niin täynnä yleistä negatiivisuutta koko muuta maailmaa kohtaan?

No mutta nyt, kun ränttäämiset on räntätty, siirryttäköön itse asiaan. Paheksujasedän läsnäolosta huolimatta onnistuimme havaitsemaan vaikka mitä hienoa, ja hänen lähdettyään pystyimme viimein myös fiilistelemään kaunista iltaa ja viimeisiä hetkiä muuttolintujen tarkkailun parissa ilman, että kaikkea mitä sanomme tai teemme voidaan käyttää meitä vastaan. Kylläpä tunnelma muuttui seesteiseksi, kun ukkeli häipyi tornilta.

Kuusistonlahdella oli aivan hurjasti lepäileviä muuttajia. Töyhtöhyyppäparvi oli satapäinen ja piti ihanaa mekkalaa rantalietteillä. Pieni joukko kurkia kuljeskeli vastarannalla. Jokunen joutsen ja pari alliakin uiskenteli lahdella. Sähkölangoilla keikkui kottaraisia ja rastaita. Hanhiakin oli, mutta ne lepäilivät kauempana, oikeastaan Piikkiönlahden puolella jo, joten niistä ei oikein ottanut selvää meidän varustuksellamme.

Toveri Krotti, joka ei kaiken aikaa tuijottanut röörin läpi lahdelle päin, huomasi kaksi metsäkaurista, jotka kävelivät käytännössä katsoen suoraan tornin alle. Ne toki säikähtivät havaitessaan meidät ja lähtivät lipettiin, enkä ehtinyt saada niistä muuta kuvaa kuin pensaikkoon katoavan takapuolen, mutta kohtaaminen oli todella ilahduttava. Kauriit ovat niin hienoja eläimiä!

Maisemaa Kuusiston linnanraunioiden rannasta.

Liki parinsadan yksilön kurkiaura saapui lahden ylle ottamaan korkeutta pitkäksi aikaa ja lähti sitten matkalentoon etelään päin. Pian niiden mentyä nousivat lepäilemässä olleet kurjetkin siivilleen ja lähtivät samaan suuntaan. Niiden menoa oli haikeaa katsella. Muita matkaatekeviä parvia ei nähty, mutta varsinainen show alkoikin vasta hämärän tultua, kun olimme jo siirtyneet linnanraunioiden puolelle.

Kokkaillessamme nuotiopaikalla päivällistä aloimme kuulla hanhien kaakatusta. Riensin rantaviivaan katsomaan ja näin tummuvaa taivasta vasten pienen parven kirjohanhia lennossa. Pian parvia alkoi kuitenkin ilmestyä taivaalle lisää, muodostaen aina vain jatkuvia ketjuja horisonttiin. Ne menivät kuitenkin niin kaukana ja valo alkoi olla jo niin vähissä, ettei lajeista saati yksilömääristä päässyt enää kartalle. Ainoa, mitä lopulta havaitsimme, oli valtaisa kaakatus, joka tuntui yltyvän ja yltyvän. Niinpä emme edes yrittäneet tihrustella niiden suuntaan, vaan istuimme vain nuotion ääressä ja kuuntelimme.

Ilta pimeni nopeasti, ilma viileni, mutta onneksi nuotio lämmitti ja valaisi. Kokkailimme jälleen niitä käyttämättä jääneitä vaelluruokiamme pois homehtumasta. Tällä kertaa oli vuorossa pannupitsojen paistaminen retkikeittimellä. Taikina tehdään valmiiksi kotona kootusta jauhosekoituksesta ja vedestä ja levitetään leivinpaperilla peitetylle paistinpannulle. Kuivatut täytteet liotetaan ja asetellaan taikinan päälle. Pitsa paistetaan ensin kypsäksi pohjapuolelta, sitten se vielä käännetään leivinpapereiden avulla ympäri, paistetaan hetki lisää, ja sitten onkin valmista. Hyvin onnistui ja maistui mahtavalta!

Kun ruokailumme oli jo loppusuoralla, alkoi ripsiä sadetta. Yritimme kasata kamamme nopeasti ja palata vikkelästi autolle, mutta hiukan siinä ehti kyllä kastua, sillä sade voimistui nopeasti aikamoiseksi ryöpyksi. No, ainakaan ei tarvinut jäädä sammuttamaan nuotionrippeitä itse, kun sade hoiti sen puolestamme. Tämä muuttavien hanhien huutojen täyttämä ilta oli kyllä harvinaisen sykähdyttävä. Alkoi todella tuntua, että syksy on ohi ja talvi kolkuttelee ovella.

Lopuksi tunnelmallinen nuotiokuva.

Tämän postauksen myötä saan #100hetkeäluonnossa-blogihaasteen täyteen. Oikeastaan iltaan sisältyi määritelmällisesti kaksikin hetkeä, sillä hengasimme pidempään molemmissa paikoissa, mutta jäljellä on enää yksi numero, se viimeinen.

#100hetkeäluonnossa (100/100)

19.11.2017

Havaintoja blogini evoluutiosta

Selasin hiljattain vanhoja postauksiani ja huomasin siinä ohessa tosi konkreettisesti, miten paljon blogini on tässä vuosien kuluessa muuttunut.

Kahden ensimmäisen vuoden aikana julkaisin vain muutaman kerran kuukaudessa (lukuun ottamatta sitä yhtä pitkää talvitaukoa, joka kesti miltei puoli vuotta ja jonka aikana en postannut yhtään mitään), mutta suunnilleen viime vuoden toukokuusta lähtien olen postannut vähintään pari kertaa viikossa, usein paljon tiheämminkin. Toistaiseksi blogihistoriani aktiivisin kuukausi on ollut kuluvan vuoden huhtikuu, jolloin julkaisin kaikkiaan 21 postausta. Se on enemmän kuin koko ensimmäisen bloggausvuoteni aikana yhteensä.

Alussa kirjoitin tosi satunnaisesti ihan mistä sattuu. Sitten, suunnilleen samaan aikaan, kun aloin muutenkin blogata aktiivisemmin ja säännöllisemmin, muuttui myös sisällön linja paljon systemaattisemmaksi. Kirjoitan toki edelleenkin ihan mitä sattuu, mutta nykyään sentään tiedän jo etukäteen, mitä aion milloinkin kirjoittaa.

Tämä pari vuotta sitten Seilissä ottamani kuva on ehkä ollut blogini bannerina kaikista pisimpään.

Niin ikään edelliskeväänä sain käyttööni nykyisen kamerani (Canon PowerShot SX230 HS). Vaikka olenkin aina ollut kova räpsimään kuvia oli kuvauskaluston taso sitten minkälainen tahansa, vaikutti tämä parannus kuvausintooni merkittävästi ja sitä myötä myös blogin kuvasisältöön. Kyllähän minä edelleenkin satunnaisesti postaan kännykkäkuvia, sillä en tosiaankaan kulje aina kamera taskussa, mutta kuitenkin enimmäkseen käytössäni on nyt paljon aiempaa enemmän ja parempia kuvia.

Sekin tapahtui viime vuoden keväällä, kun pikkuhiljaa aloin työstää yhä useampia postauksiani pidempään kuin vain yhden naputteluistunnon ajan. Teen edelleenkin kohtuullisen ison osan postauksistani kertaheitolla valmiiksi - kuvat sisään, noin vartti naputtelua, pikainen oikoluku ja sitten ulos - mutta kuitenkin aika monia julkaisuja työstän nykyään useana eri päivänä. Saatan kirjoittaa hetken ja jättää jutun hautumaan, lisätä kuvat seuraavana päivänä, jättää taas hautumaan ja vasta viikkoa myöhemmin oikolukea ja julkaista.

Niihin aikoihin, kun bloggaustyylini muutenkin muuttui, muokkasin myös viimeisintä kertaa blogin ulkoasua uusiksi ihan tosissani. Sen jälkeenkin olen toki naputellut koodia aika paljon ja naputtelen varmasti jatkossakin, mutta nykyisenlaisen taustakuvan ja värimaailman keksin silloin. Nykyiseen yleisilmeiseen olen sen verran tyytyväinen, etten ehkä ihan lähiaikoina laita sitä uusiksi, mutta banneria tykkään vaihtaa aina välillä.

Sininen maisema Airistolta oli bannerina myös aika kauan, mutta sai väistyä, kun muutin blogin värimaailmaa.

Suunnilleen samaan aikaan alkoivat lukijamääränikin hiljalleen kasvaa. Sitä en yhtään ihmettele. Aiemmin blogini saattoi tuottaa iloa lähinnä vain satunnaisille tiedonhakijoille ja tietysti tutuille, joita luonnollisesti jaksaa aina kiinnostaa, vaikka kirjoittaisin mitä, mutta nykyään tämä on oikeastaan jo sellainen blogi, jota saattaisin itsekin ryhtyä seuraamaan, vaikken edes tuntisi kirjoittajaa henkilökohtaisesti.

Blogini on siis nyt ollut noin puolentoista vuoden ajan sitä, mitä se nykyisellään on.

Hassua tässä on se, etten missään vaiheessa tehnyt mitään tietoista päätöstä alkaa panostaa blogiini aiempaa enemmän tai tehdä tästä jotain oikeasti järkevää vanhan kunnon häröpalloilun sijaan. Ehkä, jos olisin jotenkin suunnitellut tämän muutoksen, olisin saattanut perustaa kokonaan uuden, jo lähtökohtaisesti tyyliltään paljon ryhdikkäämmän blogin, mutta nyt, kun se vain tapahtui, en ole oikeastaan pahemmin edes ajatellut asiaa.

Varmaankin sillä lienee osuutensa asiaan, että vielä vuonna 2014 olin aika hiljattain romahtanut ihmisraunio, jota oltiin vasta vähän aikaa sitten alettu uudelleenrakentaa, mutta pari vuotta myöhemmin olin jo ehtinyt saavuttaa jonkinlaisen vakaan olemassaolon tason.

Jossain välissä kokeilin banneriin maisemakuvaa Virosta, mutta tätä en muistaakseni pitänyt kovin kauaa.

Tuntui kyllä tosi nostalgiselta lukea omia vanhoja postauksia ja fiilistellä niiden tunnelmaa. Meininki oli ajoittain melkoisen hapokasta, mutta se oli sitä silloin. Tämä on tätä nyt. "Vartti per postaus" oli lupaukseni, kun lähdin pitämään blogia. Nykyään se on enemmänkin "vartti kerrallaan" tai jotain sen suuntaista. Tekeminen ei ole enää lainkaan niin spontaania kuin joskus, mutta toivottavasti en ole kuitenkaan muuttunut liian huolelliseksi, koska sitä en halua.

Viime aikoina olen kyllä myös vähän pohtinut niinkin radikaalia temppua kuin blogin nimen vaihtamista, sillä kaikki muukin on muuttunut tässä vuosien myötä niin paljon.

Tavallaan olisi vähän sääli vaihtaa otsikkoa, kun tämä nykyinen on niin miellyttävän tolkuton, etten varmasti keskisi mitään hauskempaa, vaikka yrittäisinkin. Toisaalta se voisi olla ihan hyväkin temppu, sillä tolkullisempi nimi saattaisi tehdä blogista helpommin lähestyttävän. Sivun osoitetta en välttämättä kuitenkaan jaksaisi ihan heti lähteä vaihtamaan, joten tämä nykyinen Viikarivartti pysyisi kuitenkin sillä tasolla ainakin mukana.

Nykyisen bannerini ensimmäinen versio näytti tältä.

Sitäkin olen miettinyt, josko vaihtaisin epämääräisen Blogger-nimimerkkini vähemmän epämääräiseen taiteilijanimeeni, mutta ehkä annan nyt tämänkin ajatuksen hautua vielä vähän aikaa. Viihdyn kuitenkin toistaiseksi ihan hyvin toveri Varpuslintuna. On mukavaa olla anonyymisti joku pieni tirpunen vaan. Sitä paitsi kaikki kaverinikin tunnetaan täällä ties minkälaisilla kauheilla lempinimillä.

Mitään isoja muutoksia en kyllä ole ihan heti tekemässä, mutta pyörittelen asiaa mielessäni. Pitäisi saada jokin nerokas idea, koska en tosiaan halua blogini nimeksi mitään aivan tavanomaista. Muutoksessa olisi järkeä, jos nimi kuvaisi paremmin sisältöä, mutta parhaiten sen homman hoitaisi oma nimeni, koska minustahan tämä kaikki loppujen lopuksi kertoo.

Kattotaa ny et kui täs ollenkaa käy.

Oletteko pohtineet oman bloginne ja bloggaamistyylinne muuttumista?

16.11.2017

Ruskaretkeilyä Teijossa plus pieni peurakolari

Kun syksyn vaellusreissumme jäikin vilustumiseni vuoksi lyhyeksi, lähdimme virittelemään jatkoideoita. Parin yön yli lepäiltyäni en tuntenut itseäni enää mitenkään kuolemansairaaksi, joten ei houkutellut jäädä kotiin möllöttämään, kun kerran Krottikin oli jo anonut lomapäiviä koko viikoksi ja minä nollannut kalenterini opiskeluhommista. Niinpä päätimme toteuttaa pari erilaista päiväretkeä, jotka olisivat sen verran kevyitä, että jaksaisin, vaikka astmatulehdus ja flunssa olivat edelleen läsnä jossain taustalla.

Ensin suuntasimme patikoimaan Teijon kansallispuistoon. Koska lähdimme liikkeelle suhteellisen ajoissa, ajattelimme saavamme kahdeksan kilometrin Sahajärven kierroksen taitettua päivän aikana ihan mukavasti ilman, että alentunut hengityskapasiteettini alkaisi vaivata liiaksi. Jätimme auton Nenustannummen parkkikselle ja läksimme metsään. Ilma oli kohtuullisen lämmin, mutta aika tuulinen. Aurinko pilkahteli välillä. Matka taittui suopainanteiden ja kallioiden yli ihan leppoisasti. Maisemia kelpasi fiilistellä.

Näköalat kallioilta olivat vallan mainiot. Tässä kohtaa puiden takana taitaa siintää Hamarinjärvi.

Suonäkymät miellyttivät myös silmää. Värimaailma oli aivan ihastuttava!

Ruska oli parhaimmillaan, samaten sieniaika. Pysähtelimme siis tuon tuostakin ottamaan kuvia ja poimimaan sieniä. Pikkupysähdykset olivat myös hengitykseni kannalta tervetulleita, sillä etenimme epähuomiossa liian kovaa vauhtia ylämäkeen, jolloin hengenahdistus ja heikotus alkoivat hiipiä takaisin. Sienet ja kuvaaminen tarjosivat pakollisia taukoja, joiden aikana ehti hengitellä rauhallisesti.

Olen aiemminkin eräällä taannoisella vaelluksella havainnut, että keskittymällä sienten keräämiseen pystyy yllättävänkin kipeänä suoriutumaan patikoinnista, kun tulee automaattisesti tauottaneeksi etenemistä pysähtymällä poimimaan. Tietysti myös ajatukset on helpompi pitää kasassa, kun on jotain erikoisen mukavaa ja helposti lähestyttävää tekemistä siinä kävelyn ohessa.

Sienistä satoisimpia olivat suppilovahverot ja orakkaat. Muutama kantarellikin löytyi. Hauskasti koko retken paras sienipaikka tuli vastaan ihan suoraan pääreitin varrelta - sieniä oli aivan vilisemällä molemmin puolin ja jopa keskellä polkua. Tällaisissa kohdissa tuntee itsensä aina jotenkin tosi onnekkaaksi, eikä voi olla ihmettelemättä, miten kukaan muu kulkija ei ole vielä kerännyt herkkuja mennessään!

Rusko-orakas mustikanvarpujen seassa.

Tämä pieni mutta sisukas vauvamänty ja värikkäät jäkälät suorastaan huusivat tulla kuvatuiksi.

Olin lukenut jostain ennen retkeen lähtöä, että Sahajärven kierros kulkisi pitkiäkin matkoja tylsässä, juuri ennen kansallispuiston perustamista osin hakatussa metsässä, mutta matkamme varrella ei tullut kyllä vastaan kuin yksi lyhyt pätkä hiljattain käsiteltyä, nuorempaa metsää, eikä sekään mitenkään erikoisen kurjaa kuljettavaa ollut. Sillä pätkällä kohdattiin vieläpä pikkukäpylintuja, joten metsän yleiseen olemukseen ei paljon ehtinyt kiinnittää huomiota, kun keskittyi ihmettelemään hauskojen piukuttelijoiden menoa.

Toki emme ehtineet kiertääkään koko lenkkiä, joten osa maastoista jäi näkemättä, sillä jo ennen Laviakallion parkkipaikalle saapumista alkoi olla selvää, ettemme ehtisi viimeistellä kierrosta ennen hämärän tuloa. Hengitykseni ei sujunut enää kovin hyvin, oloni alkoi olla tehoton, eikä enää edes tasamaalla kulku tuntunut etenevän mielekkäästi. Niinpä aloimme suunnitella paluuta lyhyempää reittiä takaisin autolle. Ihan ensin ajattelimme kuitenkin suoriutua Kalasuntin laavulle hoitamaan olennaisimman eli ruokailun.

Sitä vähemmän luonnontilaisen kaltaista metsäosuutta. Ei paha, ei paha, mutta polku oli kyllä paikoin ihan velliä.

Harvennetusta metsästä noustiin taas tosi hienolle kalliolle kulkemaan.

En ole ikinä ennen sattunut retkilläni sellaiselle vesistönylityspaikalle, jossa olisi köysilossi. Niinpä olin lapsellisen innoissani Kalasuntista. Saapuessamme laiturille lossi oli tietysti vastarannalla, joten se piti ensin kiskoa luokse. Homma oli yllättävän raskasta, eikä hitaasti eteenpäin nytkähtelevä, kelluva laiturinpätkä tuntunut ollenkaan tulevan lähemmäs. Kun lopulta olimme lossin kyydissä, olin ensin vähän hädissäni kulkupelin näennäisestä kiikkeryydestä ja keinahtelevasta etenemisestä, mutta kyllä siihen onneksi tottui ennen vastarantaa. Lossiylitys oli hauska elämys!

Saapuminen Kalasuntin köysilossille.

Laavulla ei yllättäen ollut ketään, vaikka ilta oli retkeilyteknisesti täydellinen. No, saimmepahan toilailla ihan keskenämme. Olimme nimittäin päättäneet omistautua tänään erätaito-osaamisemme täydentämiselle. Tämä siis tarkoitti sitä, että minä sain heti laavulle saavuttuamme alkaa huolehtia ruuanlaitosta, kun Krotti puolestaan vastasi tulenteosta. Tyypillisesti hoidamme hommat aina niin päin, että minä suunnistan ja teen tulet, Krotti kokkaa, joten ajattelimme ryhtyä siirtämään tietotaitoa eteenpäin toisillemme, jotta pystyisimme kumpikin puuhailemaan itsenäisemmin.

Koska vaelluksemme Salamajärvellä oli jäänyt kesken, meillä oli vielä koko joukko omatekoisia vaellusateria-aineksia käyttämättä. Pääsimme siis tuhlaamaan niitä pois homehtumasta - emme nimittäin tiedä yhtään, miten hyvin kotikuivatut, säilöntäaineettomat, minigrippeihin pakatut ateria-ainekset säilyvät pidemmän päälle. Pääruuaksi oli määrä laittaa linssipataa, joten niiltä osin pääsin kokkailusta helpolla. Lisäksi Krotti kuitenkin nakitti minut sämpylänleivontapuuhiin, joten pientä haastettakin oli, minä kun olen tottunut kokkaamaan retkioloissa vain sitä kuuluisaa yllätyspataa.

Linssipadan kuiva-aineet sai oikeastaan kaikki heittää samalla kertaa pataan. Punaiset levyt ovat tomaattipyrettä. Sitä on yllättävän helppo kuivata tuollaisiksi lätyiksi, jotka sitten sulavat kypsyvän ruuan sekaan.

Retkikeittimestä saa viriteltyä eräänlaisen uunin leipien paistamiseen, kun laittaa paistinpannulle vettä porisemaan, kattilan sen päälle kellumaan, leipätaikinan sinne muffinivuokiin lusikoituna ja alumiinifoliota kanneksi. 

Ruokien kypsymistä odotellessamme ihailimme Kalasuntin maisemia. Ilta-aurinko valaisi jyrkästi vastarannan metsänreunan. Krotti yritti narrata fisuja koukkuun. Jostain kuului kurkien huutelua, mutta emme nähneet itse auraa - oletettavasti se meni jossain niin korkealla, ettei sitä pystynyt erottamaan pilvistä. Tunnelma oli todella leppoisa ja kaunis. Siihen olisi voinut jäädä jumittamaan vaikka loputtomiin. Ruoka onnistui myös oikein hyvin ja sitä oli ilo syödä, tosin sämpylät eivät oikein ottaneet kunnolla kypsyäkseen. Leipätaikinan reseptiä täytynee siis vielä säätää.

Laittaessamme vielä kahveja laavulla paikalle saapui toinen seurue. He pääsivät hyödyntämään suoraan valmista hiillosta meidän jäljiltämme, joten olimme lopulta samoihin aikoihin valmiit lähtemään. Olimme vieläpä menossa samaan suuntaan, niin sanotusti takaisinpäin, joten läksimme sitten yhtä matkaa lossille. Järvenylitys menikin paljon nopeammin, kun sisukkaita köydenkiskojia oli enemmän. Lossimatkan aikana näimme yhden yksinäisen kurjen, ja laskevan auringon valo teki maisemalle jälleen kummallisuuksia.

Näkymä Kalasuntin laavulta vastarannalle.

Kun etenimme Sahajärven yli, maisema näytti aivan epätodelliselta. Tälle kuvalle ei tarvinut tehdä mitään jälkikäsittelyjä - hetki tallentui ihan suoraan oikeanlaisena muistikortille.

Patikoidessamme takaisin Laviakallion parkkipaikan suuntaan ilta alkoi tosissaan hämärtää, eikä pitkä ruokatauko ollut yhtään kohentanut vointiani, joten päätimme, että minä jään tälle parkkikselle odottamaan, niin Krotti voi reippaampana jolkottaa tienvartta Nenustaan hakemaan auton. Istahdin sitten sadetakkini päälle metsän reunaan reppujemme viekkuun katselemaan auringonlaskun värien hiipumista taivaalla, kuuntelemaan tiaisten satunnaisia tipittelyjä hämärästä ja pelleilemään kameralla. En oikeastaan ehtinyt edes tylsistyä odotteluun, kun Krotti jo ajoikin poimimaan minut kyytiin.

Onnistuin ottamaan tällaisen härön kuvan, joka muistuttaa minua vahvasti siitä, mitä omalle näkökentälle ja havaintokyvylle ylipäätään tapahtuu, kun saa tosi vahvaa rauhoittavaa. Olen pari kertaa joutunut erinäisiä lääketieteellisiä operaatioita varten olemaan kevyessä sedaatiossa, ja tämä otos jos jokin kuvaa hyvin sitä tunnetta! 

Jatkoimme matkaa vierailulle isosiskoni, toveri Vieteripellen, ja hänen perheensä luokse heidän uuteen kotiinsa nyt, kun kerran olimme kuitenkin jo valmiiksi sopivasti oikealla suunnalla liikkeellä. Pimeällä pikkutiellä Salon takamailla ajaessamme jouduimmekin osallisiksi yllättävään tilanteeseen. Vastaantulija koukkasi yhtäkkiä kaistallemme, mutta palasi nopeasti takaisin omalleen ennen kuin mitään todellista nokkakolarin riskiä ehti syntyä - ja sitten ajovaloihimme ilmestyi valkohäntäpeura, jotka sätki kyljellään tiellä. Se oli osunut vastaantulevaan autoon.

Pysähdyimme oitis penkalle, löimme hätävilkut päälle. En ollut ennen tätä ikinä ollut eläinkolarissa, eikä myöskään Krotti, joten hetken me vain hätiköimme. Peuraan kolaroineet vastaantulijat jäivät tietenkin myös paikalle, mutta he olivat aika järkyttyneitä ja ihan pihalla sijainnista, joten minä siinä navigaattorin ääressä jo valmiiksi istuessani soitin hätäkeskukseen.

Onneksi kenellekään ei ollut sattunut mitään - paitsi tietenkin peuralle, joka sekin kuitenkin nousi pian jaloilleen ja pakeni, ja toki eläimeen osuneelle autolle, mutta se oli säästynyt vain pienellä lommolla. Niinpä ainoa toimi, joka oli tarpeen suorittaa paikan päällä, oli eläimen pakosuunnan merkitseminen, jotta riistaväki voisi lähteä jäljittämään.

Meillä ei ollut mukana riistaonnettomuusmerkkejä tai muutakaan käyttökelpoista paperia, joten jätimme sitten toisen istuma-alustoistamme tienvarteen klapilla paikoilleen tuettuna ja kirjoitimme siihen peuran pakosuunnan. Myöhemmin paikallinen metsästäjä kertoi puhelimitse, että eläintä oli ajettu pitkään mutta ei oltu saatu kiinni, eikä se ollut jättänyt verijälkiä, joten sen todettiin selvinneen hengissä. En tietenkään tiedä paremmin, mutta valitettavasti veikkaan elukan kuitenkin saaneen sen verran pahoja sisäisiä vammoja, ettei se varmaan pitkään sinnitellyt.

Tämäkin kuva on vielä Teijosta. Kamerasta loppui akku pian tämän jälkeen. Ei sillä, ettäkö muutenkaan olisin ensimmäisenä ajatellut valokuvaamista, kun kolaripaikalla tuijotin kaikilla raajoillaan ilmaa huitovaa kaunista eläintä ja  mietin, mitä hemmettiä sille pitäisi tehdä. Se oli tosi surullista.

Retkipäivä jätti kyllä vahvoja muistoja, eikä tuota peuravälikohtausta ainakaan unohda ihan heti. (Meni hyvä tovi, kunnes sain lakattua ajattelemasta, mitä olisi voinut käydä, jos valkohäntäpeuran sijaan metsästä olisikin laukkonut hirvi.) Tulipahan myös todettua, että vaikka kotona möllöttäessä vointi alkaisi olla jo ihan terveen oloinen, ei kannata kuitenkaan ehkä ihan heti lähteä kauheasti maastoon rynttäämään, koska sieltä se taas puskee takaisin pintaan heti tilaisuuden tullen.

Siltä varalta, jos toimintaohjeet riistaonnettomuuden sattuessa eivät ole ihan tuoreessa muistissa ja tulee kuitenkin oltua tien päällä syrjäseuduilla varsinkin hämärällä, suosittelen tsekkaamaan Riistakeskuksen ohjeistuksen ja vaikkapa tulostamaan muutamia onnettomuusmerkkejä kyytiin.

Viimeisiä viedään! Retkihaaste #100hetkeäluonnossa saavutti tämän myötä luvun 99/100.

14.11.2017

Gluteeniton vegaaninen suklaakakku ja muita kekrijuhlien herkkuja

Meillä juhlittiin kekriä marraskuun alussa, kun viljelyvuoden askareet oli viimein saatu päätökseen - kaikki sato korjattua niin viljelylaatikoilta kuin parvekepuutarhastakin, mullat käännettyä, parveke siivottua ja talvikoristeltua. Kutsuimme tuttuun tapaan joukon kavereita illanviettoon meille, ja koska kaikki kuitenkin haluavat päästä myös vähän leikkimään amerikkalaista halloweenia, vaikkeivät sitä edes myöntäisi, kulkivat kestit jälleen "pelottavien kekrijuhlien" nimellä.

Muutamista aiemmista illanvietoistamme viimeinkin opiksi ottaneena laadin näihin juhliin vain 18 hengen vieraslistan, jotta istumatilaa ja hengitysilmaa kerrankin riittäisi kaikille ja ehtisimme myös jutellakin vähän jokaisen kanssa. Lopulta vieraita saapui 15, mikä sekin oli tietysti aika paljon kämppämme neliöihin nähden - mutta pitäähän sitä nyt koota riittävästi porukkaa paikalle, jotta toveri Krotti saisi tekosyyn leipoa taas koko komppanialle. Tällä kertaa hän itse asiassa väsäsi meille kakkubuffetin.

Kakkubuffetti! Plus muitakin paakkelsseja.

Perinteinen kurpitsakakku oli tietysti välttämätön, samaten pienet mutakakkupalat, joiden vapaavalintaiseksi täytteeksi oli tällä kertaa tarjolla vadelmia, avaruuskermavaahtoa, pieniä kauhuteemaan sopivia sokeriluita - sekä paahdettuja kotisirkkoja. Sirkat ovat tosi hyviä ja sopivat mielestäni sekä makeisiin että suolaisiin ruokiin, oikeastaan ihan mihin tahansa käyttöön. Sadonkorjuuteemaan sopivasti tehtiin lisäksi chilisuklaakakkua, joka toteutettiin Fazerin reseptillä, ja vähän yleisestä kakkulinjasta poiketen myös omenastruudelia.

Neljäs kakku olikin vähän haastavampi kehitelmä, sillä toveri Vieteripellen pitäisi vältellä kananmunaa, maitoa ja gluteenia niin kauan kuin hän imettää aivan mega-allergista jälkeläistään, ja halusimme tietenkin pystyä tarjoamaan hänellekin jotain oikeasti hyvää. Krotti päätyi sitten toteuttamaan gluteenittoman vegaanisen suklaakakun, joka todettiin oikein onnistuneeksi. Gluteenittomien, kananmunattomien ja maidottomien herkkujen reseptejä ei voi koskaan olla liikaa markkinoilla, joten ajattelin jakaa ohjeen.

Siinä se on. Suklaakakku, jossa on tuskin mitään.

Suklaakakku, jossa ei ole mitään 
gluteeniton | maidoton | kananmunaton | vegaaninen | ei lisättyä sokeria 
Pohja:
2 dl kaura- tai soijamaitoa
1½ dl vaahterasiirappia (toki myös hunaja toimii)
½ dl rypsiöljyä
1-2 maustemittaa vaniljajauhetta
1 dl tummaa kaakaojauhetta
3 dl gluteenitonta jauhoseosta
½ tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
suklaapaloja (maidoton, sokeriton) 
Kuorrute:
100-150 g sulatettua suklaata (maidoton, sokeriton)
½-1 dl kaura- tai soijamaitoa
n. 1 rkl margariinia (maidoton) 
Sekoita soija- tai kauramaito, öljy ja vaahterasiirappi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne nesteiden sekaan. Lisää halutessasi suklaapaloja. Sekoita. Kaada taikina halkaisijaltaan 20 cm irtopohjavuokaan. Paista 175 asteessa n. 20 min tai kunnes taikinaa ei enää tartu puutikkuun kakkua tökättäessä. Anna jäähtyä. 
Sulata suklaa. Lisää soija- tai kauramaitoa vähän kerrallaan, kunnes koostumus alkaa olla sopiva kakun päälle kaadettavaksi. Lisää lopuksi nokare margariinia. Sekoita. Kaada kuorrute kakun päälle. Kuorrutetta ei kannata levittää, vaan sen pitäisi valua itsekseen kakun reunoille.

(Tässä reseptissä kannattaa omien tarpeiden mukaan huomioida, että useimmat kauramaidot eivät ole täysin gluteenittomia, vain makeuttamaton soijamaito on sokeritonta, hunaja ei tietenkään ole vegaanista ja joissain gluteenittomissa jauhoseoksissa on sokeria. Kannattaa myös tarkistaa, että vaahterasiirappi on oikeaa vaahterasiirappia.)

Tämä kuva oli ihan pakko ottaa mukaan tähän, koska katsokaa, miten söpöjä! Toveri Mölysammakko toi nämä tullessaan. Olivat kuulemma hänen äitinsä tekemiä. Kuinka herttaista.

Suolaistakin ruokaa oli tietysti. Tarjosimme kesäkurpitsaa kahdella eri täytteellä, ja niistäkin toinen oli suunniteltu Vieteripellen erityisruokavalioon sopivaksi. Lisäksi tarjolla oli erilaisia naposteltavia ja dippejä. Kaurafraiche toimii oikein hyvin dipeissä, vaikka lopputulos tuppaakin olemaan vähän hyytelömäisempi kuin vaikkapa kermaviiliä käytettäessä. Minua hyytelömäisyys ei haittaa, joten tällä saralla kauratuotteet ovat mielestäni jo tehneet maitovalmisteet tarpeettomiksi. Voimakkaat dippimausteet peittävät joka tapauksessa pohjatuotteen ominaismaun kokonaan.

Emme olisi kyllä mitenkään suoriutuneet kaikesta leipomisesta, ruuanlaitosta ja muista valmisteluista, jos toverit Lilla Milla ja Naakkuli eivät olisi saapuneet meille hengailemaan jo juhlia edeltävänä päivänä. Krotti ja Lilla Milla linnoittautuivat keittiöön, ja jälkimmäinen osoittautui ihan uskomattomaksi leipomistykiksi. Minä ja Naakkuli huolehdimme sillä välin siivous- ja koristelupuolesta. (Lisäksi käytimme tuntikausia itsemme ja toistemme maskeeraamiseen. Naakkulista tuli piru. Minusta tuli mäyrä. En tiedä, onko se mitenkään pelottavaa, mutta ainakin se oli kaunista.)

Kävimme hakemassa kukkasiakin. Suureksi tyrmistyksekseni Runosmäen kukkakauppa oli sulkenut ovensa! Onneksi tavallisesta lähikaupasta löytyi kuitenkin näin nättejä astereita.

Joskus pitäisi kyllä panostaa oikein kunnolla illanviettojemme tarjoilujen ja pöytäkoristelujen kuvaamiseen. Tälläkin kertaa räpsäisin vain muutaman ruudun vähän huonossa valossa, huonoin asetuksin, eikä niistä millään meinannut saada katseenkestäviä. Yleensä, kun kaikki on valmista ja väki saapuu, unohtuu kamera nurkkaan, kunnes jossain vaiheessa iltaa muistan sen ja alan pelleillä.

Vietettiinkö teillä kekriä, halloweenia tai muuta synkän syksyn juhlaa?