blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Kuukausikollaasi 1/2017

31.1.2017

Tammikuu taputeltu, ettenkö jopa sanoisi. Alkuvuoden päivät rullasivat elämässäni ihan kohtuullisesti, vaikka kökkötalvi olikin vahvasti läsnä. Podin flunssaa miltei koko ajan ja olin ajoittain aika uupunutkin, mutta kaikenlaiset mukavat pienet jutut onneksi tasapainottivat tilannetta hienosti. Poimin niistä joitakin tähän vuoden ensimmäiseen kuukausikollaasiin.


Tammikuun mukavia pieniä juttuja mitä satunnaisimmassa järjestyksessä: ♥ Uusi kalenteri. ♥ Keltaiset esikot. ♥ Kodin rymsteeraaminen - lisää merellistä ilmettä! ♥ Lohja-seikkailu - liekehtivä auringonlasku ja huuhkajanbongausyritys. ♥ Ulkoilu talvisissa metsissä - Tuorla-seikkailu.Huonekasvihankinnat. ♥ Mamin tuomat muurikellot. ♥ Valoisat päivät ja kodin kasvien valokuvaaminen. ♥ Kasvun ihme - tulppaaninkasvatuskokeilu.Talven taite ja Kurjenrahka-seikkailu.Muuan poikanen.

Nyt minäkin olen viimein mukana kollaasihaasteessa. Ihan hauskaa. Tästä voisi tulla tapa.

Versoja tammikuussa

30.1.2017

Muutamat parvekkeellamme talvehtineet kasvit ovat alkaneet jo itää. Aurinkoisina lauhoina päivinä parvekelasien takana saattaa olla yli kymmenenkin astetta lämmintä, eivätkä öiset pikkupakkaset pääse sisälle, joten kasveilla on käytännössä jo kevät.

Perjantaina oli ulkonakin niin keväistä - aurinko lämmitti ja talitiaiset lauloivat täyttä päätä - että innostuin aloittamaan parvekepuutarhan kevätsiivousta, ja löysin poimulehden ja mansikan tuoreita versoja viimevuotisten kuolleiden lehtien alta. Herukkapensaan silmut näyttivät jo tosi muhkeilta, ja yllättäen raparperikin oli nostamassa uutta kasvua pintaan.

Samalla hetkellä iski sekä riemu että huoli. Ihanaa, että kasvit selvisivät talvesta - vaikkemme suojanneet niitä pakkaselta pahemmin mitenkään - ja puutarhassamme versoo jo nyt uutta kasvua! Mutta saammekohan niitä selviämään hengissä siihen oikeaan kevääseen asti, jos helmikuussa saadaan taas kovempia pakkasia?

Herukka, poimulehti ja amppelimansikka. Menkää takaisin talviunille, kasvit! Ei vielä ole kevät!

Onneksi sääennuste näytti vielä lauhaa säätä lähipäiville, joten rohkenin hiukan kastella versoja, jotka puskivat esiin enimmäkseen täysin rutikuivasta ja osin jäisestäkin mullasta. Siirsin myös kaikki jo versoneet kasvit vähän varjoisampaan paikkaan siinä toivossa, että vähäisempi auringonvalo hidastaisi niiden kasvua.

Toivottavasti onnistumme saamaan ne selviämään kevääseen. Olosuhteet parvekkeella saattavat olla vähän haastavat, jos kasvu lähtee tosissaan vauhtiin jo näin varhain. Vaikka nyt on lämmintä, kohta varmasti taas pakastaa - onhan kuitenkin yhä talvi - joten taimia pitää tosissaan suojata jäätymiseltä.

Jos lauha sää jatkuu, täytyy muistaa aloittaa saman tien intensiivinen tuholaistorjunta, sillä kasvituholaisetkin talvehtivat mukavasti suojaisalla parvekkeella ja heräävät lämpöön. Edellisessä parvekepuutarhassa hyvin talvehtinut amppelimansikkahan kuoli, kun vihannespunkit heräsivät ja valtasivat versot heti itämisen jälkeen.

"Ulkolämpötila" on tässä kohtaa lämpötila varjossa ja "sisälämpötila" suorassa paisteessa.

Tsekkasin myös talvikauden minimi- ja maksimilämpötilat lämpömittarista. Talven kylmin tallentunut lukema oli -9 astetta. Lämpimin oli +20. En ymmärrä.

Milloinkohan lakkaan hämmästelemästä lasitetun parvekkeen lämpötilaominaisuuksia? En ehkä ihan heti. Pitäisi kai pikkuhiljaa alkaa hahmottaa, miten tämä homma oikeastaan menee ja minkälaiset kasvit menestyisivät parvekkeellamme parhaiten. Oppia ikä kaikki.

Ai niin, tämä pienhenkilö

29.1.2017

Olen ehkä maailman huonoin täti. (Meinasin jo väittää että ihan kummitäti, mutta tässä tapauksessa mitään virallisia kummeja ei ole lainkaan nimitetty, joten eipäs nyt väitetä.)

En muista siskoni lapsen syntymäpäivää. Jopa nimikin unohtuu välillä (kun joskus mieleen pulpahtaa ensimmäiseksi vain poikasen hirveä työnimike, joka ehti jo vakiintua päähäni ennen otuksen syntymää ja varsinaisen nimen antamista). En joka päivä muista kysellä kuulumisia - ja kun joskus kyselen, ne eivät yleensä jää pitkäksi aikaa päähäni, enkä ikinä tajua juoruta niitä eteenpäin muille.

Aika kehnoa tätinä olemista, eikö?

Mutta pahin seikka on kuitenkin tämä: en ole maininnut halaistua sanaa poikasesta täällä blogissani, vaikka puikula putkahti ilmoille jo viime heinäkuussa (korjatkaa nyt, sukulaiset ja tutut, että se olikin elokuussa) ja on siis esiintynyt elämässäni jo puolisen vuotta. Mitä pöyristyttävää laiminlyöntiä!


No, nyt kun tämä pienhenkilö vieraili meillä teekutsuilla rakkaan siskoni (siis toveri Vieteripellen - eihän nyt sentään Pöllellä vielä mitään jälkikasvua ole) ja meidän mamimme (joka nykyään esiintyy myös nimellä isomami) kanssa, päätimme vähän paikkailla epäonnistumistani bloggarina.

Otimme paljon sieviä kuvia poikasesta ja mietimme, mitä kaikkea kaunista voisin siitä sanoa. Vieteripelle pohti, mitä kivaa ja blogilleni tyypillistä rekvisiittaa voisimme asetella poikasen kanssa samaan kuvaan (esim. huonekasveja tai kukkasia), jolloin minun oli pakko tunnustaa, etten ole ehkä ikinä edes yrittänyt nähdä niin paljon vaivaa blogikuvieni eteen.

Yleensähän vain räiskin menemään fiiliksen mukaan, ja valitsen sitten postattavaksi satojen kuvien joukosta ne sattumalta blogikelpoisiksi kehkeytyneet - tai ainakin rankan muokkauksen jälkeen julkaisukelpoiset. Taidan siis niiltäkin osin olla aikamoinen epäonnistuja. Ei ihmekään, ettei blogillani olekaan tämän enempää seuraajia.


Tähän mennessä olen luonnollisesti jo unohtanut ne kaikki kauniit sanomiset, jotka minun oli määrä tänne naputella poikasen elämän alkutaipaleesta, eivätkä kuvatkaan lopulta onnistuneet kovin hyvin. Se johtuu ehkä siitä, että Vieteripelle oli enimmäkseen kameran takana - minun oli nimittäin määrä pitää pienhenkilöä kädestä kiinni, jotta olisin itsekin läsnä kuvissa jotenkin.

Onneksi filtterit kuitenkin pelastavat! Lätkäisin tämän tekstioksennuksen kylkeen nyt ne räpsyt, joissa ylipäätään oli jotain pelastettavaa, ja päätin jättää kauniit sanat toiseen kertaan. Tekotaiteelliset kuvat puhukoot puolestaan. Eikö olekin söpö pieni otus? Ainakin niiltä osin, kuin voitte sitä näistä kuvista nähdä.


Ensimmäinen ja viimeinen kuva ovat Vieteripellen ottamia. Keskimmäisen (sen jossa esiintyy myös ihana pehmomammutti, huomatkaahan se!) taisin kuitenkin räpsäistä ihan minä itse. Ironisesti teidän, kuten tässä kohtaa lienee parasta sanoa. Ja oikeasti kaikella rakkaudella ihanille lifestyle- ja vauvabloggaajille.

Saadaankohan pian kukkia?

26.1.2017

Otimme kuun alkupuolella kellarista yhden tulppaaninsipulin sisälle lämpimään ikkunalaudalle kasvamaan. Oli vähän jännitystä, miten kasvu lähtisi alkuun, mutta hyvinhän se. Juuret tulivat ensin - ja meinasivat jo pariin kertaan kammeta koko sipulin ylös ruukusta - ja sitten lehdet alkoivat venyä. Nyt jännätään, tuleekohan lopulta kukkia.

Ensimmäisen viikon jälkeen ikkunalaudalla näytti tältä.

Muutamaa päivää myöhemmin kolmaskin verso oli taas noussut pintaan.

Lehdetkin olivat jo aivan aukeamaisillaan.

Nyt varret alkavat olla jo aika pitkänhontelot. Siirsin ruukun tauluhyllylle kuvaamista varten.

Mukana haasteessa: #kukkailottelua @mansikkatilanmailla

Kelluva tuikku lasimaljassa

25.1.2017

Pieniä lasikuplia ja tuikku kirkkaassa maljassa kellumassa. Miten viehättävä asetelma! Finnmarin myymälässä oli esillä tämän tyyppisiä virityksiä, ja sieltä minä idean nyysinkin. Myös nämä joululahjaksi tulleet lasikuplat lienevät peräisin Finnmarilta - ainakin sieltä saa samanlaisia. Malja puolestaan on Muurlan lasia. Tuikku on tavallinen Havin lämpökynttilä. Mikä tahansa tavallinen peruskynttilä kelluu, mutta ei välttämättä oikein päin.




Auringon hehkua ja pieniä havaintoja Tuorlan lehdossa

22.1.2017

Tuorlan lehto Kaarinassa Livian maaseutuopiston nurkilla. Tunnettu ainakin joskus myös Peikkometsänä. Upea kohde, jossa olen liikuskellut usein syksyllä ja joskus kesälläkin, mutta en ikinä ennen talvella. Nyt on sekin aukko täytetty, sillä kävimme lauantaina pienellä seikkailulla talvisen lehdon rauhallisissa maisemissa.

Aurinko kultasi maiseman. (Pölle oli tässä kohtaa kameran takana.)

Oli plussakeli, ja aurinko paistoi ihanasti. Sellainen leppeä kevättalvinen iltapäivä, jolloin mustarastas olisi jo voinut vaikka vähän laulaakin. Sitä ei kuitenkaan kuulunut vielä tänään. Vain pikkulinnut olivat äänessä. Haahuilimme pari lenkkiä metsässä. Polut olivat vähän jäisiä, mutta oli kyllä mukavaa vierailla taas pähkinäpensastiheikköjen ja vänkyräisten tammien maailmassa.

Vihreää puski esiin hangen alta. Sinivuokkojen lehdet olivat paikoin paljastuneet. Kevätfiiliksiä!

Pähkinäpensaat olivat myös jo hiukan kevätfiiliksissä. Näyttivät alkavan olla pian valmiina kukintaan.

Päivän eniten pällistelty laji oli kaunis jäkälä, jota kasvoi ihan joka puolella ympäri lehtoa. Tuntemani jäkälälajit voi laskea yhden käden sormilla, eikä tämä ollut yksikään niistä. Pölle tuntee vähän enemmän, mutta hänkään ei osannut sanoa.

Mikä on tämä kaunis jäkälä?

Metsässä oli paikoin ihan tosi jäkäläisiä kohtia.

Löysimme myös mielenkiintoisia talventörröttäjiä. Tämänkin kasvin määritystä jäätiin pohtimaan.

Aurinkoa kuivien lehtien läpi. Mitkä ihanat lämpimät sävyt!

Aurinkoa latvuksissa.

Tähyilimme tällä retkellä niin paljon ylös latvuksiin - vuoroin pikkulintuja havainnoiden, vuoroin koloja tai muuta jännittävää puiden rungoilta etsiskellen - että seikkailun päätteeksi itse kullakin oli niska hiukan jumissa. Epäterveellistä tämä luonnon harrastaminen.

Vanha kuusi oli hiljattain kaatunut polun poikki, ja runko oli pätkitty pois tieltä.

Yhdessä polun mutkassa komeilee jännittävän muotoinen tammi, jonka oksat kurottuvat polun ylle.

Tämä puuvanhus on puolestaan koivu, vaikka rungon alaosan laakeista kaarnakilvistä ei heti uskoisikaan.

Näimme myös suuria kääpiä. Kaunis lumikuorrutus ylimpien lakkien päällä.

Lehdon reunaan on tehty lapsille suunnattu luontopolku "Helmeri Harakan metsä", jonka varrella on erilaisia tieto- ja tehtävärasteja. Esimerkiksi yhdellä rastilla on tietoa lumikosta, ja tehtävänä on etsiä rastin ympärille maastoon kiinnitetyt lumikon kuvat. Me tietysti kiersimme reitin ja joku ehkä teki muutamia tehtäviäkin.

Tehtävärasteja!

Toisella merkityllä reitillä on vähän tylsempiä syvällisempiä ja rauhallisempia tehtävärasteja. Minä valitettavasti aina vähän vierastan tällaisia "patistelemme sinua nyt hiljentymään ja fiilistelemään" -tyyppisiä asioita. Haluan tehdä sitä silloin, kun olen tehdäkseni, enkä silloin, kun kehotetaan - muuten se tuntuu jotenkin tekopyhältä. En taida oikein olla näiden juttujen kohderyhmää. Luontopolun idea on kuitenkin kaunis ja erilainen.

Fiilistele!

Aurinko oli jo laskemassa, kun astuimme ulos metsänreunasta takaisin maaseutuopiston teille. Tuorlan alue on mielestäni kokonaisuudessaan todella viehättävä ja viihtyisä. Ensiluokkainen kohde monenlaisille seikkailuille.

Tuorla lumisena ja aurinkoisena.

Tämä voisi olla #100hetkeäluonnossa-haastepostaukseni numero 2/100.

Maistuisiko tuore kuusenkerkkä?

20.1.2017

Joulukuusi poistui meillä kuvioista nuutinpäivänä, mutta muutama kuusesta karsittu oksa on edelleen maljakossa keittiön hyllyllä, sillä niihin alkoi noin viikko sitten kasvaa tuoreita kerkkiä, jotka ovat niin ihanan vaaleanvihreitä ja herkullisen näköisiä, ettei oksia ihan heti raaskikaan heittää pihalle.


Oikeasti kuusenkerkät eivät maistu mielestäni kovin hyvältä - ja suutuntumakin on aivan karmea - vaikka niitä niin kovasti hehkutetaankin. Ne menevät minulla vähän siihen samaan "valitettavan pahanmakuisten terveysruokien" kategoriaan lehtikaalin ja tuoreiden tyrninmarjojen kanssa. Ainoa syy, miksi ylipäätään olen joskus maistellut niitä, ovat niiden (väitetyt) terveysominaisuudet ja villivihanneksiin liittyvät positiiviset asiat.

Ehkä hyvän ruuan joukossa, kunnolla valmistettuna kuusenkerkät menisivät minulle vähän paremmin. Maistuuhan lehtikaalikin ihan ookoolta, jos siitä jaksaa tehdä vaikkapa sipsejä ja sotkea sen sitten kunnon salaattiannoksen sekaan, ja tyrnikin on superhyvää esimerkiksi mehuissa ja marmelaadeissa. (On sitten ihan toinen juttu, voiko niitä pitää "terveysruokina" enää siinä vaiheessa.)


Oletteko syöneet kuusenkerkkiä? Maistuvatko ne teille paremmin kuin minulle?

Olen sortunut pinnakisaan!

19.1.2017

En ole erikoisen bongariluonteinen lintuharrastaja, eikä minusta sellaista toivottavasti tulekaan. Joskus on kuitenkin mukavaa asettaa itselleen pieniä haasteita ja ehkä hiukan kisaillakin. Mahdollisesti. Se mukavuusaspekti selvinnee tämän vuoden aikana, sillä olen nyt ilmeisesti lähtenyt mukaan eräänlaiseen pinnakisaan.*

Satunnainen mustarastas jostain Runosmäen metsiköstä viime kesältä. (Näin loistava lintukuvaaja minä olen. Siihen tarvitaan puolikesy lintu ja kirkas päivänpaiste, enkä siltikään ihan onnistu.)

Tämä sairastelu sai alkunsa muistaakseni viime kesänä, kun katsoimme taas kerran pahamaineisen The Big Year -leffan ja aloimme miettiä toveri Pöllen kanssa, miten mahtaisikaan käydä, jos me kaksi lähtisimme keskenämme kilpasille vuodenpinnoista. Siitä se ajatus sitten lähti.

Minä tietysti väitin aluksi, että veisin rökälevoiton. Olenhan kuitenkin harrastanut lintuja lapsuudesta lähtien ja tiedehommieni myötä liikun erilaisissa maastoissa paljon laajemmin kuin hän. Sitten juolahti mieleen, miten aktiivisesti Pölle aina pyöräilee ympäriinsä (kun minä puolestani plösötän tyypillisesti aina bussin kyydissä, joten missaan kaiken, mitä missattavissa on), miten paljon aikaa hän "joutuu" viettämään ulkona arkeologisilla kaivauksilla kesällä ja miten pienestä lähtien hän on minun harrastukseni myötä "joutunut" lähtemään mukaan linturektille. Aloin epäröidä omaa ylivertaisuuttani.

No, asiasta vain heitettiin läppää pitkin vuotta, kunnes vuodenvaihde ja päätöksen hetki sitten olikin jo käsillä - ja me molemmat armottoman flunssan nujertamina sängyn pohjalla. Niinpä emme varsinaisesti tienneet, olimmeko nyt kilpasilla vaiko emme, mitkä olisivat säännöt ja pitäisikö heti ryhtyä täyttä vauhtia keräämään pinnoja. Ei riittänyt vetoa siihen hommaan.

Allekirjoittanut meressä Puhtun niemen edustalla viime kevään Viron-retkellä. (Kuvaajana ehkä itse Pölle.)

Viime viikonlopun retkellä totesimme, että nyt olemme molemmat sopivasti parantuneet hirmuflunssasta ornistelukuntoon, joten eiköhän julisteta se kauan vatvottu kisa ihan virallisesti alkaneeksi. Nyt sitten kisataan. Mahdollisimman monta lintulajia vuoden 2017 aikana. Tyyli vapaa mutta huijata ei saa.

Tavoitteena on nyt aluksi saavuttaa Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi BirdLifen lanseeraaman #100lintulajia-haasteen** myötä sata lajia Suomen rajojen sisältä. Ei nyt kuitenkaan heitellä mitään veikkauksia, mihin mennessä tämä saavutetaan ja kumpi ehtii ensin, vaan edetään laji kerrallaan.

Sata lajia on kyllä usein kertynyt retkipinnalistalle ihan yhden viikonlopun intensiivisen retkeilyn aikana suotuisissa olosuhteissa Etelä-Suomessa, mutta nyt olosuhteet eivät ole kovin suotuisat, eikä ole vielä tietoakaan niiden muuttumisesta suotuisammiksi, joten tovi jos toinenkin saattaa vierähtää odotellessa.

Kesäyö Kuusistossa linnanraunioiden rannassa.

Epämääräisten kisasääntöjemme mukaan myös ulkomailta voi kerätä pinnoja, mutta reiluuden nimissä vain siinä tapauksessa, jos me molemmat olemme mukana samalla reissulla. Jos siis suuntaamme yhdessä Viroon taas keväällä, voimme vapaasti kerätä sieltäkin kisapinnoja, mutta jos minä käyn ilman Pölleä kesäreissulla Jäämerellä, en saa tietenkään laskea mitään kajavia ja lunneja mukaan. Tekee järkeä, eikö?

Jotenkaan en ole koskaan oikein kokenut valtakunnallisia pinnakisoja omikseni. Ehkä koska tykkään kilpailuista lähinnä vain hyvien ystävien kesken, leikillisessä ja leppoisassa ilmapiirissä. En myöskään osaa sitoutua ja panostaa yhteen yksittäiseen harrastukseen niin paljon, että kisaamisessa koko valtakunnan huippujen kanssa olisi mitään mieltä. Tällainen kahdenkeskeinen pikkukisa suunnilleen samantasoisen ja -tyylisen tutun harrastajan kanssa tuntuu sen sijaan ihan hyvältä ajatukselta.

Huuhkajavuori joulun aikaan laskevan auringon hehkussa. En ole vielä kertaakaan päässyt kohtaamaan vuoren salaperäisiä asukkaita, vaikka olen nyt jo useamman kerran ollut kytiksellä.

*) Pinna meinaa siis tässä kohtaa lintulajia. Jokaisesta vuoden aikana havaitusta ja luotettavasti määritetystä lajista saa yhden vuodenpinnan, vuodarin. (Emme ole vielä päättäneet, miten suhtaudumme alalajeihin. Ehkä nekin lasketaan.)

**) Tunnista 100 lintulajia -kampanjan tavoitteena on lintuharrastuksen ja luonnon tuntemuksen lisääminen sekä maamme upean luonnon juhlistaminen. Samalla tavoitellaan sitä, että mahdollisimman moni suomalainen havaitsee sata lintulajia Suomen itsenäisyyden juhlavuonna. Haasteeseen voi osallistua kuka tahansa - tarttukaa mukaan!

Keltaisia kukkia

18.1.2017

Viimevuotinen esikkomme ei pidemmän päälle pärjännyt huonekasvina (se on mahdollisesti yhä hengissä vanhempieni pihalla ja toivottavasti kukkii taas myöhemmin keväällä, mutta se nähdään sitten myöhemmin), joten nyt meillä on jälleen uusi, kukkivana kaupasta ostettu yksilö. Voin taas jännätä, miten pitkään se kukkii, aukeavatko nuput ja selviääkö se huonekasvina pidempäänkin. Yritys on ainakin kova.


Tämä on kai saman värinen kuin se viimevuotinenkin, mutta näyttää minusta jotenkin kalpeammalta ja vähemmän värikylläiseltä. Lajin saati lajikkeen nimeä en tiedä, mutta jokin kääpiöesikon (Primula vulgaris) jalostettu muoto saattaa olla kyseessä. Prisma myy kaikki esikot vain esikkoina, eikä minun määritystaidollani pitkälle pötkitä näiden jalostettujen koristekasvien monimutkaisessa lajiviidakossa.

Luin muistaakseni joskus jostain, että kääpiöesikon pitäisi tuoksua, mutta tämä ei kyllä erikoisemmin tuoksu. Ihan vähän ehkä, mutta tuskin havaittavasti. Olen myös kuullut, että monet esikot ovat tosi allergisoivia (etenkin ne vahvasti tuoksuvat), mutta en ole saanut näistä ikinä mitään mainittavia oireita. Ehkä hiukan aivastelua aamuisin, mutta se voisi johtua mistä tahansa muustakin.


Jokin ötökkä näyttää hiukan järsineen paria terälehteä, mutta itse kasvissa ei onneksi näkynyt mitään mönkijäisiä. Sumuttelin sen kuitenkin varmuuden vuoksi mäntysuopaliuoksella pariin kertaan ja pidin reilun vuorokauden ajan karanteenissa kylpyhuoneessa, missä ei ole muita kasveja lähettyvillä.

Teen tämän varotoimen poikkeuksetta kaikille uusille kasveille heti niiden saavuttua meille estääkseni kasvituholaisten leviämisen asuntoomme. Näkemällä vähän vaivaa alussa voi säästyä tosi isolta vaivalta myöhemmin. Suuren skaalan tuhohyönteisinvaasiot ovat ikäviä ja tuottavat hirveästi hommaa.

Meillä on nimittäin yli 20 huonekasvia suhteellisen pienessä tilassa lähellä toisiaan, joten jos ötökät valtaavat jonkin niistä, on tarpeen tehdä tuholaistorjunta kaikille muillekin. Siihen uppoaa sujuvasti kokonainen päivä. Parempi siis ennalta ehkäistä tartunnat.


Nyt on taas ollut niin hämäriä päiviä, ettei meinaa ollenkaan saada riittävästi valoa kuviin edes etelänpuolen ikkunoiden luona. Se teettää sitten utuisia ja oudon värisiä kuvia. En kuitenkaan malta olla räpsimättä.

Mukana haasteessa: #kukkailottelua @mansikkatilanmailla

Kurjenrahkassa talven taitteella

16.1.2017

Eletään taas sitä aikaa vuodesta, jolle täkäläisen pakanaperinteen mukaan sijoittuu sydäntalvi, talvennapa. Joulun aika on ohi, koristeet on siivottu pois - me teimme sen perinteikkäästi vasta nuutinpäivänä - ja voidaan aloittaa kevään odotus. Minulle tämä aika on merkityksellinen juuri siksi - rakastan talvea, mutta mikään ei ole niin ihanaa kuin kevään odotus!

Juhlistimme talven taitekohtaa käymällä pienellä seikkailulla Kurjenrahkassa eilen Krotin, Pöllen ja Mölysammakon kanssa. Koska oli sunnuntai, heräsimme ja lähdimme liikkeelle tietenkin vasta iltapäivällä, joten retkemme aikaan aurinko oli jo laskussa. Niinpä teimme vain parin kilometrin kävelylenkin Karpalopolkua seuraillen, ja hämärän jo hiipiessä metsään siirryimme Kurjenpesälle grillailemaan herkkuja.


Retkipäivällemme sattui juuri sopivasti aurinkoinen, kirpeä pakkassää. Retkemme alkoi vasta kello kolmen jälkeen iltapäivällä. Kun saavuimme kuuluisalle Kuhankuonon rajakivelle, josta kansallispuiston retkeilyreitit haarautuvat, aurinko häämötti appelsiinina taivaanrannassa. Taivaalla näkyi muutamia pilvenhaituvia, mutta pääosin oli kirkasta. Suo oli kauniisti ohuen lumikerroksen peitossa, ja melko tuoreesta, puuterimaisesta lumesta oli helppo havaita eläinten jälkiä.


Mikä tästä on mennyt? Mahdollisesti näätä. Mittakaavana vieressä kenkäni jälki (kokoa 39). 

Pitkospuiden ympäriltä hanki olikin ihan täynnä jalan- ja tassunjälkiä. Emme kuitenkaan törmänneet kuin kahteen muuhun retkiseurueeseen. Olihan kuitenkin aika kylmää ja pian myös pimeää. Aurinko laski vaaleanpunaisena. Yritin ottaa taiteellisia närekuvia. Näpit jäätyivät nopeasti, joten en jaksanut säätää yhtään, vaan räiskin vain menemään.



Bäheät karahkat. Toinen on tikkusuora, toinen ihan vänkyräinen.

Kierroksen loppuosuus kuljetaan metsässä. Auringonlaskun sävyt tummenivat. Metsän pohjalla olisi ollut jo tosi pimeää, jos maa ei olisi ollut valkoinen. Sininen hämärä hiipi suolle ja auringon viimeinen punainen hehku alkoi hiipua metsän taakse juuri, kun saimme kierroksemme päätökseen ja palasimme lähtöpisteeseen.



Kun tulimme nuotiopaikalle, edellinen seurue oli juuri tekemässä lähtöä. Muita ei sitten enää ilmaantunutkaan. Pääsimme siis valtaamaan koko paikan, ja viattomat sivulliset säästyivät kuulemasta Mölysammakon "parhaimpia" poliittisia vitsejä iltanuotiolla. Näihin lukeutuivat "Postikorttisarja, joka esittelee Forssan lahoimpia röttelöitä" ja "Miksi Helvetissä on nykyään kylmä?" Eikö kuulostakin lupaavalta?


Sininen hetki taittui pimeään. Kunhan taivas vielä hieman tummui, kaikki tähdet tulivat näkyviin. Hieno tunnelma. Pakkanen kiristyi lähemmäs kymmentä miinusastetta, joten emme jääneet nuotiolle sentään koko yöksi, mutta kyllä me jokusen tunnin siinä hengailimme ennen kotiinlähtöä.


Katsotaan nyt, josko lähtisin kokoamaan blogiini 100 hetkeä luonnossa -haasteen puitteissa sadan luontoaiheisen postauksen sarjaa Suomen juhlavuoden kunniaksi. Kyllähän niitä sopivia hetkiä varmasti tulee yllin kyllin, mutta siitä en vielä mene takuuseen, päätykö niitä blogiini asti riittävän monta. Tämä voisi kuitenkin olla mahdollisen haastepostaussarjan ensimmäinen osa.

Käykää tutustumassa haasteeseen Metsähiipparin blogissa ja lähtekää itsekin mukaan!

#100hetkeäluonnossa #suomi100

Puutarhani hetki (blogihaaste)

12.1.2017

Muistatteko vielä viime keväänä piha- ja puutarhablogeissa kiertäneen "puutarhani hetki" -haasteen? Nyt kun kökkötalvi on taas keskuudessamme, päivät ovat hämäriä ja sateisia, tuuli ujeltaa ulkona, kadut ovat kuolemanliukkaita, eikä kunnon lumihankeakaan oikein ole valaisemassa maisemaa, palasin taas selailemaan viime kesän puutarhakuvia, ja ajattelin herättää haasteen uudestaan henkiin.
"Milloin on sinun puutarhasi hetki? Tämän haasteen voivat kaikki halukkaat poimia mukaan ja kerätä tunnelmien oheen kuvia juuri siltä parhaalta ajalta. Koska, kun nyt katsoo ulos, ei muistaisi ollenkaan mitään värejä olevankaan ja kaikki ne tuntuvat olevan vielä aivan liian kaukana." Aamukastetta puutarhassa (2016)
Parvekepuutarhamme parhaan hetken valitseminen on tietenkin aika vaikeaa, mutta kallistun kyllä vahvasti juhannuksen jälkeisille viikoille, kesä-heinäkuun vaihteen tienoille. Siihen aikaan kesästä puutarhassa oli ehkä kaikkein mukavinta viettää aikaa, sillä kasvuston sekaan mahtui vielä helposti vaikkapa kattamaan aterian tai kellahtamaan lattialle tyynyjen ja kirjan kanssa.

Yrttihylly ja amppelit.

Silloin kasvusto oli vehreimmillään - ei toki vielä isoimmillaan mutta ehkä edustavimmillaan kuitenkin - ja puutarha oli täynnä kukkia mutta tuotti jo tosi hyvin satoakin. Lehvästössä oli yhtä aikaa kevätkesän raikasta tuoreutta ja keskikesän ihanaa, ylenpalttista runsautta.

Tässä vaiheessa kesää kasvituholaisiakin oli toistaiseksi vasta sen verran vähän, että muihinkin puutarha-askareisiin ehti panostaa kunnolla kuin pelkkään tuholaistorjuntaan. Myös tuholaisille herkimpien kasvien (kuten kasvihuonekurkun) lehdet olivat vielä kauniita ja hyväkuntoisia.

Neidonkukka.

Kesän paras parvekepuutarhahetki oli ehkä eräänä leppeän lämpöisenä iltana, kun söimme partsilla iltapalaa hämärän jo hiipiessä ympärille. Vehreiden tuoksuvien kasvien keskellä istuskellessa tuntui, kuin olisi piilossa jännittävässä pikku lehtimajassa. Sen hetken tunnelma jäi jotenkin erityisen vahvasti mieleen. Ehkä se oli sitten se viime vuoden #puutarhanihetki.

Parvekepuutarhan päätynurkkaus iltahämärässä "pihalampun" valossa.

Mikä oli sinun puutarhasi hetki viime vuonna?

#puutarhanihetki