13.2.2017

Kalenterihullun tunnustuksia

Kalenterit. Minulla on ollut niihin eräänlainen viharakkaussuhde jo yli kymmenen vuoden ajan. En osaa edes ajatella, miten tulisin nykyisessä elämässäni toimeen ilman kunnollista, tarpeisiini mukautuvaa ja juuri itseni näköistä kalenteria, mutta samaan aikaan tiedostan, miten petollinen se voi olla tällaiselle innostumisherkälle ihmiselle, joka helposti ylibuukkaa itsensä ja elämänsä.

Siitä on vasta ihan pari vuotta, kun kalenterini vielä hallitsivat minua täysin, enkä minä niitä. Pitkällisen kamppailun jälkeen uskallan nyt jo sanoa päässeeni niskan päälle (toivottavasti pysyvästi) ja palauttaneeni kalenterit omalle paikalleen maailmassa.

"Hyvä renki mutta huono isäntä" -sanonta sopisi aika hyvin tähänkin kohtaan.

Uskallan väittää, että ilman tosi näppärää kalenteria en olisi varmasti pystynyt ajamaan itseäni ollenkaan niin hirveään jamaan, kuin joitakin vuosia sitten onnistuin. Puhun siis nyt taas siitä taannoisesta burnoutista.

Varaamalla suunnilleen joka päivä kaikki vapaat tunnit kalenteristani kaiken maailman juttuja varten ja sitten orjallisesti omia aikataulujani noudattamalla sain kulutettua resurssini loppuun pohjaa myöten, ehkä jo vähän velaksikin.


Enkä siis ollut tuolloin edes työelämässä - ei työuupumukseen sairastuminen sitä edellytä, vaikka monesti niin luullaankin. Aloittelin vasta yliopisto-opintojani ja harrastin aktiivisesti kaikenlaisia hauskoja juttuja, joiden koin olevan mielekkäitä, antoisia ja innostavia. Niitä vain oli lopulta liikaa.

Ilman hyvää kalenteria seinä olisi varmasti tullut vastaan jo paljon aiemmin, sillä muistini alkoi hajoilla jo uupumuksen ensimmäisten oireiden joukossa. Vain selkeästi jäsenneltyä kalenteria totellen sain päivästä toiseen kaiken ylipäätään tehtyä.

Pahimmassa vaiheessa zombeilin yliopiston käytävillä niinkin ylevässä kunnossa, että unohdin vartin sisällä jopa kolme kertaa, mihin luentosaliin olin matkalla. Rakas kalenterini kaikeksi onneksi jaksoi aina uudestaan mukisematta muistuttaa, mihin oltiin menossa ja mitä suorittamaan. (Hyh, sitä elämänmenoa. En suosittele moista kenellekään.)

Jos joku vielä ajattelee, että aina 24/7 täpötäysi kalenteri on menestyvän ihmisen merkki, haluaisin rohkaista häntä kyseenalaistamaan ajatuksensa. Lisäksi haluaisin muistuttaa, että myös positiivisina pitämiään asioita voi tehdä liikaa. Kuten joku viisas jossain joskus sanoi:

"Keho ei välttämättä osaa erottaa positiivisten ja negatiivisten asioiden aiheuttamaa kuormitusta toisistaan. Sille kaikki kuormitus on vain kuormitusta, stressiä, joka pitkittyessään voi olla jopa hengenvaarallista." 

(Tämä viisas taisi olla yhdessä ruotsalaisessa, työuupumusta käsittelevässä dokumentissa, mutten enää muista edes filmin nimeä. Harmi. Haluaisin pystyä suosittelemaan sitä.)

Onneksi kalenteriin voi myös varata päiviä - tai tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan vaikka kokonaisia viikkojakin - jolloin ei tehdä yhtään mitään. Nykyään minulla on tapana vedellä niiden yli värikynillä, etten voi vahingossakaan enää kirjoittaa niihin mitään.

Yleensä myös kerron laiskotteluaikomuksistani läheisilleni, jotta he voivat sitten tarvittaessa näpäyttää minua, jos en näytä laiskottelevan silloin, kun pitäisi olla laiskottelupäivä. Ja laitan kalenterin piiloon siksi aikaa, kun en tarvitse sitä.

Tuleepahan varmasti otettua rennosti, eikä vietettyä koko vapaapäivää vain kalenteria hypistellen ja tulevia juttuja miettien. Toimii.


PS. Minun oli alun perin tarkoitus julkaista tässä postauksessa vain muutama räpsy suosikkikalentereistani vuosien varrelta ja puhua niistä hiukan, mutta kirjoitinkin sitten jotain ihan muuta. Postaan niistä kalenterisuosikeista siitä kalenterisuosikista (Wega Eko!) ehkä joskus toiste sitten.

2 kommenttia:

  1. Minä en ole ollut koskaan kalenteri-ihmisiä, mutta muuta samaistuttavaa tekstistäsi löysin kyllä. :) Tuo sitaatti on yksi tärkeimmistä asioista joita uupunut ihminen (tai ihminen ylipäätään) voi ymmärtää. Positiivinenkin kuormitus on kuormitusta, vaikka se vähän kummalta kuulostaakin. Kun minun uupumus/masennuskuplani puhkesi, niin muutamat kaverini eivät tahtoneet millään ymmärtää, että varsinkin sosiaaliset tilanteet kuormittavat ainakin minua (uupunutta introverttia) aivan älyttömän paljon... Vaikka ne kuinka kivoja olisivatkin. Ja innostun myös herkästi uusista asioista, onneksi mies jarruttelee pahimpia hössötyksiäni (on itse käynyt pahan burnoutin läpi joskus).

    Edelleen yritän pilkkoa kaikki menoni mahdollisuuksien mukaan eri päiville. Jos on liikaa juttuja samana päivänä, niin taas väsyy liikaa ja painuu moneksi päiväksi sellaiseen horrostilaan palautuakseen. Ja se palautuminen kestää.

    En oikein tiedä mikä se alkuperäinen pointtini edes oli, mutta teki vaan mieli höpötellä jotain aiheeseen liittyvää. :D Mukavaa viikonloppua! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos ihanasta kommentista! <3

      Sosiaaliset tilanteet ovat itse asiassa olleet itsellenikin välillä tosi kuormittavia, vaikka olenkin puolestaan hurjan ekstrovertti, puhelias ja seuranhaluinen tyyppi. Joskus kuitenkin, kun on ollut jo muutenkin tarpeeksi kuormitusta yhdelle päivälle, ei vain jaksa enää lähteä mihinkään illanviettoon, vaikka kuinka tekisi mieli - ja yritä siinä sitten selittää, että on liian poikki lähteäkseen mihinkään höpöttelemään ihmisten kanssa, kun kaikki vain heittävät takaisin, että sehän on just sitä rentoutumista rankan päivän jälkeen tavata ystäviä ja pitää hauskaa tuopin ääressä. No kun ei vain ole enää tietyssä pisteessä! :D

      Hössötyksiä jarruttavat läheiset ovat kyllä kallisarvoisia aarteita tällaisille innostujaihmisille! En tiedä, mihin joutuisinkaan ilman parasta ystävääni, joka havaitsee aina, kun alan olla yli-innoissani jostakin. Hän kyllä ossaa palauttaa minut maan pinnalle ja laittaa tarvittaessa hetkeksi jäähylle niin jämerästi mutta rakastavasti, etten voi rimpuilla vastaan. :)

      Poista