blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Allerginen tulppaaneille?

30.3.2017

Olen tehnyt erään tyrmistyttävän havainnon: olen ehkä allerginen tulppaaneille! Hankimme niitä taas (hihi) viikko sitten, ja välittömästi alkoivat aivasteluaamut ja tukkoiset päivät. Okei, leppä ja pähkinä kukkivat toki myös - mutta niiden kanssa olen yleensä pärjännyt ihan hyvin vähäiselläkin lääkityksellä, ja niiden siitepölyä on ollut ilmassa jo useampia viikkoja, mutta aloin oirehtia tällä tavalla vasta tulppaanien hankinnan jälkeen.


Uumoilin jotain tällaista jo aiemmin keväällä, kun aina uuden tulppaanikimpun saavuttua asuntoon, aloin olla tavallistakin aivastelevaisempi ja tukkoisempi, mutta en tajunnut aiemmin tarkkailla riittävän huolellisesti oireitteni kehittymistä, joten en voinut olla vielä kovin varma asiasta. Nyt alkaa vaikuttaa jo surullisen vahvasti siltä, että aivastukseni johtuvat nimenomaan tulppaaneista.


En edes tiennyt, että tulppaaneillekin voi olla allerginen. Tai no, sen toki tiesin, että periaatteessa mille tahansa voi herkistyä, mutta en ole tainnut ikinä tavata ketään, joka oirehtisi tulppaaneista. Leikkokukista liljat olen kyllä julistanut pannaan jo ajat sitten niiden hirvittävän allergisoivan hajun vuoksi, mutta muihin kukkiin olen suhtautunut ihan suopeasti.


No, vaikka Krotti on sanonut, ettei ole koskaan nähnyt kenenkään menevän niin surulliseksi aivastelun takia kuin minun (en ollut itse kiinnittänyt siihen huomiota, mutta ilmeisesti mielialani vajoaa aivasteluaamuina jotenkin poikkeuksellisen alas), ja tulppaanithan ilmeisesti saavat minut aivastelemaan melkoisesti, en kuitenkaan ajatellut lopettaa niiden hankkimista aina silloin tällöin. Ehkä vähän taukoa kannattaa pitää, mutta lopullisesti en haluaisi luopua.


Toki, jos alan saada vielä pahempia oireita (kuten hengenahdistusta tai ihottumaa), täytyy asiaan alkaa suhtautua vakavammin. Aivastelu ei onneksi ole erikoisen vaarallista, vaikka se tekisikin minut vähän surkeaksi aina välillä. Antihistamiinit kuitenkin tepsivät siihen jossain määrin - ainakin sen verran, että allergialääkkeen otettuani aivastan enää vain parin minuutin välein. Sillä tahdilla pärskivä pystyy saamaan jotain aikaiseksikin.


Aika harmillista mutta onneksi ei sentään vakavaa. Ei kun siis... Oi voi, mikä tragedia kohdalleni onkaan osunut! Mikä hirveä onnettomuus! Miten voin elää tämän asian kanssa?! Ah, ma karsin! Varaan heti ajan siedätyshoitoon!


Ekat kolme kuvaa otin tulppaanien hankintaa seuraavana päivänä, viimeiset kolme lähes viikkoa myöhemmin. Olen harvemmin onnistunut pitämään leikkotulppaaneja yhtä pitkään näin hyväkuntoisina. Niin että niitä aivasteluaamuja onkin sitten riittänyt ihan poikkeuksellisen paljon. No, en kyllä valita. Enimmäkseen tulppaanit ovat kuitenkin niin ilahduttavia.

Eivätköhän nämä istu mukaan sekä Tulppaanitorstaihin että Kukkailotteluun, vaikka postauksen tekstisisältö onkin nyt jotain ihan muuta. Tämä runsas kimppu syntyi yhdistämällä kaksi pienempää kimppua erivärisiä tulppaaneja samaan maljakkoon. Leikkasin vain varret saman pituisiksi, poistin vähän lehtiä ja asettelin kukat rennosti sikin sokin. Mielestäni tämä on aika veikeä väriyhdistelmä.

Parvekepuutarha herää kevääseen

29.3.2017

Partsillamme kevät on jo niin pitkällä, että mustaherukka on avannut silmunsa, puutarhamansikka ja poimulehti nostaneet versonsa taas pintaan (sen ohuen multakerroksen alta, jolla peittelin ne tammikuussa suojaan tulevilta pakkasilta), vaahteran silmut pullistelevat ja raparperikin on jatkanut kasvuaan. Kaikki kasvit siis selvisivät helmikuun pakkasten yli. Parhautta!

Lämpömittari on tallentanut viime päivien ajalta ylimmäksi lämpötilaksi suorassa auringonpaisteessa jopa 35 astetta, varjossa 25 (hellettä!) ja yön alimmaksi 2,5 astetta, vaikka viime yönäkin ulkona oli peräti useampi pakkasaste. Kyllä parvekelasit ja sijainti maanpintaa korkeammalla vaikuttavat radikaalisti kasvuolosuhteisiin. Milloinkohan parvekkeelle uskaltaisi jo suorakylvää jotakin?

Herukan tuoreita lehtiä.  

Mansikat nousevat taas esiin.

Vaahteran silmut.

Poimulehtiä puskee pintaan.

Raparperi versoo.


Ei tältä kuulu näyttää vielä maaliskuussa! :D

Lintufiilistelyä Ruissalossa

27.3.2017

Päätin piipahtaa pienelle päiväretkelle Ruissaloon seikkailemaan, kun kalenterissani oli mukavasti täysin tyhjä päivä keskellä arkiviikkoa ja sää vaikutti kerrassaan mainiolta ulkoiluun. Koska sain kammettua itseni liikkeelle kuitenkin vasta iltapäivällä, ehtivät Pölle ja Mölysammakkokin tarttua vielä mukaan matkaan yliopistolta ja töistä.


Lähdimme entisen Tammenterhon nurkilta rantatielle. Pistäydyimme aluksi lintulavalla kiikartamassa lahdelle. Lokkeja oli paikalla peräti viittä sorttia. En ollutkaan vielä tänä keväänä nähnyt naurulokkia, ja myös selkä- ja merilokki olivat bongarinnahjukselle vuodenpinnoja. Isokoskeloita oli liikkeellä melkoisina parvina, mutta pahemmin muita vesilintuja ei näkynyt.

Lintulavalla pönöttäessämme kohtalaisina puuskina puhaltava tuuli tuntui aika hyytävältä, vaikka ilma olikin kuutisen astetta lämmin ja aurinkoinen. Suojaisammalla rantatiellä tuulisuus ei onneksi pahemmin haitannut. Minulla oli enimmäkseen milteipä kuuma, kun aurinko porotti ja olin taas pukeutunut "linturetkellä on aina kylmä" -periaatteen mukaisesti.


Olimme jo miltei näkevinämme sammakonkutua rantatien varren lätäkössä, mutta se olikin sitten tarkemmin katsottuna vain hyvin hämäävää jäätä. Veden pinnassa kyllä pulpahti aika sammakkomaisen näköisesti, joten ehkä joku sammakko oli kuitenkin jo liikkeellä. Mitään kunnon havaintoa elukasta ei kuitenkaan tehty eli arvailujen varaan jäi.

Kevään ensimmäisen peipon laulu kantautui korviin ruokintapaikan lähellä. Kyllä lämmitti mieltä. Ruokinnalla kävi myös monenlaisia talvilintuja. Puussa naputteli ihastuttava pikkutikka. Mölysammako hoksasi maasta närhen, joka sekin puuttui yhä pinnalistaltani.

Kuulimme myöhemmin hiukan kummallista linnunlaulua, josta emme oikein saaneet tolkkua, ja pohdimme, olisiko asialla voinut olla aiemmin näkemämme närhi. Ne kun osaavat pitää niin hämmentäviä ääniä - eikä hämmentävyysaspektia yhtään lievennä se, että tavallisimmin ne vain yksinkertaisesti rääkyvät, joten niiden muita ääniä on vaikea liittää samaan lintuun.


Kun saavuimme metsän suojasta avomaalle, pääsi puuskittainen tuuli taas kunnolla härnäämään. Auringonpaiste onneksi lämmitti. Yritimme haravoida pelloilta aiemmin samalla viikolla havaittuja kapustarintoja, mutta kauniit kurmitsat olivat tietysti jo jatkaneet matkaansa. Myöskään tyllejä ei vielä osunut näköpiiriin. Töyhtöhyyppiä oli sen sijaan runsaasti.

Hanhiakin nähtiin. Merihanhia meni pieni muuttoaura ylitse, ja valkoposkia laidunteli rantaniityllä oikein mukava pikku parvi. Tykkään niistä hurjasti. Niin mainion näköisiä ja pitävät hauskaa ääntäkin. Harmi, että niitä on nykyään kaupunkien puistoissa ihan vilisemällä, eivätkä ihmiset pahemmin arvosta sitä.



Paluumatkalla nähtiin vielä pari peippoa. Tuli tosi mukava fiilis. Peippoja on aina talvisin jotenkin erityisen ikävä. Muistan, miten ihan pienenä natiaisena luulin peipon laulun olevan jokin yleinen "kesä-ääni", joka vain ilmestyy maisemaan kevään koittaessa. En siis ollut silloin vielä kertaakaan nähnyt laulavaa peippoa, joten en osannut yhdistää ääntä lintuun, eikä minulla ylipäätään ollut vielä kovin selkeää käsitystä siitä, miten suuri osa alkukesän äänimaisemasta koostuu pelkästään erilaisten lintujen lauluista. Pikkulapsena ajatteli niin hauskasti.


Ruissalossa ei tullut vastaan vielä yhtään kukkivia kasveja, lukuun ottamatta leppää ja pähkinäpensasta, joiden kukinnan saattoi päätellä jo ihan siitä, miten monta nenäliinaa niistin märäksi seikkailun aikana. Mainittavia hyönteishavaintojakaan ei tehty. Pölle kuitenkin raportoi löytäneensä jo leskenlehtiä yliopiston luota ja nähneensä kimalaisenkin, joten enköhän minäkin pian pääse ihailemaan niitä, toivottavasti jo pian ihan kotinurkillakin.


#100hetkeäluonnossa (14/100)

Mutaista polkua seikkailuun

25.3.2017

On niin paljon mielenkiintoisen oloisia paikkoja, joiden ohi aina vain kulkee, katselee kaukaa, muttei koskaan pysähdy ja mene tarkastelemaan lähemmin. Tiedätte varmaan. Puistoja, kahviloita, metsiä, joutomaita, putiikkeja, polkuja, sivukatuja, rantoja, portteja avoimille sisäpihoille. Päivittäisten, viikoittaisten, säännöllisten reittien varrella. Osa tavallista arkista maisemaa. Tuttuja ulkopuolelta, täysin vieraita sisältä.

Jos ei ole kiire mihinkään, minulla on tapana aina välillä pistäytyä seikkailemaan ja tutustumaan tällaisiin tavanomaisten reittieni varrella sijaitseviin jännittäviin kohteisiin. Poiketa sivutielle, kääntyä tuntemattomaan metsikköön vievälle polulle, astua sisäpihalle, haahuilla joutomaalle. Laajentaa maailmani karttaa pääni sisällä. Löytää aiemmin vain kulisseina toimineille paikoille uusia merkityksiä.


Silti niitä paikkoja, joita katselen aina vain ulkoa päin, on reittieni varrella enemmän kuin niitä, joihin olen käynyt tutustumassa. Useammin olen menossa sen verran päättäväisesti tai kiireellä johonkin, etten ehdi, jaksa tai vain halua pysähtyä. Aina on jo muita suunnitelmia. Se on oikeastaan vähän harmillistakin, koska pienet seikkailut ovat kuitenkin hurjan mukavia. Ne vain vaativat sitä ihan omanlaistaan seikkailufiilistä, ja jos sitä ei vain satu olemaan, tyhjästä on paha nyhjäistä.


Länsikeskuksen ja Kuninkojan nurkilla sijaitsee yksi tällainen paikka, metsä, jota katselin jo lapsena auton ikkunasta ja mietin, että sinne voisi joskus olla kiva mennä seikkailulle. Ihan jo metsän reunassa kasvaa vanhoja vänkyräisiä tammia ja mäntyjä. Pieni joki katoaa metsään, samaten jonkinlainen lenkkipolku. Tieltä käsin näkee, että metsän sisälle kätkeytyy myös laidun, jolla joskus käyskentelee hevosia. Houkuttelevan näköinen paikka.

No, kävin siellä ensimmäistä kertaa vasta viime keväänä huhtikuussa. Aika monta vuotta ehti siis vierähtää ennen kuin ryhdyin tuumasta toimeen. Metsä on pieni mutta hieno. Polkuja menee ristiin rastiin. Isompaa hiekkatietä pitkin pääsee kiertämään näppärästi rengaslenkin Länsikeskukselta. Metsää laikuttavat pellot ja laitumet. Joki kiemurtelee sen halki. Vanhoja puita on harvinaisen paljon, erityisesti tammia.


Piipahdimme siellä pienellä iltaseikkailulla taas tällä viikolla ostosreissumme yhteydessä. Länsikeskukselta vanhan peltoläntin poikki metsään vievä polku oli nyt aivan hillittömän mutainen. Piti edetä varovasti, ettei luiskahtanut kumoon savivelliin. Kengät keräsivät kunnon savipaakut ympärilleen - onneksi olimme molemmat sattumalta vaelluskengillä liikkeellä.



Ilta jo hämärsi ja pilvet olivat punaisia, kun sukselsimme kuusikon varjoihin. Hiekkatie oli yhä jäässä, joten sitä pitkin ei pahemmin kannattanut edetä. Kävelimme sitä seuraillen kuitenkin sillalle asti. Joki virtasi jo vapaana jäistä. Vesi oli melkoisen matalalla, mutta virtaus oli kuitenkin suhteellisen reipasta. Muutama mustarastas lauloi, mutta muuten metsässä oli aika hiljaista.




Joen rannasta koukkasimme kiertelemään metsikön polkuja, sillä jäisen tien kävely ei houkutellut. Metsän pohja oli enimmäkseen jo vapaa lumesta ja jäästä. Haahuilimme suuren puun luota toiselle ihmettelemään niiden kokoa ja vänkyräistä muotoa. Yritimme räpsiä niistä kuviakin, mutta hämärän tihentyessä kuvaaminen meidän kalustollamme ei oikein ottanut onnistuakseen.




Kun pimeys laskeutui, palasimme tien varteen ja jatkoimme ostosreissua. Kuninkojan metsä on mukava pikku kohde, jossa voi piipahtaa helposti vaikkapa juuri kaupassa käynnin ohessa. Viime keväänä paikka oli täynnä sinivuokkoja, mutta nyt oli vielä liian aikaista niille. En ole käynyt siellä toistaiseksi kertaakaan kesällä, joten ties mitä muuta kivaa sieltä silloin löytyy.


#100hetkeäluonnossa (13/100)

Cirrhopetalum ja kaverit

24.3.2017

Minä en ole orkideaharrastaja. En edes tiedä, ryhdynkö ikinä sellaiseksi. Jostain syystä meillä on nyt kuitenkin (parinkymmenen muun huonekasvin joukossa) muutama orkidea, joita yritän vimmaisesti pitää hengissä. Eikä kyse ole enää edes pelkistä perhoskämmeköistä - niitähän nyt sentään on vähän kaikilla - vaan meillä majailee jo yksi vähän epätavallisempikin laji, jota en ole saanut vielä edes kunnolla määritettyä.

Kun ostimme tämän mysteeriorkidean kasvitieteelliseltä, tiesimme vain suvun nimen, Cirrhopetalum, mutta olen päässyt taidokkaassa tiedonhakutyössäni niinkin pitkälle, että rohkenen veikata kasvin olevan lajia C. lepidum, joka ilmeisesti tunnetaan myös nimillä Bulbophyllum lepidum ja B. flabellum-veneris sekä lukuisilla muillakin hämmentävillä synonyymeillä. (Että näiden tiettyjen ryhmien lajeilla pitääkin olla niin monta eri nimeä!)

Etualalla oletettu Cirrhopetalum lepidum. Taustalla häämöttää perhoskämmekkä Phalaenopsis.

Mysteeriorkidea Cirrhopetalum, jota olen alkanut kutsua kotoisammin kirhikseksi, on löytämieni tietojen mukaan melko vaivalloinen tapaus. Se vaatii upotuskastelua ainakin joka toinen päivä. Sumuttaa saisi päivittäin. Periaatteessa kasvi ei edes pärjää meikäläisessä kuivassa huoneilmassa, vaan se pitäisi istuttaa jonkinlaiseen terraarioon, jotta ilmankosteus olisi mahdollista pitää riittävän korkeana. Ilma ei saisi kuitenkaan seistä, vaan kasvi kaipaa jonkinlaista tuulenvirettäkin. Sikäli jos nyt olen hakenut tietoja edes oikeasta lajista.

No, näihin tietoihin nojaten olen yrittänyt tehdä parhaani. Kirhis asustaa korkeassa lasipurkissa, jossa mikroilmasto pysyy edes jotenkuten kosteana ainakin, jos muistaa sumuttaa päivittäin. Se on istutettu (oikeaoppisesti, toivon mukaan) itse väsäämääni pieneen verkkohäkkyrään, jonka sisällä on kaarnanpaloja ja rahkasammalta. Häkkyrä on teoriassa helppo nostaa ulos lasipurkista ja dipata veteen vaikka joka päivä.

Toki käytännössä homma on vähän työlästä. Haluaisin lasin pysyvän tietenkin edes etäisesti kirkkaana ja kasvin häkkyröineen asettuvan kivasti purkin pohjalle irtaimen kaarnasilpun ja sammalen sekaan. Häkkyrän siirtely edestakaisin johtaa usein siihen, että lasi on täynnä pientä kaarnanhuitua, ja sumuttelun ansiosta näkyvyys peittyy tehokkaasti joko vesipisaroihin tai pisaranjälkiin, eikä itse häkkyrä ole tietenkään oikeastaan ikinä täysin piilossa sammalen alla.

Tavallinen näkymä silloin, kun purkissa piisaa kosteutta.

Tavallinen näkymä silloin, kun edellisestä sumutuksesta alkaa olla kulunut jo vähän liian monta tuntia.

Tomerana viherpeukalona päätin tuossa iltana eräänä uudelleenistuttaa perhoskämmekätkin, kun ne olivat edelleen kiinni alkuperäisissä turvepaakuissaan, joissa ne myytiin, ja olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei kovin tiiviiksi lahonnut kasvualusta tee lainkaan hyvää. Eikä kyllä tosiaan näyttänyt tehneen. Paakun ulkopuolelle kasvaneet juuret olivat ihan eloisia, mutta sen sisään jääneet olivat käytännössä lahonneet pois.

Ei siis oikeastaan mikään ihme, että toinen alkuvuodesta hankkimistamme pienistä perhokkaista ehtikin jo potkaista tyhjää - ellei sillä sitten ollut jokin ihan muukin hätä. Jäljelle jäänyt minikaveri ei sekään ole enää kovinkaan hyvässä hapessa mutta sinnittelee. Ihme kyllä, se Honkkarista "pelastettu" isompi yksilö voi kaikkein parhaiten, vaikka ei silläkään juurien kunnossa paljon hurraamista ollut. Onneksi vaihdoin kasvualustat nyt enkä myöhemmin.

Väkersin isommalle yksilölle myös kivan rautalankaverkkohäkkyrän, johon tungin kasvualustaksi pääasiassa karnaa. Pienemmän istutin vain hyvin rei'itettyyn muovipurkkiin, kun en jaksanut enää näperrellä. Sekin sai kuitenkin uuden ilmavan kasvualustan, joten nyt uskallan jopa toivoa, että se alkaisi pikkuhiljaa voida paremmin.

Kaikki kolme orkideaa olivat jossain vaiheessa samalla pikku pöydäkkeellä yhdessä ja vielä keskellä olohuonetta.

Nykyään pienempi Phalaenopsis on sentään taas kirjahyllyllä.

Perhoskämmekkämme ovat tällaisissa lasipurkeissa pääasiassa ihan puhtaasti estetiikan vuoksi, sillä ilmeisesti ne eivät edes tarvitse mitään erityistä mikroilmastoa viihtyäkseen. Toki jotkut väittävät, että niiden juuret tykkäävät, kun eivät ole pilkkopimeässä. Olen myös nähnyt netissä useampiakin (muka ihan asiantuntevia) ohjeita, joissa sanotaan, että perhokkaita voisi pitää näin ja kastella ihan kannulla vaan suoraan juurille, koska korkeassa maljassa ylimääräinen vesi ei jää seisomaan juurakkoon vaan valuu alas.

Niin meilläkin tehtiin aiemmin, mutta käytännössä tämä näytti toimivan aika huonosti. Pienikin tilkka kasteluvettä päätyi tietenkin hyvin läpäisevän materiaalin läpi aina purkin pohjalle lammikoksi, ja siellä se seisoi ja haisi sitten vaikka miten pitkään. Kosteutta tuntui enimmäkseen olevan liikaa, ja koko touhusta alkoi tulla mieleen lähinnä homeviljelmän perustaminen.

Niinpä istutin kasvit nyt siten, että ne pystyy "helposti" nostamaan ylös upotuskastelua varten. On vähän kornia, että tämän seurauksena niidenkään hienot lasipurkit eivät aina näytä enää niin kovin hienoilta. Kuten kirhiksenkin kanssa, häkkyrä/istutuspurkki jää usein näkyville (kuka sitä nyt jaksaa joka kastelun jälkeen adjustoida ihan tarkalleen) ja lasi on usein täynnä pisaranjälkiä (ei niitä viitsi aina pyyhkiä) ja/tai kaarnanhuitusia (no niitä nyt ei ainakaan jaksa putsata heti). Niin että puhtaasti estetiikan vuoksi? Joo, tuota... En edes.

Häkkyrä! Nyt on bäheä häkkyrä!

Isompi perhokas uimassa.

Uinnin jälkeen pitäisi vielä uudelleenadjustoida (mikä toki saattaa jäädä tekemättäkin). 

Niin ovat kauniita nämä että... Mutta tosi mielenkiintoisia ja kivan haasteellisia. On aika jännittävää seurata, onnistutaanko tällaisella hoidolla pitämään Cirrhopetalum hengissä. Kukinnasta en edes haaveile. Eikä se nyt niin haittaakaan, vaikkeivät nämä välttämättä ikinä tekisi kukkia. Tykkään viherkasveista ihan sellaisenaan, ja usein kukat haisevat ja/tai levittävät allergeeneja, joten vaikka kukinta onkin hauska yllätys, on kyllä ihan mukavaa ilmankin.

Nyt joku orkideaharrastaja tulee tänne itkunauramaan, ja toinen päättää saman tien ottaa kirhiksemme huostaan, kun emme osaa hoitaa sitä ollenkaan.

Kevääntuojia tervehtimässä

22.3.2017

Tavallinen tarina: kevät etenee, mutta minä en. No, onneksi kevään merkit ehtii havaita vähän hitaampikin harrastaja, vaikka omassa päässä tuntuisikin välillä siltä, että ne muka menettävät jotenkin hohdokkuutensa tai katoavat jonnekin, jos niitä ei ennätä etsimään heti ensimmäisten joukossa. Kevään eka kiuru on ihan yhtä hieno juttu havaitsi sen sitten juuri sillä hetkellä, kun se saapuu seudulle, tai vasta pari päivää myöhemmin. Eikä Kevätseuranta ole mikään kilpailu.

No, joka tapauksessa tässä viime aikoina on ihan tosissaan poltellut lähteä kunnon bongausretkille, kun kiurujen ohella monia muitakin paluumuuttajia on sadellut Suomeen jo ihan joukoittain. Aikaa ja energiaa ei vain ole ollut tarpeeksi oikeastaan muuhun kuin lähimetsissä kuljeskeluun. Niinpä kaikki paukut pistettiin aikatauluiltaan vähän väljempään viikonloppuun, joka onneksi tarjosikin oikein keväisiä säitä ja mainioita havaintoja.

Keväistä peltomaisemaa Paimiosta.

Ilma oli aurinkoinen, miltei tyyni ja peräti kuutisen astetta lämmin, kun keräsimme porukan kokoon ja suuntasimme Paimion ja Salon mestoille bongaamaan kevääntuojia. Seikkailuun lähtivät lisäkseni toverit Krotti, Pölle ja Mölysammakko - se tavallinen porukka - ja karautimme matkaan Krotin autolla, jotta ehtisimme kiertää tehokkaasti useampia kohteita yhden illan aikana ennen pimeää.

Kiertelimme Hepojoen pikkuteitä pitkin Kaarinasta Paimioon, mutta mitään erikoista ei näkynyt matkan varren pelloilla. Ensimmäiset töyhtöhyypät ja yksi kottarainenkin spotattiin vasta, kun saavuimme Kravinkujalle. (Se on se kuuluisa aivan Paimion keskustan tuntumassa peltoja halkova joensuuntainen tie, joka on  ajoittain ihan tukossa bongareita ja autoja, kun jokin harvinaisuus levähtää paikalla.)

Kravinkujan pellot kiikaroituamme jatkoimme matkaa Paimionjoen varteen Vartsaloon, missä pönötettiin tovi röörin ääressä maisemaa haravoiden. Komea harmaahaikara ilmaantui näköpiirin lentäen ja laskeutui jonnekin ruovikon kätköön. Vanellukset soidintelivat täyttä päätä. Aurinko porotti niin, ettei ilman aurinkolaseja pärjännyt alkuunkaan. Kiurunlaulua ei kuitenkaan vielä kantautunut korviin.

Peltotie oli nyt paljon paremmassa kunnossa kuin viime keväänä, jolloin maastoautolle olisi ollut tilausta.

Päätimme jättää Meltolan pellot ja lintutornin tällä kertaa väliin, sillä halusimme ehtiä Halikonlahdellekin vielä tänään ennen auringonlaskua. Torni on niin kehnossa kunnossakin, ettei siellä vierailu pahemmin houkuttele, kun joka kerta miettii, milloin lattia putoaa alta. Piipahdimme kuitenkin vielä Vistalla, sillä Paimiossa jo pidempään pysytelleet turkinkyyhkyt oli havaittu siellä viimeksi saman päivän aamuna, eikä tilaisuutta vain voinut jättää käyttämättä.

Heti kun kaarsimme keskustaan, Mölysammakko jo huomasikin kolme miltei valkoista kyyhkystä, jotka istuivat muina puluina toimistotalon antennilla. Kaarsimme pihaan ja hypimme ulos autosta ihastelemaan komeita lintuja. Superlaiska harrastaja kun olen, en ole oikeasti koskaan aiemmin saanut aikaiseksi mentyä bongaamaan turkinkyyhkyä, vaikka niitä onkin ihan säännöllisesti ollut lähiseuduilla pitkiäkin aikoja aloillaan. Niin että tulipahan taas elämänpinna.

Yksi erikoiskyyhkyistä ehti jo livistää muualle ennen kuin sain napattua kuvan. No, tässä kaksi kuitenkin. Kauniita.

Sitten nokka kohti Saloa. Motarin varrella nähtiin pari laulujoutsenta pellolla. Piipahdimme matkalla pikaisesti myös Design Hillillä vähän shoppailemassa tekstiilejä. Halikonlahti saavutettiin auringonlaskun aikaan, mutta onneksi valoa riitti vielä hyvin pikku ulkoiluun. Ihan koko aluetta emme lähteneet kiertämään ympäri, vaan kipaisimme vain matonpesupaikan parkkikselta lähempänä olevalle tornille ja takaisin.

Mainio vänkyräkänkyräpuu kaunista iltataivasta vasten.

Jätevedenpuhdistamon vesiä solisi ojaan. Kakkainen aromi leijaili ilmassa.

Rönttöisen tyylikkäät maisemat hienon lintukohteen ympärillä. Rappioromantiikkaa ja silleen.

Lampsittiin auringonlaskuun. Pällisteltiin ojassa virtaavaa vettä, mutta ei siellä mitään erikoista näkynyt. 

Kottarainen ja mustarastas lauloivat reippaasti, ja töyhtöhyyppäsoidin kävi kuumana pelloilla. Altaat olivat pääosin jäässä vielä, mutta tornin edustalla vesi oli sulaa, ja siellä polski koko joukko ns. normaaleja sorsia. Kävimme sorsaparven huolellisesti läpi, mutta aiemmin havaittua punasotkaa ei nyt näkynyt. Muutama soidinteleva telkkä vain erottui pläikkäreiden seasta. Ankat räpättivät ja polskuttelivat mainiosti, joten mikäs siinä oli meininkiä seuraillessa, vaikka harvinaisempi laji jäikin meiltä havaitsematta.

Jäätä, vain jäätä. 

Sulapaikka! Vesilintuja! Auringonlaskua myös.

Tavallisia lohikäärmeitä vaikka millä mitalla.

Yksinäinen kurki nähtiin kiertelemässä lahden rantaa. Parvi kiuruja oli myös liikekannalla. Muutama pieni aura laulujoutsenia meni ohitse kauempaa, ja juuri, kun olimme poistuneet tornilta, tuli suoraan yli valtaisa metsähanhiaura. Siinä oli kevään tunnelmaa ihan tosissan. Muuttavien metsähanhien villi kaakatus ja vauhdilla ilmaa halkovat hahmot leudossa maaliskuun illassa vasten auringonlaskun värjäämää taivasta - onhan se aina voimakas elämys.

Illan hämärtyminen. On niin kevät, että meinaa ihan itkettää.

Matkalla takaisin autolle.

Ennen kotimatkalle lähtöä ruokailimme vielä oikein roadtrip-henkisesti huoltsikalla. Onnistuin tilaamaan itselleni ruokalistan ulkopuolelta itse kustomoidun, allergiaystävällisen salaattiannoksen ja siitäkös olin tyytyväinen. Palvelu oli ihan huippumukavaa ja ruokakin hyvää ottaen huomioon sen, että oltiin tosiaan Shellillä syömässä.

Kyllä ravintovammaisen kelpaa, kun saa jotain, mitä voi syödä. Etenkin ahkeran bongausretken päätteeksi.

Sadan lintulajin haasteessa ollaan tämän seikkailun myötä jo miltei puolivälissä! Saldo on tällä erää 44 lajia. Olen varovaisen toiveikas, että parin seuraavan kuukauden aikana saavutan tavoitteen. Eiköhän viimeistään toukokuun alkupuolella sata ole jo täynnä. Toivon ainakin.

#100hetkeäluonnossa (11-12/100)