24.3.2017

Cirrhopetalum ja kaverit

Minä en ole orkideaharrastaja. En edes tiedä, ryhdynkö ikinä sellaiseksi. Jostain syystä meillä on nyt kuitenkin (parinkymmenen muun huonekasvin joukossa) muutama orkidea, joita yritän vimmaisesti pitää hengissä. Eikä kyse ole enää edes pelkistä perhoskämmeköistä - niitähän nyt sentään on vähän kaikilla - vaan meillä majailee jo yksi vähän epätavallisempikin laji, jota en ole saanut vielä edes kunnolla määritettyä.

Kun ostimme tämän mysteeriorkidean kasvitieteelliseltä, tiesimme vain suvun nimen, Cirrhopetalum, mutta olen päässyt taidokkaassa tiedonhakutyössäni niinkin pitkälle, että rohkenen veikata kasvin olevan lajia C. lepidum, joka ilmeisesti tunnetaan myös nimillä Bulbophyllum lepidum ja B. flabellum-veneris sekä lukuisilla muillakin hämmentävillä synonyymeillä. (Että näiden tiettyjen ryhmien lajeilla pitääkin olla niin monta eri nimeä!)

Etualalla oletettu Cirrhopetalum lepidum. Taustalla häämöttää perhoskämmekkä Phalaenopsis. Etunurkasta photobombaa täysin aiheeseen kuulumaton oletettu kirjotähti Haworthia margaritifera.

Mysteeriorkidea Cirrhopetalum, jota olen alkanut kutsua kotoisammin kirhikseksi, on löytämieni tietojen mukaan melko vaivalloinen tapaus. Se vaatii upotuskastelua ainakin joka toinen päivä. Sumuttaa saisi päivittäin. Periaatteessa kasvi ei edes pärjää meikäläisessä kuivassa huoneilmassa, vaan se pitäisi istuttaa jonkinlaiseen terraarioon, jotta ilmankosteus olisi mahdollista pitää riittävän korkeana. Ilma ei saisi kuitenkaan seistä, vaan kasvi kaipaa jonkinlaista tuulenvirettäkin. Sikäli jos nyt olen hakenut tietoja edes oikeasta lajista.

No, näihin tietoihin nojaten olen yrittänyt tehdä parhaani. Kirhis asustaa korkeassa lasipurkissa, jossa mikroilmasto pysyy edes jotenkuten kosteana ainakin, jos muistaa sumuttaa päivittäin. Se on istutettu (oikeaoppisesti, toivon mukaan) itse väsäämääni pieneen verkkohäkkyrään, jonka sisällä on kaarnanpaloja ja rahkasammalta. Häkkyrä on teoriassa helppo nostaa ulos lasipurkista ja dipata veteen vaikka joka päivä.

Toki käytännössä homma on vähän työlästä. Haluaisin lasin pysyvän tietenkin edes etäisesti kirkkaana ja kasvin häkkyröineen asettuvan kivasti purkin pohjalle irtaimen kaarnasilpun ja sammalen sekaan. Häkkyrän siirtely edestakaisin johtaa usein siihen, että lasi on täynnä pientä kaarnanhuitua, ja sumuttelun ansiosta näkyvyys peittyy tehokkaasti joko vesipisaroihin tai pisaranjälkiin, eikä itse häkkyrä ole tietenkään oikeastaan ikinä täysin piilossa sammalen alla.

Tavallinen näkymä silloin, kun purkissa piisaa kosteutta.

Tavallinen näkymä silloin, kun edellisestä sumutuksesta alkaa olla kulunut jo vähän liian monta tuntia.

Tomerana viherpeukalona päätin tuossa iltana eräänä uudelleenistuttaa perhoskämmekätkin, kun ne olivat edelleen kiinni alkuperäisissä turvepaakuissaan, joissa ne myytiin, ja olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei kovin tiiviiksi lahonnut kasvualusta tee lainkaan hyvää. Eikä kyllä tosiaan näyttänyt tehneen. Paakun ulkopuolelle kasvaneet juuret olivat ihan eloisia, mutta sen sisään jääneet olivat käytännössä lahonneet pois.

Ei siis oikeastaan mikään ihme, että toinen alkuvuodesta hankkimistamme pienistä perhokkaista ehtikin jo potkaista tyhjää - ellei sillä sitten ollut jokin ihan muukin hätä. Jäljelle jäänyt minikaveri ei sekään ole enää kovinkaan hyvässä hapessa mutta sinnittelee. Ihme kyllä, se Honkkarista "pelastettu" isompi yksilö voi kaikkein parhaiten, vaikka ei silläkään juurien kunnossa paljon hurraamista ollut. Onneksi vaihdoin kasvualustat nyt enkä myöhemmin.

Väkersin isommalle yksilölle myös kivan rautalankaverkkohäkkyrän, johon tungin kasvualustaksi pääasiassa karnaa. Pienemmän istutin vain hyvin rei'itettyyn muovipurkkiin, kun en jaksanut enää näperrellä. Sekin sai kuitenkin uuden ilmavan kasvualustan, joten nyt uskallan jopa toivoa, että se alkaisi pikkuhiljaa voida paremmin.

Kaikki kolme orkideaa olivat jossain vaiheessa samalla pikku pöydäkkeellä yhdessä ja vielä keskellä olohuonetta. Aikamoinen lasipurkkiorkideatykitysasetelma. Ei mikään maailman tyylikkäin sisustuselementti.

Nykyään pienempi Phalaenopsis on sentään taas kirjahyllyllä. Siirsin sen kasvualustanvaihdon yhteydessä tuosta tavallisesta lasipurnukasta tähän kapeaan korkeaan purkkiin, joka vapautui, kun toinen pieni perhokas kuoli pois.

Perhoskämmekkämme ovat tällaisissa lasipurkeissa pääasiassa ihan puhtaasti estetiikan vuoksi, sillä ilmeisesti ne eivät edes tarvitse mitään erityistä mikroilmastoa viihtyäkseen. Toki jotkut väittävät, että niiden juuret tykkäävät, kun eivät ole pilkkopimeässä. Olen myös nähnyt netissä useampiakin (muka ihan asiantuntevia) ohjeita, joissa sanotaan, että perhokkaita voisi pitää näin ja kastella ihan kannulla vaan suoraan juurille, koska korkeassa maljassa ylimääräinen vesi ei jää seisomaan juurakkoon vaan valuu alas.

Niin meilläkin tehtiin aiemmin, mutta käytännössä tämä näytti toimivan aika huonosti. Pienikin tilkka kasteluvettä päätyi tietenkin hyvin läpäisevän materiaalin läpi aina purkin pohjalle lammikoksi, ja siellä se seisoi ja haisi sitten vaikka miten pitkään. Kosteutta tuntui enimmäkseen olevan liikaa, ja koko touhusta alkoi tulla mieleen lähinnä homeviljelmän perustaminen.

Niinpä istutin kasvit nyt siten, että ne pystyy "helposti" nostamaan ylös upotuskastelua varten. On vähän kornia, että tämän seurauksena niidenkään hienot lasipurkit eivät aina näytä enää niin kovin hienoilta. Kuten kirhiksenkin kanssa, häkkyrä/istutuspurkki jää usein näkyville (kuka sitä nyt jaksaa joka kastelun jälkeen adjustoida ihan tarkalleen) ja lasi on usein täynnä pisaranjälkiä (ei niitä viitsi aina pyyhkiä) ja/tai kaarnanhuitusia (no niitä nyt ei ainakaan jaksa putsata heti). Niin että puhtaasti estetiikan vuoksi? Joo, tuota... En edes.

Häkkyrä! Nyt on bäheä häkkyrä!

Isompi perhokas uimassa.

Uinnin jälkeen pitäisi vielä uudelleenadjustoida (mikä toki saattaa jäädä tekemättäkin). Ja kyllä, sen lehdet ovat vähän turhan pitkiä tähän purkkiin, mutta siitä se ei vaikuta pahastuneen ainakaan toistaiseksi.

Niin ovat kauniita nämä että... Mutta tosi mielenkiintoisia ja "kivan" haasteellisia. On aika jännittävää seurata, onnistutaanko tällaisella hoidolla pitämään Cirrhopetalum hengissä. Kukinnasta en edes haaveile. Eikä se nyt niin haittaakaan, vaikkeivät nämä välttämättä ikinä tekisi kukkia. Tykkään viherkasveista ihan sellaisenaan, ja usein kukat haisevat ja/tai levittävät allergeeneja, joten vaikka kukinta onkin hauska yllätys, on kyllä ihan mukavaa ilmankin.

Nyt joku orkideaharrastaja tulee tänne itkunauramaan, ja toinen päättää saman tien ottaa kirhiksemme huostaan, kun emme osaa hoitaa sitä ollenkaan.

4 kommenttia:

  1. Kauniita ovat! Minulla ei kyllä taidot ja kärsivällisyys riitä orkideoiden hengissä pitämiseen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, itse kasvit ovat kyllä hienoja. Saa nähdä riittääkö minullakaan... :D

      Poista
  2. Ihan kivat nuo korkeat lasipurkit pisaranjäljistä huolimatta. Toivottavasti cirhopetalum viihtyy. Ainakin tuollaisessa purkissa ilman kosteuden on mahdollista pysyä riittävän korkealla sen tarpeisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, niin toivoisin. Se on tuolla maljan pohjalla melkein kuin terraariossa. Kunhan vain muistaa sumutella... :D

      Poista