29.4.2017

Melkein kuin Avarassa luonnossa

Retki teerisoidinta tarkkailemaan lukeutuu niihin juttuihin, jotka haluaisin saada tehtyä ihan joka kevät. Viime vuonna en pystynyt järjestämään itseäni teerisuolle kertaakaan, mutta kuulin sentään soidinpulputusta yhtenä retkiaamuna umpimetsässä ihan sattumalta. Tänä keväänä olen onneksi ennättänyt jo peräti kahdesti. Kuuntelimme teerien ääntelyä viikonloppuretkellämme Kurjenrahkassa kuun puolivälissä, mutta halusin myös päästä näkemään niitä, joten eräänä aamuna pääsiäislomalla herätyskello soi taas jo ennen viittä.


Tällä kertaa en kuitenkaa herännyt teltassa vaan kotona, joten teerisuolle pääseminen otti hiukan enemmän aikaa. Suoritimme aamutoimet, kompuroimme autoon niin nopeasti, kuin siihen aikaan aamuyöstä pystyimme, ja karautimme jälleen kohti Kurjenrahkaa. Hämärä ehti taittua kuulaaseen aamunkoittoon jo ajomatkalla. Olimme kuitenkin menossa lintutornille, joka sijaitsee melko etäällä suon keskustasta, jossa teerien soidinpaikka todennäköisimmin sijaitsisi, joten saapumisemme tuskin häiritsisi arkoja metsäkanoja, vaikka rynnisimme mestoille niiden ryhdyttyä jo soitimelle.

Läksiessämme matkaan parkkipaikalta oli puiden alla vielä melkoisen hämärää, vaikka taivas olikin jo valoisa. Metsä ympärillä helisi täynnä punarintojen laulua. Päästäksemme mahdollisimman pian tornille, emme edenneet varsinaista retkeilyreittiä pitkin, vaan valitsimme helppokulkuisen metsäautotien, joka johtaa miltei suoraan parkkipaikalta tornin luokse. Silti kävelyyn tuntui tuhrautuvan vähän turhan paljon aikaa. Vaikka ilma oli reippaasti pakkasella, alkoi toppavaatteissa marssiessa tulla pian hiki. Epämukavasta fyysisestä olotilasta huolimatta fiilis oli mahtava.


Kun saavutimme lintutornin, alkoi olla jo aivan valoisaa, mutta aurinko paistoi kuitenkin vielä matalalta puiden latvojen tasalta. Auringonnnousun oranssissa valossa maisema näytti jälleen aivan unenomaisen kauniilta. Suolta kuului jo teerien pulinaa. Äkkiä kaukoputki jalustalle ja suota haravoimaan!

Ensin teeriä ei osunut näköpiiriin yhtäkään, ja alkoi jo huolestuttaa, että soidinpaikka olisikin sillä suunnalla suota, mihin ei ole näköyhteyttä tornilta. Sitten jo spottasinkin ensimmäisen teerikukon, kohta toisen ja kolmannenkin. Kaikkiaan kuusi kukkoa löytyi ensimmäisellä haravoinnilla. Jotkut istuivat puissa, toiset soidintelivat mättäillä.



Kävellessä oli tullut sen verran lämmin, että tornissa tarkeni hyvin kököttää, vaikka pakkanen tuntui kiristyvän. Maa kimalsi huurteisena, ja tornin kaiteillakin oli kauniita hohtavia jääkiteitä. Meillä oli kuumaa juotavaa ja kaurapuuroakin termareissa niin, että lisälämmikettäkin oli saatavilla, kun kävelyn nostama lämpö alkoi tasaantua. Oli siis aika lokoisat oltavat hyisestä säästä huolimatta.



Auringon kiivetessä yhä ylemmäs alkoivat aamun uskomattomat värisävyt vaihtua tavallisiin päivänvalo-olosuhteisiin, mutta kuvaaminen kaukoputken läpi kävi sen myötä helpommaksi, kun valon määrä kasvoi. Räpsimme kuvia ihan hirveän paljon, koska olimme epävarmoja siitä, onnistuiko yksikään, joten lopulta meillä olikin sitten oikein runsaasti todistusmateriaalia aamun havainnoista. (Lätkin tähän postaukseen vaikka miten monta kuvaa, koska teeret ovat niin hienoja, enkä oikeasti osaa päättää, mikä näistä olisi paras.)



Teerien väräjävän pulputuksen, sähinän ja rääkäisyjen ohella aamuisen suon äänimaisemaa täydensivät kurkien, joutsenten, korppien ja kuovien huudot. Lisäksi suolla kiiri tuon tuostakin hyvin tutun kuuloista kahlaajalinnun piippailua, mutta sain ääntelijät määritettyä vasta, kun ne laskeutuivat suoraan tornin eteen. Kapustarintoja! Tunnistan niiden piipatuksen kyllä tunturissa, mutta jostain syystä täällä melkoisen erilaisessa kontekstissa sitä oli ihan mahdottoman vaikea yhdistää oikeaan lajiin.

Suolla käyskenteli kaksi paria kurkia, joista toiset myös esittivät hulppeaa soidintanssiaan, kun saavuimme paikalle, ja parittelivatkin tanssinsa päätteeksi. Korpit olivat myös liikkeellä pariskunnittain, mutta ne istuskelivat lähinnä rauhassa mäntyjen latvoissa. Myöhemmin aamulla, kun töyhtöhyypät lähtivät liikkeelle, saivat korpit kyytiä äkäisten hyyppien yrittäessä häätää niitä etäämmälle. Sittemmin korpit puolestaan halusivat päästä eroon äkkiä suolle ilmaantuneesta piekanasta ja hyökkäilivät sen kimppuun.


En ole ikinä ennen nähnyt sellaista teerisoidinta, jossa olisi myös naaraita paikalla. En myöskään ole päässyt todistamaan teerikukkojen yhteenottoja. Aiemmin havainnoimani soitimet ovat olleet suhteellisen pieniä ja rauhallisia - jokunen kukko siellä täällä pitkin suota kaukana toisistaan kaikessa rauhassa pulisemassa. Nyt meininki oli jo lähempänä sitä, mitä luontodokumenteissa näytetään. Kukkoja oli lähemmäs kymmenen ja kanojakin kaksi. Kukot ärhentelivät, hypähtelivät ilmaan ja hyökkäilivät toistensa kimppuun.


Aamun edetessä soidin kuitenkin pikkuhiljaa taas rauhoittui. Kukot lensivät puihin ruokailemaan. Pulputus hiljeni. Pian äänimaisemaa hallitsivat rastaat, peipot ja töyhtöhyypät. Aurinkokin alkoi olla jo korkealla. Varhaisaamun lumottu hetki oli päättynyt. Oli aika lähteä. Kasasimme kamppeemme ja lähdimme paluumatkalle. Meillä oli jo muuta ohjelmaa tiedossa päivälle, joten emme ehtineet jäädä Kurjenrahkaan koko päiväksi samoilemaan, vaan meidän piti suunnata kotiin päin.



Kuljimme epähuomiossa harhaan etsiskellessämme oikeaa polkua takaisin parkkipaikalle. Tulimme purolle, joka oli tosi kauniisti ohuessa jääpeitteessä. Jäimme sen yli kulkeville pitkoksille tarkastamaan suuntaa Krotin kännykältä. Tällaisilla pikkuretkillä lähikohteisiin on mielestäni tosi näppärää hoitaa suunnistus Maastokartat-sovelluksen avulla, kun akun kesto ja kentän kuuluvuus eivät aseta rajoituksia mobiililaitteen käytölle. (Lapin-vaelluksilla ja muilla pidemmillä retkillä tilanne onkin sitten täysin toinen. Silloin paperikartta ja kompassi ovat elintärkeät, ja kännykkä pysyy suljettuna ja huolellisesti pakattuna rinkan taskussa.)



Koukkasimme tsekkaamaan, miltä vanhalta paikaltaan metsän sisältä suon reunaan siirretty laavu näyttää, ja siellä törmäsimme aamun ensimmäisiin muihin retkeilijöihin. Pari jäbää oli yöpynyt laavulla, joka olikin oikein houkuttelevan näköinen leiriytymispaikka. Pian kohtasimme toisenkin seurueen ja siinäpä oli kyllä taas oikein esimerkillisen ärsyttävä "ne vaan haukkuu" -tapaus.

Minähän pelkään lapsuudentraumojeni johdosta edelleenkin vieraita koiria, enkä haluaisi kävellä hihnan päässä hyppivien koirien ohi ainakaan läheltä - eivätkä sellaiset tilanteet toki ole itse eläintenkään kannalta kovin mukavia. Tavallisesti, jos mainitsen asiasta, kohteliaat koiranomistajat siirtyvät lemmikkinsä eteen seisomaan, mutta nämä tyypit vain toistelivat perinteisiä "ei ne mitään tee" -fraaseja ja antoivat koirien loikkia päin. Kiva.


Kuljimme parkkipaikalle pidempää reittiä metsän läpi nyt, kun ei ollut sen kummempi kiire mihinkään. Polku vei vanhan naavaisen kuusikon poikki. Aurinko siivilöityi oksiston läpi pieninä laikkuina metsän pohjalle. Vanhan kuusimetsän vihreys näytti näissä valo-oloissa aivan erikoisen miellyttävältä. Laulavia lintuja oli äänessä niin paljon, että alkoi olla vaikeaa erottaa ääniä toisistaan, kun ne sulautuivat yhteen aivan taukoamattomaksi konsertiksi. Mikä ihana tunnelma!


Kotiin päästyämme painuimme hetkeksi takaisin nukkumaan ennen kuin olisi aika lähteä eteenpäin muihin pääsiäisloman rientoihin. Väsytti meinaan aika reippaasti. Ei taideta olla enää niin nuoria kuin ennen. Missä ovat ne ajat, jolloin jaksoi lintuharrastaa 24 tuntia putkeen? Eihän siitä ole kuin muutama vuosi, kun pystyin siihen. (En toki väitä, että se olisi ollut mitenkään terveellistä tai järkevää silloinkaan.)

Sata hetkeä luonnossa -haasteeseen tämä seikkailu toi taas kaksi luontohetkeä lisää, yhden lintutornilla hengailusta (24/100) ja toisen aamuisessa mestässä samoilusta (25/100). Vuoden lintupinnalista ylitti 70 lajin rajan, minkä myötä alkoi jo poltella ajatus sataseen pääsemisestä vappuun mennessä, vaikka se onkin minun mentaliteetillani oikeastaan mahdotonta.

Tuli taas tällainen kolmen vartin postaus.

28.4.2017

Luontoelämyssynttärit (The Kuore Experience)

Toveri Mölysammakko täytti vuosia, joten lähdimme säätä uhmaten juhlavalle luontoelämysseikkailulle. Pakatessamme retkikamoja kasaan, tuiskutti ulkona lunta nyrkin kokoisina märkinä möykkyinä. Matkalla Mölysammakkoa ja Pölleä hakemaan sade muuttui jo pelkäksi rehelliseksi vedeksi. Kun sitten saavuimme Tuorlan rantalaavulle, missä grillaillen aioimme aloittaa seikkailupäivän, paistoikin jo aurinko. Tumma taivas antoi kuitenkin ymmärtää, että pian tulisi taas vettä ihan saavista kaatamalla.


Olimme vasta päässeet vauhtiin eväiden grillailussa, kun taivas taas jo repesikin. Onneksi koko porukalla oli järkevästi sadevaatetta yllä, eikä sade yltänyt laavun katon alle. Niinpä saimme rauhassa herkutella ja kiikaroida siinä ohessa lintuja. Pinnalista piteni ruskosuohaukan verran. Tiirojakin nähtiin, mutta laji jäi määrittämättä. Kottarainen ja laulurastas ilahduttivat tyylikkäillä laverteluillaan.


Kun retkieväät oli nautittu, palattiin hetkeksi takaisin ihmisten ilmoille ja suunnattiin Mölysammakon ja Pöllen luokse kakkukahveille. Sade rummutti ikkunaan vuoroin vesipisaroiden, vuoroin rakeiden muodossa. Odottelimme jännityksellä auringonlaskua, jotta voisimme siirtyä illan pääohjelmanumeroon, kuoreiden kalastamiseen Halistenkoskesta.

Auringonlaskun aikaan ei onneksi enää satanut. Saimme nauttia tyynestä ja tyrmäävän kauniista illasta Aurajoella. Hoidettuamme asianmukaiset kalastuslupamaksut kuntoon mobiililla riensimme alas jokirantaan kuoreita lippoamaan. Minä ja Krotti tiesimme kalojen olevan juuri nyt nousemassa kudulle, ja olimme myös jo edellispäivänä käyneet "Kuoretta koskesta" -kalastustapahtumassa ottamassa vähän esimakua tähän touhuun.



Heiluimme ensin toispuol jokkee, eikä haaviin tarttunut kuin mutaa. Heitin, että hieman alempana joella hyörivä valtaisa lokkiparvi varmasti etenee parhaillaan koskeen nousevia kuoreita seuraillen ylöspäin, joten kannattaisi siirtyä sinne, missä lokitkin kalastavat. No, lokit pysyttelivät kuitenkin lippoamisteknisesti epäkäytännöllisellä sijainnilla kosken alapuolella, joten emme lähteneet niiden suuntaan, vaan siirryimme vain toiselle rannalle.


Kun pääsimme tälpuol jokkee, aurinko oli jo painunut mailleen, mutta taivaanranta yhä leimusi auringonlaskun väreissä. Hämärän koittaessa virta alkoi ihan vilistä kaloja, ja samalla hetkellä lokkiparvikin ilmaantui pyörimään apajille autosillan kupeeseen. Kyllä ne sitten ihan oikeastikin etenivät kuoreiden pääjoukkoja seuraillen ylöspäin koskelle. Kannattaa siis tosiaan seurata osaavampien kalastajien puuhia - ne varmaankin tietävät parhaat apajat.



Meillä oli käytössämme vain yksi haavi, jolla vuorottelimme, mutta päivänsankari osoittikin yllättävää lahjakkuutta kalojen pyydystämisessä paljain käsin suoraan kosken kuohuista. Olin aina luullut, ettei kalaa voi saada kiinni ilman kättäpidempää, eikä varsinkaan mistään virtapaikasta, mutta toveri Mölysammakko napsi kuoreita - tai siis "kuortaneita" kuten hän halusi niitä mieluummin kutsua - koskesta näppärästi kuin karhu, tai ehkä pikemminkin haikara.

Siinä oli kyllä todellista saalistamisen riemua, kun riehuimme rantavedessä kalojen perässä kosken jylistessä taustalla. Hyinen vesi pärskyi kivien yli, ja lokit kiljuivat ja kaklattivat. Kun haavin laski sopivalle kohdalle ihan pariksi sekunniksikin, se oli hetkessä täynnä sätkiviä hopeakylkisiä. Pian meillä olikin jo riittävästi saalista, joten lopetimme kalastuksen ja teurastimme vesiämpäriin uiskentelemaan keräämämme kalat yksitellen.



Sitten suunnattiin vielä illanviettoon meille saalista perkaamaan ja kokkaamaan. Pölle ja Krotti saivat hoitaa perkaushommat, sillä minä en allergialtani kestä raakaan kalaan koskemista, eikä Mölysammakko siedä verta ja suolenpätkiä. Kaksikko suoriutui perkaus- ja paistamisurkasta kuitenkin melko nopeasti keskenäänkin, ja pian pääsimme herkuttelemaan tuoreilla itse pyydetyillä kaloilla.

On se hassua, miten vähän kuoretta pyydetään ja hyödynnetään ravinnoksi, vaikka sitä on kutuaikaan helppo saada kiinni - ihan vaikka paljain käsin. Etenkin jo kuteneet, uupuneet kalat, jotka ajautuvat virran mukana rantakivikkoon ja usein kuolevat siihen, ovat naurettavan helppoa saalista, jos vain osaa tulla paikalle sopivaan aikaan ennen kuin kalat menehtyvät ja alkavat pilaantua.


Semmoinen elämyssynttärilahja. Tästä lienee kohdallaan listata kaksikin luontohetkeä #100hetkeäluonnossa-haasteeseen, yksi hetki laavulta (22/100) ja toinen koskelta (23/100). Kyllä oli päivä!

26.4.2017

Rajakivellä

Kun pääsiäislomalla seikkailimme tutustumaan Paltan lampeen, päätimme samalla retkellä käydä katsomassa, miltä se kuuluisa Pallivahan kivi oikeastaan näyttää. Tämä kivi on yksi Turun tunnetuimmista luonnonmuistomerkeistä, ja se sijaitsee aivan lyhyen matkan päässä meiltä, mutta jostain syystä siellä vierailu on vain jäänyt tekemättä.


Lähestyimme kohdetta Paltan suunnasta metsän läpi. Kun ensimmäinen pikku louhikko tuli vastaan, mietimme jo vähän, että tässäkö se kivi nyt on, mutta pian kauempana mäntykankaalla häämöttävä pienen talon kokoinen järkäle osui näköpiiriin, eikä ollut enää epäilystäkään, että mikä näistä kivistä oikeastaan olikaan se kuuluisa ja miksi.

Riensimme metsän poikki kiven luokse. Mitä lähemmäs tultiin, sitä isommalta se alkoi näyttää. Lopulta sen juurella seistessä tunsi itsensä todellakin aika pieneksi. Krotti lähti kiipeilemään kiven päälle, mutta minä jäin maan kamaralle kiertelemään järkäleen ympäri ja ihmettelemään sen valtavia mittasuhteita ja jyrkkiä muotoja.


En yhtään ihmettele, miksi tämä kivi on ollut muinoin merkittävä kohtaamispaikka ja miksi se nykyään on suojeltu luonnonmuistomerkki ja mainittava paikallisnähtävyys. Ei mikään ihan pieni murikka, meinaan.


Hengattuamme hetken järkäleen luona, suuntasimme takaisin Runosmäkeen päin. Pallivahan metsä oli hyvin perusteellisesti tallattua mäntykangasta - maassa kasvoi tuskin yhtään jäkälää. Hassu kontrasti Runosmäen metsiin, joissa maasto on enimmäkseen ihan kummallisen vähän kuljetun näköistä. Johtuukohan tämä siitä, että Runosmäen metsissä on niin hyvin hoidettu lenkkipolkuverkosto, että suurin osa ulkoilijoista kokee poluilla pysymisen houkuttelevimpana vaihtoehtona, jolloin niiden ulkopuolella metsänpohja säästyy kulutukselta?


Itse suurjärkäleen ohella muukin kivikko oli hyvin mielenkiintoista. Kivien ja kallioiden muodoissa riitti ihmeteltävää ja kiipeiltävää. Mannerjäätikön myllerrys näkyi kaikkialla. Yhtäkkiä putkahdimme koulun takapihalle, joka sekin oli vaikuttavan kivikkoinen. Mahtaa koululaisten olla hauskaa riehua siellä välitunneilla.


Sitten löysimme räikeän keltaiset portaat, joita pitkin pääsimme alas tien varteen aivan Runosmäkeen vievän alikulun kohdalle. Jatkoimme matkaamme tunnelin läpi takaisin kotilähiömme puolelle. Tien varrella ruokaili valtavan paljon räkätti-, musta- ja punakylkirastaita sekä kottaraisia. Pientareet olivat leskenlehtien täplittämät. Yksittäinen punarinta helisi pensaikon suojassa. Hyytävästä säästä huolimatta oli tosi keväinen tunnelma.


#100hetkeäluonnossa (21/100)

25.4.2017

Kynsipuuteri!

Olin aikeissa postata seuraavaksi jostain ihan muusta, mutta tämä uutinen ajaa kyllä kaiken muun edelle. Tämä on nimittäin hyvin tärkeää: tänään pääsin viimein käsiksi metallikiiltoiseen kynsipuuteriin ja sain lopultakin itselleni ne täydelliset hopeanväriset peilikynnet, joista olen aina haaveillut!

Olen ollut aivan hulluna metallikiiltoisiin kynsituotteisiin niin kauan kuin olen ylipäätään harrastanut kynsijuttuja. Muistelen suurella nostalgialla sitä, kuinka yläkouluaikoina laitoin kynsiini alumiiniteippiä saadakseni aikaan täydellisen tasaisen, peilaavan, metallikiiltoisen pinnan. Eihän se kauaa kestänyt siistinä, eikä pysynyt ylipäätään pitkään, mutta se oli parasta, mitä silloin oli saatavillani. Haaveilin tietysti lehtihopeoinnista.

Vuosien varrella olen haalinut ja kokeillut erilaisia metallikiiltoisia kynsilakkoja - toinen toistaan hienohileisempiä ja voimakaskiiltoisempia - mutta yksikään niistä ei oikeastaan ole ollut täsmälleen se oikea. Sitten törmäsin Youtuben syövereissä kynsipuuterivideoihin ja olin aivan myyty. Jos täydellisten peilikynsien tekemiseen tarvittavat tuotteet eivät olisi olleet niin kalliita, olisin saattanut saman tien tilata kaiken tarpeellisen, mutta koska olen vähävarainen, nuuka ja hidas tekemään ostopäätöksiä, jäin vain haaveilemaan niistä.

Tänään aivan yllättäen haaveeni toteutui, kun IsaDora Chrome Nail Powder saapui meille. Toveri Krotti toi puuteripurkin ja kiinnityslakan yllätylahjaksi piristääkseen minua, kun angstasin saatuani allergiaoireita parhaasta eyelineristäni. (Kauhea tragedia!) Tämän ilahduttavampaa pikku yllätystä tuskin olisi voinutkaan keksiä. Kokeilin oitis. Ensimmäiset harjoituskynnet eivät onnistuneet erikoisen hyvin, mutta minusta ne ovat mahtavat.

metallinhohtoinen peilaava kynsipuuteri
Tämä kuva on hirveä, sormeni ovat yltä päältä irtopuuterin peitossa, kynnet ja kynsinauhat ovat epämääräisessä kunnossa ja mustaa aluslakkaakin on pitkin poikin, mutta se ei nyt ole olennaista. Olennaista on se, miten iloiseksi tulin tästä pikku purkillisesta kimaltavaa jauhetta. Olennaista on se, miten kynteni kiiltävät. ♥

Nyt en pysty nukkumaan koko yönä, kun vain ihailen kynsiäni.

24.4.2017

Ensimmäistä kertaa Paltan lammella

Vielä pari viikkoa sitten en ollut koskaan kuullutkaan Paltan lammesta. Oikeastaan en edes tiennyt, että Turussa ylipäätään on sellainen paikka kuin Paltta. No, ehkä olin saattanut nähdä paikan nimen jossain, mutta minulla ei ollut mitään käryä, missä se sijaitsee ja mitä siellä on - saati että se sijaitsee parin kilometrin kävelymatkan päässä meiltä ja että siellä on lampi, jonka olemassaolosta paikallisen luontoharrastajan todellakin olisi syytä olla tietoinen.

Paltta - Turku
Paltan lampi huhtikuisessa auringonpaisteessa.

Pääsiäislomalla sitten huomasin viimeaikaisia lintuhavaintoja selatessani, että jossain Paltassa on nähty muutama liejukana jo parin päivän ajan. Siitä alkaa olla jo ihan luvattoman pitkä aika, kun viimeksi olen havainnut liejukanan, joten tsekkasin heti havainnon sijainnin kartalta - ja shokkaannuin siitä, miten lähellä Runosmäkeä se oli. Ei muuta kuin kiikari kaulaan ja menoksi!

Puikkelehdittuamme meille täysin vieraan asuinalueen läpi karttaa seuraillen tulimme parkkipaikan nurkalta hiekkatien alkupäähän. Tie kaarsi alas lehtipuutiheikköön. Laskeuduimme sinne, ja pian pieni matalavetinen lätäkkö ilmestyi näkyviin puiden takaa. Normaalit sorsat räpättelivät ja muutama telkkä soidinteli lammella. Rantasipi heilui kivellä. Punarinnat touhuilivat maastossa.

Seikkailuun!

Oikeastaan heti, kun nostin kiikarit silmille, näin ensimmäisen liejukanan uiskentelemassa muina kanasina telkkien kanssa, ja kohta löytyi toinenkin. Mikä loistofiilis! Liejukana on niin kaunis ja hauska, eikä ollenkaan turhan yleinen otus. Useimpina vuosina se on jäänyt kokonaan puuttumaan havaintolistoiltani.

Molemmat liejukkaat ja yksi telkkänaaras.

Kohta spottasimme jotain yllättävämpää. Pienikokoinen kurppa ilmestyi näkyviin lentäen, mutta maastoutui pian rannan kasvillisuuden sekaan. Mikä se oli? Etsittiin ja kytättiin. Lintu pysyi piilossa, kunnes pian se taas ilmestyi esiin kuin tyhjästä. Jänkäkurppamainen liikehdintä, nokan pituus ja selän kuviot ehtivät välähtää hetken, mutta lintu katosi taas ennen kuin tottumaton määrittäjä ehti varmistua diagnoosistaan. Onneksi se löytyi uudestaan ja määritys vahvistui.

Lätäköllä kiikaroidessamme saimme yllättäen seuraksemme vanhemman pariskunnan, joka oli myös kiikareiden kanssa liikkeellä. Hyvin epäturkulaiseen tapaan aloimme jutustella, ensin lätäkön linnuista ja sitten sen historiasta. Ukkeli kertoi paikalla olleen joskus korkean mäen, mutta maa-aines oli myyty ja jäljelle jääneeseen monttuun oli synytnyt tämä puisto. Lammen vesi on usein ollut paljon korkeammalla kuin nyt. Liejukanat ovat viihtyneet paikalla monena keväänä.

Liejukanojen maihinnousu.

Sää oli sen verran tuulinen ja kylmä, juuri ja juuri plussan puolella ja vähän lumihiutaleitakin ripsivä, ettemme jaksaneet seisoskella paikallamme ihan loputtomiin. Juuri ennen lähtöämme näimme jänkäkurpan nousevan taas siivilleen, mutta nyt se ei ollut yksin. Kaksi kurppaa pölähti rinta rinnan lentoon pusikon kätköistä ja kaarsi menemään vastarannan puiden taakse. Vau!

Näkymä lammen rannalta tielle päin.

Kun lampsimme poispäin Paltan lammelta, tuntui siltä, kuin olisi vähintäänkin nähnyt kultakurpon ja sulttaanikanan. Oli ihan pöhkön ilahtunut olo. Kylläpä tällaiset hauskat pikku havainnot ja uusien ihastuttavien paikkojen löytäminen voivatkin nostattaa juhlatunnelmiin. Sadan lintulajin haasteessakin päästiin taas hienosti eteenpäin, ja pinnakisaan rapsahti jälleen pari mahdollista etumatkalajia. Sadan luontohetken haaste sai numeron 20/100.

22.4.2017

Miksi tiedettä tehdään?

Tänään marssitaan tieteen puolesta - tai siis marssittin. Tiedemarssi alkoi Helsingissä klo 12 ja jatkuu yleisöluentojen ja muun oheisohjelman merkeissä vielä tässä iltapäivällä. Itse en päässyt lähtemään paikan päälle marssimaan, mutta haluan kuitenkin osallistua tähän tärkeään päivään kirjoittamalla aiheesta blogiini, sillä tapahtuman sivuillakin kehotettiin bloggaajia postaamaan siitä.


Koska ollaan minun blogissani, eikä missään asiallisessa paikassa, en selosta sen enempää itse päivästä tai sen pointista. Faktat ja sen sellaiset kannattaa käydä tsekkaamassa Tiedemarssin infosivulta. Olen jo pitkään ollut aikeissa kirjoittaa jonain kauniina päivänä blogiini siitä, mitä me itse asiassa teemme silloin, kun teemme tiedettä, mutta tulin siihen tulokseen, että se päivä ei ole tänään. Nyt haluan nimittäin ennen kaikkea päästä avautumaan siitä, miksi tiedettä on ylipäätään tärkeää tehdä.


Kun kertoilen tuttavilleni tieteellisistä tekemisistäni, yllättävän moni kysyy, miksi kaiken maailman "turhanpäiväisiin tutkimuksiin" tuhlataan aikaa ja rahaa ja miksemme mekin voisi vain mennä "oikeisiin töihin" tekemään jotain hyödyllistä. Aluksi menin aina hämilleni ja sivuutin kysymyksen naurulla, mutta sittemmin opin esittämään sopivan vastauksen:

"Mitä kouluissa opetettaisiin, jos mitään ei tutkittaisi? Mitä oppi- ja tietokirjoissa lukisi, jos kukaan ei tekisi tiedettä?"

Tarkoitan tällä sitä, että tiedolla sinänsä on itseisarvo. Tutkimusta - siis ihan sitä täysin tarpeettoman oloista perustutkimustakin - pitää tehdä ihan vain tiedon saamisen vuoksi. Tiedettä tehdään, koska tieto on tärkeää. Ikinä ei voi myöskään tietää, mikä näennäisen älytön tutkimus tuottaakin tuloksen, joka mullistaa koko maailmamme.


Silloin, kun kysymys on vieraslajeja koskevista tutkimusprojekteistamme, kuten kandityöstäni, voin esittää myös konkreettisempia perusteita. Vieraslajit ovat siis niitä otuksia, jotka ovat siirtyneet alkuperäiseltä elinalueeltaan uudelle ihmistoiminnan myötä, ja niitä pidetään yhtenä pahimmista uhista luonnon monimuotoisuudelle maailmanlaajuisesti. On tärkeää tietää, miten ne toimivat uudessa elinympäristössään, jotta voidaan ennakoida niiden vaikutuksia eliöyhteisöön ja koko ekosysteemiin.


Vieraslajien kohdalla siis sellaiset perustavanlaatuiset tutkimuskysymykset, kuten mitä ne syövät ja mitkä otukset syövät niitä, missä ne viihtyvät ja mitä ne siellä tekevät, ovat siis aivan toisella tavalla merkityksellisiä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minkä tahansa elukan kohdalla samoja asioita olisi yhtä lailla tarpeellista tutkia, jos niitä ei vielä tiedetä.

En nyt ennätä naputella sen enempää siitä, miten tiedettä tehdään, mutta ei se mitään, sillä ystäväni kirjoitti juuri aivan erinomaisen seikkaperäisen selostuksen aiheesta omaan #siksitiede-postaukseensa. Suosittelen siis vierailemaan Viiruvarpaat-blogissa lukemassa lisää siitä, miten tiede toimii.


PS. Päätin kuvittaa tämän Tiedemarssi-postaukseni nyt Kukkailottelua-blogihaasteen juhlaviikon kunniaksi kuvilla viime viikonloppuna vesimaljaan ottamiemme koivun- ja syreeninoksien tuoreista lehdistä. Jos kauniit kasvikuvat inspiroivat, osallistu sinäkin Kukkailottelun juhlaviikkoon Mansikkatilan mailla -blogissa. Siellä on käynnissä myös arvonta!

#siksitiede #tiedemarssi #marchforscience

21.4.2017

Mökkiretkellä Kurjenrahkassa 4/4: Aamunkoitto teerisuolla

Edellisviikonlopun retkikertomuksen finaalikappale tulee viimein tässä. Sunnuntaiaamuna kello viiden aikaan kömmimme jälleen telttakaverini kanssa makuupusseistamme ulos pakkaseen ja hipsimme pimeän pihamaan poikki retkiseurueemme majapaikkaan Rantapihan päärakennukseen keittämään aamukaffet ja natustamaan vähän evästä ennen liikkeelle lähtöä. Retken muista osanottajista vain yksi tupsahti lisäksemme keittiöön ennen puoli kuutta, jolloin oli määrä lähteä seikkailuun.

Sunnuntaiaamu valkeni pilvisenä ja sumuisena.

Siinä missä lauataina vietimme aamunkoiton Savojärven rannalla, nyt läksimme pitkospuureittiä seuraillen Kurjenpesän suuntaan. Koska eilen ei päästy kuulemaan teerisoidinta Lammenrahkan suunnalta, mentiin nyt Kurjenrahkan pääsuota kohti, sillä siellä olen aiemminkin seuraillut teerien soidintelua.

Rantapihan päärakennus aamuyöllä huussin suunnasta nähtynä.

Järvijoen alkupiste Savojärven kulmalla.

Maa oli taas kuuran kukittama ja suolampareiden pinnat  kauniisti riitteessä. Jo ensimmäisellä avosuo-osuudella Rahkaleijakoiden pohjoislaidalla kantautui korviimme jostain hyvin etäältä teerien ääntä. Selkeää pulputusta ei varsinaisesti pystynyt edes erottamaan, vaan soitimen ääni kuului vain etäisenä väräjävänä huminana. Tunnelma oli unenomainen. Jos tämän seikkailun jälkeen olisi mennyt takaisin nukkumaan, olisi myöhemmin herätessään varmasti ajatellut koko aamun olleen vain unta.

Päätimme jatkaa matkaa, vaikka emme oikeastaan elätelleet toivoa soitimen näkemisestä. Emme olleet menossa niin kauas, että voisimme kiikaroida suolle Koivusaaren tornilta, ja tunnetusti teerien ääntelyn perässä puustoisella suolla ryntäilemällä tuskin koskaan voi löytää soidinpaikkaa, sillä linnut säikähtävät rymistelijää ja pakenevat muualle tai siirtyvät vähintäänkin puihin soimaan. Se on yhtä keijujen jahtaamista - siinä onnistuu todennäköisimmin vain eksyttämään itsensä.

Pitkokset ja se sama kaariportti, jonka kuvasin helmikuussa täällä ollessamme.

Metsäsaarekkeet soivat laulu- ja mustarastaiden sekä punarintojen säveliä. Tiaiset ja hippiäisetkin olivat laulupäällä. Sumuista kostean raikasta ilmaa oli helppo hengittää, eikä pian väsyttänyt enää lainkaan, vaikka teltasta noustessani olinkin ollut niin tokkurainen, että olisin voinut kävellä päin puuta. Kävely ei ollut mitään riemua, sillä eilisellä patikalla kipeytynyt polveni oli edelleen järkyttävän tuntuinen, mutta eteenpäin mentiin.

Vähä-Välisaaren kohdalla teerien pulputus alkoi kuulua yhtäkkiä aivan läheltä, niin selkeästi ja terävästi, että tuntui kuin ne olisivat olleet aivan viereisen kumpareen takana. Käännyimme reitiltä sivuun ja istahdimme Ahti Jalosen muistopaaden edustan levikkeelle kuuntelemaan.

Metsä ympärillämme väreili teerien pulinaa. Jos kaverit eivät olisi muistuttaneet minua siitä, miten olin itse juuri retken alussa selostanut, ettei sen äänen perässä kannata lähteä säntäilemään, olisin saattanut ottaa muutaman askeleen avosuolle päin. Kipeä polveni myös onneksi vähän hillitsi haluani lähteä etsimään näköyhteyttä teeriin. Niinpä pysyin kiltisti pepullani ja kuuntelin vain.

Teeriä kuuntelemassa.

Istuttuamme aloillamme niin kauan, että alkoi olla jo kylmä, ja kellokin lähestyi aamiaisaikaa, nousimme ja läksimme. Ottaessani ensimmäisen askaleen tajusin jotain kohtuulliseen shokkaavaa - polveni ei sattunut enää! Heiluttelin jalkaa hetken häkeltyneenä, mutta kipu oli todellakin tiessään. Olin ehkä vain istunut epähuomiossa juuri sopivassa asennossa niin, että polvi oli päässyt asettumaan jotenkin paremmin, mutta tosi hassulta tämä sattumus kyllä tuntui.

Kuusimetsää.

Reippailimme samaa reittiä takaisin Rantapihan suuntaan. Aurinko oli jo noussut, mutta muhkean verhopilven läpi ei nähnyt muuta kuin valkoista kajastusta. Mättäät ja varvut olivat edelleen huurteesta valkoiset, ja maisema näytti jotenkin kummalliselta. Teerisoitimen äänet kantautuivat korviimme yhä viimeiselläkin suopätkällä. Kurjet huutelivat jossain.

Aamun sumuista ja huurteista suomaisemaa.

Ennen paluutamme Rantapihaan, kävimme vielä Savojärven rannassa. Auringon ympärillä erottui jonkinlainen haloilmiö, mutta en minä niistä niin tiedä, että osaisin kertoa yhtään tarkemmin, mikä se oli. Repesorsa kavereineen räpätteli jossain rannan kasvillisuuden suojassa. Joutsenet olivat edelleen paikalla.

Savojärvi, rannan puut ja aurinko.
 
Seikkailimme Järvijoen padon yli ja riensimme viimeisen tienpätkän Rantapihaan. Siinä juuri ennen autotielle kääntymistä pyrähti ojan pajukosta lentoon pieni pullea kanalintu äänekkäästi siipiään päristellen. Seisoimme hetken tuijottamassa sen perään, mutta emme ehtineet nähdä sen kummempia tuntomerkkejä kuin koon ja selkäpuolen värit. Niistä saimme kuitenkin määritettyä otuksen jälkeenpäin peltopyyksi. Enpä ole ikinä ennen nähnyt sellaista. Aika hyvä tuuri kanalintujen suhteen tänä aamuna.

Järvijoen padon päällä.

Aamiaisen jälkeen olikin sitten edessä enää mökin siivoaminen ja varusteiden pakkaaminen. Muu seurue lähti vielä patikoiden Savojärven ympäri kohti Kurjenpesää ja bussipysäkkiä. Minä kuitenkin hyppäsin taas huoltoauton kyytiin ja matkasin suoraan takaisin Turkuun. Matkalla näimme kymmenittäin töyhtöhyyppiä soidintelemassa pelloilla, ja aurinkokin tuli esiin pilvien seasta häikäisemään aivan hillittömän kirkkaana.

Massiivinen kuusi Rantapihan keittokatoksen luona.

Vau, mikä retkiviikonloppu! Kotiin palattuani olin äärettömän väsynyt, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois. Lyhyet yöunet ovat usein hienojen luontoelämysten hinta. Sitä sitten maksellaan takaisin myöhemmin.

Tämän reissun myötä sadan lintulajin haasteessa päästiin jo kuudenkympin paremmalle puolelle ja sadan luontohetken haaste saavutti luvun 18/100. Rohkenen myös väittää, että nyt viimeistään johdan pinnakisassa, sillä kilpakumppanini Pölle ei ollut mukana tällä sunnuntaiaamun retkellä.

Tässä linkki retkiraportin ensimmäiseen osaan!