21.4.2017

Mökkiretkellä Kurjenrahkassa 4/4: Aamunkoitto teerisuolla

Edellisviikonlopun retkikertomuksen finaalikappale tulee viimein tässä. Sunnuntaiaamuna kello viiden aikaan kömmimme jälleen telttakaverini kanssa makuupusseistamme ulos pakkaseen ja hipsimme pimeän pihamaan poikki retkiseurueemme majapaikkaan Rantapihan päärakennukseen keittämään aamukaffet ja natustamaan vähän evästä ennen liikkeelle lähtöä. Retken muista osanottajista vain yksi tupsahti lisäksemme keittiöön ennen puoli kuutta, jolloin oli määrä lähteä seikkailuun.

Sunnuntaiaamu valkeni pilvisenä ja sumuisena.

Siinä missä lauataina vietimme aamunkoiton Savojärven rannalla, nyt läksimme pitkospuureittiä seuraillen Kurjenpesän suuntaan. Koska eilen ei päästy kuulemaan teerisoidinta Lammenrahkan suunnalta, mentiin nyt Kurjenrahkan pääsuota kohti, sillä siellä olen aiemminkin seuraillut teerien soidintelua.

Rantapihan päärakennus aamuyöllä huussin suunnasta nähtynä.

Järvijoen alkupiste Savojärven kulmalla.

Maa oli taas kuuran kukittama ja suolampareiden pinnat  kauniisti riitteessä. Jo ensimmäisellä avosuo-osuudella Rahkaleijakoiden pohjoislaidalla kantautui korviimme jostain hyvin etäältä teerien ääntä. Selkeää pulputusta ei varsinaisesti pystynyt edes erottamaan, vaan soitimen ääni kuului vain etäisenä väräjävänä huminana. Tunnelma oli unenomainen. Jos tämän seikkailun jälkeen olisi mennyt takaisin nukkumaan, olisi myöhemmin herätessään varmasti ajatellut koko aamun olleen vain unta.

Päätimme jatkaa matkaa, vaikka emme oikeastaan elätelleet toivoa soitimen näkemisestä. Emme olleet menossa niin kauas, että voisimme kiikaroida suolle Koivusaaren tornilta, ja tunnetusti teerien ääntelyn perässä puustoisella suolla ryntäilemällä tuskin koskaan voi löytää soidinpaikkaa, sillä linnut säikähtävät rymistelijää ja pakenevat muualle tai siirtyvät vähintäänkin puihin soimaan. Se on yhtä keijujen jahtaamista - siinä onnistuu todennäköisimmin vain eksyttämään itsensä.

Pitkokset ja se sama kaariportti, jonka kuvasin helmikuussa täällä ollessamme.

Metsäsaarekkeet soivat laulu- ja mustarastaiden sekä punarintojen säveliä. Tiaiset ja hippiäisetkin olivat laulupäällä. Sumuista kostean raikasta ilmaa oli helppo hengittää, eikä pian väsyttänyt enää lainkaan, vaikka teltasta noustessani olinkin ollut niin tokkurainen, että olisin voinut kävellä päin puuta. Kävely ei ollut mitään riemua, sillä eilisellä patikalla kipeytynyt polveni oli edelleen järkyttävän tuntuinen, mutta eteenpäin mentiin.

Vähä-Välisaaren kohdalla teerien pulputus alkoi kuulua yhtäkkiä aivan läheltä, niin selkeästi ja terävästi, että tuntui kuin ne olisivat olleet aivan viereisen kumpareen takana. Käännyimme reitiltä sivuun ja istahdimme Ahti Jalosen muistopaaden edustan levikkeelle kuuntelemaan.

Metsä ympärillämme väreili teerien pulinaa. Jos kaverit eivät olisi muistuttaneet minua siitä, miten olin itse juuri retken alussa selostanut, ettei sen äänen perässä kannata lähteä säntäilemään, olisin saattanut ottaa muutaman askeleen avosuolle päin. Kipeä polveni myös onneksi vähän hillitsi haluani lähteä etsimään näköyhteyttä teeriin. Niinpä pysyin kiltisti pepullani ja kuuntelin vain.

Teeriä kuuntelemassa.

Istuttuamme aloillamme niin kauan, että alkoi olla jo kylmä, ja kellokin lähestyi aamiaisaikaa, nousimme ja läksimme. Ottaessani ensimmäisen askaleen tajusin jotain kohtuulliseen shokkaavaa - polveni ei sattunut enää! Heiluttelin jalkaa hetken häkeltyneenä, mutta kipu oli todellakin tiessään. Olin ehkä vain istunut epähuomiossa juuri sopivassa asennossa niin, että polvi oli päässyt asettumaan jotenkin paremmin, mutta tosi hassulta tämä sattumus kyllä tuntui.

Kuusimetsää.

Reippailimme samaa reittiä takaisin Rantapihan suuntaan. Aurinko oli jo noussut, mutta muhkean verhopilven läpi ei nähnyt muuta kuin valkoista kajastusta. Mättäät ja varvut olivat edelleen huurteesta valkoiset, ja maisema näytti jotenkin kummalliselta. Teerisoitimen äänet kantautuivat korviimme yhä viimeiselläkin suopätkällä. Kurjet huutelivat jossain.

Aamun sumuista ja huurteista suomaisemaa.

Ennen paluutamme Rantapihaan, kävimme vielä Savojärven rannassa. Auringon ympärillä erottui jonkinlainen haloilmiö, mutta en minä niistä niin tiedä, että osaisin kertoa yhtään tarkemmin, mikä se oli. Repesorsa kavereineen räpätteli jossain rannan kasvillisuuden suojassa. Joutsenet olivat edelleen paikalla.

Savojärvi, rannan puut ja aurinko.
 
Seikkailimme Järvijoen padon yli ja riensimme viimeisen tienpätkän Rantapihaan. Siinä juuri ennen autotielle kääntymistä pyrähti ojan pajukosta lentoon pieni pullea kanalintu äänekkäästi siipiään päristellen. Seisoimme hetken tuijottamassa sen perään, mutta emme ehtineet nähdä sen kummempia tuntomerkkejä kuin koon ja selkäpuolen värit. Niistä saimme kuitenkin määritettyä otuksen jälkeenpäin peltopyyksi. Enpä ole ikinä ennen nähnyt sellaista. Aika hyvä tuuri kanalintujen suhteen tänä aamuna.

Järvijoen padon päällä.

Aamiaisen jälkeen olikin sitten edessä enää mökin siivoaminen ja varusteiden pakkaaminen. Muu seurue lähti vielä patikoiden Savojärven ympäri kohti Kurjenpesää ja bussipysäkkiä. Minä kuitenkin hyppäsin taas huoltoauton kyytiin ja matkasin suoraan takaisin Turkuun. Matkalla näimme kymmenittäin töyhtöhyyppiä soidintelemassa pelloilla, ja aurinkokin tuli esiin pilvien seasta häikäisemään aivan hillittömän kirkkaana.

Massiivinen kuusi Rantapihan keittokatoksen luona.

Vau, mikä retkiviikonloppu! Kotiin palattuani olin äärettömän väsynyt, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois. Lyhyet yöunet ovat usein hienojen luontoelämysten hinta. Sitä sitten maksellaan takaisin myöhemmin.

Tämän reissun myötä sadan lintulajin haasteessa päästiin jo kuudenkympin paremmalle puolelle ja sadan luontohetken haaste saavutti luvun 18/100. Rohkenen myös väittää, että nyt viimeistään johdan pinnakisassa, sillä kilpakumppanini Pölle ei ollut mukana tällä sunnuntaiaamun retkellä.

Tässä linkki retkiraportin ensimmäiseen osaan!

8 kommenttia:

  1. Aamuviideltä teltasta pakkaseen saa meikäläisen nostamaan teille hattua erittäin korkealle :). Itse olen kyllä 100% ulkoilmaihminen, mutta en pätkääkään aamuihminen, vaikka haluaisinkin olla. Ja sen harvan kerran, kun joskus tulee lähdettyä liikkeelle poikkeuksellisen aikaisin, sitä kyllä tajuaa, kuinka paljosta jää paitsi, jos nousee vasta myöhemmin sängystä. (Mun myöhä on kyllä ihan maksimissaan 9, mutta silti se on ihan eri asia kuin viis tai kuus..). Uuteen päivään heräilevä luonto on kyllä niin huippua kaikkine äänineen, kun ihmiset ei vielä ole pilaamassa tunnelmaa :).

    Ja ihan superkodikkaalta näyttää tuo päärakennus valoineen pimeän keskellä. Tekis heti mieli kipittää sinne sisälle.

    Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän! Aamulla tosiaan tulee tehtyä usein parhaat havainnot ja fiilis aamuhämärällä ja auringonnnousun aikaan on ihan toisenlainen kuin myöhemmin päivällä - ne ovatkin lähinnä ne syyt, joiden ansiosta jaksan herätä. En taida itsekään olla mikään oikea "aamuihminen" (olen enimmäkseen väsynyt kaikkina vuorokauden aikoina), mutta retkiolosuhteet, into ja jännitys saavat kummasti pinkaisemaan ylös heti, kun herätyskello soi.

      Juuri sitä kodikkuuden tunnelmaa yritinkin saada tallennettua kuvaan, kun lähdin pimeässä tähtäilemään toivoen parasta. Mökin valot näyttivät aamuyön sinertävässä maisemassa jotenkin niin kutsuvilta.

      Kiitos ja mukavaa viikonloppua sinnekin! :)

      Poista
  2. Oi, mahtavat retkeilymaastot ja maisemat!
    Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Kurjenrahka on tosi hieno paikka.
      Kiitos ja samaa! :)

      Poista
  3. Oo, ompas maalauksellista (ainakin tuo ensimmäinen ja kolmanneksi vika ehdottomia suosikkeja). Tuo kuusi puolestaan kutsuu oikein kiipeämään, mahtaisiko siellä olla kätköä. :D
    Ihan liian harvoin tulee kyllä herättyä aamuvarhaisella. Parasta on kyllä ehkä se, että valvoo auringonlaskusta auringonnousuun (kesäisin).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Se kolmanneksi viimeinen ruutu on myös oma suosikkini. Oli ihan täydellinen hetki ja sain sen taltioituakin kohtuullisen hyvin. :D Mietin muuten ihan samaa sen kuusen kohdalla - se näyttää ihan just passelilta kätköpuulta ja on niin suositun leiriytymispaikan kohdalla, et ihan varmasti joku on laittanu jo sinne.

      Auringonlaskusta ja -nousuun valvominen on kyllä ihan parhautta! Sitä pitäisi harjoittaa enemmän, etenkin kun kesäpäivänseisauksen aikaan se ei ole edes vaikeaa. Yöttömän yön valvominen Lapissa on ehkä kaikkein hienointa - kerran me vaellettiin läpi yön ja ihailtiin keskiyöllä horisontissa häämöttävää Lapinkulta-aurinkoa. <3

      Poista
  4. Vau. Kuvien ja kirjoituksesi avulla pääsi hienosti tunnelmaan mukaan. Hetken jo luulin olevani itsekin suolla teeriä kuuntelemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä tapauksessa olen onnistunut! Kiitos ihanasta kommentista! :)

      Poista