5.5.2017

Kotiseudulla

Minulla on hyvin särmikäs viharakkaussuhde lapsuuteni kotiseutuun. Ne perin varsinaissuomalaiset metsät, reheväkasvuinen merenlahti rantaniittyinen, pienet saaret, uurteiset rantakalliot, kapeat mutkittelevat joet, kuoppaiset pikkutiet ja metsiköiden kirjomat peltoläntit, ne ovat sielunmaisemaani, johon olen kasvanut niin tiukasti kiinni, että välillä menen ihan solmuun ikävästä, jos en olen ehtinyt vähään aikaan käydä landella vanhempiani moikkaamassa. Toisaalta kuitenkin myös vihaan sitä paikkaa.

Se on juuri sellainen vajaan kymmenen tuhannen asukkaan pikkukylä, joka on sen verran pieni, että miltei kaikki tietävät toisensa ainakin juorujen kautta, muttei kuitenkaan riittävän pieni, jotta pääsisi syntymään mitään oikeaa kyläyhteisöllisyyttä - siis juuri sellainen tyypillinen sisäänpäinlämpiävä, suvaitsemattomuutta kihisevä junttikeskittymä, jossa kaltaiseni tiedeorientoitunut, taiteellinen ja monella tapaa oletuksista poikkeava ihminen jäi väistämättä ulkopuoliseksi.


Se on sellainen ihana ja kamala pikkupaikkakunta, jossa tunnen oloni aina tosi kotoisaksi mutta jollaiseen olen jyrkästi päättänyt olla enää ikinä asettumatta asumaan. On vähän väärin, että moinen kyläpahanen näyttää päällisin puolin niin tunnelmalliselta vaikka onkin sisältä melkoisen mätä. "Traktori pellolla ja hirvi metsänreunassa" -idyllin alla piilee kaikenlaista vähemmän idyllistä ja mukavaa.

Kävin siellä taas huhtikuun lopulla kuljeskelemassa ympäriinsä ja fiilistelemässä vanhaa kotiseutua. Oli kovin tuulinen ja pilvinen päivä, mutta laulavien lintujen ja teiden varsilla kukkivien leskenlentien ansiosta mukavan keväinen kuitenkin. Kävelin pikkuteitä, piipahdin joella ja käväisin lahden rannan tuntumassa. Kiurut soivat peltojen yllä, naurulokkien kirkuna täytti ilman ja vedenpuhdistamon löyhkä leijui nenään. Ah, miten kotoisaa.


Olen taipuvainen kiintymään maisemiin tosi vahvasti, ja jos niitä yhtäkkiä muokataan rajusti, koen muutosvastarintaa ja suurta harmistuneisuutta. Niinpä vielä joitain vuosia sitten tulin aina jokseenkin surulliseksi käydessäni lapsuudenkodissani vierailulla, koska lähiseudun pellot oli vasta rakennettu täyteen uusia omakotitaloja ja moni tuttu metsäkin oli hakattu pois. Sitä oli vaikea hyväksyä.

Nyt huomaan jo tottuneeni uusiin taloihin. Olen omaksunut ne osaksi maisemaa, eikä niiden näkeminen enää kummemmin harmita. Uudisrakentamiseen liittyy myös positiivisia lieveilmiöitä. Maanteiden varsille on vedetty kevyen liikenteen väyliä, ja monen entisen peltoaukion poikki pystyy nyt oikaisemaan uusia kävelyteitä pitkin, joten lenkkeily on helpompaa. Kasvaneen asukasmäärän myötä vanhaa alakouluamme ei olekaan lakkautettu vaan päin vastoin laajennettu ja kohennettu.

Mietin välillä, onko seutu muuttunut myös sisäisesti uusien asukkaiden myötä. Jos nyt palaisin takaisin kuvioihin, olisiko meininki edelleen samanlainen kuin aikoinaan vai olisiko ilmapiiri päässyt edes hiukan tuulettumaan? Väkiluku on ainakin kasvanut reippaasti, mutta kuulemieni juorujen valossa vaikuttaa kuitenkin siltä, että samat vanhat juntit pyörittävät edelleen rattaita. Juorutkin näyttävät kulkevan entiseen malliin - ne saavuttavat edelleen pelottavan usein jopa minut.


Sekin on kai jotenkin merkittävää, että kauheimmatkin seikat lapsuuteni kotikylästä ovat muuttuneet vuosien varrella jollain oudolla tavalla nostalgisiksi. Onneksi näihin semiurbaaneihin päiväretkeilyreitteihini ei kuitenkaan pahemmin sisälly sellaisia paikkoja, jotka nostaisivat sen sortin nostalgioita pintaan. Nämä nurkat tuovat mieleen lähinnä niitä lapsuus- ja teinivuosien parhaita muistoja - muistoja monista retkistä ja jännittävistä havainnoista, seikkailuista ja sivupoluille harhailuista.

Joella uiskenteli sinisorsapari, lahdelta erotti parven joutsenia ilman kiikareitakin ja harakat nauroivat kuusiaidassa kuten joka kevät aina ennenkin. Leskenlehdet kukkivat edelleen liki samoilla paikoilla, joista niitä lapsena koulusta kotiin kävellessäni etsiskelin. Viileästä säästä huolimatta tein tämän kotiseutuseikkailuni aikana myös kevään ensimmäiset kimalaishavaintoni, ja sain merkattua viimein myös sinivuokon Kevätseurantaan.

Sadan luontohetken blogihaasteeseen tämä menee numerolle 26/100. Voisin myös vaikka vaihteeksi osallistua taas Kukkailotteluun jakamalla tuon nupullaan olevan leskenlehden.

16 kommenttia:

  1. Kiteytit hienosti sen, miltä tuntuu kasvaa pikkupaikkakunnalla vääränlaisena. Ainoa ero minun kohdallani on, että asukkaita oli alle 4000 ja Etelä-Pohjanmaalla. :D Nyt kuuden vuoden poissaolon jälkeen ei enää vihaa sitä maaplänttiä itsessään, mutta kaikkea muuta mainitsemaasi edelleen kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vou, otan osaa! Meidän kylällämme asui kai lähemmäs 8000 ihmistä, ja sieltä pääsi sentään bussilla alta tunnissa Turkuun halutessaan, vaikka linjoja menikin aika harvakseltaan ja pysäkille oli käveltävää. :D

      Poista
  2. Hah tavallaan tiedän tunteen, ihanat kamalat junttikylät! Itsekin olen kotoisin pienestä, alle 4000 asukkaan kylästä, ja olen hauskuuttanut/järkyttänyt helsinkiläisiä opiskelukavereitani tarinoilla traktorijengeistä, jotka kurvailivat letkassa pitkin kirkonkylää perjantai-iltaisin, ja elokuvateatterista jossa näytettiin ihan oikeita filmielokuvia aivan viime vuosiin saakka :D

    Itse tosin kallistun ehkä enemmän siihen suuntaan, että kotikyläni on enemmän ihana kuin kamala. Kyllähän sielläkin juorut kulkevat nopeasti ja kunnallispolitiikka on välillä aivan järjetöntä, mutta toisaalta sieltä löytyy myös yhteishenkeä ja tunnelmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, traktorijengit! Meillä kovimmat jätkät tulivat traktorilla kouluun ja jotkut jopa ajoivat naapurikunnan keskustaan rällästämään ja herättämään pahennusta. Ja meiltäkin löytyy sellainen leffateatteri! :D

      Toivoisin kovasti, että minäkin voisin kallistua sen ihanan puolelle, mutta tämä pitäjä oli vissiin juuri sen verran iso, ettei yhteishenkeä tai kunnon maalaiskylätunnelmaa pahemmin ollut. :(

      Poista
  3. Lapsuudenmaisemiin on usein juuri tuollainen viha-rakkaussuhde.
    Minullakin.
    Onnellisen aurinkoisia toukokuun päiviä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, niinpä, se tuntuu olevan etenkin Suomessa aika yleistä. :D
      Kiitos, samaa! :)

      Poista
  4. Jaa-a. Kaikenlaista boi tosiaan kätkeytyä idyllin taakse..

    VastaaPoista
  5. Kauniita maisemia ja keväinen leskenlehti <3

    VastaaPoista
  6. Nuo ovat niitä paikkoja missä on kiva käydä ja fiilis pysyy hyvänä kun käydään harvoin ja nautitaan nostalgiasta! Ihana pieni leskenlehti. Ihanaa viikonloppua.

    VastaaPoista
  7. Mun kotikylällä asuu vain vähän reilu tuhat ihmistä. :D

    Nuorempana tuntui siltä, etten haluaisi enää i-ki-nä palata sinne asumaan, mutta jokin siinä vain on vanhemmiten alkanut vetää puoleensa. En ehkä nytkään olisi sinne valmis kokonaan muuttamaan, mutta en näe enää ollenkaan poissuljettuna vaihtoehtona sitä, että vanhempana eläisin siellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se on sitten kyllä ihan oikea pikkukylä - ehkä siis myös jollain tapaa mukavampi kuin tällainen ei-niin-pieni "pikkupaikkakunta", jolta puuttuvat sekä kaupunkien että pikkukylien hyvät puolet, mutta molempien huonot puolet kyllä löytyvät. :D

      Poista
  8. Heh, siinä voi kyllä vielä käydä niin, että joku päivä löydät itsesi tuolta kotimaisemista uudelleen...jos ei muuten, niin aika moni 5-kymppinen, maailmalle lähtenyt, etsii mökkipaikan vanhoilta kotinurkilta, sillä vanhetessa ajatukset muuttuu ja ONNEKSI ihmisen muisti on yleensä sellainen, että sitä mielummin muistaa iloisia asioita kuin niitä surullisia tai pahoja.
    Kaunista joka tapauksessa!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä minä pelkäänkin! :D Mutta juu, ja kylät ja niiden asukkaatkin muuttuvat vuosikymmenten saatossa, joten ehkä siellä ei muutaman kymmenen vuoden päästä olisikaan enää sen pahempi oleskella. :)

      Poista