blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Saaristoseikkailua ja vähän Seili-turismista avautumista

26.7.2017

Seili kutsui jälleen - ja matkalla kohtasimme Tall Ships Racesiin osallistuvia purjelaivoja. Kävimme siis avustelemassa taas erään jatko-opiskelijan kenttätöissä merellä, mikä meinasi tuttuun tapaan yhden päivän veneretkeä Turusta Seiliin ja takaisin. Toveri Krotin pikkusisko oli juuri sopivasti meillä kyläilemässä, joten hänkin pääsi mukaan saaristoseikkailulle tekemään tiedettä.

Lähdimme jälleen yliopiston Busterilla matkaan suoraan Turusta. Juuri irtautuessamme Latokarin tukikohdasta näimme uljaan purjelaivan lipuvan kohti satamaa. Olin kuvitellut kaikkien kisa-alusten saapuneen Turkuun jo edellisenä iltana, mutta selkeästi paatteja oli vielä tulossa. Ihailimme mahtavaa alusta, mutta onnistuin ottamaan siitä vain huonoja kuvia kuomun alta.

Siinä se lipuu! Nimestä en ehtinyt ottaa selkoa.

Pian vastaan tuli toinenkin, hiukan pienempi mutta todella näyttävän värinen La Grace. Toljotimme niin innoissamme, että kuvat jäivät kokonaan ottamatta. Isojen purjealusten yllättävä kohtaaminen oli kyllä tunnelmaa nostattava aloitus päivän meriseikkailulle, ja olin iloinen, että ennätimme näkemään parin aluksen saapumisen Turkuun. Tietysti omanlaistaan tunnelmaa loi myös sade, joka Latokariin saapuessamme oli alkanut ensin tosi rankkana mutta tauonnut sitten hiljaisemmaksi tihutteluksi.

Matkalla ensimmäiselle pysähdyksellemme seurantamertoja Naantalin edustalta nostamaan sade taas voimistui ja vähän aallokkoakin oli. Kun suoritimme tutkimushommia pienelle lahdelmalle ankkuroituneina, saimme niskaamme ajoittain ihan kunnolla vettä. Siinä oleillessamme näimme myös parin hävittäjän ylilennon, ja vasta myöhemmin yhdistin, että Hawkit olivat tottakai liikkeellä Tall Ships Racesin avajaisseremonioiden takia.

Airistolla epävakaista.

Seiliin saapuessamme sade oli jo tauonnut, mutta pilvet näyttivät dramaattisilta. Meillä oli vähän hämminkiä rantautumisen kanssa, sillä emme oikeastaan tiedä vielä, mihin laituriin tutkijoiden on nykyään määrä mahduttaa veneensä. Vanha asemanlaituri on nyt Seilissä majoittuvien turistien käytössä ja postilaiturin pienvenepaikoista suuri osa päivävierailijoiden. Emme myöskään tiedä, millä laiturilla meidän olisi tarkoitus tehdä hommia, koska nyt olimme vähän turistien tiellä penkomassa mutaisia mertojamme. No, ainakin ohikulkijat saivat nähdä liejutaskurapuja.

Seilissä oli hauskat valo-olosuhteet epävakaisen sään johdosta, mutten ehtinyt ottaa oikein edustavaa kuvaa aiheesta.

Olen ollut keväästä lähtien aikeissa kirjoittaa blogiini vähän enemmänkin avautumista Seilin matkailu-uudistuksen vaikutuksista opiskelijoiden ja ehkä muidenkin yliopistolaisten mahdollisuuksiin hyödyntää tutkimusasemaa, mutta en ole saanut aikaiseksi, sillä koko asia pännii minua niin armottomasti. Nytkään en oikeastaan haluaisi puhua pahemmin siitä, mutta ehkä jossain vaiheessa kannattaisi, joten avaudunpa nyt pikkasen alkajaisiksi. Katsotaan, josko kirjoittaisin joskus vielä kunnollisen postauksen aiheesta.

On tottakai hienoa, että Seilin saarelle on entistä helpompi tulla ja myös matkailijat voivat nykyään majoittua ja ruokailla siellä. Sekin on periaatteessa hyvä juttu, että yliopisto hyödyntää mahdollisuutensa varainhankintaan vuokraamalla tilojaan matkailuyrityksen käyttöön. Se ei kuitenkaan ole ollenkaan hyvä, että tämän myötä etenkin opiskelijoiden mahdollisuudet käyttää näitä tiloja niiden ensisijaiseen käyttötarkoitukseen romahtavat. Tämä kertoo paljon siitä, miten yliopistomme ylipäätään suhtautuu opetukseen ja opiskelijoihin.

Vähän lehmiä välikevennykseksi.

Nyt, kun kerran alkuun pääsin, on pakko sanoa vielä muutama sananen myös Seilin majoitustiloista, joita markkinoidaan turisteille aivan naurettavilla hinnoilla. En tietenkään tiedä, onko niitä talven aikana kunnostettu perusteellisesti, mutta ainakin päällisin puolin majoitusrakennukset näyttävät olevan ihan samassa tilassa kuin ennekin. Jos mitään suurempaa remonttia ei ole tehty, en kyllä maksaisi Seilin vanhoissa rakennuksissa majoittumisesta sellaista hintaa, mitä niistä nykyään pyydetään.

Fyyri-rakennuksen "allergiahuoneena" markkinoitava majoitustila oli taannoisen kokemukseni mukaan allergiahuone nimenomaan siinä merkityksessä, että siellä kärsi jatkuvasti allergiaoireista. Koko talon sisäilman laatu oli vähän niin ja näin, ja tietysti myös huoneen tekstiilit haisivat joltain parfyymiltä. No, tekstiilit nyt ainakin on toivottavasti vaihdettu liiketoimintaa varten, mutta lieneeköhän sisäilman tilanteelle tehty mitään? Allergiahuoneen status saattaa olla vähän kyseenalainen.

Lisää lehmiä.

Mutta nyt takaisin mukavampien asioiden pariin! Matkamme jatkui Seilistä Nauvoon, missä söimme päivän aterian. Oli meillä toki vähän haukattavaa mukana lounaaksi kenttätyön tiimellyksessä, mutta nälkä kurni jo tosissaan, kun saavutimme Nauvon. Kävimme testaamassa Pub Niskan uutta ravintolaa. Paikassa oli sama tunnelma kuin Turun ravintolassa, mutta valikoima oli hiukan suppeampi. Ruoka oli kuitenkin aivan yhtä maittavaa, ja suosittelenkin siis myös Nauvon Niskaa lämpimästi kaikille saaristossa liikuskeleville.

Nauvon vierasvenesatama oli aivan erikoisen kaunis tässä jännässä iltavalossa.

Sitten ajoimme vielä Airiston läpi takaisin Turkuun. Enää ei tullut lisää sadetta, ja meri oli melko rauhallinen, mutta toki laivaväylällä saatiin pomppia isojen alusten perämainingeissa. Iltaa myöten pilvet ja valo-olosuhteet kävivät aina vain kauniimmiksi, mutta vauhdeissa oli vaikeaa ottaa hyviä kuvia. Kun lähestyimme Turkua sain pari räpsyä, joista tunnelma kuitenkin välittyy.

Iltatunnelmaa!

Satuimme osumaan sataman edustalle juuri, kun Silja Linen Baltic Princess lähti matkaan, joten ohitimme sen lähietäisyydeltä. Valtaisat risteilijäalukset ovat mielestäni aina jotenkin pelottavia, mutta on hauskaa, kun matkustajat vilkuttavat ohi ajaville pikkupaateille laivan kannella.

Baltic Princess lähestyy.

Kun taivas oli niin nätti, otin myös tällaisen "Turku mereltä nähtynä" -kuvan. Siellä Viking Line odottaa vuoroaan.

Semmoinen päivä saaristossa tällä kertaa. Olen pahoillani, kun Seili-juttujani leimaa nykyään tällainen yleinen negatiivisuus matkailupalvelu-uudistuksen myötä, mutta siitä on vaikea vaietakaan. Ehkä voisin kuitenkin jättää asian ruotimisen pois näistä seikkailupostauksistani, jos jossain vaiheessa saisin julkaistua perinpohjaisen avautumiseni aiheesta. :D

#100hetkeäluonnossa (74/100)

PS. Olen menossa Ropeconiin, joten hei, skenekaverit, nähdään viikonloppuna! Palailen blogin ääreen taas jossain vaiheessa ensi viikolla.

Majakkarakkautta Selkämerellä

24.7.2017

Meren tuoksu, karut kivikkoiset pikkusaaret, puuttomat luodot, merilinnut, sitkeästi kallionkoloissaan kasvavat tuulentuivertamat kasvit, loputtomana aaltoileva ulappa ja avara taivas sen yllä. Kuten lienee jo ilmennytkin, minulla on suuria tunteita tällaisia asioita kohtaan. Kun yhtälöön lisätään vielä vanha ja salaperäinen majakka, minua ei pysäytä enää mikään!

Paitsi tietysti majakkasaarimatkojen älyttömän korkeat hinnat. Kesäisestä majakkaretkestä innostuneen köyhän opiskelijan ei sitten tarvinnutkaan kauhean pitkään pohtia, minne suuntaisi, kun päiväretkikohteiksi sopivan lähellä sijaitsevista vaihtoehdoista vain yksi oli jotenkuten siedettävään hintaan saavutettavissa. Se oli Kylmäpihlajan majakka Raumalla.

Saaristohullu pääsi Kylmäpihlajaan! (Pian joku varmaan jo miettii, mikä toi paistolasta tossa ton hullun kädessä on, joten: se on seipiö elikkä staijipamppu, siis semmonen keppi, jonka päähän kiikarit tuetaan.)

No, toki pari muutakin saarta käväisi hakukoneessa, kun perjantaina iltamyöhällä keksin, että vapaa lauantai voitaisiin käyttää lähiseutuseikkailuiden sijaan majakkamatkaan. Kohtuullisen edullisesti ja helposti Turusta käsin saavutettavista, päiväretkikohteiksi soveltuvista vaihtoehdoista muut olisivat kuitenkin vaatineet hurjan aikaisin liikkeelle lähtemistä, jotta itse kohteessa olisi ehtinyt oleilla matkustukseen kuluvan ajan lisäksi. Halusimme myös jonnekin, missä kumpikaan ei olisi aiemmin käynyt, joten Utö tiputettiin pois listalta, sillä se on jo minulle tuttu.

Koska Turusta Raumalle maanteitse siirtyminen ei vie kuin reilun tunnin ja Rauman rannikolta Kylmäpihlajan majakkasaarelle menee vesibussilla vajaa tunti, saatoimme lähteä seikkailuun vasta puolenpäivän tietämillä ja ehtiä silti sujuvasti vierailla saarella. Ostimme vesibussin päiväliput Poroholman leirintäalueen infosta ja suuntasimme jonoon laiturille. Vesibussimatka Kylmäpihlajaan oli oikein miellyttävä. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, mutta merellä oli tosi tuulista. Suuri osa matkustajista jäi kyydistä Kuuskajaskarin välipysähdyksellä, minkä jälkeen laivan yläkannelle mahtuikin sitten kiikaroimaan.

Raumalaista merimaisemaa. Pilvet olivat muhkeita, mutta sadetta ei tullut.

Saaristomeren olosuhteisiin tottuneen retkeilijän näkökulmasta tuntui tosi oudolta, miten nopeasti täällä Selkämerellä Rauman edustalla maisema vaihtui sisäsaaristosta ulkosaaristoon. Heti pian Kuuskajaskarin jälkeen oltiin jo ihan ulkona. Ympärillä näkyi enää vain pieniä luotoja ja sinistä merta, kun lähestyttiin keskellä aaltojen välkettä häämöttävää majakkaa.

Koto-Saaristomerellä saa reissata tosi pitkään ennen kuin alkaa näyttää tältä!

Meillä oli kolme ja puoli tuntia aikaa seikkailla saarella ennen illan viimeisen vesibussivuoron lähtöä takaisin mantereelle. Koska olimme nälkäisiä ja aikeissa törsätä seikkailusäästöpossuun tallettamiamme roposia johonkin hyvään, suuntasimme ensimmäiseksi Kylmäpihlajan majakkahotellin ravintolaan. Majakassa toimii siis tosiaan hotelli - vieraat pääsevät majoittumaan majakan torniin rempattuihin huoneisiin - ja siellä palvelee myös oikein mainio ravintola.

Olin hiukan huolissani erityisruokavalioasioiden suhteen, sillä en ollut tietenkään ehtinyt selvitellä mitään etukäteen, mutta yllättäen kävikin tosi hyvä tuuri. Löysin listalta helposti juuri minulle sopivat vaihtoehdot, ja ruoka oli kerrassaan maukasta. Harvassa ravintolassa tarjoillaan suomalaista lampaanlihaa - yleensä lammas on toiselta puolelta maapalloa lennätettyä - mutta Kylmäpihlajasta sai kotimaista, joten pisteet siitä. Palvelu oli myös mielettömän mukavaa. Vahva suositus!

Jaoimme alkupaloiksi tällaisen annoksen. Oli parasta ikinä.

Ravintelin ikkunasta oli loistava näköala.

Ruokailun jälkeen kiipesimme majakan näköalatasanteelle kahdeksanteen kerrokseen. Jostain syystä en pelännyt siellä kovin hirveästi, vaikka oltiinkin tosi korkealla - ehkä rauhoittava, avara merimaisema auttoi. Tornissa kiikaroidessani havaitsin muun muassa luotokirvisen, mistä olin oikein hyvilläni. Näkymä merelle oli mykistävän sininen ja autio.

Merimaisemaa majakan tornista nähtynä.

Hetken aikaa maisemia majakasta käsin fiilisteltyämme suuntasimme takaisin alas ja saaren rantoja tutkimaan. Auringon lämmittämillä rantakallioilla oli leppoisaa, mutta hiukan piti olla varuillaan, sillä monilla lokeilla ja tiiroilla oli vielä osin lentokyvyttömiä poikasia, joista kannatti pysyä sen verran etäällä, etteivät emot ärsyyntyneet ja ryhtyneet ilmahyökkäyksiin. Jääkauden uurtamien kallioiden muotoja ja aaltojen särkymistä rantakiviin olisi voinut jäädä ihailemaan vaikka miten pitkäksi aikaa, mutta halusimme ehtiä kiertämään saarta mahdollisimman paljon ennen vesibussin lähtöä.

Räpsiöimme tietysti miljoona kuvaa rantakallioista.

Samoin tyrskyistä! (Nämä kaksi kuvaa ovat toveri Krotin ottamia.)

Yleisen kallioilla poukkoilemisen ohella vietin myös hyvän aikaa kaukoputken ääressä merta haravoiden. Yritin löytää etenkin ruokkeja, sillä en ole vieläkään nähnyt ikinä yhtäkään, mutta putkeen osui jälleen aivan kaikkea muuta kivaa: merikihu (tumma yksilö), mustalintu, pilkkasiipi, muutama räyskä, jokunen haahka, riskilä ja pari tukkakoskeloa. Rantakallioilla nuorten lokkien seassa piipersi myös veikeä karikukko. Tietysti merimetsoja ja valkoposkihanhia sekä yleisiä lokkeja ja tiirojakin näkyi paljon.

Reissun ehkä edustavin otos itse majakasta. Olen kyllä melkoisen ylpeä tästä kuvasta.

Aika kului tosi nopeasti saarta tutkiessa. Pian piti jo suunnata takaisin satamaa kohti. Kahvittelimme vielä vierasvenesataman tuntumassa sijaitsevassa pikku kaffelassa ja laitoimme liudan postikortteja matkaan. Satamassa hyöri kymmenittäin törmä- ja räystäspääskyjä, joita pystyi kivasti tarkkailemaan samalla, kun joi kaffetta terassilla. Rantakukka ja meriputki kukkivat. Tyrnipensaiden kasvusto satamaan vievän polun molemmin puolin oli niin tiheää, ettei läpi olisi ollut mitään asiaa.

Vaikka olimme jo hyvissä ajoin siirtyneet vesibussilaiturin lähettyville norkumaan, meni silti aika hilkulle, että ennätimme vielä kyytiin, kun juutuimme havainnoimaan kaikkea jännittävää ympärillämme. (Onneksi toveri Krotti katsoi kelloa.) Muutamassa tunnissa ehti kyllä saada hyvän yleiskuvan saaresta, mutta päätimme saman tien, että tulisimme varmasti vielä takaisin seikkailemaan lisää jonain päivänä - jos emme enää tänä vuonna, ehkä ensi vuonna sitten.

Kylmäpihlajan majakkasaari keskellä meren sinistä autiutta vesibussin kannelta nähtynä.

Paluumatkalla matkustajia oli melko vähän, eikä Kuuskajaskaristakaan noussut montaa ihmistä kyytiin, joten mahduimme mukavasti kannelle, ja minä saatoin kiikaroida koko matkan. Elättelin yhä toivoa ruokin näkemisestä, mutta kaikki luodot olivat merimetsojen, haahkojen ja valkoposkihanhien kansoittamia. Siitä "riemastuneena" vitsailin, että tulen varmasti pysymään vuosisadan ruokkijarruna koko ikäni ja ehdin vielä kuollakin näkemättä yhtäkään, mutta hautajaiseni voivat sitten olla sen kunniaksi ruokkiteemaiset.

Kuuskajaskarin edustalla näkyi sateenkaari, jonka päässä oli vain lisää hanhia. Merimatkalla ohitsemme ajoi aika yllättävän näköinen kelluva saunarakennus. Vesibussi posotti menemään molempiin suuntiin koko matkan fendarit alhaalla - ja raumalaisen tietolähteemme mukaan fendarit alhaalla ajavat vain porilaiset, joten taisimme käräyttää aluksen kipparin nyt sitten niinkin pahasta synnistä kuin porilaisuudesta! Raikas meri-ilma tekee tunnelman aina lopulta vähän väsyneeksi.

Se sateenkaari ei kauhean hyvin erotu kuvasta.

Taas yksi ihan parhaalla mahdollisella tavalla vietetty kesäpäivä takana! Kylmäpihlaja teki syvän vaikutuksen. Suosittelen tätä kohdetta ihan kympillä ja palaan varmasti vielä takaisin näihin lumoaviin maisemiin myöhemmin.

#100hetkeäluonnossa (73/100)

Löytyykö lukijoistani muita majakoiden ystäviä? Oletteko vierailleet Kylmäpihlajalla?

Laatikkoviljelyn ensimmäinen sadonkorjuu

22.7.2017

Turun kaupunkiviljelyhankkeen kautta aloittamamme laatikkoviljely on toistaiseksi sujunut hienosti. Kasteluvuorot ovat rullanneet, kasvituholaisista ei ole ollut vaivaa, kylän penat ja muut raggarit eivät ole ottaneet viljelyksiä kohteekseen, eikä ole sattunut mitään muitakaan niistä ikävistä asioista, joista peripessimistisesti olin huolissani, kun ryhdyimme leikkiin toukokuussa. Nyt olemme päässeet jo keräämään talteen ensimmäisen satsin salaatti- ja yrttisatoa ja kylvämään uudet tilalle.

Salaattilaatikko näytti ihanan rehevältä ennen sadonkorjuuta. Rukolat ja pinaatit olivat ehtineet jo kukkavaiheeseen.

Sadonkorjuu ja uudelleenkylvö, kuten niin monet muutkin laatikkoviljelyhommat, tehtiin iltamyöhällä, sillä viljelyksemme sijaitsevat sen verran paahteisella paikalla, että työskentely auringonpaisteessa on aika hikistä ja kasteluvettä kuluu hirveästi. Olemme havainneet järkevimmäksi tulla viljelyksille vasta auringonlaskun tienoilla.

Hommaan meni yllättävän paljon aikaa, vaikka olimme toki käyneet keräämässä saalaatteja jo pitkin viikkoja kesäkuun lopulta lähtien. Urakan päätteeksi saimme kantaa kotiin kukkuraisen kymmenen litran ämpärillisen tuoretta salaattia. Siitä riitti syötävää aika moneksi päiväksi - saavutimme hetkellisen salaattiomavaraisuuden. Melkoisen palkitsevaa.

Isommassa laatikossa kasvaa etualalla jotain jättikokoista härkäpapua ja niiden takana kurkkuyrttiä, joka myös on riehaantunut kasvamaan tosi suureksi. Parvekkeellamme samasta siemenpussista tulleet yksilöt ovat puolet pienempiä.

Vasta kotona huomasimme, että sadonkorjuusaaliin seassa kipitteli vaikka miten monta leppäkerttua (näyttivät kaksipistepirkoilta), joten eipä siis ihmekään, että laatikkoviljelyksemme ovat säästyneet aika hyvin tuholaisilta. Noukimme koppiaiset salaattien seasta ja siirsimme ne parvekepuutarhaan, missä niille pitäisi riittää ravintoa.

Tässä vielä lisää näitä megahärkäpapuja. Niiden varsi on sormen paksuinen.

On mukavaa huomata, että tällaisen viljelyksen voi ihan kaikessa rauhassa perustaa keskelle lähiötä ilman, että kukaan tulee tekemään sille ilkivaltaa tai varastamaan satoa. Kuulemma viime kesänäkään ilkivallan kohteeksi ei joutunut kuin muutama laatikko monesta sadasta. Tästä ennakkotiedosta huolimatta olin tosi skeptinen sen suhteen, että laatikkoviljelyyn ryhtyminen olisi vaivan arvoista, sillä pelkäsin, että viljelyksille kävisi huonosti ennen kuin pääsisimme korjaamaan satoa. Nähtävästi hätäilin ihan turhaan.

Kun ensi keväänä jaetaan taas uusia viljelylaatikoita turkulaisille, rohkaisen kaikkia oman sadon kasvattamisesta kiinnostuneita kaupungin asukkaita lähtemään mukaan epäröimättä. Hakemusta vain vetämään ja omaa viljelylaatikkoa toivomaan! Tietoa hausta päivittynee laatikkoviljelyn sivuille sitten ajallaan.

Kesäseikkailu Porissa - myllykoskia, lintuvesiä ja ilta-auringon kultaamia hiekkadyynejä

19.7.2017

Seikkailua jälleen! Minä ja toveri Krotti annoimme siskolleni Pöllelle ja hänen kumppanilleen Mölysammakolle jouluna omatekoisen elämyslahjakortin, jolla pääsi luontoretkeilyllis-maakuntamatkailulliselle seikkailulle Poriin. (Miksi juuri sinne? Ehkä Mölysammakon arveluttavien sukujuurten johdosta. Ehkä koska Pori on hyvä seikkailumesta.) No, sattumoisin Pölle sitten päätyikin töiden perässä niille nurkille asumaan koko alkukesäksi, joten seikkailu rakentuikin vähän erilaisista lähtökohdista kuin olimme joulun aikaan olettaneet.

Joka seikkailun olennainen varjoselfie. Näyttääpä varjoni muuten pitkältä ilta-auringossa.

Kun lahjakortin lunastamisen aika sitten eräänä heinäkuisena lauantaina koitti, starttasimme Turusta kolmisin matkaan Poriin päin. Koska kyseessä oli erityinen elämysmatka, olimme pakanneet auton kyytiin korillisen herkkuja sekä kylmälaukullisen juomia. Lisäksi auton takaosasta löytyi tietysti lukulehtiä niin kuin kaikissa kunnon tilausajoissa kuuluu. Toveri Pöllen kohtasimme vasta hänen kämpillään Porin keskustassa. Kävimme pitsalla ja vähän fiilistelemässä Pöllen herttaista pientä puutaloasuntoa ennen kuin suuntasimme itse seikkailukohteille.

Puutaloalueella oli jännä tunnelma. Sisäpihan portailla ja kuistin kaiteilla kukkivat kesäkukat, pihapuussa pesi leppälintu ja naapuritalon ikkunalla lepäili valkoinen kissa. Pöllen asunto oli kuin aikamatka menneisyyteen.

Seikkailun alkajaisiksi karautimme Ulvilan suuntaan vieraillaksemme parilla kiehtovan oloisella mylly- ja koskikohteella. Ensin pysähdyimme Kullaalla sijaitsevalle Leineperin ruukille ihailemaan upeaa miljöötä. Vierailimme myös muutamassa käsityöpuodissa ja mukavassa pikku kahvilassakin. Kerrassaan viehättävä kohde!

Ruukikylällä pääsee tutustumaan kiehtoviin museokohteisiin. Tutkittavaa ja ihmeteltävää riittää.

Autotie ylittää Leineperinjoen mukavalta virtapaikalta.

Leineperissä oli tunnelmaa!

Seuraavaksi vierailimme Äijän myllyllä, jonka koskipaikan yläpuolisessa suvannossa on myös Koskin uimaranta. Kävimme rannalla kahlailemassa ihanan pehmeällä hiekkapohjalla (vesi oli liian kylmää uimiseen) ja tutustuimme kiehtovaan pieneen myllyyn. Kullaan kotiseutu- ja museoyhdistyksen ylläpitämän myllyn ovet olivat nyt auki, sillä joku paikallinen ukkeli oli paikalla, joten pääsimme sisällekin. Näimme virran äärellä pari neidonkorentoa sekä tietysti rantasipejä.

Äijän mylly kosken yläjuoksun suvantopaikalta nähtynä.

Päivän pääasiallinen maastoseikkailukohteemme Kaasmarkun luontopolku oli vuorossa seuraavana. Sää oli painostavan kuuma, ja taivaalle kertyi dramaattisia pilviä, jotka enteilivät sadekuuroja, kun läksimme tutustumaan kohteeseen. Koskipaikkaa kiertävä lenkki oli vain vajaan parin kilometrin mittainen, mutta maasto oli monin paikoin vaikeakulkuista ja polku puikkelehti milloin minnekin, joten patikoitavaa riitti juuri mukavasti. Reitin alku- ja päätepisteenä toimivan Keskisen myllyn ovet olivat myös auki, joten pääsimme kurkistamaan sisään.

Kaasmarkun luontopolku teki suuren vaikutuksen. Viidakkomaisessa tuomilehdossa laajan kivikkoisen koskialueen rannoilla oli eksoottinen tunnelma. Odotin miltei jo kohtaavani kuningaskalastajan, mutta sitä ei tullut vastaan. Sen sijaan neidonkorentoja näkyi lisää, ja löysimme myös yhden edesmenneen yksilön siivet irtonaisina polulta. Lisäksi näimme juotikkaan, joka saattoi olla ihan oikea iilimato! (Yritin saada sitä tarttumaan käteeni, mutta sitä vähän laiskotti. Ei se kuitenkaan hevosjuotikkaalta näyttänyt.)

Kaasmarkun luontopolku oli tosi hieno paikka!

Yksi upean metallinhohtoinen neidonkorento laskeutui kuvausetäisyydelle.

Kun kosket ja myllyt Ulvilassa oli tutkittu, jatkettiin takaisin Poriin päin. Vierailimme iltapäivän auringonpaisteessa Enäjärven lintulavalla. Yritimme löytää järveltä uiveloita, mutta putkeen osui vain telkkä- ja silkkiuikkupoikueita, jokunen lapasorsa, monta harmaahaikaraa, joutsenia - ja vähän yllättäen myös pari räyskää. Lavalle johtavan polun varresta saatiin kerättyä mukaan vähän villivihanneksia.

Enäjärven lintulavalla kiikartelemassa plutakon elämää.

Enäjärveltä palattiin Porin keskustaan ostamaan grillattavia iltaruuaksi. Pori Jazzin vuoksi oli vähän ruuhkaa ja muuttuneita liikennejärjestelyjä, mutta selvisimme kauppareissusta kuitenkin melko ketterästi. Sitten otettiin suunta kohti reissun loppuhuipennusta, Yyteriä, missä suuntasimme ensin parille lintutornille, Langouraan ja Huhtalaan.

Sää oli edelleen kuuma, vaikka päivä oli jo taittumassa iltaan. Vesilinnut lepäilivät, ja väreily haittasi näkyvyyttä, mutta suohaukkoja ja harmaahaikaroita nähtiin vilisemällä. Jokunen mustapääkerttu ja tiltalttikin lauloi vielä. Huhtalan tornille johtava pitkospuureitti näyttäytyi ilta-auringon valossa aivan satumaisen kauniina.

Pitkoksia, heinikkoa ja ilta-aurinkoa. Osa pitkoksista jousti jalan alla niin, että niillä voi hyppiä kuin trampoliinilla!

Yyteriläistä rantaniittymaisemaa.

Linturetkeilyjen jälkeen ohjelmassa oli enää illan viimeinen kohde, Yyterin sannat. Uimarannalla oli upeaan säähän nähden melko vähän porukkaa ja rauhallinen meininki. Kaverit pulahtivat uimaan, ja minäkin vähän kahlailin, mutta mielestäni vesi oli vähän turhan kylmää vielä. Onneksi ilma oli tosi lämmin - puuskainen merituulikin tuntui ihanan leudolta. Yritin myös kiikaroida lintuja mereltä, mutta erikoisempia havaintoja en tehnyt. Niinpä keskityinkin sitten vain fiilistelemään maisemia ja nauttimaan eväistä.

Flamingomuki oli toki mukana seikkailussa.

Rannalla riitti tilaa.

Olimme ajatelleet mennä vielä biitsillähengailun ja uimisen jälkeen jollekin nuotiopaikalle grillaamaan iltaruokaa, mutta kun leirintäalueen lähettyviltä löytyikin kelpo tulipaikka, emme lähteneet merta edemmäksi kalaan. Siinä istuskellessamme teimme hauskoja luontohavaintojakin: kettu hipsi tien yli leirintäalueelle ja lokit pyrkivät uhkarohkeasti varastamaan eväitämme.

Kun grillailut oli grillailtu heitimme Pöllen ja Mölysammakon takaisin Porin keskustaan ja lähdimme Krotin kanssa kaksin kotimatkalle Turkuun. Aurinko laski taas oikein värikylläisesti, ja täysikuu hiipi taivaankannelle. Eläimiäkään ei juoksennellut tällä kertaa tielle, joten mikäs siinä oli kesäyössä reissatessa. Matkalla piti kyllä pysähtyä hetkeksi välitorkahdukselle, jotta jaksoi pysyä skarppina kotiin asti.

Upean päivän päätteeksi saatiin vielä oikein miellyttävä auringonlasku. <3

Perin mainio seikkailu! Kyllä Porin nurkilla riittää hyviä kohteita. (Olisin muuten halunnut lisätä postauksen otsikkoon myös "tappelua nakkikioskin jonossa", mutta ei saa olla ilkeä.) Sadan luontohetken blogihaasteeseen tästä syntyi kaiketi viisi listattavaa hetkeä, joten numerossa 72 mennään.

Rymsteerausta parvekkeella

17.7.2017

Vasta kun pääsin tuumimasta, että parvekepuutarhamme voisi alkaa olla niin sanotusti valmis tälle kesälle - että jatkossa se kaipaisi vain tarkkailua ja ylläpitohoitoa - tulikin idea ryhtyä vähän uudelleenjärjestelemään tilaa. Emme nyt sentään laittaneet koko paikkaa uusiksi, mutta siirsimme muutaman ison elementin eri paikoille ja väsäsimme yhden uuden yksityiskohdan. Olen kyllä oikein tyytyväinen lopputulokseen.

Näkymä parvekkeen ovelta peränurkalle päin on nyt tällainen.

Vesiaihe ehti olla koko viime kesän ja puolet tästäkin heti parvekkeen oven edessä, mutta nyt lykkäsimme sen aivan puutarhan perälle - niin että kun avaa oven, kuulee ensin vain veden solinan, ja vasta astuttuaan sisälle puutarhaan näkee itse vesiaiheen. Tällä paikalla vesiaiheen ympärille mahtui asettelemaan paljon enemmän kasveja, ja ratkaisua tuki myös se, että ilmakuplia pulputtavan letkun sai vedettyä aiempaa näppärämmin piiloon ja pois kävelyreitiltä.

Uutta vesiaiheasetelmaa rakentamassa. Vasemmalla mustasilmäsusanna. Oikealla maitotonkan päällä karhunköynnös ja kosmoskukkia. Lisäksi tuohon eteen keskelle tuli vielä kallaistutus.

Valmis kokonaisuus! (Ja tietysti jokin asiaankuulumaton muovipurkkitorni tuossa nurkalla... koska en minäkään aina jaksa raivata kaikkea ylimääräistä sälää pois kuvauspaikalta ennen kuin ryhdyn räpsimään.)

Vesiaiheen entiselle paikalle siirsimme raparperin. Se sopii hyvin siinä jo ennestään majailleen mustaherukkapensaan viereen - vähän kuin lapsuudenkotini vanhalla kasvimaalla, jonka reunalla raparperit ja herukkapensaat viihtyivät vieretysten. Lisäksi tähän nurkkaan siirtyi ihana vaaleanpuna-keltainen pelargoni- ja marketta-asetelma sekä puutarhan maskottigorilla. (Se on siis se sama vanha pehmolelu, jonka pelastimme aikanaan ojasta, ja se on edelleen melko savinen. Gorillan perusteellinen peseminen ja korjaaminen on kyllä suunnitelmissa, muttei kovin korkealla prioriteetilla, sillä onhan se ihan hauska näinkin.)

Näkymä partsin ovelta etuseinälle päin sisältää nyt paitsi vanhan lipaston, jonka päällä on pari parvekelaatikkoa, myös kesäkukka-asetelman, gorillamaskotin, raparperin ja tietysti mustaherukan.

Lisäksi yrttihyllyn pääty on ollut vähän häiritsevän tyhjä ja epäsiisti, joten laitoimme siihen naulat parille emalimukille, joihin kylvimme neidonkukkaa. Toinen muki löytyi omasta kaapista, mutta toisen kävimme ostamassa Ekotorilta. Mukien yläpuolelle laitoimme vielä yhden naulan koriste-esineitä varten. Nyt siihen tuli vihreitä lasitiukuja, jotka sopivat kesäisen parvekkeen vehreyteen.

Yrttihyllyn päädyn uusi ilme. Emalimukien kahvoissa on tosi näppärästi juuri naulan kannan mentävät urat, minkä johdosta mukit pysyvät niissä hyvin eivätkä ole ihan helposti vaarassa pudota.

Tämmöisiä uudistuksia. Katsotaan, josko saisin piakkoin tehtyä myös parvekepuutarhan heinäkuun suuren kukkakuvakoosteen, sillä aika moni kasvi kukkii nyt, ja olen toki kuvannut niitä aktiivisesti, joten muistikortilla lienee jo mukavasti esittelykelpoista materiaalia.

Mitäs tykkäätte näistä rymsteerauksista?

On on kesä ja yö (eli lintubongausta saaristossa)

12.7.2017

Kesä-heinäkuun vaihteessa tajusin, että pian keskikesän valoisat, linnunlauluntäyteiset yöt ovat taas takanapäin, ja minulle tuli milteipä paniikinomainen tarve lähteä vielä ainakin kerran kunnon yöseikkailulle nauttimaan tästä ihanasta hetkestä ja tietysti myös bongaamaan lintuja. Toveri Krotti on onneksi siitä hyvä tyyppi, että hän innostuu mukaan seikkailuun kuin seikkailuun - vaikka tiedossa olisikin lintubongausta ja valvomista aamuyölle. Niinpä retkiseuraa ei tarvinnut rekrytoida kaukaa.

Eräänä heinäkuun alun lämpimänä, tyynenä ja aurinkoisena iltana me sitten karautimme yöseikkailulle Paraisten ympäristöön. Illan pääasialliset retkikohteemme, Mustfinnin ranta ja Pettebyn lintutorni, olivat meille täysin uusia ja vieraita, mutta ne pääsivät kyllä kertaheitolla suosikkipaikkojen listalle. Pyörähdimme myös Lemlaxin suunnalla suorittamassa vähän paheksuttavaa autobongausta, ja kotimatkalla piti vielä pysähtyä Turussa jokirantaan kuuntelemaan lintuja.

Kiikarointia biitsillä romanttisessa auringonlaskussa. (Kuva on Krotin ottama.)

Aurinko oli jo matalalla, kun saavuimme Mustfinnin rannalle. Upea hiekkaranta oli täysin autio, ja meri kimalsi auringonlaskun kultaa. Vain korppien kolkko huutelu, lokkien kiljunta ja aaltojen loiske rantaan rikkoivat hiljaisuuden. Olin valinnut tämän biitsin seikkailukohteeksi lähinnä päästäkseni bongaamaan tukkakoskelon - kyllä, olin jotenkin onnistunut olemaan havaitsematta sitä aiemmin tänä vuonna - ja sieltähän se ilokseni löytyikin, mutta eniten riemuitsin siitä, että bongausreissu toi meidät niin kauniiseen paikkaan niin täydellisellä valon hetkellä.

Viipyilimme pitkään Mustfinnillä ihailemassa auringonlaskua. Otin miljoona kuvaa. Tässä muutama.

Kun aurinko painui mailleen, oli aika jatkaa seikkailua. Lähdimme etsiskelemään Pettebyn tornia tietämättä täsmälleen, minne olemme menossa. Olin keksinyt kohteen Tiirasta, mutta Google ei oikein löytänyt siitä mitään lisätietoja. Onneksi kuitenkin vanha kunnon lintutornikirja tunsi kohteen ja löysimme sen avulla oikeaan paikkaan. Matkalla näimme pari hirveä pelloilla ja lukuisia metsäkauriita, joista pari ylitti tien auton edestä. Yksi kettukin näkyi niityllä myyräjahdissa.

Seikkailumme osui mukavasti miltei täyden kuun aikaan.

Täytyy sanoa, että hieman paremmalla ennakkosuunnittelulla tämänkin seikkailun olisi ehkä voinut toteuttaa paljon järkevämminkin kuin ympäriinsä autoillen, sillä Paraisille pääsisi Turusta ihan näppärästi bussilla ja siitä voisi sitten jatkaa pyöräillen kohteelta toiselle. Sitä en tiedä, pääseekö Paraisten suunnasta bussilla takaisin Turkuun enää aamuyöllä, mutta ainakin Kaarinasta melko varmasti pääsee, joten poljettavaa ei ehkä kertyisi mitenkään ylettömästi.

Pyöräillen saisi nauttia kosteanraikkaasta yöilmasta koko seikkailun ajan, eikä vain pysähdyksillä ja hitailla tieosuuksilla, joilla on mukava ajaa ikkunat auki, ja polkiessa tulisi varmasti havainneeksi myös paljon enemmän. Hoidin tämän reissun "suunnittelun" kuitenkin vain pari tuntia ennen kuin lähdimme matkaan, joten tällaiset hienoudet tulivat mieleen vasta tien päällä. (Eikä minulla edes ole pyörää Turussa. Se on jäänyt sinne landelle vanhempieni luokse. Voi kauhia.)

Ajoimme ensin Pettebyn tornin ohitse - vaikka olihan sinne opastekin.

Pettebyhyn halusin pysähtyä kuullakseni rastaskerttusen, jonka havaitsemiselta olin myös jotenkin mystisesti välttynyt läpi koko alkukesän. Heti, kun nousimme autosta, kuuluikin ruovikosta jo ison kerttusen karheaa laulua. No, en minä nyt kuitenkaan onneksi niin bongaushenkinen ole, että matka olisi jatkunut saman tien, kun olennainen havainto saatiin. Pitihän sitä nyt päästä myös seikkailemaan maastoon ja tutustumaan uuteen lintutorniin. Niinpä lähdimme käppäilemään pientä ajouraa pitkin kyltin osoittamaan suuntaan.

Metsäkauris ruokaili pellolla aivan tornille vievän polun vieressä. Se huomasi meidät pensaikon takaa vasta, kun olimme jo ihan kohdalla, ja säikähti karkuun. Muita nelijalkaisia ei näkynyt, mutta kerttusten laulua kuului ruovikon kätköistä ja yksi luhtakanakin äänteli jossain lähistöllä. Viipyilimme jonkin aikaa tornissa yrittäen kiikaroida ruovikon takana lahdella lepäileviä vesilintuja, mutta vain joutsenet saatiin hämärässä määritettyä. Yön pimein hetki alkoi pikkuhiljaa lähestyä - auringonlaskun hehku taivaanrannassa hiipui tehdäkseen pian jo tietä auringonnousulle.

Polku vei tiheän ruovikon läpi.

Pettebyn torni oli matala ja mukava.

Pettebystä seikkailu jatkui sitten Lemlaxin suuntaan, missä oli tarkoitus pysähtyä parille paikalle kuuntelemaan, josko aiemmin havaitut yölinnut olisivat yhä äänessä. Matkalla näimme useamman kotikissan harhailemassa tienvarressa - tuli vähän surku - sekä yhden supikoiranpennun! Ensimmäinen bongauspysähdys oli eräällä soramontulla, missä oli kuulemma kuultu kehrääjää vielä ihan viime öinä. Istuskelimme hetken hiljaa korvat höröllään, mutta kehrääjää tai mitään muutakaan ei kuulunut. No, ei se mitään. Matka jatkui.

Hiljaisella soramontulla tuli pienet kauhuleffavibat. Paikka sopisi kirvesmurhakohtauksen näyttämöksi.

Seuraavaksi stoppasimme Kapellstrandille sillan pieleen, missä oli kuultu aiemmin lehtopöllöjä. Tällä pysähdyksellä tärppäsikin heti. Saman tien, kun avasimme auton ikkunat, kantautui korviimme jostain aivan läheltä muutama kirkas naukaisu. Jäimme kuuntelemaan ja fiilistelemään. Pöllöjen ääniä kuului molemmilta puolilta tietä - ehkä myös suoraan tien yläpuolelta - ja ääntelijöitä tuntui olevan pari-kolme yksilöä. Upea elämys!

Kapellstrandin ruovikossa lauloi myös useampi ruokokerttunen.

Näiden pysähdysten jälkeen otettiin suunta takaisin Turkuun päin. Yritin vähän ehdotella seikkailun jatkamista Kuusistoon, mutta Krotti meinasi jo nukahtaa pystyyn. Niinpä koukkasimme enää yhdelle kohteelle, Turun Ylioppilaskylään. Aurajoen varressa Joukkilan takana on laulanut koko kesän pensassirkkalintu, mutten ollut aiemmin saanut lähdettyä bongaamaan sitä. Lenkkeilimme pätkän matkaa jokirannassa toiveikkaina, mutta sirkkalintua ei nyt kuulunut. Viitakerttunen kuitenkin ilahdutti laulullaan, ja punarinta helähti myös pari kertaa rauhallisen tiksuttelunsa lomassa.

Kun palasimme Runosmäkeen, aamu jo sarasti ja koko lähiö nukkui. Vaikka olin jo aivan hurjan väsynyt, en meinannut heti saada unta, sillä olin aivan liian iloinen tästä kaikesta. Tuntui kyllä myös tosi haikealta, sillä todennäköisesti tämä jäisi vuoden viimeiseksi keskikesän yöretkeksi. Rakastan näitä kesäöitä niin. ♥

#100hetkeäluonnossa (65-67/100)