blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Haipakkaa haipakkaa haipakkaa

30.9.2017

Nyt kyllä hommat kasautuvat. Vaellusvalmistelujen loppukiri, tuntokasvitutkimuksemme purku ja kasvatushuoneen siivous yliopistolla ja vielä Tieteen päivätkin osuivat kivasti kaikki tälle samalle viikonlopulle, joten kiirettä on pitänyt, ja jaksamiseni on myös ollut paikoin aika vähissä. Halusin kuitenkin postata vähän kuulumisia ja ajankohtaan sopivia auringonkukkakuvia nyt vielä ennen kuin blogi hiljenee reilun viikon ajaksi.


Olen siis lähdössä ensi viikolla vaellukselle. Kohteeksi valikoitui Salamajärven kansallispuisto, jonka sisällä ja lähimaastoissa kulkevaa Hirvaan kierros -lenkkiä houkuttelevan kuuloisine leiriytymispaikkoineen olisi tarkoitus hyödyntää reissun runkona. Varsinainen reitti on vajaat 60 kilometriä pitkä ja enimmäkseen tasamaastoa, joten sen voisi periaatteessa kulkea ihan muutamassa päivässäkin, mutta tunnelman vuoksi reissusta on tulossa miltei viikon mittainen.

Keski-Suomessa sijaitseva Salamajärvi oli siitä hyvä kohdevalinta kohtuullisen kiireistä arkea elävälle turkulaiselle, että sinne karauttaa meiltä yhdessä päivässä, jonka päätteeksi ehtii vielä patikoida ensimmäisen etapinkin, kun taas Lappiin lähteminen olisi vaatinut parin ylimääräisen vapaapäivän järjestämistä. Niinpä tunturihaaveet saivat jäädä vielä odottamaan parempaa hetkeä. Todettiin, että on parempi käyttää kaikki käytettävissä olevat päivät rauhalliseen patikointiin etelämpänä kuin päätä pahkaa pohjoiseen reissaamiseen, siellä vauhdilla vaelluksen kiepauttamiseen ja yhtä kovaa kyytiä kotiin matkustamiseen. Rahaakin säästyy matkakuluissa.

On muuten vähän kummallista, että olen jo nyt punninnut ja miltei pakannutkin valtaosan varusteistani, vaikka lähtöön on vielä muutama päivä. Enää ruuat ja joitain vaatteita ja pikkusälää pitäisi lisätä kuormaan. Rinkkani peruspaino - siis koko pakkauksen paino ilman ruokaa ja vettä - asettuu näillä näkymin noin 11 kiloon, mikä taitaa olla peräti keveysennätykseni tältä vuodenajalta. Ei tämä minun "grammanviilaukseni" ihan kevytretkeilyn tavoitteisiin yllä, mutta olen tyytyväinen näinkin. Jos rinkkani kokonaispaino jää huitelemaan maksimissaan noin 15 kilon tienoille, kuljen vielä leppoisasti ja saatan jopa hyppelehtiäkin.


Minulla on ollut aina aika systemaattisesti tapana kokata vaellusruuaksi "yllätyspatana" tunnettua "herkkua" - sitä samaa pienin varioinnein joka aterialla, paitsi aamiaiseksi tietysti aivan erityistä aamiaisyllätyspataa - mutta tällä reissulla siihenkin on tulossa muutos, sillä luvassa näyttäisi peräti olevan ihan oikeaa ruokaa. Ajatus tortilloista ja vastapaistetuista muffinsseista saa kieltämättä veden kielelle ihan eri tavalla kuin parhaimmankaan yllätyspataelämyksen mieleen palauttaminen.

Edellisestä kunnon vaelluksestani alkaa tosissaan olla jo pieni iäisyys, joten olen hurjan innoissani tästä reissusta. Sääennuste näyttää ainakin toistaiseksi melko sateiselta, mutta eiköhän sen kanssa pärjätä, kunhan varusteet vain toimivat. Pakkasin jo kurapuvun ja tiskihanskat rinkkaan, ja nyt parin testailukerran jälkeen rohkenen olla luottavainen myös vanhojen, paikattujen vaelluskumisaappaitteni vedenpitävyyden suhteen.


Kuvista keskimmäisen otin kuun puolivälissä viljelylaatikoiltamme. Muut kuvat ovat parvekkeelle maljakkoon tuodusta kimpusta. Viileä kesä ja lämpöinen syksy ovat johtaneet siihen mukavaan seikkaan, että näin syyskuun lopullakin on vielä auringonkukkia.

Otsikon pitäisi muuten herättää mielikuva haista, joka pakkaa hurjaa vauhtia jollain tapaa haihin liittyvää korttipakkaa tai miksei jotain muutakin pakkaa. Tunsin olevani niin nokkela, kun joskus taannoin keksin tämän puujalkavitsin, enkä suostu tajuamaan, ettei se ole kovin hyvä.

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

Lähimetsähaahuilua ja kumisaapaspohdintaa

23.9.2017

Hämärällä lenkkipolulla kulkiessa on tosi kolkkoa havaita yhtäkkiä jonkun liikkuvan metsän varjoissa ihan lähellä. Onneksi olen kuitenkin useammin itse se, joka siellä varjoissa rapistelee, kuin se, joka lenkkipolulla säikähtää. Tykkään rymytä lähimetsissä, mutta näin syksyn edetessä ja iltojen pimetessä alkaa valoisa rymyämisaika käydä niin vähiin, että varjoissa hiiviskely on paikoitellen väistämätöntä.

Tämän postauksen aiheena ei kuitenkaan ole ihmisten säikytteleminen, vaan havaintoni ja fiilistelyni viime aikojen harhailuistani Runosmäen, Nättinummen ja Impivaaran seudun metsissä. Olen nimittäin taas kunnostautunut lähimetsissä harhailemisessa ja siinä ohessa tietysti myös dokumenttikuvien räpsimisessä. Ihan pimeällä kulkiessani en tosin ole edes yrittänyt ottaa kuvia.

Punainen kärpässieni ilmestyi polun varteen sateisten päivien aikana.

On hiukan hassua, että kesän aikana en taaskaan pahemmin seikkaillut lähimetsissämme, vaan enemmänkin kaikkialla muualla, mutta nyt syksyn tullen olen jälleen alkanut harjoittaa kotikulmien metsissä harhailua. Kesällä oli kai niin paljon kaikkia muita rientoja, että lähimetsäretkille ei tuntunut riittävän enää aikaa. Lenkillä käydessäkin tuli vain kipaistua nopeasti metsän läpi tietä pitkin eksyilemättä sen kummemmin maastoon.

Heti elokuun lopussa kuitenkin vietin yhden illan - tai oikeammin alkuyön - pitkällä kävelyllä Runosmäen metsissä. Kävimme fiilistelemässä myös Nunnavuoren pirunpeltoa, jolla en olekaan vieraillut varmaan yli puoleen vuoteen. Metsä oli tuohon aikaan todella hiljainen paikka, kun hepokatit eivät vielä olleet äänessä, eikä lintujakaan kuulunut. Tunnelma oli jotenkin hyvin seisahtunut ja rauhallinen.

Kävin yhtenä iltana suolla katsastamassa, mikä siellä on meininki.

Meininki oli yllättävän karpaloinen!

Syyskesä toi maisemiin sienet. Olen iloinen siitä, miten hyvää sienimetsää Runosmäestä löytyy. Kunhan välttelee isoimpien vanhimpien liikenneväylien välitöntä läheisyyttä, voi metsän herkkuja kerätä aivan huoletta. Tänä kesänä ja syksynä olenkin ennättänyt sienestämään useammin kuin vuosiin, mikä on tietysti aivan ihanaa, sillä sienestys on ihan suosikkiani ja samoin sieniruuat.

Tämän postauksen sienikuvat otin reilu viikko sitten ollessani kävelyllä metsässä ihan vain keskenäni. Yksin kulkiessa voi rauhassa pysähtyä jumittamaan kaikenlaisten yksityiskohtien ääreen, kun kukaan ei ole alituiseen hoputtamassa tai innostamassa jatkamaan kulkua. Silloin saattaa onnistua puolihämärässäkin dokumentoimaan metsänpohjan värejä ja muotoja ihan kohtuullisesti.

Jokin punalakkinen haperolaji, mahdollisesti viinihapero, mutta en yrittänyt tarkalleen määrittää.

Nämä ovat melko varmasti kangashaperoita. Olen aika suurpiirteinen ja laiska haperoiden määrittämisessä. Normaalisti minulle riittää, että erotan herkulliset ja pahanmakuiset lajit toisistaan.

Tänään ilma oli hyvin lämmin ja leppoisa, kun kävin naapurissa asuvien ystävieni kanssa iltakävelyllä metsässä auringonlaskun aikaan. Samalla testasin vanhojen, kertaalleen hajonneiden ja sittemmin paikattujen vaelluskumisaappaitteni vedenpitävyyttä. Menin kävelyn päätteeksi vielä Runosmäen Mustalampeen hyppimään, eivätkä kengät päästäneet vettä läpi, joten paikkaus näyttäisi onnistuneen.

Pieni luola kallion kyljessä. Ihminen ei mahdu, mutta jokin eläin voisi mahtua.

Olen aikeissa lähteä reilun viikon päästä vaellukselle, ja kaikkein mieluiten lähtisin kumppareilla. Aikanaan vaelsin aina Nokian Trek Plus -saappailla, mutta muutaman vuoden käytön jälkeen kallisarvoiset suosikkisaappaani alkoivat päästää vettä sisään jostain pienestä, näkymättömästä halkeamasta. Olin tosi harmissani, mutta isäni päätti yrittää paikata saappaat taas vedenpitäviksi. Pitkän paikkaus-kokeilu-paikkaus-kierroksen jälkeen nyt ne taitavat olla viimeinkin taas käyttökelpoiset.

Hieno homma, jos paikkaus tosiaan onnistui, sillä olisi sääli dumpata vasta viitisen vuotta vanhat suosikkisaappaat ja lähteä ostamaan uusia. En ole koskaan ollut järin riemuissani mistään vaelluskengistä. Jalkani hiertyvät helposti, jos patikoin märillä kengillä, enkä ole toistaiseksi vielä ollut tekemisissä sellaisten vaelluskenkien kanssa, jotka olisivat olleet täysin vedenpitävät. Vaikka hyvät kumpparit ovatkin suhteellisen painavat, en välitä, kunhan vain varpaani pysyvät varmuudella kuivina.

Tämä paikka oli keväällä pitkään veden peitossa, mutta nyt maasto on ihan kuivaa.

Oikein läheltä katstottuna sammalikko näyttää pieneltä metsältä.

Postaustahtini on nyt kyllä selvästi hiipumassa aikaasyövien yliopistohommien vuoksi, mutta siihen täytynee osata suhtautua positiivisesti. Aion minä kuitenkin ehtiä höpistä tulevasta vaellusreissusta vielä toistamiseen ennen lähtöä. Haluaisin myös saada postattua lisää kuvia sienistä, sillä niitä olen räpsinyt aika paljon tässä alkusyksyn sieniretkien aikana.

#100hetkeäluonnossa (84-86/100)

Ruissalossa hämärän aikaan

16.9.2017

Eräänä syyskuisena iltana tulimme Saaronniemen rannalle katsomaan merta. Hepokatit sirittivät taukoamatta pimeydessä, kun kuljeskelimme rantaan päin. Tuuli tuoksui mereltä ja syksyltä. Auringonlaskun hiipuvat värit hehkuivat vielä taivaanrannassa, mutta valaisemattomilla poluilla tuntui olevan jo säkkipimeää.


Leirintäalueella näkyi yhä porukkaa, eikä rantakaan ollut vielä autio. Pian talvi kuitenkin saapuu ja paikka hiljenee. Vierailen Saaronniemen rannalla usein iltaisin, syksyisin, talvisin ja keväisin, mutta kuumana kesäpäivänä olen käynyt siellä vain kerran. Tyhjä uimaranta vilpoisena vuodenaikana vetoaa minuun. Sen kolkossa, yksinäisessä tunnelmassa on jotain hyvin kaunista.


Kameraani ei ole tehty yökuvaukseen, enkä käsitä, miten sen muistikortille ylipäätään tallentuu mitään, kun räpsin laiskasti kuvia käsivaralta iltahämärässä. Jotenkin kummasti se kuitenkin tapahtuu. Kuvista tulee aina epäselviä, vähän kohisevia ja suttuisia, mutta minulle olennaisinta on se, että saan tallennettua hetken värit.


Aikamme Saaronniemellä kuljeskeltuamme hipsimme vielä Kukkarokiven rantaan katselemaan näkymää Naantalin telakalle päin. Pilvet loimottivat hukkavalosta oransseina. Taivaanrannan himmeät, hiljaiset värit kalpenivat niiden rinnalla. Näkymä oli kiehtovan värikylläinen. Dramaattisista, luonnottomasti valaistuista pilvistä tuli hiukan mieleen Mordor.


Minulla on syksyinen olo. Se on kaihoisa ja tunnelmallinen. Ikävöin keskikesän sinisiä öitä ja lintujen loputonta laulua, mutta rakastan kuitenkin juuri nyt eniten syksyn pimeyttä ja hepokattien huumaavaa soittoa.

#100hetkeäluonnossa (83/100)

Parvekepuutarha vähemmän edustavana

14.9.2017

Joku on ehkä havainnutkin, että tässä loppukesällä olen puhunut aivan ennätysmäisen vähän parvekepuutarhastamme. Laatikkoviljelykin on ollut useammin esillä. Syynä on se, että parvekkeella alkoi jo elokuun alussa näyttää aika kamalalta, emmekä ole ehtineet oikein tehdä mitään asialle, ja niinpä en ole pahemmin hengaillut siellä saati ottanut valokuvia.

Kirvoja ja vihannespunkkeja on tänä kesänä ollut meillä aivan ennätyksellisen paljon. Ne ovat turmelleet valtaosan kasveista, ja niinpä jäljellä onkin pitkälti vain epämääräisiä kuivettuneita käppyröitä. No, jokunen on kyllä pysynyt sitkeästi vihreänä, mutta muuten ötökät ovat saaneet aikaan melkoisen täystuhon.

Tämän kuvan otin pari päivää sitten.

Mutta miten näin edes pääsi käymään, kun hankimme kesäkuussa niitä hienoja torjuntaeliöitäkin? Eikö niiden olisi pitänyt estää tällaista tapahtumasta? Olisi toki, jos ne olisivat selvinneet hengissä riittävän pitkään.

Kylmä kesä koitui torjunaötököiden kohtaloksi. Niiden kehittyminen olisi vaatinut tiettyjä lämpötiloja läpi vuorokauden, mutta monena yönä parvekkeellakin oli niin viileää, etteivät arvokkaat ötökkämme menestyneet ollenkaan.

No, se oli hauska kokeilu. Ehkä pikkasen turhan kallis, mutta siinä vaiheessa, kun päätimme tilata torjuntaeliöitä Biotukselta emme voineet mitenkään tietää, kuinka kylmiä öitä olisi vielä edessä, joten ei sille mitään mahtanut. Ensi kesänä parempi tuuri.

Krassi ja mustasilmäsusanna kukkivat sentään yhä. Tämä iso köynnöskrassi on ehkä tomaattien ohella sitkeimpiä parvekepuutarhamme kasveja. Tuholaiset eivät tunnu haittaavan sitä.

Torjuntaeliöiden potkaistua tyhjää yritimme ja yritimme sumutella kasveja vedellä ja mäntysuovalla, mutta tilanne ryöstäytyi pian käsistä, eikä mikään enää auttanut. Jotkin kasvit pärjäilivät ja pärjäilevät edelleen, mutta toiset menehtyivät.

Kurkkuja ehti kypsyä vain pari hassua ennen kuin kasvusto lakastui. Kurkkuköynnökset eivät olleet ehtineet edes puoliväliin olohuoneen ikkunaa, kun ne jo kuolivat. Viime kesänähän ne olivat tässä vaiheessa peittäneet jo puolet parvekkeen katostakin. Mansikka tuskin selviää ensi kesään. Munakoisoilla ei ole ollut enää aikoihin toivoakaan, eivätkä kesäkurpitsatkaan tuottaneet kuin yhden käppyräisen kurpitsan.

Sen sijaan tomaatit ovat edelleen hengissä ja kohtalaisen virkeän näköisiä. Paprikat tuottavat tosi hyvin satoa. Perunoita saatiin enemmän kuin viimevuonna. Yrttisadon tajusimme kerätä talteen ja kuivata ennen kuin tuholaiset söivät sen.

Pikkuchilejä kypsymässä. Tämä kuva on varmaan heinäkuulta. Nyt suurin osa sadosta on jo voitu kerätä.

Teen myöhemmin vielä jonkinmoisen satosummauksen ja yritän parhaani mukaan jakaa tietoa kunkin lajin menestymisestä parvekkeellamme viimeisen vuoden aikana. On tässä meinaan jotain tullut opittua matkan varrella.

Opiskelusta, jaksamisesta ja yhdestä syksyisestä aamusta

10.9.2017

Opiskeluarki näyttää nyt tosissaan kahmaisevan minut takaisin pyörteisiinsä. En ole viikkoon pahemmin puuhaillut blogijuttuja, kun olen keskittynyt suunnittelemaan syksyn opintoja ja totuttelemaan taas yliopistoarjen rytmiin. Toveri Krotti oli koko viikon Seilissä ja minä yksin kotona, mutta toisin kuin olin pelännyt, aika ei käynyt pitkäksi eikä viikko tuntunut loputtomalta. Päivät hujahtivat ohi oikeastaan ihan huomaamatta, kun tekemistä riitti.


Teen siis tässä parhaillani paluuta pitkästä aikaa koulunpenkkiin suorittamaan ihan perinteisiä luento- ja seminaarikursseja saadakseni tutkintoni jossain vaiheessa valmiiksi. Viimeksi istuin yliopistolla seuraamassa luentoja miltei vuosi sitten. Sen jälkeen olen panostanut opintoihini lähinnä työstämällä kandityötä ja lueskelemalla tenttikirjoja kotoa käsin jaksamiseni mukaan.

Suoranaisesti opiskeluun liittyvät asiat jäivät keväällä hetkeksi tauolle, kun priorisoin tulevaisuuden kannalta olennaisimpaan eli tieteentekemiseen. Artikkelin kirjoittamisesta ei palkittu opintopisteillä, mutta ensimmäinen tieteellinen julkaisuni on minulle paljon niitä tärkemäpi asia. Vaikkei se suoranaisesti edistä valmistumista, se edistää uraa.


Matkani takaisin täysipainoisen yliopistoelämän pariin on edennyt paikoitellen heittelehtivästi, enkä vieläkään tiedä, olenko nyt ihan oikeasti tekemässä paluun päätoimiseen opiskeluun. Aika näyttää, miten tässä käy, mutta haluan olla optimistinen. Uupumus ja masennus ovat arvaamattomia seuralaisia. Juuri nyt kuitenkin uskon pärjääväni.

En tietenkään täyttänyt kalenteriani kertaheitolla aamusta iltaan opiskelulla, vaan nappasin näin alkuun vain pari kurssia, jotka ihan ensiksi aion selättää. Katsellaan sitten seuraavassa opetusperiodissa, miten homma etenee. Suurin haaste tässä lieneekin siinä, kuinka pystyn ylläpitämään sopivaa tekemisen ja joutilaana olemisen tasapainoa.


Otin nämä kuvat viimeviikolla eräänä aamuna, jona sattumalta olin jo auringonnousun aikaan pirteä ja innokas lähtemään pitkälle lenkille lähimetsiin. Joskus nuorempana se oli minulle hyvin tyypillistä käyttäytymistä, mutta nykyään niin käy melkoisen harvoin, koska yleensä olen aamuisin tokkurainen ja äreä. Lenkin aluksi suuntasin heti viljelylaatikoille katsomaan, olisivatko auringonkukat jo avautuneet. Eivät ne ihan vielä olleet mutta melkein, melkein.

Syysaamun kosteanraikas ilma oli viileämpää kuin olin osannut kotoa lähtiessäni arvioida, joten kulkiessa piti pitää vauhtia yllä, ettei tulisi vilu. Niinpä reippailin metsän halki nauttien aamun valosta ja syksyn tuoksusta ilmassa. Kun nuori västäräkki pyrähti viereeni lenkkipolun varteen pyrstöään keinuttaen, minut valtasi taas se sama ihana, kauhea haikeus, jonka lintujen syysmuutto minussa aina herättää. Pian kesälinnut katoavat maisemista kuukausiksi.


Koulun alku, auringonkukat, kirpeät aamut ja haikeus - syksyisissä tunnelmissa mennään. Saa nähdä, miten tämä bloggaaminen asettuu osaksi uutta opiskeluarkea. Ehkä palaan juurilleni ja alan tosissani julkaista yhdessä vartissa naputeltuja postauksia. Ehkä postaan harvemmin.

Jaan nämä kukkaset vielä mukaan Mansikkatilan mailla -blogin Kukkailottelua-linkitykseen, joka jääkin kohtapuoliin tauolle hetkeksi. Syksyisestä aamuretkestäni lähimetsiin voinen listata sadan luontohetken haasteeseen numeron 82/100.

Kaunista syksyä teille, rakkaat lukijani! ♥

Kuukausikollaasi 8/2017

2.9.2017

Ihanaa, syyskuu on täällä! Elokuu tuntuu kyllä menneen ohi jotenkin tosi nopeasti. Siinä vaiheessa, kun ihmiset ympärilläni alkoivat jo harmitella kesän päättymistä, olin ihmeissäni, koska ajattelin yhä, että elokuu on vasta alkanut, vaikka oikeasti elettiin jo sen loppupuolta. Tämä johtunee osittain siitä, että minulla oli vähemmän suunniteltua tekemistä ja enemmän vapaita viikonloppuja. Kun kalenteri ei ole täynnä isoja tapahtumia, menen tosi helposti sekaisin siitä, mitä viikkoa eletään. Hauskaa. Kuukausikollaasiini poimin jälleen muutamia mukavia juttuja matkan varrelta.



#kollaasihaaste @pienilintu