30.12.2017

Hyvä joulu ja onnellinen uusi vuosi

Lapsuudessani vietimme joulua aina täsmälleen samalla tavalla vuodesta toiseen. Kuulemma joskus, kun minä ja siskoni olimme vielä ihan pieniä, perheemme kävi aattona kyläilemässä vähän joka puolella sukulaisten luona, mutta itse en oikeastaan muista sitä. Joulumuistoni alkavat vasta niiltä ajoilta, joina vanhempamme olivat jo päättäneet viettää jouluaaton yksinkertaisesti kotosalla ja vierailla sukulaisilla muina päivinä joulun alla. Jouluaatto soljui joka vuosi saman tutun ja tunnelmallisen kaavan mukaan.

Tänä vuonna jouluaattona herättiin ihanaan auringonpaisteeseen.

Ehkä tämän takia joulunvieton suunnittelu tuntuu minusta nykyään aina melkoisen hämmentävältä ja vähän epämukavaltakin, kun vanhat juhlaperinteet eivät enää istu nykytilanteeseen ja valinnanvaraa alkaa olla niin paljon. Pitää päättää, missä juhlii joulunsa ja kenen kanssa, eikä se aina ole kovin helppoa. (Okei, olisi varmaan vielä vaikeampaa, jos ei olisi ketään, kenen kanssa juhlia, eikä paikkaa, mihin mennä, mutta se onkin kokonaan toinen juttu, eikä onneksi kosketa minua henkilökohtaisesti.)

Tänä vuonna tarjolle ilmestyi jälleen yksi erilainen vaihtoehto, kun isosiskoni ehdotti jouluaaton viettoa perheensä luona heidän uudessa kodissaan. Lopulta päädyimme sinne kahden suvun voimin juhlimaan, ja sepä vasta oli mukavaa. Joulupäivän vietin sitten kotona Turussa toveri Krotin kanssa. Tapaninpäivänä vierailin vanhempieni luona juhlistamassa mamin syntymäpäivää ja illalla ohjelmassa olivat vielä joulun rääppiäiskestit meillä. Oikein kivasti kaikki siis asettui, kuten aina lopulta.

Meillä oli kirkkaita lasipalloja ja omatekoisia paperienkeleitä olkkarin tauluhyllyn reunassa kuten viime joulunakin.

Kuvatessani joulun aamutunnelmia parvekepuutarhassa huomasin, että talviasetelmien sekaan on jo nyt alkanut versoa jotain uutta elämää. Aurinko on paistanut ilmeisen lämpimästi.

Vaikka joulunvieton puitteet ovatkin nykyelämässäni aika vaihtuvaiset, yhdestä perinteestä tulee kuitenkin pidettyä kiinni. Jouluaaton ohjelmaan kuuluu metsäretki. Miltei poikkeuksetta retkikohde on ollut Ruissalo, mutta tänä vuonna ulkoilimme siskon perheen omilla tiluksilla ja niiden ympäristössä. Olikin mukavaa päästä tutustumaan paremmin heidän metsäänsä. Aiemmin olen vain piipahtanut sen reunassa taittamassa oksia makkaratikuiksi.

Idyllisissä maalaismaisemissa kelpasi muutenkin jaloitella pitkin hiljaisia hiekkateitä. Keli oli lumettoman harmaa, mutta pakkasta oli sentään hiukan ja aurinkokin pilkahteli puolipilviseltä taivaalta. Auringonlasku oli seesteisen kullanhehkuinen. Kuusitiainen piipitti pihapuussa. Korpit raakkuivat jossain kauempana, ja niitä kuulemma näkyykin heillä miltei päivittäin.

Metsästä löytyi naavaisiakin puita.

Myös palokärjen ruokailupaikka tuli vastaan.

Jouluni oli hyvä. Olen loppujen lopuksi aika vähään tyytyväistä sorttia siinä mielessä, ettei yksityiskohdilla ole minulle niin väliä. Pääasia on, että tunnelma on jouluinen, eikä siihen paljoa tarvita. Kunhan on kotoisaa ja sopivan yksinkertaista, jouluisia makuja ja tuoksuja, leppoisa meininki ja ihmisillä juhlamieltä, siitähän se aika pitkälle jo rakentuu. Kuten viimevuonna joulun alla kirjoitinkin, joulumieli on tärkeintä, materiaali oikeastaan aika toissijaista.

Hankimme taas jouluksi tulppaaneja, vaikka kuusen läsnäolo saakin ne nuupahtamaan aivan ennenaikaisesti. Pysyivät ne kuitenkin sentään tapaninpäivän yli vielä ihan nätteinä.

Hyvän joulun jatkoksi kuuluu tietysti onnellinen uusi vuosi. Sitähän ei toki voi tietää, mitä tuleva vuosi tuo mukanaan, mutta onneksi omaan onnellisuuden kokemukseen pystyy tietyiltä osin vaikuttamaan itse. Omalla kohdallani olen havainnut, että tärkeintä on yrittää muistaa olla kiitollinen niistä asioista, jotka ovat hyvin - etenkin silloin, kun ne ovat vähissä. Lisäksi on tärkeää osata olla hyväntahtoinen ja armollinen - etenkin itselleen.

Jälkimmäiseen havaintooni liittyen en tänäkään vuonna ole aikeissa tehdä mitään suurensuuria uudenvuodenlupauksia. Jos vuodenvaihdetta juhliessani keksin jotain oikein osuvaa, saatan antaa itselleni jonkin pienen mukavan lupauksen, mutta tälläkään kertaa en lupaa olla koko tammikuuta syömättä, mennä joka päivä yliopistolle rapukävelyä tai kasvattaa itselleni ensi jouluun mennessä uutta kättä.

Jotain siitä kuusen läsnäolosta leikkokukkien lähettyvillä.

Mutta nyt haluan jälleen toivottaa kaikille lukijoilleni oikein mukavaa uutta vuotta ja kiittää samalla menneestä. Siispä kiitos! ♥

27.12.2017

Ei niinkään intensiivistä linturetkeilyä

Jouluna uhosin, että käytän välipäivät aivan tolkuttoman intensiiviseen linturetkeilyyn, jotta ehtisin havaita vielä ennen vuodenvaihdetta kaikki ne helposti havaittavissa olevat lintulajit, joita en ole vielä tänä vuonna kohdannut. No, arvata saattaa, miten hienosti homma lähti käyntiin eilisiltaisten joulurääppiäisbileiden jälkeen.

Tänään heräsin vasta iltapäivällä. Nousin ottamaan aamiaista. Menin takaisin petiin lojumaan. Nousin syömään jotain lounaan ja päivällisen välimuotoa. Palasin petiin. Nyt istun makuuhuoneen lattialla kahvikupin kanssa konvehtipapereiden ympäröimänä kirjoittamassa siitä, miten olin aikeissa viettää välipäivät. Yksi päivä käytetty linturetkeilyn sijaan yleiseen rappiollisuuteen, hiphei!


Pakko myöntää, että tässä vuoden lähestyessä loppuaan on alkanut iskeä eräänlainen pieni bongauspaniikki. Meillähän on ollut lintupinnakisa käynnissä tämän vuoden ajan toveri Pöllen kanssa, eikä vuodenvaihteeseen ja kisan päättymiseen ole tosiaan enää montaa päivää jäljellä. Nehän hujahtavat ohi ennen kuin ehtii edes huomata. Varsinkin tätä menoa.

Vielä syksyllä ajattelin rennosti, että ennätän kuitata ainakin kaikki tavoitelistani helpot lajit ihan kevyesti vielä ennen joulua, mutta sitten olinkin enemmän tai vähemmän flunssainen miltei koko loka-marraskuun, joten retkipäivät ja bongaukset jäivät siltä jaksolta vähiin. Nyt enää edes niiden "helppojen" havaitsemisesta ennen vuodenvaihdetta ei ole mitään takeita.



Ei sillä, että asialla oikeasti olisi paljon mitään merkitystä, sillä leikkiähän tämä on, mutta en voi kuitenkaan väittää, etteikö minulla kuitenkin olisi vähän levoton fiilis pinnakisan suhteen. Viimeksi, kun sain urkittua tietoja kilpakumppanini tilanteesta, hän oli havainnut reilut kymmenen lajia vähemmän kuin minä. Se ei ole mitenkään järin suuri etumatka. Sittemmin en tiedä, paljonko hän on kirinyt kiinni. Alkaa hiukan kuumottaa.

Ainakin muutamalla yhteisellä retkellämme on käynyt niin, että Pölle on saanut pinnan tai useammankin, mutta minä en yhtäkään. Monesti on sattunut niinkin, että olemme molemmat saaneet saman pinnan samalla hetkellä eli vaikka havainto onkin pidentänyt omaa pinnalistaani, on se pidentänyt myös Pöllen listaa vastaavasti.


Eletään jännittäviä aikoja. Raportoin sitten  vuodenvaihteen jälkeen, miten tässä "suuressa" lintuboungauskisassa lopulta kävi. Saapa myös nähdä, vaatiiko kisan häviäjä uusintakierrosta seuraavana vuonna.

Kuvissa jälleen talvitunnelmaa turkulaisittain. Nämä ovat kyllä marraskuun puolelta.

22.12.2017

No onkos tullut kesä?

Vaikka sääennuste lupaili vesisadetta tuoreen lumihangen päälle, halusimme lähteä parin kaverin kanssa pienelle iltapäiväretkelle. Pelasimme retkikohdevalinnassa kuitenkin siltä kantilta varman päälle, että jos ulkoilukeli yltyisi liian ankeaksi, voisimme aina siirtää itsemme turvaan sademetsän lämpöön - päätimme nimittäin suunnata jaloittelemaan Ruissaloon kasvitieteellisen puutarhan nurkille ja mennä sitten ehtimisen mukaan kierrokselle sisäpuutarhaan kasvihuoneisiin.

Kasvitieteellinen puutarha on kiva kohde mihin tahansa vuodenaikaan.

Kasvitieteellisen luona oli kuulemma viihtynyt jo päivän-parin ajan valkoselkätikka, minkä lisäksi paikallisessa urpiaisparvessa saattaisi olla tundraurpiaisia mukana. Mahdollisuudet havaita vähän harvinaisempia lintuja nostivat tietysti motivaatiota, vaikka olinkin melko varma, ettei tikka enää olisi maisemissa, ja yksittäisen tundraurpon havaitseminen monikymmenpäisestä parvesta on melkoisen hankalaa, jos linnut eivät ole ruokinnalla vaan liikkuvat ylhäällä latvustossa.

Minä aina kuvaan lehdettömiä puita vasten harmaata taivasta. Ne ovat tosi kauniita, tammet aivan erikoisesti.

Metsäpolut ja jopa pitkospuut ilahduttivat helppokulkuisuudellaan. Olin odottanut jäisiä olosuhteita, mutta poluilla lumi ei ollut järin tamppautunutta, eivätkä pitkoksetkaan olleen kovin liukkaat. Vaikka sää oli harmaa, vettäkään ei ennusteesta huolimatta satanut. Metsässä oli sen verran paksu hanki, että maisema näytti oikeastaan ihan mukavan talviselta. Ilma tuntui kuitenkin aika lämpimältä.

Parvi urpiaisia tuli pian vastaan. Odotetusti ne kuitenkin ruokailivat levottomina korkealla rantaleppien latvuksissa hyörien, joten emme edes yrittäneet lähteä etsimään joukosta erikoisempia yksilöitä, ettemme saisi niskojamme ihan jumiin. Jäimme joka tapauksessa seuraamaan lintujen veikeää touhuilua ja nauttimaan niiden hauskasta ääntelystä vähäksi aikaa.

Siellä niitä urpoja menee. Ota noista nyt sit selvää.

Puutarhan aidan viertä seurailevalla polunpätkällä kulkiessamme näimme metsäkauriin ja kohta toisen ja kolmannenkin. Ne pysähtyivät melko lähelle meitä ja jäivät hetkeksi tuijottamaan kuin eivät olisi olleet lainkaan peloissaan. Toki meidän välissämme oli puutarhan aita - ja kauriithan käyskentelivät tietysti juuri sillä puolella aitaa, missä puutarhurit eivät missään tapauksessa soisi niiden olevan.

Tuoreita kauriinjälkiä tuli myös vastaan, nekin aidan väärällä puolella.

Mekin siirryimme lopulta metsästä puutarhan puolelle ja ajattelimme seuraavaksi pysähtyä lintujen ruokintapaikan lähettyville kytikselle. Jo matkalla sinne teimme päivän hauskimman havainnon, kun pieni parvi pikkukäpylintuja laskeutui aivan lähelle syömään erikoismäntyjen siemeniä. Käpylinnut ovat sellaisia väripilkkuja, että niiden kohtaamisesta tulee aina tosi hyvälle tuulelle.

Ruokinnalla kävi pääasiassa tavallisia tiaisia, mitä nyt muutama yksittäinen urpiainen ja vihervarpunen pyöri seassa. Yksi tikkakin havaittiin, mutta se osoittautui kuitenkin käpytikaksi. Mustarastaita hengaili puutarhassa vähän joka puolella. Niitä tuntuu talvehtivan vain vuosi vuodelta enemmän.

Sain otettua kuvan, josta melkein erottaa pikkukäpylintujen värit. Mutta vain melkein.

Yksi mustarastas istui sähkölangalla mahtipontisesti kuin Euroopan omistaja.

Kuljettuamme aikamme ulkona päätimme haluta sisälle kasvihuoneisiin. On aina tosi mukavaa käydä kasvitieteellisellä talvisaikaan, kun ero ulkomaailman ja sisäpuutarhan välillä on niin hurja. Lämpimimpien ilmastovyöhykkeiden huoneissa on todella kuumankosteaa, ja vehreys on kuin kesäisessä metsässä. Tuntuu hassulta keskellä talvea.

Kasvihuoneisiin oli joulun kunniaksi kätketty pieniä tonttuja ja tontun ovia, joita sai etsiskellä. Myös jouluisia kukka-asetelmia riitti, ja mehikasvihuoneessa oli myös kiva joulukuvaelma. Me vietimme eniten aikaa lummelammella, sillä lammen kalat ja huoneessa vapaana lentelevät undulaatit ja neitokakadut ovat viihdyttäviä.

Ihania näkymiä. Tuo katosta isoina ryppäinä roikkuva kasvi on muuten naavatillandsiaa, jota on saatavilla myös huonekasviksi. Vähänkö olisi hienoa saada samanlaiset kasvustot vaikkapa kylpyhuoneesen!

Jokainen tontun ovi oli koristeltu vähän eri tavalla. Ovien takana oli söpöjä koristeasetelmia.

Kun kasvihuonekierroksen ja pullakahvien jälkeen suuntasimme bussipysäkille illan jo hämärtyessä, alkoi taivaalta vähän ripsiä vettä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, kuin sääennusteessa peloteltiin. Hyvä niin. Päivän retkisää oli loppujen lopuksi aivan mainio, samoin itse retki. Kannatti taas lähteä.

"Moi, mä oon toi karppi."

Tämän postauksen myötä taitaa olla aika toivottaa hyvät joulut, sillä veikkaanpa, että palaan koneen ääreen seuraavaksi vasta juhlapäivien jälkeen. Oikein mukavaa joulua kaikille siis!

21.12.2017

Mukavia joululahjoja

Joululla on kyseenalainen kunnia olla vuoden merkittävin kulutusjuhla. Kaupallisen juhlahumun keskellä tuntuukin aivan erityisen tärkeältä kiinnittää huomiota omien valintojen eettiseen kestävyyteen. En suin surminkaan halua omaksua sitä yleistä käsitystä, että uuden tavaran ostaminen on juhlan onnistumisen kannalta jotenkin välttämätöntä.

Onneksi nykyään ei ole enää mitenkään outoa sanoa, ettei välttämättä toivo joululahjoja ollenkaan, tai jos joku ihan todella haluaa antaa jotain, se voi olla aineeton, omatekoinen, kierrätetty tai muuten järkevä ja oikeasti tarpeellinen asia. Totta kai minä arvostan aivan kaikkia saamiani lahjoja, mutta olen kyllä hurjan iloinen siitä, että saan aina vain vähemmän sellaista tavaraa, jota en oikeastaan tarvitse.


Itse pyrin antamaan läheisilleni joululahjoiksi pieniä ja hyödyllisiä asioita, esimerkiksi herkkuja, juomia, kynttilöitä, kirjoja ja lahjakortteja. Etenkin herkut, kuten hillot ja muut säilykkeet, on usein tehty itse, samoin kynttilät, joita on aika helppo väsätä kierrätysmateriaaleista, mutta vasta viime vuosina olen oppinut omatekoisten lahjakorttien ihanuuden. Sen opin ystäviltäni.

En ollut koskaan aiemmin alkanut itkeä minkään saamani lahjan takia, kunnes eräänä jouluna muutamia vuosia sitten ystäväni lykkäsi käteeni yksinkertaisen, omatekoisen sarjan lahjakortteja, joita vastaan saisin apua kotiaskareiden tekemiseen. Aloin itkeä ilosta ja kiitollisuudesta.

Olin silloin masennuksen aallopohjalla, enkä olisi edes osannut toivoa mitään niin ihanaa lahjaksi - että joku virallisesti lupautuisi tulemaan luokseni imuroimaan tai tiskaamaan silloin, kun eniten kaipaisin apua. Se on edelleen ehkä paras ikinä saamani joululahja, vaikka päällisin puolin se oli vain pala pahvia, jota oli vähän leikattu ja koristeltu.


Ennen tätä tapausta pidin omatekoisia lahjakortteja vähän hupsuna, joskin ihan hauskana ideana, mutta tämän jälkeen suhtautumiseni muuttui merkittävästi. Aloin arvostaa niitä tosissani ja huomata, kuinka tuttavapiirissäni muutkin iloitsivat toisiltaan saamistaan lahjakorteista. Omatekoinen lahjakorti on tosi mukava tapa luvata omaa aikaansa toiselle.

Viime jouluksi tein ensimmäistä kertaa muutaman elämyslahjakortin. Yhdestä kerroinkin blogissani jo kesällä, kun toverit Pölle ja Mölysammakko lunastivat lahjansa ja järjestimme luontoretkeilyllis-maakuntamatkailullisen seikkailun Poriin. Tein myös hemmottelupäivä-lahjakortin toveri Krotille, joka lunasti sen pääsiäislomalla. Sellaisen lahjan antajanakin on aivan erikoisen kivaa olla.


Näissä kuvissa on esimerkkejä siitä, miten tapaan paketoida lahjat silloin, kun kyseessä on jokin tavara, jonka voi paketoida. Käytän vuodesta toiseen pitkälti samoja papereita ja nauhoja. Lahjat kun kuitenkin avataan yleensä yhdessä, niin voin sujuvasti ilmoittaa, että jos lahjan saaja ei kaipaa paperia ja/tai nauhaa omakseen, voin mieluusti ottaa ne takaisin.

Tuollaista ruskeaa pakkauspaperia saa kyllä helposti lisääkin, sillä aika moni asia tulee siihen pakattuna. Sen kun vain laittaa paperit talteen tulevia lahjapaketointeja varten. Minulla on myös tapana jemmata kaikki saamani lahjapussukat, nauhat ja paperit kaappiin ja ottaa myöhemmin uusiokäyttöön. En yleensä jaksa edes välittää siitä, jos sama pakettimateriaali menee joskus takaisin alkuperäiselle antajalleen. Hauskaahan se vain on!

Pienet tavarat voi pakata vaikkapa vessapaperirullan hylsystä tehtyyn rasiaan. Taittaa vain päädyt sisään ja koristelee. Alla olevan kuvan paketin pintaan on liimattu pala lautasliinaa. Taisin rytätä samaa paperia myös hiukan paketin sisään niin, että sinne pakattu omatekoinen hopeakoru ei päässyt hölskymään ja hölisemään, vaan pysyi kivasti paikallaan.


Olen tosi iloinen, kun kulutuskriittinen joululahjakulttuuri on saanut siinä määrin jalansijaa, ettei tosiaan ole kummallista olla toivomatta ja ostamatta turhaa tavaraa lahjaksi. Sekin on ihanaa, että lähipiirissäni harva ihmettelee aina vain uudelle kierrokselle lähteviä lahjapapereita, -pussukoita ja rusettinauhoja. Itse asiassa perheessäni vähän kaikki harrastavat sitä samaa.

Tuntuu muuten hassulta ajatella, että on jo talvipäivänseisaus. Tästä lähdetäänkin taas valoon päin. Ihan kuin aika olisi mennyt jotenkin tosi nopeasti. Hassua. No mutta, hyvää talvipäivänseisausta kaikille!

19.12.2017

Lisää ajatuksia uudesta Tuntemattomasta sotilaasta: hahmoista ja näyttelijöistä

Postattuani päällimmäiset fiilikseni uudesta Tuntematon sotilas -elokuvasta totesin, että minun on aivan pakko saada vielä jatkoksi jakaa ajatuksiani leffan näyttelijävalinnoista ja roolitöiden onnistumisesta. Siinä menikin hetki, että sain ajatukseni kasaan, ja nyt olen ehtinyt jo käydä katsomassa leffan toistamiseen. Kävimme itsenäisyyspäivänä elokuvissa, ja se olikin yllättävä elämys, kun leffan aluksi ei katseltukaan mainoksia vaan kuunneltiin elävää kuoromusiikkia.

Ensimmäisen elokuvatulkinnan näyttelijöistä monet ovat iskostuneet päässäni osaksi mielikuvaa itse hahmoista, joten minun on lähtökohtaisesti vaikeaa kuvitella ketään muita näytteilijöitä näihin rooleihin. Oli yllättävää, miten vähän minua nyt häiritsi se, että tietyt henkilöt eivät mielestäni näyttäneet itseltään. Oli myös erittäin ilahduttavaa, että hahmojen ikäerot näkyvät nyt naamoista.

Jussi Vatasen kohdalla pelkäsin, etten voi ajatella mitään muuta kuin Napapiirin sankareita, mutta hänen roolinsa Koskelana teki syvän vaikutuksen. Itse asiassa Vatasen Koskela on niin Koskela, että edelliset tulkinnat jäävät kakkoseksi. Ei haittaa, vaikka Vatanen ei näytä yhtä Elvikseltä kuin Kosti Klemelä. Sekään ei haittaa, että hänellä on tummat hiukset. Hän on hyvä Koskela. Tämän leffan tulkinta hahmon luonteesta on myös aivan ihanan uskollinen alkuperäisteokselle.

Koskelan roolista puhuttaessa on tietenkin välttämätöntä puhua myös Kariluodosta, sillä on aika olennaista, miten nämä kaksi pelaavat yhteen. Tässä leffasovituksessa homma on hoidettu heinosti. Johannes Holopainen on niin ikään liian tummatukkainen ja -silmäinen Kariluodoksi, mutta eipä sillä niin väliä, kun hän hoitaa roolin hyvin ja etenkin hänen näyttelynsä Vatasen kanssa on oikein mainiota. Hänellä on myös juuri sellainen uhmakkaan palava katse ja kauniit piirteet kuin Kariluodolla kuuluukin olla. Tykkään hurjasti siitä, miten keskeiseen rooliin Kariluoto tässä leffatulkinnassa nostetaan.

Aluksi ajattelin, ettei Eero Aho oikein näytä Rokalta, mutta loppujen lopuksi olennaista on, että hän näyttelee roolin aivan tajuttoman hyvin. Uusi Rokka ei ole samanlainen vauhdikas paapattaja kuin ensimmäinen, vaan hiljaisempi, viisaampi ja surullisempi. Kuitenkin myös hahmon huumori, lämminhenkisyys ja tietynlainen pelottavuuskin on saatu vangittua hyvin.Valitettavasti tässä tulkinnassa on myös jotain häiritsevää setämäisyyttä, etenkin kun Rokka selostaa ohjeita Hauhialle, jota näyttelee tietysti Robin.

(Haluan olettaa, että Robin on mukana, jotta nuorisolaiset tulisivat katsomaan tämän yli kolmituntisen elokuvan - vain nähdäkseen idolinsa heiluskelevan kolmen minuutin ajan vanhanaikaisssa sotilasvarusteissa ja sitten makaavan luodinreikä otsassa juoksuhaudan pohjalla. No, oikeastaan hän näyttelee ihan hyvin.)

Tässä tulkinnassa Rokan ystävä Susi on vielä aiempia versioitakin ujompi, änkyttävä ja synkkämielinen. Mielestäni ihan hyvin tulkittu. Suden ja Rokan ystävyys on nostettu jotenkin selkeämmin esille, ja etenkin joenylityskohtaa, jossa Rokka kataa haavoittuneen toverinsa turvaan vaikka saa itsekin osuman matkalla, pyöritellään pitkään. Rokka tuntuu olevan muutenkin elokuvan päähenkilö. Ei yhtään huono valinta mielestäni.

Silloin koen elokuvan jo tietyllä merkittävällä tavalla onnistuneeksi, kun lakkaan arvioimasta näyttelijöiden roolityöskentelyä ja alan katsoa heitä leffahahmoina. En olisi ikinä uskonut, että pystyisin ottamaan Aku Hirviniemeä vakavissani, saati lakkaisin ajattelemasta hänen akuhirviniemeyttään, joten olin jo lähtökohtaisesti pessimistinen hänen valinnastaan Hietasen rooliin.

Aluksi en pystynytkään ja näin Hietasen sijasta valkokankaalla vain Aku Hirviniemen, joka puhui tavattoman huonoa turkua, mutta kun alettiin kuvata Hietasen ja Veeran suhdetta Petroskoissa, Hirviniemi muuttuikin yhtäkkiä Hietaseksi, eikä liian kevyt turkukaan enää haitannut. Tämä uusi tulkinta Hietasesta tuntui aiempiin verrattuna vähemmän riehakkaalta, mutta ei se pahemmin haitannut. Hyvin tulkittu.

Yksi aivan erityisistä suosikkihahmoistani on Vanhala, ja mielestäni Hannes Suominen on ehkä paras tähän mennessä siinä roolissa nähdyistä näyttelijöistä. Nappisuoritus. Uusi tulkinta Vanhalasta on mielestäni myös siinä mielessä hyvä, ettei siinä juututa pelkkään naureskelijan ja hassuttelijan rooliin, vaan hänet näytetään myös erilaisissa tilanteissa, erilaisissa tunnetiloissa. Se on kaunista, ja olen siitä iloinen.

Vastaavasti yksi inhokeistani on Rahikainen, sillä hän on ällöttävä ihmisnuljaska, eikä tässä tulkinnassa onneksi yhtään peitelty sitä. Olin häkeltynyt, kun leffassa oikeasti näytettiin suomalainen sotilas pyörittämässä prostituutiorinkiä Petroskoissa. Rohkea veto.

Olen aina jotenkin tahtomattani samastunut Lahtiseen, sillä lapsuuden kotinurkillani jouduin aina eräänlaiseen Lahtisen rooliin, siis olemaan se tyyppi, joka on oikeasti muita viisaampi, mutta jolle nauretaan, koska muut ovat juntteja. Lahtinen on myös ihanan omistautuva ja huolellinen, pätevä ja sisukas. Niinpä hän on minulle tärkeä, vaikken ikinä muistakaan listata häntä suosikkihahmojeni joukkoon. Olen iloinen, että tämä leffa tekee kunniaa hahmolle. Näyttelijä on hyvin valittu, ja hahmo saa mukavasti ruutuaikaa.

Honkajoen hahmo on siitä vaikea, että kirjassakin jää vähän epäselväksi, missä määrin hän on oikeasti ihan pöpi ja missä määrin vain ironisen humoristinen. Itse olen tulkinnut hänen toimintansa aina tietyllä tapaa ironiseksi, mutta aiemmissa leffaversioissa tämä puoli ei ole tullut kovin hyvin esiin. Juho Milonoff vetää onneksi  roolin loistavasti. Hän onnistuu näyttämään samaan aikaan oikeasti hiukan tyhmältä mutta kuitenkin samalla pilailevaiselta juuri sopivalla tavalla. Arvostan.

Määttä on mielestäni vähän sellainen merkityksettömän oloinen sivuhahmo, jonka helposti unohtaa, vaikka hän loppujen lopuksi esiintyykin kirjassa yllättävän paljon. Tässä tulkinnassa häneen tulee kiinnittäneeksi jotenkin enemmän huomiota, sillä Max Ovaskan kasvonpiirteet ovat mieleenpainuvat ja helposti tunnistettavat, ja ehkä myös kohtia, joissa Määttä esiintyy, on otettu mukaan erityisen paljon. Sama koskee Sihvosta ja Saloa, joiden osuudesta itse kirjassa muistan suoralta kädeltä tuskin mitään mutta jotka nyt esiintyvät nyt melkoisen paljon.

Kun huomasin, että myös Viirilä on mukana tässä tulkinnassa, odotin vähän, että nyt päästään näkemään todellinen hunsvotti, mutta hahmo olikin jotenkin tosi huomaamaton ja siivo. Kyllä se "jeesusperkele" kuullaan, mutta siihen se sitten jääkin. Muihin viirilämäisyyksiin ei pahemmin kiinnitetä huomiota.

Yksi suosikkihahmoistani on ehkä vähän yllättäen Lammio. Hän on suosikkini etenkin viihdyttävyytensä johdosta. Aina kun Lammio ilmestyy paikalle, tapahtuu täysin älyttömiä käänteitä, jotka ovat tietysti lukijan tai katsojan kannalta mielenkiintoisia. Lammion hahmoon ikään kuin kärjistyy Tuntemattoman sotilaan militarismin kritisointi. Lisäksi fiiliksiini vaikuttaa tietysti ensimmäisen elokuvatulkinnan näyttelijävalinta, koska mielestäni Jussi Jurkka nyt vain on yksinkertaisesti täydellisyyttä.

No, kuten arvata saattaa, minun kantani on, ettei kukaan ei voi olla Jurkkaa parempi, joten odotukseni eivät olleet korkealla. Yllättäen Samuli Vauramon versio Lammisota olikin niin erilainen, etten vertaillut häntä Jurkkaan oikeastaan lainkaan. Aiemmin Lammio on esitetty yksinomaan rivisotilaiden näkökulmasta ja on ollut siis pelkästään ärsyttävä natsihenkinen tärkeilijä. Tässä elokuvassa hänetkin nähdään epävarmana ja hämmentyneenä ihmisenä, joka yrittää kätkeä huolestuneisuutensa tärkeilyn varjoon, mutta katsojaa se ei huijaa. Tunteet näkyvät läpi.

Lisäksi on ihan pakko mainita, että Lammio esiintyy tässä tulkinnassa huomattavasti aiempia vähemmän. Olennasimmat Lammio-hetket on jätetty kokonaan pois. Esimerkiksi kuuluisaa "mikä röyhkeys" -kohtaa, jota seuraa Lehdon ja kumppaneiden asennossa seisominen ja ilmapommitus, ei nähdä ollenkaan. Tämä on tietysti omiaan muuttamaan mielikuvaa Lammion hahmosta, kun hänen pahimpia toilailujaan ei esitetä.

Lehto puolestaan esitetään tällä kertaa huomattavasti paljon julmempana ja pelottavampana tyyppinä kuin aiemmin. Niitä kohtia, joissa Lehto näyttäytyy hauskana tai muiden rivisotilaiden näkökulmasta positiivisena henkilönä, ei ole mukana lainkaan. Kaikki Lehdon ja Lammion kyräilykin on tiputettu pois, samoin se kuuluisa rangaistuskohtaus. Lehdon hahmosta on karsittu huumori ja jäljelle on jätetty vain tylyt ja aggressiiviset piirteet.

Mielikuvissani Lehto näyttää Åke Lindmanilta, jota myös fanitan syvästi, joten oli hiukan hämmentävää katsoa täysin erinäköistä Lehtoa. Toisaalta Severi Saarinen tulkitsee tämän pahansuovan version sangen hyvin. Hän huutaa ja kiroilee, jupisee ja kyräilee oikein uskottavasti. Pidän kyllä enemmän kirjassa esitetystä Lehdosta kuin tämän elokuvan tulkinnasta, sillä kirjassa hän on enemmän ihminen, vähemmän pahis, mutta tämän elokuvasovituksen sävyyn sopii kyllä hyvin tällainen tulokulma.

Tämän pahistulkinnan valossa on vähän hassua, miten vähän Lehdon julmuutta Riitaojaa kohtaan lopulta näytetään. "Saatanan tonttu, mä sotken sunt suohon" -kohta menee nopeasti ohi ja siitä jää lähinnä käteen se, että Lehto hutkii maassa makaavaa aseveljeä ja kiroilee. Riitaoja esiintyy muutenkin niin vähän, että häneen tuskin kiinnittää huomiota. Niinpä en osaa sanoa mitään roolituksestakaan. Hahmo on vedetty taka-alalle.

Pahistulkintaan Lehdosta sopii tietysti myös se, ettei Lehdon ja Kaarnan kanssakäyntiä näytetä lainkaan, muutenhan Lehdosta saattaisi saada positiivisen mielikuvan. Kaarna esiintyy muutenkin melko vähän, mikä on tietysti mielestäni harmi, koska hän niin ikään lukeutuu ehdottomiin suosikkihahmoihini. Toki ymmärrän kyllä, ettei kaikkea voi tunkea samaan elokuvaan. P-P Petelius vetää Kaarnan roolin oikein hyvin. On hassua, että edellisessä filmatisoinnissa hänet oli valittu Hietaseksi, mihin hän sopi melko huonosti, kun taas Kaarnana hän on oikein hyvä.

Mielonen on aina huvittanut minua, mutta tässä leffassa hänkään ei saa paljoa huomiota. Samalla kun sekä Kaarnan että Lammion osuutta on leikattu, myös Mielonen on joutunut pois valokeilasta. No, kaikkea ei voi saada. Uuden Mielosen naama on ainakin ihan söpö, vaikka Salkkari-assosiaatioilta ei voi välttyä.

Sarastie sen sijaan on aiempaa isommassa roolissa, mikä on kai ihan jees. Hahmo tuo leffaan tiettyä syvyyttä omalla mukaselkärankaisella ja -kirkasotsaisella asenteellaan. Lisäksi pidän Sarastietä myös yhtenä niistä hahmoista, joilla on aivan erityistä huumoriarvoa nimenomaan pöljyyden saralla.

Myös Karjula esiintyy tässä tulkinnassa, ja se vasta onkin hyvä veto, sillä kirjassa nimenomaan Karjulan hahmoon tiivistyvät kaikki sotahullun upseerin arkkityyppiset ominaisuudet. Uuden elokuvan Karjula on aivan mahtavasti esitetty ja hyvin näytelty. Muista, vähemmälle huomiolle jäävistä uspeereista en oikein osaa sanoa mitään. Roolisuoritukset eivät kiinnittäneet huomiotani eli ei niissä pahempaa vikaa varmaan ollut, mutta ei niistä paljon mieleenkään jäänyt.

Pakko sanoa, että myös monien keskeisten hahmojen osalta minun oli vähän vaikea seurata, kuka milloinkin menee missäkin. Osittain tähän vaikutti se, miten samanlaiset naamat näyttelijöillä on. Osittain taas se, että muutamassa keskeisessä kohdassa tuntui esiintyvän eri hahmoja kuin kirjassa, ja näin ollen ei voinut painaa päähänsä kenenkään naamaa sen mukaan, missä kohdissa he tekivät tunnistettavia asioita.

Tämä sama "joukko harmaita sotilaita" -ongelma on aiemissakin leffoissa. Henkilöistä on vaikea
saada otetta, ellei osaa kirjaa ulkoa. Nyt sentään muutama keskeisempi hahmo on nostettu enemmän esille, ja heidät kyllä oppii tuntemaan jo pelkästä äänestä, mikä on sentään hyvä.

Kotirintaman naisista puhuinkin jo edellisessä postauksessani, mutta pitää ehkä vielä mainita, että Kotilaisen ottaminen mukaan leffaan varsinaiseksi hahmoksi herättää minussa vähän kahtalaisia ajatuksia. En muista, onko koko hahmo sensuroitu pois Tuntematon sotilas -kirjasta, mutta Sotaromaanissa hän kuitenkin esiintyy ja on nostattanut yleistä pahennusta. Mielestäni uudessa Tuntemattomassa on kyllä tilaa tällaisellekin hahmolle, mutta tulkinta olisi voinut olla parempi. Nyt lotta vaikuttaa pääasiassa vain tyhmältä, vaikka hahmosta olisi voinut saada paljon muutakin irti.

Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että tämän elokuvan roolitus on tehty oikein hyvin. Näyttely on myös yllättävän miellyttävää ottaen huomioon sen, etten ylipäätään pahemmin tykkää nykypäivän suomalaisista elokuvista saati näyttelijöistä. On myös mukavaa, että hahmoja, joita ensimmäisessä leffatulkinnassa ei nähdä, on nyt otettu mukaan. Tietysi mielestäni olennaista on sekin, että suosikkini saavat riittävästi ruutuaikaa.

Kyllä ainakin muutama hahmo on tainnut saada mielikuvissani uuden ulkonäön.

Valitsin tähän kuvitukseksi jälleen satunnaisia maisemia, kun ne edellisessä postauksessakin toimivat lopulta ihan mukavasti. Nämä ovat lähimetsästämme yhdeltä sumuiselta syysillalta. Pakko myös vielä erikseen esittää valtaisat kiitokseni Rinkkaputki-blogin Annelle, joka nimesi Vuoden parhaat -koosteessaan tuon edellisen Tuntematon sotilas -postaukseni vuoden parhaaksi elokuva-arvioksi. Kiitos!

Tässä vielä linkki takaisin edelliseen postaukseeni.

16.12.2017

Lunta ja joulumieltä

Nyt on tentit tältä lukukaudelta tentitty! Joululomani on siis kai virallisesti startannut, ja niinpä saatan taas hetkeksi palata kunnolla blogin ääreen. Eräänlainen joulufiilis alkaa pikkuhiljaa vallata minutkin. Kotona näyttää jouluiselta, kun toveri Krotti on kaivanut koristeet esiin. Ulkona on tunnelmallisen valkoista, ja itse juhlaankin on pian enää viikko.


Turkuun tuli lunta viime viikonloppuna, ja se on edelleen maassa. Ei sen suhteen kannata tietenkään liikoja odottaa, mutta olen minä joka tapauksessa iloinen, kun viimein on valkoista. Tosin juuri nyt ollaan päästy siihen tilanteeseen, että plussapäivät ovat karistaneet lumet oksilta ja tehneet kaduista liukkaita.

En tiedä, tykkääkö kukaan jäisistä kaduista, mutta minusta tuntuu, että inhoan sitä jotenkin aivan poikkeuksellisen paljon. Olen aivan toivottoman huono kävelemään liukkailla pinnoilla, enkä oikein pysty edes käsittämään, miten suurin osa muista ihmisistä tuntuu jotenkin ihmeen kaupalla vain pysyvän pystyssä jäällä reippaasti harppoessaan, kun itse pelkään kaatuvani, vaikka etenen ihan mummoetanatyylillä.

Liukkaudesta huolimatta kunnon talvikeli on kyllä oikein tervetullutta vaihtelua harmauteen. On myös tosi nostalgista odottaa lumisadetta ja jännittää, kauanko hanki pysyy. Kun olin pieni, nämä olivat jotenkin aivan erikoisen tärkeitä asioita, joten ei lumisadetta ilman flashbackeja lapsuusmuistoihin.



Lähdimme sunnuntaina käymään Lohjalla menneen ajan joulumarkkinoilla. Turusta poistuessamme maisema oli harmaa, mutta yöllä kotiin palatessamme tulimme aivan toisen näköiseen kaupunkiin, kun lunta oli satanut oikein kunnolla. Jouduimme tietysti ajamaan suuren osan kotimatkasta pimeällä lumipyryssä, mikä on äärimmäisen epämukavaa. Hermoja raastavan kotimatkan jälkeen oli erityisen ihanaa päästä hyppimään vasta sataneeseen lumeen.

Lohjalla vieraillessamme kävimme jälleen hakemassa joulukuusen tutun metsänomistajan mailta. Kuusenhaku alkaa tuntua jo eräänlaiselta jouluperinteeltä, samoin Lohjan markkinat, jotka edelleen ovat kaikista kohtaamistani joulumarkkinoista parhaat.

Toinen minun keskuudessani jo aivan perinteen statuksen saavuttanut juttu on Luonto-Liiton joulutapahtumiin osallistuminen. Kulutuskriittiset tempaukset tuovat kaupallisen krääsätykityksen keskellä joulumielen paremmin kuin mikään. Tänäkin vuonna Turussa pidettiin jouluaskarepaja, jossa tehtiin kynttilöitä ja kortteja kierrtysmateriaaleista. Paikkana toimi jälleen Koroisten kahvila, joka on aivan hurjan tunnelmallinen.


Ajattelin, että lienee sopivaa antaa joulufiilistelyn ottaa minunkin blogini viimein valtaansa, joten saatan postata piakkoin lisää jouluisia juttuja. Nämä kuvat otin pari päivää sitten kotilähiöni kaduilta. Lunta satoi isoina höttöisinä hiutaleina. Marjapensaat olivat täynnä rastaita, ja naakatkin hyörivät ravinnonhaussa pitkin kyliä. Olen iloinen, että vaivauduin liukkaasta kelistä huolimatta lähtemään lenkille.

Mites lukijat, minkälaisessa kelissä teillä päin vietetään alkavaa viikonloppua?

8.12.2017

Parvekepuutarhan talvitunnelmia

Tänä syksynä päätimme olla kunnollisia ja siivota parvekepuutarhan täysin tyhjäksi menneen kesän kasveista, möyhätä mullat, pestä lattian ja siistiä tilan muutenkin asialliseen kuntoon talven ajaksi. Viime syksynähän meiltä jäi joitain kasvustonrippeitä partsille homehtumaan, ja keväällä oli sitten yhtä riemua yrittää raivata tilaa istutuskelpoiseksi, kun ensin piti taistella homeviidakon läpi.

No, oikeastaan koko parvekepuutarhan syyssiivouksen suorittikin lopulta toveri Krotti yksinään, koska minä olin kiireinen muiden asioiden parissa. Kaunista jälkeä tuli. Parvekelaatikoissa laseja vasten on jälleen kanerva- ja havuasetelma, samoin seinän vieressä ikkunan alla. Joka puolella on lyhtyjä, joissa poltamme kynttilöitä iltaisin.

Eräänä marraskuisena päivänä paistoi aurinko ja sain otettua kuvia parvekkeelta.

Me molemmat tykkäämme enemmän kellokanervista kuin tavallisista. Niiden kaveriksi laitoimme marjakanervaa.

Tänä vuonna hankimme asetelmiin myös hiukan lamosalalia.

Perennat talvehtivat alahyllyllä multasäkkien ja ruukkupinojen takana piilossa.

Pöydällä on lautanen, jonka päällä voi polttaa kynttilöitä.

Lyhtyjä ei voi koskaan olla liikaa.

Näin on hyvä nyt. Mylläys jatkuu taas keväällä.

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

Muokattu 9.12.17: Korjattu kuvatekstit marjakanervan ja lamosalalin osalta.

5.12.2017

Haahuilua harmaassa Kolkassa

Tykkään siitä, miten väritöntä ja hiljaista luonnossa on tähän aikaan vuodesta. Se tekee olon tyyneksi ja levolliseksi. On helppo keskittyä, kun ympärillä tapahtuu niin vähän. Menneen marraskuun aikana en valitettavasti kuitenkaan ehtinyt pahemmin maastoon fiilistemään, sillä sairastelut torppasivat suurimman osa retkisuunnitelmista. Onneksi kohdalleni osui sentään harvinaisen monta poutaista päivää, joina sain kammettua itseni ulos lähimetsään laahustamaan.

Yhtenä päivänä sisuunnuin ja päätin hengitysvaikeuksista huolimatta suunnata jonnekin muualle laahustamaan, joten käänsin nokan kohti Ruissaloa. Sain retkiseurakseni toverit Pöllen ja Mölysammakon. Valitsimme kohteeksemme jälleen Saaronniemen. Sää oli kolkko, tuulinen ja harmaa, mutta eipähän ainakaan tullut vettä. Maassa oli vielä hienoisesti luntakin edeltävän päivän lumisateen jäljiltä.



Meillä oli käytettävissämme muutama tunti tehokasta retkeilyaikaa keskellä arkipäivää, mutta minun rajoitteisen etenemistahtini vuoksi emme suunnitelleet tekevämme muuta kuin kierroksen Kolkannokan ympäri ja sen jälkeen piipahduksen rantatiellä. Liikekannalle lähteneet hiiripöllöt ja viimepäivinä Ruissalosta kuuluneet valkoselkätikkahavainnot lisäsivät jännitystä päivään - jospa vaikka onnistuisimme kohtaamaan näitä hienoja otuksia.

Kolkan vanhoissa puissa naputteli kuitenkin vain yhdenlaisia tikkoja, palokärkiä. Niitä oli kyllä oikein ilahduttavaa havainnoida. Joka kerta, kun näen palokärjen läheltä, hämmästyn uudestaan sen valtavaa kokoa. Todella uljas lintu. Pöllöjä ei myöskään näkynyt, mutta eipä se mitään. Marraskuinen lintumaailma tarjosi muutenkin ihan mukavasti havainnoitavaa. Merellä riitti koskeloita ja telkkiä kiikaroitavaksi, ja rannan puissa pyöri kymmenittäin urpiaisia.



Kuljeskelimme hiljaksiin pitkin rantaviivaa kapeana merelle työntyvän niemen kärjessä ja kuuntelimme aaltojen rauhallista loisketta. Meri ja taivas olivat täsmälleen yhtä harmaat, mutta horisontissa näkyi aivan pieni pilkahdus auringosta. Lumisesta rantakivikosta löytyi nuupahtanut punainen ruusu. Sen tarina voisi olla mielenkiintoinen.





Märällä hiekalla kävellessäni huomasin vanhojen talvikenkieni hörppäävän vettä sisään suoraan keskeltä pohjaa. Tarkemmin tarkasteltuna molempien kenkien pohjat osoittautuivat hapertuneen halki niin, että vesi pääsi nousemaan reiän kautta kengän sisälle. Taitaa siis olla aika suunnata jälleen kenkäostoksille. Harmittaa, kun rahallakaan ei tunnu nykyään saavan jalkineita, joiden käyttöikä olisi edes kohtuulliset viisi vuotta. Nämäkin olivat Italiassa valmistetut ja arvoltaan reippaasti yli sadan euron, joten odotin niiltä vähän parempaa laatua.



Kuljettuamme kierroksen Kolkannokassa jatkoimme vielä rantatielle katsastamaan ruokintapaikan lintutilannetta. Tali- ja sinitiaisia oli runsaasti, mutta mitään erikoisempaa ei näkynyt. Rantalepikossa hyöri lisää urpiaisia, joiden menoa oli ilo katsella. Kauaa emme kuitenkaan voineet viipyillä, sillä velvollisuudet kutsuivat ja oli aika suunnata takaisin kaupunkiin. Retken jälkeen olin taas melkoisen poikki mutta kuitenkin tosi iloinen, että jaksoin vaivautua yskästä huolimatta liikkeelle.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!