15.7.2018

Tiet etäisyyksiin vie

Blogini hiljenee nyt reilun viikon ajaksi. Olen lähdössä roadtripille seikkailemaan pitkin rannikkoa, enkä usko, että pistäydyn blogin ääreen, vaikka koitakin tsekata sähköpostini ainakin pari kertaa matkan aikana. En ole vielä aivan varma, milloin tulen kotiin, mutta viimeistään ensi viikon sunnuntaina pitää olla taas Turussa. Olen odottanut jännityksellä ja riemulla tätä reissua, joten toivottavasti siitä tulee menestys!


Tässä viime päivien aikana olen jo hyväksynyt sen seikan, ettei leppoisasta reissusäästä kannata edes haaveilla, sillä sääennuste väläyttelee jopa kolmenkymmenen asteen helteitä tulevalle viikolle, ja ukkoskuurojakin saattaa ilmetä - ne tosin olisivat näissä olosuhteissa peräti tervetulleita. Onneksi lähden reissuun autolla, jossa on ilmastointi, ja kun matka kerran etenee rannikkoa myöten, myös vilvoittavaan veteen pääseminen tulee olemaan helppoa, sikäli kun sinilevätilanne sallii. Eiköhän helteenkin kanssa siis pärjäillä, ja hyvä puoli on tietysti se, että lämpimien öiden myötä ei tarvitse pakata mukaan kummempia majoitusvarusteita.

Kodin kasveista erossa oleminen ei isommin kaiherra, sillä tiedän, että niistä kyllä pidetään huolta. On enimmäkseen vain hauskaa tulla viikon päästä kotiin ja nähdä, miten parvekepuutarha jakselee - ovatko kasvit venyneet taas hurjasti kokoa ja onko uusia kukkia avautunut. Viljelylaatikoilla puolestaan on jakseltu nyt ihan hyvin jo muutenkin vähän vaihtelevalla hoidolla. Heti, kun kasvillisuus peitti koko multapinta-alan, kosteuden haihtuminen päivän paisteessa väheni siinä määrin, ettei kastelemassa tarvitse käydä välttämättä edes joka toinen päivä. Myös ajoittaiset kuurosateet ovat auttaneet. Niinpä kastelurytmi onkin päässyt vähän epämääräistymään, kun ei ole enää ihan pakko olla täsmällinen.


Hoidin reissun valmistelut pitkälti jo aiemmin tällä viikolla, sillä nyt viikonloppuna Turussa oli Finncon, josta pyrin ottamaan kaiken irti parhaani mukaan. Tietysti ajatukseni ovat olleet isolta osin jo tulevassa matkassa, mutta olen kovasti yrittänyt heittäytyä hetkeen ja jättää reissujuttujen pyörittelyn tuonnemmaksi. Olen kyllä tosi iloinen siitä, että Finncon saatiin taas pitkästä aikaa Turkuun, ja tämä viikonloppu on ollut kaikin puolin oikein mainio. Tästä riehakkuuden kuplasta onkin hyvä ampaista kohti tulevan viikon seikkailuja.

Ohessa pari kuvaa parvekepuutarhasta. Mansikoita on tullut mukavasti.

11.7.2018

Veikeät untuvikot

Keskikesä on untuvikkojen aikaa. Maasto suorastaan vilisee lintujen poikasia. Lintuharrastaja saa kivaa lisähaastetta keskenkasvuisten siivekkäiden määrittämisestä, ja poikasten mekastus täyttää äänimaisemassa sen tyhjyyden, joka syntyy aina laululintujen kevätkesän aktiivisen laulukauden päätyttyä. Tosin juuri nyt meillä päin muutama mustarastas ja edellisen yön lähimetsäretkeni perusteella myös ainakin yksi laulurastas on alkanut laulaa uudestaan, joten enää ei muutenkaan ole niin hiljaista - rastaat ilmeisesti virittelevät seuraavaa pesintää.

Kesäkuun lopulla, kun seikkailimme Lohjalla toveri Naakkulin tupaantuliaisten myötä, kävimme Porlan kalankasvatusaltailla katsomassa vesilintuja. Hauskimpia olivat tietysti nokikanat, joiden poikaset ovat kauhean rumia ja emolinnut puolestaan ärhäkkäitä ja äänekkäitä kuin mitkä. Söpöin poikue oli varmasti haapanan - pienellä nätillä sorsaäidillä oli liki kymmenen pikkuista palleroista poikasta. Altailla asusteli myös muutama mustakurkku-uikku, enkä oikeastaan muista koskaan ennen nähneeni niitä poikasten kanssa. Tietysti sinisorsia, telkkiä ja tukkasotkiakin näkyi.

Nokikanan untuvikot pyörivät ja kieppuivat ympäriinsä ihan hupsusti ottaessaan ravintoa emon nokasta.

Nokikanojen erikoiset "puoliräpyläjalat" pystyi näkemään kivasti vedenpinnan läpi!

Nokikanan poikanen on hirveän näköinen ja ehkä juuri siksi jotenkin tosi söpö.

Haapanan untuvikot ruokailivat rehevässä vesikasvustossa.

Nokikana tuli liian lähelle haapanaperhettä. Emo hyökkäsi puolustamaan poikasiaan, jotka säntäsivät pakoon vedenpintaa pitkin juosten. Kuvaan tallentui vain liikettä ja roisketta ja veden välkettä.

Tappelun jälkeen haapanaemo johdatti poikasensa rauhallisemmille vesille viereiseen altaaseen.

Mustakurkku-uikkuja näytti olevan ensin vain yksi. Pian niitä kuitenkin nousi lisää esiin sukelluksista. Yksilömäärää olikin vaikea arvioida, kun suuri osa mukuruista oli jatkuvasti pinnan alla.

Uikkuvauvojakaan ei aluksi näkynyt yhtään, mutta sitten tämä pullahti pintaan. Hupsu raidallinen asu! Kuvaaminen oli kyllä liki mahdotonta minun kalustollani, sillä poikanen sukelteli tiuhaan ja pysytteli kaukana altaan keskellä.

Porlan altaat sijaitsevat ihan Lohjanjärven rannan tuntumassa, joten kuljeskellessamme saimme ihailla järvimaisemia. Päivä oli juuri niin paahteisen aurinkoinen kuin näyttääkin.

Oletteko päässeet havainnoimaan linnunpoikasia?

#untuvikkobongaus

8.7.2018

Parvekepuutarhan kukoistusta ja biologista tuholaistorjuntaa

Heinäkuun alkupuoli on ehkä kauneinta aikaa parvekepuutarhassa. Kaikkina parvekeviljelykesinäni kesä-heinäkuun taitteessa on saavutettu se vaihe, jolloin kasvillisuus täyttää miltei koko partsin. Parvekelaatikot, sekalaiset ämpärit ja ruukut katoavat nyt lehvästön kätköihin. Ilma tuoksuu tomaatin ja mustaherukan lehdiltä. Raparperi, mansikka ja yrtit tuottavat satoa. Kesäkukat kukoistavat, ja myös hyötykasvien kukinta on loisteliasta.

Näkymä partsin ovelta takanurkkaan päin on nyt aika viidakkoinen.

Pöydällä ikkunan edessä kasvavat tomaatit venyvät pituutta.

Kasvituholaiset eivät ole vielä ehtineet aiheuttaa mitään laajamittaisia vaurioita, joten kasvuston yleisilme on yhä täyteläisen vehreä. Tänä kesänä tuholaisia tuntuu olevan parvekkeellamme jotenkin vähemmän kuin parina viime vuonna. En tiedä, johtuuko se siitä, että emme viljele kurkkua - nimittäin menneinä kesinä kurkku on vaikuttanut olleen se kaikkein pahin tuholaismagneetti. Kirvoja on kyllä jonkin verran, samoin vihannespunkkeja, mutta toistaiseksi ne eivät ole saaneet suurta tuhoa aikaan ja niitä myös näyttää esiintyvän aika rajatusti vain tietyissä kasveissa.

Paprikan lehdistä näkee, ettei kasvi voi hyvin, mutta hedelmiä on onneksi kuitenkin tulossa.

Tilasimme jälleen torjuntaeliöitä Biotukselta siinä toivossa, että ne menestyisivät ja onnistuisivat pitämään vihulaiset kurissa. Viime kesänähän torjuntaeliöillemme kävi köpelösti, kun yölämpötilat kävivät liian alhaalla, mutta nyt on ainakin ollut lämmin. Olemme myös pyrkineet ylläpitämään ansaripetopunkeille mieluista ilmankosteutta ja lämpötilaa. Tilasimme nyt vain petopunkkeja, sillä selkeästi suurin riesa puutarhassamme ovat vihannespunkit, ja niiden torjunta muin keinoin on ollut menneinä kesinä aika epätoivoista puuhaa. Kirvat voisi periaatteessa pestä tai peräti nyppiä käsin pois, eikä muita ötököitä olekaan vielä pahemmin näkynyt.

Ihana heleän keltainen marketta kukkii nätisti kirvoista huolimatta.

Vesimeloni näyttää yllättäen menestyvän ihan hyvin.

On muuten hauska juttu, että ansaripetopunkeille optimaalinen ilmankosteus ja lämpötila ovat päinvastaiset kuin vihannespunkeille. Ansaripetopunkki viihtyy alle 30 asteen lämpötilassa ja yli 60 prosentin kosteudesssa, kun taas kuumuus ja kuivuus edistävät tuholaisen lisääntymistä. Niinpä jo se, että ylläpitää riittävää ilmankosteutta ja tuulettaa parveketta päivisin, auttaa vihannespunkin torjunnassa. Liian kuumissa ja kuivissa olosuhteissa ansaripetopunkit siirtyvät suojaan kasvien alaosiin, eivätkä saalista latvustossa ruokailevia vihannespunkkeja.

Tietysti parhaan torjuntatuloksen saisi, jos hankkisi lisäksi kalifornianpetopunkkeja, jotka saalistavat tehokkaasti myös kuumassa ja kuivassa. Näin biologinen tuholaistorjunta toimisi paahteisinakin päivinä tai laiskan puutarhurin laiminlyötyä sumuttelurutiinia. Viime kesänä tilasimmekin myös kalifornialaisia, mutta torjuntaeliöiden korkeiden hintojen takia päätimme tällä kertaa satsata vain yhteen sorttiin. Päädyimme ansaripetopunkkiin, koska tilaushetkellä yöt olivat aika viileitä, eikä päivisinkään ollut kovin paahteista - emmekä halunneet joutua kokemaan samaa menetystä kuin viime kesänä.

Yritin ottaa yleiskuvaa partsilta, mutta kasvuston tiheyden vuoksi se on vaikeaa.

Toivoisin kovasti, että saisimme biologisen tuholaistorjunnan toimimaan parvekepuutarhassamme. Ympäristölle haitallisia torjunta-aineita ei tee todellakaan mieli käyttää. On myös mukavaa, kun voi vain kerätä vihanneksia suoraan puutarhasta syötäväksi ilman, että niitä täytyy ensin pestä, olkoonkin että meillä "torjunta-aine" onkin yleensä ollut vain mäntysuopaliuosta.

Kirvojen poistoon paprikoista olen tosin jo päätynyt epätoivoissani kokeilemaan mäntysuopaa, vaikkei se välttämättä edes tehoa. Tänään ajattelin roudata koko parvekelaatikon suihkuun ja yrittää pestä kirvoja pois. Paprika on kyllä heti kasvihuonekurkun jälkeen tuholaismagneeteista pahin. Jos luopuisimme myös sen viljelystä, kirvoja saattaisi olla huomattavasti vähemmän.

Parvekkeen peräseinällä kukoistavat amppelitomaatti ja -mansikka, krassi, pavut ja yrtit.

Onneksi tuholaisia esiintyy ainakin toistaiseksi tosiaan vain muutamissa kasveissa. Toivottavasti saamme tilanteen pysymään hallinnassa, etteivät ne leviä laajemmalle. Parvekepuutarhassa on juuri nyt niin kaunista, että jaksan pysyä optimistisena.

5.7.2018

Ruokakulttuuririentoja Turun kesässä

Turun kesä on täynnä mielenkiintoisia ruokakulttuuritapahtumia. Kesäkuussa järjestettävä Neitsytperunafestivaali on ehdoton helmi. Osallistuin tapahtumaan ensimmäistä kertaa vasta viime vuonna, ja siitä jäi erittäin positiivinen mielikuva. Niinpä tänä kesänä oli pakko päästä taas mukaan. Nämä ruokafestarit järjestetään uusien perunoiden kunniaksi, joten kaikessa tarjolla olevassa ruuassa peruna on pääroolissa. Tapahtuma järjestetään Panimoravintola Koulun pihalla, ja niinpä tarjolla on myös Koulun mainio juomavalikoima. Iltaisin ohjelmassa on livemusiikkia, mikä on omiaan luomaan juhlavaa tunnelmaa.


Aiemmin kuvittelin tapahtuman olevan jotenkin aivan överihintainen, mutta tosiasiassa yksi ruokalippu, jolla voi lunastaa yhden annoksen, maksaa kuusi euroa, ja viidellätoista eurolla saa kolme. Annokset ovat myös ihan mukavan kokoisia. Pidän viidentoista euron hintaa suhteellisen fiinistä "kolmen ruokalajin illallisesta" sangen kohtuullisena. Vallinnan vaikeus saattaa kyllä iskeä, sillä tapahtumassa on tosi laaja valikoima turkulaisia ravintoloita tarjoamassa herkkujaan. Onneksi, kun menee yhdessä kaverin kanssa, voi kivasti ottaa useamman erilaisen annoksen ja jakaa ne puoliksi, niin pääsee maistelemaan enemmän.

Erityisruokavalioasioiden osalta perunafestareilla meni jälleen ihan mukavasti. Enimmäkseen ravintolat osasivat antaa hyvät tiedot annosten sisältämistä allergeeneista, ja useimmiten pystyin syömään edes jonkin osan joka annoksesta. Runsaan tarjonnan johdosta oli myös suhteellisen helppo löytää kokonaan allergiayhteensopivia vaihtoehtoja. Kasvisruuastakaan ei ollut pulaa, ja erilaisia vegetaristisia vaihtoehtoja oli peräti useampi. Tapahtuman ajankohta kesäkuussa mahdollistaa myös ulkona syömisen ilman, että täytyy juurikaan väistellä ampiaisia, sillä niin varhain kesällä niitä on yleensä vielä aika vähän - tänä vuonna tuntuu olleen aivan poikkeuksellisen vähän.



Toinen suosikkini Turun kesän ruokakulttuuritapahtumista on Vegånia, vegaaninen katuruokafestivaali. Tapahtuma järjestettiin viime kesänä ensimmäistä kertaa, ja tänä vuonna se palaa entistä isompana. Festarit pidetään Vanhalla Suurtorilla 3.-4.8. Ennen itse tapahtumaa on luvassa myös Vegånian Ravintolaviikko, joka toteutetaan paikallisisssa ravintoloissa festariviikonlopun alla. Vegånia järjestetään yhteistyössä Turun Panimofestivaalin kanssa. Lisäksi tapahtumassa päästään tällä kertaa nauttimaan myös livemusiikista.

Olin aivan innoissani, kun sain kutsun Vegånian ohjelmanjulkistusjuhliin. Maljojenkilistelytilaisuus pidettiin maineikkaan ravintola Pinellan baarissa. Ohjelmanjulkistuksen ohessa saatiin herkutella Pinellan tarjoamaa vegeruokaa ja maistella Kuninkaantien panimon oluita. Ruoka oli tietysti todella herkullista. Annosten viimeistelyssä oli hyödynnetty mukavasti villiyrttejä. Tykkäsin myös maisteltavina olleista oluista, etenkin Tuorlan Tähdestä, joka oli mukavan tasapainoinen ja raikas. En pahemmin juo oluita nykyään, sillä mahani ei yksinkertaisesti kestä niitä, mutta tykkään kyllä maistella silloin tällöin.




Fiilikset viime kesän Vegåniasta tulikin jaettua Sekavegaanit-blogissa, ja myös tulevasta on tarkoitus postata sinne juttua. Suosittelen tapahtumaa tietysti ihan kympillä kaikille, joita tällainen katuruokafestari nyt ylipäätään saattaa kiinnostaa. Vegaanisuudestaan huolimatta se ei ole mikään kummallinen hippijuttu vaan ihan koko kansan tapahtuma.

3.7.2018

Kuukausikollaasi 6/2018

Tyypillisesti kesäkuun kääntyessä kohti loppuaan koen syvää haikeutta - vuoden valoisin aika jää taakse, linnut hiljenevät ja alkavat lähteä muutolle, ja siitä kaikesta pitäisi taas osata vain luopua. Kuitenkaan tänä kesänä en ole juurikaan potenut sitä samaa haikeutta, sillä luonnon värit, äänet ja tuoksut ovat jo viikkokausia olleet ennemminkin kuin loppukesältä ja se on hämännyt minua. Keskikesän taitteen haikeuden vaihe pikakelattiin ohi kuin varkain, enkä jotenkaan tajunnut pysähtyä siihen. Yhtäkkiä havahduin huomaamaan, että ollaankin jo heinäkuussa. Sellainen tämä kesä on ollut, erikoinen ja täynnä yllätyksiä. Kollaasin tekeminen menneeltä kesäkuulta oli vaikeaa, koska kaikkea on tapahtunut niin paljon, mutta yritin poimia mahdollisimman monipuolisesti kuvia matkan varrelta.


Neitsytperunafestivaalit | Päiväretki Vajosuolle | Vegånian ohjelmanjulkistusjuhlat Pinellassa | Kierros Kakolassa | Juhannus | Vesilintujen tarkkailua Porlan altailla | Laatikkoviljelyä | Yöretki Rauvolaan | Parvekepuutarhurointia

#kuukausikollaasi #kollaasihaaste

27.6.2018

Kaupunkiviljelypuuhia

Parvekepuutarhan lisäksi meillä on tänäkin kesänä pieni kasvimaa viljelylaatikoissa eräällä kotilähiömme kalliolla. Kerrostaloasujina meillä ei ole ollenkaan omaa pihaa, mutta onneksi Turun laatikkoviljelyhanke mahdollistaa kenelle tahansa oman kasvimaan perustamisen kaupungin maille. Kaupunki toimittaa laatikot ja mullat viljelijöiden kanssa sovitulle paikalle. Kaiken muun viljelijät hankkivat itse ja huolehtivat viljelylaatikoista yhteisten pelisääntöjen mukaan. Viime kesänä laatikkoviljelymme sujui siinä määrin mukavasti, että kun hanke kerran jatkui ja uusia laatikoitakin tuli jakoon, me tietysti päätimme jatkaa viljelyä ja pyytää vielä yhden lisälaatikonkin.

Miten onnistuu latva-artisokan ja munakoison laatikkoviljely?

Viime vuonna viljelyporukkamme oli kolmihenkinen, kun minun ja Krotin lisäksi naapurustossa asunut kaverimme oli mukana, mutta hänen muutettuaan pois - ja minun oltuani turhan saamaton värväämään uusia tyyppejä mukaan - meitä on nyt enää kaksi. Meillä on siitä huolimatta käytössämme peräti kuusi lavakaulusta, jotka olemme järjestelleet neljäksi viljelylaatikoksi, kahdeksi matalaksi ja kahdeksi korkeaksi. Matalat ovat käteviä salaattien ja yrttien ja sen sellaisten viljelyyn. Syvissä voi sitten viljellä vähän enemmän multatilaa vaativia vihanneksia.

Maissia, härkäpapua, auringonkukkaa, porkkanaa ja kurkkuyrttiä, näitä meillä oli viime kesänäkin.

Tämän kesän suuri kylvö- ja istutuspäivä saatiin pidettyä toukokuun viimeisellä viikolla. Olimme odotelleet vähän viileämpiä ja sateisempia säitä, jotta itäminen lähtisi paremmin käyntiin, eivätkä itse esikasvattamamme melko hentoiset taimet nuupahtaisi heti alkuunsa armottomassa auringonpaisteessa, mutta menneen toukokuun säiden kanssa ei ollut voittamista. Edessä oli siis hurja vedenkantourakka, kun pintamultaa oli yritettävä pitää edes jotenkuten kosteana. Kannoimme vettä tavallisesti iltasella, jotta aurinko ei heti haihduttaisi kaikkea pois, ja joskus vein myös jonkun ämpärillisen aamulla.

Meidän pitää kiikuttaa kaikki kasteluvesi kotoa. Kesän ensimmäiset vedenkantoreissut olivat - kuten viime kesänäkin - aivan hirveää rääkkiä, mutta aika nopeasti siihen tottuu. On hassua huomata, miten heikossa kunnossa sitä onkaan, vaikka luulee koko talven treenailleensa ja käyneensä jumppatunneilla ihan mukavan säännöllisesti. Jotenkin sellainen jumppailu, jota minä tulen harrastaneeksi, ei oikein valmista vesiämpäreiden - saati multasäkkien - kantamiseen ollenkaan. Ehkä pitäisi kokeilla jotain erilaista treeniä. Toimisiko kahvakuula? Vai pitäisikö talvellakin vaivautua ihan vain harrastuksen vuoksi lastaamaan painavia asioita ämpäreihin ja säkkeihin ja kanniskella niitä ympäriinsä?

Sade on ihana asia!

Esikasvatimme laatikkoviljelyä varten latva-artisokkaa, spagettikurpitsaa, palmukaalia, auringonkukkaa, munakoisoa ja lamopinaattia. Lisäksi ostimme torilta maissintamia. Suorakylvimme hernettä, härkäpapua, porkkanaa, mustajuurta, punajuurta, lehtisalaatteja, samettikukkaa, kehäkukkaa, unikkoja, kurkkuyrttiä sekä ruiskaunokkia. Laitoimme myös Uudenkaupungin kukkamessuilta ostamamme parsanjuurakon ja pari jääkaapissa itämään lähtenyttä sipulia multaan.

Kaikki kylvämämme kasvit ovat itäneet, paikoin vähän aukkoisemmin, paikoin tiheämmin, mutta kuitenkin. Mustajuurista, härkäpavuista ja herneistä suuri osa päätyi kyllä lintujen suihin - versot oli nypitty siististi yksitellen ylös mullasta heti, kun ne olivat alkaneet itää. Kukkasia näyttää olevan tulossa aikamoinen pöheikkö. Jokin eläin on käynyt vähän maistelemassa salaatteja ja ruiskaunokkeja, mutta toistaiseksi sen kummempia tuhoja ei ole sattunut kohdalle.

Kukkapöheikköä ja palmukaaleja, taustalla salaatteja ja muita.

Myös istutetut taimet näyttävät menestyvän. Maisseilla menee huomattavasti paremmin kuin viime vuonna. Nytkin pari taimea taipui tuulessa miltei poikki, mutta tukikeppien ansiosta ne näyttävät yhä pärjäävän. Esikasvattamamme auringonkukat ovat myös tällä kertaa tosi vantteria ja sisukkaita. Toukokuisen Gotlannin reissumme aikana kylvös oli päässyt aika pahasti kuivahtamaan, mikä hidasti taimien kasvua ja karsi joukosta heikoimmat yksilöt niin, että ne, jotka lopulta selvisivät tästä koettelemuksesta, menestyvätkin nyt oikein hyvin tuolla ulkona.

Maissinurkkauksen meininkiä.

Hauskasti viime kesän kurkkuyrtit olivatkin kylväytyneet itsekseen niin, että kun saavuimme aloittelemaan istutus- ja kylvöhommia, huomasimme mullasta pilkistävän jo hyvään kasvuun lähteneitä kurkkuyrttejä. Matalammissa laatikoissa rehottivat suolaheinät, mutta rikkaruohon statuksestaan huolimatta nekin ovat aivan mainioita hyötykasveja siinä missä salaatit ja yrtit, joita olimme aikeissa kylvää, joten mikäs siinä, vaikka ensin pitikin suorittaa pieni suolaheinän kevätsadonkorjuu ennen kuin pääsi kylvämään muita kasveja.

Kurkkuyrtin nuppuja. Tänään ne olivatkin jo avautuneet.

Juhannuksen aikaan oli leppoisaa, kun satoi siinä määrin, ettei pariin päivään tarvinut kantaa vettä. Saattoi vain maleksia ottamaan viljelyksistä kuvia. Yleensä vedenkanto-operaation yhteydessä en tule kuljettaneeksi kameraa mukana. Nämä kuvat ovat viime viikolta. Sittemmin kasvua on ehtinyt tapahtua jo aivan älyttömästi, joten lienee paikallaan postata pian uusia kuvia.

25.6.2018

Valvon valoisia öitä

Juhannus oli jännittävä. Perjantaiaamuna navakka puuskainen tuuli retuutti pihapuita ja ryöpytti vesipisaroita ikkunaan. Ilmatieteenlaitos oli antanut maa-alueillekin tuulivaroituksen. Olimme aikeissa lähteä Lohjalle viettämään iltaa, mutta puntaroimme lähtöä pitkään, sillä myrskypuuskien vuoksi matkustamista kehotettiin välttämään. Lopulta kuitenkin lähdimme, ja olen tosi iloinen, että päädyimme siihen valintaan. Matkanteko sujui ongelmitta, eikä perillä ollut juurikaan huolta tuulesta. Sää oli poutainen ja ihan mukavan leppeä. Mikäs siinä oli ulkona hengaillessa, herkutellessa ja kokkoa katsellessa.

Kokko roihuaa.

Olin varautunut olemaan ulkona kauheassa tuulessa ja sateessa koko yön, joten vaatetus oli sen mukainen. Niinpä minulle tuli suorastaan kuuma heti, kun kuljeskelin vähänkin reippaammin. Kokon lämmössä ei olisi muutenkaan tarvinnut hytistä. Valtaisa roihu hohkasi kuumuutta kauas, ja makkaroiden paistaminen hiipuvan kokon hiilloksella vaati parimetrisiä varraskeppejä, ettei olisi itsekin vähän grillautunut samalla. Oli hurjan mukavaa, että viime päivien sateiden myötä kokon polttaminen oli ylipäätään mahdollista, eikä tuulikaan lopulta estänyt illan viettoa tulen äärellä. Ruuatkin voitiin kattaa ulos, toveri Krotin synttärikakkua myöten.

Isosta kokosta syntyy iso grillihiillos.

Hiukan puolen yön jälkeen, kun herkut oli syöty ja väki kaikkosi kokkopaikalta, suuntasimme pienellä porukalla jälleen Savijärven lintutornille. Toiveissa oli kuulla vielä yölaulajia, mutta tietysti ihan vain pelkkä yöllinen seikkailu oli jo itsessään kutkuttava. Järvellä oli aika hiljaista. Kiikariin löytyi muutama sinisorsa. Taivaanvuohen kitkuttavaa ääntä kuului hetkittäin, ja kerran ylitse lensi lehtokurppa. Seisoskeltuamme hyvän tovin tornilla yötä fiilistelemässä kuulimme vielä ruokokerttusen, joka lauloi hetken ennen kuin taas vaikeni.

Rantalaitumen naudat lepäilivät kauempana, eivätkä tulleet katsomaan, keitä tornille saapui. Viime vuonna eräänä kesäkuun yönä samalla tornilla käydessämme päädyimme pakenemaan nautojen tieltä, eikä se ollut minusta lainkaan kivaa, sillä ihan oikeasti pelkään niitä - ne ovat niin kookkaita ja kovaäänisiä ja kaiken lisäksi liikkuvat isona laumana. Niinpä olin helpottunut, kun ne eivät nyt osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa meitä kohtaan. Tietysti asiaan vaikutti sekin, että osasin tällä kertaa olla huutelematta niille ja muutkin olivat kiltisti hiljaa.

Savijärvi yön hämärässä. Kuvaan tallentui myös jokunen saippuakupla, joita kaverit puhaltelivat.

Lauantainakin istuttiin iltaa tuleen tuijotellen. Suuntasimme isosiskoni perheen luokse Salon takamaille, ja kun kerran leppoisa sää suosi edelleen, ruoka voitiin tehdä grillissä ja yöllä polttaa kokkoa. Yön äänimaisemassa soivat musta- ja laulurastas sekä hiukan yllättäen myös kiuru ja töyhtöhyyppä. Pari lehtokurppaa viiletti pihan yli. Lepakko kierteli puiden latvustossa. Tarkkailimme myös tovin metsäkaurista, joka kuljeskeli kaukana pellolla. Hyttysiä oli täällä huomattavasti paljon enemmän kuin Lohjalla, mutta eivät ne kuitenkaan ulkona oleilua estäneet.

Mukavia maisemia.

Molempina öinä teimme myös matkaa hiljaisella moottoritiellä, kun aamunkoitto jo sarasti taivaanrannassa. Juhannusaattoyönä ehdimme nähdä auringonnousunkin ennen kuin saavuimme perille. Vaikka voisin toki nimetä koko joukon tyylikkäämpiäkin tapoja nauttia vuoden lyhimmän yön - tai siis miltei lyhimmän - taittumisesta kirkkaaseen aamuun, kuin auton kyydissä moottoritiellä posottelu, juuri sillä hetkellä olin pohjattoman hyvilläni aivan kaikesta, maailma näytti kauniimmalta kuin koskaan ja tunnelma oli loistava.

Juhlapyhien väliset yöt ovat muutenkin ehkä parhaita hetkiä autoilla, kun miltei kaikki muut ovat jossain aivan muualla ja tiet ovat liki autioita. Oli myös ihanaa pysähtyä pitämään kaffetaukoa Halikon Shellillä, jonka parkkipaikalle kuuluu öisin ruisrääkän raksutus viereiseltä pellolta. Aiemmin kesäkuussa pysähdyimme sinne yömyöhällä kotiin ajaessamme, joten tiesimme stopata samalla huoltsikalla nytkin. Ei ollut tähkäpäiden päällä täysikuuta, vaan moottoritien yllä puolikuu, mutta ruislinnun laulu soi kuitenkin runollisesti juhannusyössä.

Taivaan pastellisävyjä juhannuspäivän päättyessä.

Oliko teillä mukava juhannus?

19.6.2018

Sadetta, sadetta!

Voisin itkeä ilosta. Täällä sataa. Täällä ihan oikeasti lopultakin sataa. Kuivankoppurainen maa saa viimein vettä. Luonto saa mahdollisuuden herätä taas viheriöimään vehmaana niin kuin kesäkuussa kuuluu. Eläimet löytävät pian juomavettä muualtakin kuin kuivumiselta säästyneiltä isoimmilta vesipaikoilta tai ihmisen tarjoamilta juottoastioilta. Kuivuneet purot alkavat taas virrata. Sadepisarat, jotka tipahtelevat lehdiltä ja ropisevat hiljaa ikkunaan, voisivat olla myös jonkun onnenkyyneleitä.

Turussa satoi viimeksi kunnolla toukokuussa, kun ukkoskuuro pyyhkäisi yli, mutta silloin vettä tuli hetkessä niin paljon, että se suurimmaksi osaksi vain virtasi menemään imeytymättä maahan juuri lainkaan. Siitä pitäen on ollut kuivaa, enimmäkseen aurinkoista ja aika helteistäkin. Jossain vaiheessa kesäkuun alkua saatiin muutaman minuutin pieni tihkusade, mutta sitä nyt ei voi laskea yhtään miksikään. Samaten jonain yönä sateli hetken, mutta aurinkoinen päivä haihdutti vedet pian ilmaan. Tämä alkukesä on ollut siis melkoisen rankkaa aikaa luonnossa.


Kunpa heti perään ei tulisi aurinkoa, ettei vesi saman tien haihtuisi pois. Kunpa sade jatkuisi. En ole koskaan ennen kaivannut "perinteistä juhannussäätä" niin paljon kuin tänä vuonna. Tiedän, että juhannuksena saa kuitenkin kuulla taas sitä ainaista valitusta kauheasta säästä. Ollaanhan sentään suomalaisia, ja Suomen kesä on vuoden paras päivä. Tänä vuonna en kuitenkaan pysty millään muotoa olemaan samaa mieltä "perinteisen juhannussään" kehnoudesta. Tämä on ihanaa! Vihdoin viimein viileää ja kosteaa ilmaa, sitä kauan kaivattua epävakaata säätä, joka mahdollistaa luonnon kesäisen kukoistuksen.

Olen tässä viimeisen viikon aikana katsellut hiukan alakuloisena maisemia ja miettinyt, miten elokuiselta kaikki jo näyttää. Heinikko on tuleentunut. Koivuissa näkyy keltaisia lehtiä. Kukat, jotka kukkivat tavallisesti juhannuksen aikaan, ovat jo lakastuneet. Nyt eletään kuitenkin vielä kesäkuun puoliväliä. Kesäkuussa luonto tavallisesti viheriöi vehmaana, kasvillisuus on yhä tuoretta, kaikki kasvaa hiumasti ja keskikesän kukkijat aloittelevat pikkuhiljaa. Tämä tuntuu oudolta, poikkeukselliselta ja huolestuttavalta, enkä osaa oikeastaan olla puhtaan iloinen viikkokausia jatkuneista poutasäistä, en varsinkaan niistä paikoilleen jumiutuneista helteistä.


On vähän hassua, että niin suuri osa suomalaisista pitää kesähelteitä ja poutasäitä jotenkin absoluuttisen hyvänä asiana ja sateita pelkästään pahana ja ongelmallisena kesän riesana. Eikö ole itsestään selvää, että molempia tarvitaan tasapuolisesti? Minusta on tosi ärsyttävää, kun meteorologi telkkarissa puhuu helteistä iloiseen sävyyn ja pahoittelee sateita ja viileitä kesäsäitä - aivan kuin kuuman aurinkoinen sää olisi tai sen pitäisi olla kaikkien mielestä se ainoa oikea kesäsää.

Hellesäät ovat hengenvaarallisia riskiryhmiin kuuluville, ja aivan terveenkin ihmisen elimistö kuormittuu pitkään jatkuvassa kuumuudessa. Ilman sadetta maatalous ajautuu kriisiin. Poutaisena ja kuumana alkukesänä luonnon eläimet kärsivät nestehukasta imettäessään poikasiaan saamatta itse vettä juodakseen. Jos kuivuus jatkuu, pohjavesivarannot ehtyvät. Jatkuvan kuuman poutasään ongelmien luetteloa voisi vain jatkaa ja jatkaa.

En sano, että läpeensä kylmä ja sateinenkaan kesä olisi yhtään sen parempi. Suomen luonto on sopeutunut sateen ja poudan vuorotteluun. Täkäläiset viljelykasvit ovat myös pitkälti valikoituneet sen mukaan. Vaihteleva sää mahdollistaa lämpöisistä ja aurinkoisista kesäsäistä nauttimisen ilman niiden pitkittymisen aiheuttamia haittoja. Kuten sanottu, molempia tarvitaan, vuorotellen, tasapainossa.


Aion nauttia sateisesta juhannuksesta täysillä - jos siitä nyt edes tulee sateinen. Viime viikkojen kuluessa on tullut jo monta kertaa kytättyä sääennusteita toiveikkaana, mutta sadekuuro toisensa jälkeen onkin peruttu. Ties mitä tässä vielä tapahtuu. Odotan jännityksellä. Nämä kuvat ovat muuten Kuusistosta viime juhannukselta. Silloin satoi.

Mutta hei, nyt on aika toivottaa teille kaikille hyvää juhannusta, satoi tai paistoi, ja vetäytyä muutamaksi päiväksi pois blogin äärestä!

17.6.2018

Merellistä sisustusta

Tässä huushollissa sisustusprojektit etenevät tyypillisesti aika hitaasti. Hankintoja saatetaan suunnitella ja sopivia esineitä haeskella kauan, jopa vuosia. Emme siis ole lainkaan sellaisia tyyppejä, jotka marssivat päiväksi Ikeaan ja tulevat sieltä kotiin valmis sisustus mukanaan. On jotenkin luontevampaa rakentaa kokonaisuuksia pikkuhiljaa ja haalia esineitä yksitellen, niin että jokaisella on oma tarinansa ja merkityksensä, kuin ostaa kaikkea kerralla. Osittain tähän vaikuttaa tietysti sekin, miten hidas minä olen toteuttamaan juttuja, joita olen aikeissa tehdä - ja minä olen kuitenkin meillä se, joka ompelee ikkunaverhot ja muut tekstiilit.


Kun muutama vuosi sitten minä ja Krotti muutimme nykyiseen asuntoomme, jossa on makuuhuone, jonka seinät on maalattu vaaleansinisiksi ja lattia on tummanruskeaa puuta, aloimme heti suunnitella huoneen sisustamista merellisen teeman mukaan. Yhdellä seinällä on valkoisia lautoja, jotka tekevät siihen kivan vaakaraitakuvion. Parketin väri tuo mieleen vanhat laivat. Me olemme molemmat meri-ihmisiä ja olimme haaveilleet merellisesti sisustetusta kodista tai vaikkapa vain yhdestä huoneesta. Niin tämä sisustusprojekti lähti käyntiin.

Omasta takaa löytyikin sopivasti valkoisia huonekaluja, jotka eivät sinänsä ole mitenkään merellisiä, mutta jotka valkoisina sopivat värimaailmaan ja tuovat tietysti hiukan valoisuutta muuten aika hämärään huoneeseen. Vaikka seinien sininen onkin vaaleaa sävyä, se yhdessä lattian kanssa ei kuitenkaan ole mikään helein yhdistelmä. Lisäksi huoneen ikkunat ovat jonnekin pohjoisluoteeseen päin, joten valoa ei ole turhan paljon. Tunnelmallisen hämärät tilat ovat mielestäni ihan mukavia, rauhallisen ja kotoisan tuntuisia, etenkin jos niissä on tarkoitus nukkua, mutta liian synkkää ei saa olla.



Ostimme edesmenneen Kodin Ykkösen alennusmyynneistä pari hunajakennonmuotoista hyllyä, joille ruuvattiin ripustuspaikat valkoraitaisen seinän lautoihin. Toveri Krotti hankki sisustuskäyttöön tarkoitetun kalaverkon ihanasta Ocean Spirit Storesta. Näistä muodostuikin kiva kokonaisuus seinälle. Lokeroihin aseteltiin Krotin vanha myrskylyhty ja kynttilä, jonka värit ovat kuin suoraan myrskyävältä mereltä. Sain toveri Vötkylältä tuliaisena Englannista jostain merimuseosta hyvin teemaan sopivan kellon. Se on nimenomaan Captain's Bell, koska kaverit sanovat minua usein Kapuksi.


Pieni siniharmaa lyhty on Kustavin savipajan tuotantoa ja roskislöytö. Krotti dyykkasi sen. Isompi lyhty on puolestaan ostettu ihan vain Plantagenista. Niissä tulee välillä poltettua tuikkuja, mutta enimmäkseen ne ovat vain koristeena. Majakkalyhdyn ostimme viime syksynä Tammiluodon viinitilalta. Se on suomalaista käsityötä. Olimme jo pitkään etsiskelleet merelliseen sisustukseen sopivaa pientä majakkaa, mutta mikään halpatuontimassatuotantokrääsä ei houkutellut ja hyvät vaihtoehdot olivat pitkälti aivan liian kalliita. Olikin aivan hurjan mukavaa löytää lopulta juuri se oikea majakka meille!

Haluaisin hankkia vain sellaisia sisustusesineitä, jotka ovat laadukkaita ja merkityksellisiä, ilolla tehtyjä ja ehkä ainutlaatuisiakin - sellaisia, joilla voi olla mukava tarina ja joita katsellessa ilahdun aidosti. Meriteemaisia tavaroita tulee vastaan marketeissa ja markkinoilla kasapäin, mutta oikeita hyvän mielen tavaroita pitää hakemalla hakea. Niiden hinnat ovat myös korkeampia - ellei esine sitten sattumoisin tule vastaan kirppiksellä tai ole jo peräti kaatopaikalle menossa - joten hankintoja pitää harkita pitkään ja hintoja vertailla. Toki sitten, kun kauan etsitty esine löytyy, siitä voi olla sitäkin iloisempi.


Pöydän nurkalla komeileva muovikala Big Mouth Billy Bass on aivan karsea esine, mutta se on myös ironisella tavalla tosi hauska ja sopii yllättävän hyvin tähän kokonaisuuteen. Emme me sitä kuitenkaan ole itse hankkineet. Krotti sai sen veljeltään, joka löysi sen jostain varastojen kätköistä ja paketoi meille joululahjaksi. Se oli aikanaan heidän lapsuudessaan seinällä pelottelemassa ohikävelijöitä laulullaan ja sätkyttelyllään. Me emme pidä siinä paristoja, ettei se vain ala metelöidä ja heilua yhtäkkiä.

 
En halua sisustaa niin, että kaikki tylsät ja ehkä rumatkin laitteet ja käyttöesineet kätketään johonkin ja esille laitetaan vain harkittuja sisustuksellisia tavaroita. Olisi turhauttavaa joutua kaiveleman jokapäiväisessä elämässä tarvittavia asioita kaappien kätköistä vain siksi, etteivät ne sovi sisustukseen. Niinpä pöydällä on sekä ilmanpuhdistin että lääkekori. No, nykyään lääkekori on sentään itse virkkaamani ja teeman mukainen. Ilmanpuhdistimen päälle voi asettaa kivasti muita esineitä. Perinteinen työpöytävalaisinkaan ei ole ehkä kaikkein sisustuksellisin, mutta mielestämme se on juuri hyvä.

Korunaulakko ei sekään ole varsinaisesti mitenkään erityisen teemaansopiva, mutta täytyy silläkin jokin näppärä sijainti olla. Huoneen nurkassa oleileva niin sanottu varatuoli sen sijaan tuntuu jotenkin sopivan paikalleen, vaikka oikeastaan se on siellä vain jemmassa niitä tilanteita varten, kun sille tulee käyttöä. Välillä sen päälle tietysti kasataan kaikenlaista sälää. Tuolin vieressä on paperinen kassi, jossa säilytämme kaikkia julisteita ja sen semmoisia isoja paperirullia, jotka pitää varastoida siististi mutta joille ei juuri nyt ole käyttöä. Jotenkin ne tuovat mieleen vanhat karttarullat ja näyttävät siten ihan kivoilta osana tätä kokonaisuutta.


Nyt voisin sanoa, että tämä pääty meriteemaisesta huoneesta alkaa olla valmis, mutta muuten sisustus kaipaa vielä täydennystä. Olemme pyrkineet haalimaan niin paljon Itämeri-aiheisia julisteita ja kuvia, että voisimme peittää niillä ison kaapiston liukuovet. Merikartat peittävätkin jo toista puolta ovista, mutta toisella puolella on vielä aukkoja. Ainoalla ehjällä pitkällä seinällä on pieni valkoinen tauluhylly, jolle olisi tarkoitus asettaa merimaisemamaalaus, mutten ole saanut taulua vielä valmiiksi, ja muutama koriste-esine, jahka löydämme ne juuri oikeat. Niinpä säilytämme hyllyllä kynsilakkoja. Ne kyllä kaipaisivat parempaa säilytyspaikkaa ja ennen kaikkea enemmän hyllymetrejä.


On kyllä sanottava, että tässä huoneessa on tosi vaikea valokuvata. Ikkunaseinän suuntaan on liki mahdoton ottaa kuvia ainakaan minun kamerallani, sillä kaihtimet avoinna vastavalo saa koko muun huoneen näyttämään aivan pimeältä ja puolestaan ilman ulkoa tulevaa valoa kuvat ovat pelkkää kohinaa. Sattuneesta syystä minulla ei ole kuvia tekemistäni verhoista, jotka ovat väriteeman mukaisesti harmaat ja vaaleansiniset. Ikkunalaudalla on myös kolme lasista tuikkupurkkia, kaksi sinistä ja yksi kirkas. Lattiamatto on vaaleanharmaa.


Otin osan näistä kuvista kevättalvella, kun lumihanki heijasti auringonpaistetta sisään siinä määrin, että päätin kokeilla onneani, mutta enemmistön kuvista napsin pari viikkoa sitten hyvin aurinkoisena päivänä, jolloin valo peilautui hauskasti viereisen talon ikkunoista sisään ja huoneessa oli oikeastaan melkeinpä valoisaa.

15.6.2018

Kesäyö

Kesäöitä on liian vähän. Ne virtaavat ohi, hupenevat nopeasti, eikä yhteiskunnan päiväpainotteisen vuorokausirytmin vaatimuksien tahdissa elävä ihminen pysty antamaan niille niin paljon huomiota kuin haluaisi. Keskikesän valoisissa, sinisenhämyisissä öissä on jotain, mikä saa minut haaveilemaan, että voisin viettää tämän ajan vuodesta nukkuen päivisin ja valvoen öisin. Kun kuuman kesäpäivän jälkeen aurinko painuu mailleen maalaten taivaan leimuavaksi ja ilmaan hiipii yön viileä kosteus, minua aina hiukan harmittaa, että juuri silloin pitäisi mennä nukkumaan. Onneksi välillä voi tehdä toisin. Varaan joka kesä ainakin pari viikonloppua siihen, että runnon vuorokausirytmini ympäri, läksin yön selkään ja palaan kotiin vasta aamun koittaessa.


Taidan itse asiassa olla edelleenkin hiukan väsynyt ja nukkumisvaikeuksissa viime viikonlopun jäljiltä. Järkkäsimme lauantaina Luonto-Liiton porukan kanssa yöretken Rauvolaan. Itse retki päättyi jo kahdelta, mutta olin sen jälkeen niin ylikierroksilla, että sain unta vasta aamuviideltä. Kyllähän sen sitten tietää, miten seuraava viikko sujuu. Aamut venyvät, jos mitään pakkotavaa menoa ei ole, ja iltaisin ei ole yhtään nukkumaanmenofiilistä. Jatkuvasti väsyttää hiukan. Koen yöretkeilyn olevan kuitenkin kaiken tämän arvoista.

Lähdimme retkelle auringonlaskun aikaan. Kuljimme ensin Katariinanlaakson läpi Turusta Kaarinan puolelle. Katariinanlaakson vanhassa lehdossa lauloivat satakielet, ja joku punarintakin helähti pari kertaa. Meri oli miltei tyyni. Tuomenkehrääjäkoit olivat peittäneet osan tuomista valkoiseen harsoonsa, joka näytti aavemaiselta hämärtyvässä metsässä. Tähyilimme puihin nähdäksemme pöllöjä. Etenimme hiljaa, valppaina ja varovaisesti, jos vaikka kohtaisimme jonkin eläimen. Öisin retkeillessä on aina läsnä pieni jännitys, odotuksen tunne, sillä koska tahansa vastaan voi tulla eläimiä, joita harvemmin näkee päivisin saati kovin läheltä. Viime kesäkuun yöretkemme mäyrähavainto pyöri jatkuvasti mielessä.


Kuljettuamme lehdon läpi siirryimme lenkkipolkua seuraillen Rauvolanlahden puolelle. Kaksi käkeä kukkui aivan vimmaisesti. Pienellä niittyläntillä heinikon seassa seisoskeli metsäkauris. Sen korvat näkyivät juuri ja juuri kasvillisuuden seasta. Ne kääntyilivät, kun se kuunteli meitä, mutta se ei lähtenyt pakoon. Jokin pieni eläin myös juoksi polun yli sankan metsikkösaarekkeen kohdalla, mutta se katosi ennen kuin siitä saatiin minkäänlaista käsitystä.


Lahden rantaa lähestyessämme korviini kantautui tosi tutun kuuloinen sirinä. Aloin jo hihkua pensassirkkalinnusta, vaikka en ollut vielä edes varma, oliko äänen lähde sirkkalintu vai jokin aivan muu. Ylitsemme kaartoi pari kertaa lepakko. Rantalaitumen lehmät lepäilivät kaikessa rauhassa märehtimässä ja tuijottivat meitä perinpohjaisen lehmämäisesti, kun kävelimme ohi. Sirisevä ääni kävi yhä selkeämmäksi, kun saavuimme ruovikon reunaan. Nyt se oli aivan selkeästi pensassirkkalintu. Ihanaa! Vaikka se on ehkä sirkkalinnuista tavallisin, ei sitäkään kovin usein saati missä tahansa kuule.

Ruovikossa lauloivat myös lukuisat kerttuset. Ruokokerttusten joukosta erottui ainakin yksi rytikerttunen. Luhtakerttunenkin löydettiin esittämästä kiihkeästi soljuvaa konserttiaan pensaan kätköissä. Luhtakanan hupsua huutelua kuului puhdistamon altaan suunnalta. Harmaahaikara lensi rauhallisesti lahdelle päin, ja töyhtöhyyppä räpytteli menemään suoraan meidän editsemme pitkospuiden yli valkoiset siivenpohjat hämärässä välkähdellen. Kasvillisuus kohosi molemmilla puolilla pitkosreittiä niin korkeana, ettei ympärillä oikeastaan näkynyt muuta kuin ruovikkoa ja mesiangervopöheikköä.


Kiipesimme näköalatasanteelle katselemaan ruovikon yli, ja näimme lisää metsäkauriita. Yksi ruokaili kaikessa rauhassa melko lähellä, toinen eteni hauskasti loikkien kohti metsän reunaa. Metsäkauriiden tapa edetä tosi korkein, kevyin loikin on yhtä aikaa jotenkin niin kaunista ja söpöä ja hupsua. Minusta kauriiden näkeminen - etenkin tällä tavalla itsekin maastoon jalkautuneena eikä auton ikkunasta katsellen - on aina tosi sykähdyttävää, vaikka niitä onkin meillä päin paikoin aivan hurjan paljon, oikeastaan riesaksi asti.


Kävimme myös lintutornissa mutta oikeastaan vain pitämässä evästaukoa. Valo ei oikein riittänyt lintujen kiikarointiin. Muutama sinisorsa pystyttiin erottamaan, ja pieneltä lätäköltä rannan kasvillisuuden seasta löytyi jokin puuhakkaasti ympäriinsä liikuskeleva rantakana, jota tovin katseltuamme päädyimme pitämään mahdollisesti luhtahuittina. Liro ja metsäviklo huutelivat välillä. Tornin juurelta kuului mielenkiintoista sammakkomaista ääntä, ja yritimme havaita äänen lähdettä. Kurnuttajaa ei löytynyt, mutta se kuulosti kovasti joltain vihersammakolta! Niitä esiintyy nykyään Turun seudulla vieraslajeina. Olen kuullut jonkin vihersammakon kurnutusta aiemmin Virossa, ja tämä ääni kuulosti jokseenkin samanlaiselta.


Tornilta matka jatkui Vaarniemen lehtosaarekkeelle. Kun ohitimme puhdistamon allasta, luhtakanan huutelu kuului aivan läheltä. Koivujen rajaama polku oli kuin kapea käytävä, jonka päätä ei pystynyt pimeässä näkemään. Kauempana polulla välkkyi valo, jota luulin ensin jonkin eläimen silmiksi, sitten kiiltomadoksi. Hämärässä oli vaikea erottaa, miten kaukana valon lähde sijaitsi. Kun lähestyimme, ilmeni, että se olikin kiiltomatoja valokuvaamaan pysähtyneen luontokuvaajan otsalamppu. Mekin olimme havainneet polun varressa kiiltomatoja ja pysähtyneet ihailemaan niiden taianomaista hehkua.


Kävelimme vielä kierroksen Vaarniemellä ennen kuin lähdimme palaamaan takaisin tulosuuntaamme. Puiden alla oli niin pimeää, ettei oikein nähnyt, mihin astui töyssyisellä polulla, joten piti kaivaa otsalamput esiin. Lehdossakin hehkui kiiltomatoja, ja niiden lisäksi havaitsimme vanhan tammen kyljessä ison keltaisen käävän, jonka myöhemmin päättelin olleen ehkä rikkikääpä.

Paluumatkalla ruovikon läpi Katariinanlaakson suuntaan kuulimme vielä viitakerttusen, joka aloitteli lauluesitystään rauhallisesti, matkien ensin talitiaisen laulua ja peipon hälyttelyä, sitten vihellellen omintakeisia sävelaskelharjoituksiaan. Toisella puolella pitkosreittiä lauloi hetken toinenkin. Niittyjen yllä leijaili pieniä sumulauttoja. Yön pimein hetki alkoi olla takana. Aamun sarastuksen värit hiipivät jo taivaalle. Satakieli lauloi edelleen, kun saavuimme takaisin Katariinanlaakson parkkipaikalle lopettelemaan retkeämme.


Minä ja Krotti olimme kotona ja menossa yöpuulle kello kolmelta, mutta en saanut millään unta, joten selailin verkosta yölaulajalintujen ääninäytteitä, varmistelin määrityksiämme ja pänttäsin tulevia retkiä varten, kunnes huomasin auringon nousseen ja päätin pakottaa itseni nukkumaan.