Kiinnostavimmat markkinat, puodit ja myyjäiset joulun hankintoihin

18.11.2019

Joulunaika on täynnä tunnelmallisia markkinoita ja myyjäisiä. Tietyissä tapahtumissa käyminen on muodostunut minulle jo perinteeksi, mutta niiden lisäksi tulen joka vuosi bonganneeksi yhä uusia mielenkiintoisia vaihtoehtoja, jotka sitten merkitsen kalenteriini. No, en tietenkään ehdi kaikkialle, eikä se ole toki tarkoituskaan, mutta tykkään silti laitta menovinkit ylös, jos vaikka sattuukin sellainen hetki, että voisi lähteä. Tänä vuonna listani alkaa olla jo nyt aika kattava, joten ajattelin jakaa sen.


Hyvät joulumarkkinat tarjoavat mahdollisuuden päästä ostamaan pienten paikallisten tuottajien ja käsityöläisten tuotteita sen sijaan, että shoppailisi marketista halpatuontimassatuotantotavaraa.  Jos siis on tarpeen hankkia jotain jouluksi, markkinat ovat oiva tilaisuus. Pitää tietysti olla tarkkana, ettei päädy markkinatunnelman viemänä tekemään tarpeettomia heräteostoksia tai vaikkapa sorru ostamaan tuontikrääsää vain, koska sitä myydään ylihintaan kotimaisen käsityötavaran rinnalla. Alkuperän tiedusteleminen tulee minulla onneksi jo selkärangasta.

Kun lisään markkinoita, myyjäisiä ja puoteja listalleni, pidän paikallisuutta ja käsityöläispainotteisuutta olennaisimpana seikkana. Mitään muuta varsinaista logiikkaahan minulla ei ole siinä, mitä listalle päätyy ja mitä ei, vaan olen vain poiminut tietooni tulleista ihan summan mutikassa sellaiset, jotka sattuivat tuntumaan omasta mielestäni houkuttelevimmilta ja kiinnostavimmilta. Aluerajauskin on vähän epämääräinen, mutta sellainen minä olen. Olkaa siis hyvät, tässä joulun 2019 listaus!


Turun ja lähiseudun kiinnostavimmat joulumarkkinat, joulupuodit ja joulumyyjäiset:

Turun Vanhan Suurtorin joulumarkkinat 23.-24.11., 30.11.-1.12., 7.-8.12. ja 14.-15.12. klo 11–17
Klassikko! Olen käynyt näillä markkinoilla suunnilleen joka vuosi, kun olen asunut Turussa, ja aion käydä jatkossakin ammentamassa jouluista tunnelmaa, ostamassa herkkuja ja tsekkailemassa tarjontaa. Markkinat ovat laajat ja monipuoliset, valikoima painottuu pieniin käsityöläistoimijoihin, ja tunnelma on hienon miljöön ansiosta mukavan vanhanaikainen. Ohjelmaakin on musiikkiesityksistä näytelmiin. Plussana on pitkä aikahaarukka, jonka ansiosta markkinoille ehtii varmemmin.

Teijon Masuunin perinteiset käsityöläisten joulumarkkinat 30.11.-1.12. klo 11-16
Kuulin näistä viime vuonna, mutta en ehtinyt käydä, joten nyt on kova yritys päästä osallistumaan. Markkinoiden aikaan kaikki masuunin puodit ja myymälät, taide- ja käsityöputiikki, taidenäyttely ja kahvila ovat avoinna, enkä ole vielä koskaan käynyt niissä. Lisäksi sijainti Teijon kansallispuiston kyljessä on ehdoton valtti.

Mathildedalin Joulukylän joulumarkkinat 30.11. klo 14-19
Sama homma kuin Teijon Masuunin markkinoiden kohdalla - tänä vuonna haluan käydä täällä! Onneksi Masuuni ja Mathildedal sijaitsevat lähellä toisiaan, joten samana päivänä ehtii vierailla molemmissa, ja ehkäpä myös kuljeskella kansallispuistossa. Mathildedal on ihana paikka, jossa tykkään käydä vaikkapa kahvilla, kun olen retkeilemässä Teijossa. Erikoisen mukava juttu ovat alpakat, joita saattaa päästä taputtamaan. Kaikki Mathildedalin puodit, kahvilat ja ravintolat ovat myös auki markkinapäivänä ja palvelevat normaalia pidempään.


Fiskarsin Ruukin joulu 26.11.-6.1.
Satuin lukemaan tästä ja oli kyllä pakko laittaa kalenteriin, vaikken ole varma, tulenko lähteneeksi käymään. Monenlaista olisi kyllä luvassa loppiaiselle asti. Eniten houkuttelisivat joulumarkkinat 30.11.-1.12. Ne ovat kyllä samana viikonloppuna kuin markkinat Teijossa. En ole ikinä vielä käynyt Fiskarsissa, joten senkin puolesta houkuttelisi.

Suomen suurimmat joulumyyjäiset Turun Messukeskuksessa 14.12. klo 11-16
Tämäkin on minulle toistaiseksi vieras tapahtuma, enkä tiedä, minkälaisesta krääsätykityksestä on kyse, mutta ainakin tapahtumassa sanotaan olevan myynnissä ennen kaikkea kotimaisia käsityöläistuotteita. Kuulostaa siis lupaavalta. Sisäänpääsykin on ilmainen.

Lohjan menneen ajan joulumarkkinat 14.12. klo 10-16 ja 15.12. klo 11-16
Parhaat joulumarkkinat! Näillekin menen joka vuosi. Markkinat ovat tosi isot, valikoima on monipuolinen ja tunnelma mainio. Valtaosa myyjistä on pieniä paikallisia toimijoita, joita ei juuri missään muualla näekään. Ehkä vuosien varrella, kun tapahtuma on kasvanut, menneen ajan meininki on vähän lipsunut modernimpaan suuntaan ja joukkoon on ujuttautunut isompia toimijoita ja myös tuontikrääsän myyjiä, mutta silti nämä ovat minulle yhä ne parhaat joulumarkkinat. Ohessa pääsee tutustumaan myös Lohjan museoon ja Pyhän Laurin kirkkoon.

Iso-Puolalan joulupuoti 14.11.-22.12. 
Turun keskustassa Puolalanmäellä sijaitsee vanha Iso-Puolalan talo, jossa pidetään ihanaa joulun alla kahvilaa ja puotia. Kahvila on auki torstaista sunnuntaihin klo 12-16 päärakennuksessa, joka on rakennettu 1700-luvun lopulla. Vinttipuodissa myydään floristiikkatuotteita ja vanhoja sisustusesineitä to-su klo 11-16. Joululiiterin myyjäisistä saa ostaa käsityöläistuotteita lauantaisin ja sunnuntaisin klo 12-16. Kävin viime vuonna täällä ja iloitsin.


Sitten vielä muutama lisämahdollisuus:

Odotan, järjestävätkö Turun kukka- ja puutarhamyymälät tänäkin vuonna myyjäisiä, sillä viime vuosina niin Flörillä kuin Viherlassilallakin on ollut ihan mainiot pikkymyyjäiset.

Pysyn kuulolla Turun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan tapahtumista. Vierailu sisäpuutarhan valossa ja lämmössä on erityisen mukavaa näin vuoden pimeimpään aikaan, ja puutarhan puodista löytää parhaat joululahjat kasviharrastajalle.

Turun museot virittäytyvät joulutunnelmaan, ja usein museopuoteihin tulee sen myötä kaikenlaista kivaa, kuten tosi ihania kortteja. Kävin viime vuonna käsityöläismuseossa ja Qwenselin talossa fiilistelemässä joulunäyttelyitä.

Tuorlan majatalon puoti Kaarinassa on myös ollut hyvä paikka etsiä persoonallisia pientuottajien herkkuja ja käsityöesineitä. Yksi puodin huoneista on usein omistettu kokonaan joulujutuille.


Kuvat ovat talvisesta Mathildedalista viime joulukuulta lukuun ottamatta ensimmäistä heppakärrykuvaa. Se on Lohjan joulumarkkinoilta kolmen vuoden takaa.

Nyt kun olen puhunut sopivasti jouluostoksista, lienee paikallaan linkittää vastapainoksi pari viime vuosien joulupostaustani, joissa avaan muun muassa, mitä oikeastaan ajattelen joululahjoista ja ostamisesta:

Mukavia joululahjoja (21.12.2017)
Stressitön joulu (1.12.2016)

Onko teillä tapana käydä joulumarkkinoilla?

Viikko Inarin keväässä retkeillen

11.11.2019

Kun saavun Inariin, minusta tuntuu, kuin saapuisin kotiin. En ole koskaan asunut Inarissa, mutta siellä sijaitseva Nukkumajoen kämppä on toiminut tukikohtanani niin monilla Lapin-reissuillani niin monen vuoden ajan, että seutu tuntuu kotoisalta. Olin siellä kesälomalla ensimmäistä kertaa jo 2000-luvun alussa ja vieraillut sittemmin säännöllisesti. Välillä on ehtinyt tulla muutaman vuoden taukoja, kunnes Nukkumajoki on taas istunut suunnitelmiin. Tänä vuonna se pitkästä aikaa istui.

Inari <3

Pohjoisessa mikään ei tunnu ikinä muuttuvan. Ajomatka sitä ainoaa Utsjoelle vievää tietä pitkin on aina jollain tapaa samanlainen. Vuodenajat ja vuodet vaihtelevat, mutta maisemat ovat aina samat. Kun takana on riittävän monta reissua, maisemat muistaa jo ulkoa - mihin suuntaan tie kääntyy seuraavaksi, minkälainen järvimaisema mutkan takaa avartuu ja mikä tunturi tulee seuraavaksi näkyviin. Se on mukavaa.

Pääsin taas viettämään viikon Inarissa kesäkuun alussa. Edellisestä käynnistäni tutulla kämpällä oli ehtinyt vierähtää useampi vuosi, mutta siellä se kämppä odotti samanlaisena kuin aina ennenkin. Punainen tupa, pihamaa puuvajoineen ja huusseineen, kaunis hirsinen saunamökki, vilkkaasti soliseva Pahtaoja ja rauhallinen Nukkumajoen suvanto ottivat vastaan hiljaisina ja kotoisina. Ei se paikka toki mitenkään ylellinen tai hieno ole, mutta se on Nukkumajoki ja sellaisenaan olen siihen tykästynyt.

Nukkumajoen leirikämppä

Ennen reissuun lähtöä Turussa oli 30 asteen hellepäiviä. Niinpä tuntui ihan kummalliselta, kun perillä Inarissa oltiinkin juuri ja juuri plussan puolella ja taivaalta tihutteli jotain rännän ja lumen välimuotoa. Pikkuhiljaa iltaa kohden sade muuttui kunnolla lumeksi. Tunnelma oli muutenkin hyvin varhaiskeväinen. Koivut olivat vasta hiirenkorvilla ja maisema enimmäkseen harmaa. En ole kovien helteiden ystävä, mutta sen sijaan rakastan alkavaa kevättä, lumisadetta ja koivunsilmuja, joten olin tästä kaikesta aivan ylettömän onnessani.

Kesäkuista lumisadetta

Tämänvuotisella reissulla olin liikkeellä vähän isomman leiriläisporukan kanssa. Alkuperäinen suunnitelma oli, että lähtisin vetämään pientä vaellusryhmää muutamaksi päiväksi Hammastunturin erämaan suunnalle, mutta toukokuussa sattunut luunmurtumani esti sen. Vaikka käsi vapautettiinkin paketista juuri ennen matkalle lähtöä, sitä piti silti vielä varoa, enkä olisi pystynyt edes nostamaan rinkkaa selkääni. Niinpä jäin lopun porukan kanssa leirikämpälle.

Viikko kului siis enimmäkseen lähimaastossa retkeillen, mutta yksi pidempi päivävaellus kuitenkin tehtiin. Patikkapäivän aamu oli kylmä ja maassa oli ripaus luntakin. Heräsin varhain tarkkailemaan lintuja, ja sitä varten piti todella pukea lämmintä päälle. Vähän matkan päässä kämpältä aukeneva tunturimaisema oli valkoinen, kuin syksyllä ensilumen aikaan. Sitä kiikaroidessa tuli hirveä hinku päästä telmimään tuoreelle lumelle - asiallinen toive näin kesäkuussa.

Päivä oli kuitenkin vähän lämpimämpi ja paikoin aurinkoinenkin, joten suurin osa lumesta ehti sulaa huipuilta ennen kuin me ennätimme sen luokse. Lähdimme päivävaellukselle nimittäin vasta lounasajan jälkeen. Tarkoituksenamme oli patikoida kämpältä noin kuuden kilometrin päässä sijaitsevalle Nukkumapää-tunturille ja takaisin ennen iltaa.

Kevään vehreyttä tunturissa

Nukkumajoen kämpän ympäristössä risteilee melko tiheä metsäautoteiden verkosto, ja iso osa tasamaan metsistä teiden varsilla onkin hakattu tai ainakin harvennettu joitain kymmeniä vuosia sitten. Pohjoisessa metsä kasvaa niin hitaasti, että maisema ei ole tietenkään parantunut juurikaan. Kuitenkin heti, kun poistuu teiden läheisyydestä ja kiipeää vaikeakulkuisempaan maastoon, loppuvat hakkuiden jäljet ja alkaa hyvinkin koskemattoman oloinen metsä.

Polkuja ei juuri ole, ainoastaan joitain porojen kulku-uria. Patikoimme siis suurimman osan päivästä poluttomassa maastossa omat reittimme valiten. Oikeastaan ainoat merkit ihmistoiminnasta näillä selkosilla ovat poroaidat ja tietysti satunnaiset roskat, mutta roskaa pakoonhan ei taida nykyään päästä enää minnekään. Kämpän lähellä vaaran päällä on puhelinmasto, joten kännykän kuuluvuus on enimmäkseen hyvä.

Kevään vehreyttä suolla

Päiväpatikkamme alkoi Nukkumajokeen laskevaa Saunalammenojaa seuraillen. Nimestään poiketen kyseessä ei ole mikään merkityksetön oja, vaan kaunis, villinä virtaava pikkujoki, joka kulkee jylhän kanjonimaiseman halki. Paikka on todella näkemisen arvoinen. Matkamme taittui kanjonin reunalla mielettömän hienoja maisemia ihastellen, kunnes saavuimme kohtaan, jossa maaston muodot loivenevat ja joki virtaa rakkakivikon seassa. Se on hyvä paikka joenylitykseen.

Saunalammenoja rotkoineen

Tässä kohtaa otimme suunnan Kolmisormiharjulle, joka koostuu kolmesta rinnakkaisesta harjusta. Olen pari kertaa aiemmin kulkenut kutakuinkin tätä samaa reittiä Nukkumapäälle ja silloin olen valinnut harjuista itäisimmän, jolta avautuu avara maisema Hurttakurun suuntaan. Nyt ajattelimme mennä lyhyempää ja mahdollisesti helppokulkuisempaa reittiä, joten tähtäsimme niin sanotulle keskisormelle. No, osuimmekin harjuista läntisimmälle. Eipä siinä mitään, mutta pieniä nousuja ja laskuja tuli aiottua enemmän.

Porukka vaikutti uuvahtaneelta, joten pidimme vähän pidemmän levähdystauon Kolmisormiharjulla ennen kuin jatkoimme harjun suuntaisesti kohti enimmäistä tunturia, Loitonnokkaa - vai onkohan se ennemminkin vaara? Porojen polkua männikössä seuratessamme kohtasimme lapintiaisen, joka tuli kovasti kimittäen hyppelemään aivan lähellemme. Sitten huomasimme toisen yksilön pujahtavan kelopuun koloon polun varressa. Olimme nähtävästi osuneet lapintinttien pesälle. Jatkoimme kulkuamme vikkelästi pesäpaikan ohi, ettemme häiritsisi lintujen kotirauhaa.

Kolmisormiharjun rinnemännikköä

Sää oli hauskan vaihteleva. Vuoroin pilkahteli aurinko, vuoroin tuli pieniä sadekuuroja, joista osa oli ihan ehtaa lunta. Siinä piti venkslata monta kertaa sadetakkia päälle ja pois. Kun harju oli kuljettu ja alkoi nousu Loitonnokalle, saimme niskaamme oikein lumikuurojen ryöpyn. Yksi kuuro pyyhkäisi yli alarinteessä, toinen puolimatkassa ja kolmas vielä huipulla. Mitä ylemmäs nousi, sitä paremmin näki lumikuurojen liikkeet. Ne erottuivat hienosti avarassa tunturimaisemassa - yhdelle huipulle saattoi paistaa aurinko ja toinen olla tyystin lumipilven peitossa.

Lumisade lähestyy!

Loitonnokka tai Loitonokka - molempia nimiä näkyy käytettävän - on pitkälti avokallioinen ja kivikkoinen. Nousu huipulle tapahtuu erikoisiksi muodostelmiksi halkeilleita kallioita pitkin, monen sorttisten kivenjärkäleiden lomitse. Siellä täällä kasvaa tunturikoivikkoa, ja kohdissa, joihin vesi jää seisomaan, on pieniä lampareita ja soistumia.

Näin keväällä joka puolella virtasi sulamisvettä solisevina, helisevinä ja kohisevina puroina ja soistumat olivat hyvin vetisiä. Tilapäisiä puroja oli muutenkin paljon, mikä teki reittien valitsemista paikoin hankalaa ja asetti myös lisähaastetta suunnistukseen, kun kaikkea maastossa esiintyvää vettä ei näkynyt kartalla.

Loitonnokan pohjoisrinteen jyrkkiä halkeamia

Kevätpuro

Jäimme huipulle pitämään taukoa ja fiilistelemään maisemia. Osa porukasta oli aivan väsyksissä taivalluksesta, joten meille retken vetäjille oli selvää, ettei matkaa kannattaisi jatkaa enää itse Nukkumapäälle, vaan nyt olisi järkevää kääntyä. Takana oli vasta nelisen kilometriä kulkua, mutta poluttomassa maastossa, kivikoissa ja varvukoissa rämpiminen sekä nousu yli 340 metriin olivat vieneet voimat tottumattomista jaloista.

Olin odottanut pääsyä Nukkumapäälle, sillä edellisestä vierailustani siellä on jo varmaan kymmenen vuotta. Olisi ollut mukavaa päästä viilettämään tunturipaljakalle, kohdata ehkä kapustarintoja tai keräkurmitsoja, ehkäpä myös kiirunoja, kulkea lumenviipymien paksulla keväisellä hangella ja ihailla kauas sekä Inarijärvelle että Hammastunturin erämaahan avautuvia maisemia.

Oli kuitenkin pidettävä järki matkassa ja tyydyttävä tällä kertaa vain Loitonnokkaan. Inarijärvi kyllä näkyi, samoin koko joukko kaukaisia lumihuippuja. Lapinsirkku lauloi. Etäämpänä kulki muutama poro. Tuuli hurjasti. Oli ihan tunturifiilis, vaikkei varsinaiseen määränpäähän päästykään.

Nukkumapää siintää - niin lähellä mutta niin kaukana!

Kun sitten jatkoimme matkaa, suunta oli takaisin kämpälle päin. Puikkelehdimme alas huipulta kivikkojen läpi ja ohitimme Kolmisormiharjun keskisormen läntisen puolen uskomattoman hienot pahtaseinämät juuri sopivalta näköalapaikalta nähdäksemme ne koko komeudessaan. Maisema on mykistävä.

Palasimme kämpälle aika lailla samaa reittiä kuin tullessamme. Täsmälleen samoille jalansijoille osuimme varmuudella ainakin kerran - lapintiaisten pesän kohdalla. Tutun pesäpuun ohittaminen oli suunnistusteknisesti mukava osoitus siitä, että olimme kuin olimmekin osuneet juuri sinne, minne olimme aikeissakin.

Kolmisormiharjun pahtajyrkänteet

Ennen kuin tulimme metsäautotielle, jota pitkin kuljimme loppumatkan, pääsimme keräämään vielä runsaasti korvasieniä vanhan harvennushakkuualueen reunalta. Löysimme myös edesmenneen poron luurangon, jota jäimme katselemaan hetkeksi. Sää pysytteli nyt tasaisen pilvisenä ja tyynenä, eikä sadetta enää tullut. Oli oikeastaan lämmin.

Saavuimme kämpälle päivälliselle. Vaikka matkaa oli taitettu vain vajaat kymmenen kilometriä, oli kyllä ihan mainio patikkapäivän fiilis, enkä voi väittää, etteivätkö minunkin jalkani olisi olleet hieman väsyksissä. Päässäni hyrräsi sellainen hyvän mielen ryöppy, joka syntyy, kun suunnistaa päivän poluttomassa tunturimaastossa. Juuri mikään muu ei aiheuta sitä nimenomaista tunnetta.

Tyytyväinen retkeilijä!

Tämä päivävaellus olikin sitten Inarin-viikon ainoa pidempi retki pois kämpän luota. Yhtenä päivänä kuljettiin pari kilometriä Pahtaojan vartta ihailemaan hulppeaa pikkukoskea, joka sijaitsee Oivanlompolan yläpuolella. Muuten lähinnä meloskeltiin Nukkumajoen rauhallisella lompololla ja puuhailtiin kaikenlaista kämpän lähettyvillä. Aamuisin kävin tietysti linturetkeilemässä lähimaastossa. Koko joukko hyviä lintuhavaintoja tulikin tehtyä.

Huomioni varastivat heti aluksi tilhet, joita näkyi ja kuului runsaasti. Tuntui ihan nurinkuriselta tarkkailla niitä keväisessä maisemassa. Meillä Varsinais-Suomessa ne ovat talvivieraita, mutta Lapissa ne pesivät. Kämpän pihassa asui myös lapintiaispariskunta, jonka puuhia tuli seurailtua hyvät tovit riippumatossa loikoillen.

Pahtaojan koski

Äänimaisemassa loistivat kulorastas, leppälintu ja järripeippo. Kuulin myös urpiaisen laulua, mitä en muista ehkä aiemmin kuulleeni - tavalliset kohtaamiseni urpiaisen kanssa ovat nimittäin olleet lähinnä ruokintapaikoilla ja joutomailla talvisin pyöriviä parvia tai kesällä pohjoisessa vikkelästi ohi lentäviä. Pääsin ihastelemaan myös komeita isokäpylintuja ja olen ylpeä, kun osasin tunnistaa vuorihempon.

Nukkumajoen suvannolla uiskenteli tukkasotkia ja telkkiä, yhtenä aamuna myös uivelo. Kuikka lensi yli. Valkovikloja ja pikkukuoveja näkyi ja kuului, kuten jokaisena aiempanakin kesänä täällä. Taivaanvuohta en ollut aiemmin kohdannut näillä main, mutta nyt sen mäkätystä kantautui Saukkojänkältä. Saukkojänkänjärvellä havaitsin myös virtavästäräkin, jota en ollut edes osannut odottaa.

Metsäkanalintuja näin runsaasti, mutta yllättäen pääasiassa metsoja. Tavallisesti Lapin-reissujeni kanalintuhavainnot ovat olleet ennen kaikkea riekkoja, joskus kiirunoita ja melko usein myös teeriä. Nyt näkyi useampi metso, tosin naaraita eli koppeloita kaikki, sekä mahdollisesti yksi teeri, mutta eipä sitten muita kanasia. Yhtäkkiä vaivaiskoivikosta lentoon rymistelevä metso on kyllä aina melkoinen pelästyttäjä.

Saukkojänkä

Kuukkelit ovat tietysti aivan oma lukunsa. Kohtaamiset noiden pienten, nokkelien, puheliaiden, uteliaiden varislintujen kanssa painuvat mieleen jotenkin poikkeuksellisen merkityksellisinä. Kuukkeleissa on jotain erityistä, jotain voimakasta ja salaperäistä. En yhtään ihmettele niiden ansaitsemaa arvostusta ja merkittävää roolia suomalais-ugrilaisten kansojen myyteissä ja kansanperinteessä. Kuukkeli on helppo inhimillistää, nähdä edesmenneen ihmisen henkenä tai sanansaattajana tuonpuoleisesta, kytkeä osaksi hengellistä maisemaa.

Tällä reissulla pääsin tapaamaan useita kuukkeleita. Niitä käväisi välillä kämpälläkin, mutta erityisesti niiden kanssa pääsi tekemisiin varhaisaamun linturetkillä, kun ne hiippailivat ympärillä puusta puuhun lehahdellen ja hiljaa rupatellen. Kuukkeleiden ääntely on kuin ihmislasten puhetta jollain oudolla kielellä. Niiden värit ovat niin yksi yhteen vanhan naavaisen mäntymetsän kanssa, ettei lintuja äkkiseltään erota taustastaan - näkee vain epämääräistä liikettä, kuin metsän varjot tanssisivat itsekseen.

Nukkumajoki

Vaikka reissun alkupuolella olikin kylmää ja lumisateista, niin viimeisen parin päivän aikana sää lämpeni niin, että hyttyset ja mäkärät heräsivät lentämään. Minä nyt en pahemmin välitä, vaikka vähän inisijöitä olisikin kimpussa, mutta oli se silti mukavaa, että ne ilmaantuivat kuvioihin vasta aivan viikon lopulla. Onhan se astetta leppoisampaa, kun voi kuljeskella ilman jatkuvaa ininäkonserttia.

Kevät eteni muutenkin viikon aikana isoin harppauksin. Maisema vihertyi vauhdilla heti lumisadepäivän jälkeen. Yötön yö oli tietysti jo meneillään, joten silloin, kun aurinko oli paistaakseen, se paistoi läpi yön. Käväisin yhtenä yönä hereillä, kun aurinko oli matalimmillaan puiden latvojen tasalla, mutta jo aamuretkille herätessä se oli niin korkealla, että oli vaikea uskoa kellon käyvän vasta kuutta.

Nukkumajoki

Viikko Nukkumajoella oli ihana, vaikka murtumasta toipuva käteni estikin pidemmälle vaellukselle lähtemisen. Oli tietysti haikeaa kuunnella Hammastunturin suunnalla käyneen porukan vaelluskertomusta, eikä typistetty päiväpatikkammekaan täyttänyt täysin odotuksiani, mutta olin siitä huolimatta tyytyväinen reissun retkeilyantiin ja luontohavaintoihin. Säätkin olivat mitä mainioimmat.

Keltainen sieni kukkaruukussa

4.11.2019

Huonekasviharrastus tuo eteen välillä kaikenlaista jännää - eikä aina pelkästään positiivisessa mielessä. Meillä on ollut nyt reilun vuoden ajan sieniongelma. Kukkaruukkuihimme ilmestyy keltaista rihmastoa ja välillä ihan isoja itiöemiäkin, ja sienen läsnäolo näyttäisi saavan kasvit voimaan huonosti. Tilanne ällöttää ja ärsyttää minua.

laikkuvehka - palmuvehka - kultaköynnös
Sieni on vaivannut muun muassa palmuvehkaa ja kultaköynnöstä.

Kukkaruukkusieni ilmenee pääasiassa rihmastona, jota kasvaa välillä mullan pintaan ja kasvien juurelle. Useimmiten rihmaston joukkoon ilmestyy myös pieniä, vaaleita, kellertäviä palleroita, kuin mannasuurimoita, jotka haisevat kummalliselta. Kun olemme vaihtaneet sienten valtaamista kukkaruukuista multia, näitä palleroita on ollut koko ruukun sisäpinta ja kasvin juurakko täynnä.

Pari kertaa esiin on putkahtanut myös itiöemä eli niin sanotusti se varsinainen sieni. Sateenvarjomainen helttasienen lakki on ollut halkaisijaltaan pari senttiä. Koko sieni on ollut keltainen, kunnes lopulta kuivahtanut vähän harmahtavaksi. Jotain samanlaista kasvoi aikanaan edellisessä kämpässäni palmuvehkan ruukusta, mutta silloin en nähnyt rihmastoa tai muutakaan, eikä sieni ilmaantunut esiin enää sen koommin, kun poimin sen pois.

Itiöemän ilmestyminen tarkoittaa tietysti sitä, että sieni pölläyttää pian itiöitä ilmoille. Jos sitä ei huomaa ja poista ajoissa, itiöt leijailevat huoneilmassa ja siirtyvät uusiin kukkaruukkuihiin. No, arvata saattaa, miten meillä on päässyt käymään. Viimeisin sieni tuli löydettyä vasta aivan kuivahtaneena. Nyt jännätään, minne sientä seuraavaksi ilmestyy.

keltaukonsieni
Itiöemä kuivahtaa lopulta tämmöiseksi. Minulla ei ole kuvaa sienestä tuoreena.

Olen yrittänyt selvittää, mikä sieni on kyseessä, mutta homma on toistaiseksi jäänyt netistä haeskelun tasolle. Luulen kuitenkin päässeeni lähelle. Keltaukonsieni (Leucocoprinus birnbaumii) on kuulemma yleisin huonekasvien seuralaisena esiintyvä makrosieni, ja kuvat täsmäävät. Se on myrkyllinen, eikä suoraan sukua suomalaisille luonnossa esiintyville ukonsienille. Sieni on kotoisin tropiikista, mutta levinnyt laajalti viileämmille seuduille kasvihuoneisiin ja kukkaruukkuihin.

Keltaukonsieni on kuitenkin karikkeen lahottaja eli sen pitäisi hyödyntää vain kukkamullan humusta, eikä olla haitaksi kasville. Nähdäkseni kuitenkin sienen läsnäolo meillä laittaa kasvit ihan onnettomaan kuntoon. Mullanvaihto on helpottanut tilannetta hetkeksi, mutta kun sieni on tullut taas näkyviin, kasvi on nuupahtanut täysin. En tiedä, mihin tämä liittyy.

Rihmastoa on noussut pintaan myös pienen vuoripalmun juurelta.

Tämä sieni tuli meille helmikuussa 2018 multasäkin mukana. Vaihdoin silloin multia aika monelle kasville, enkä edes muista, mihin kaikkiin sitä päätyi. Sientä alkoi kasvaa ensimmäisiin kukkaruukkuihin heti saman vuoden kesänä. Kun sitten päätimme kokeilla vaihtaa puhtaita multia tilalle, josko se vähän hillitsisi tilannetta, huomasimme, että kyseinen multasäkki oli täynnä samaa kasvustoa. Haju oli hirveä. Heitimme pussin tietysti saman tien roskiin. Olisi pitänyt tajuta laittaa palautetta, mutta se jäi tekemättä.

keltaukonsieni
Niin mieltä ylentävä näky. Tässä kohtaa pilkoin kasvin pistokkaiksi ja dumppasin ruukun sisällön.

Sienirihmastoista eroon pääseminen on vaikeaa. Ei riitä, että vaihtaa mullan. Pitäisi myös pestä koko ruukku ja kasvin juuret. Juurethan eivät kauheasti tykkää pesemisestä, joten periaatteessa sienen poistaminen ei minun logiikallani onnistu muuten kuin pätkimällä kasvi pistokkaiksi ja tuhoamalla koko juuripaakku. En ole löytänyt vielä muita keinoja.

Toistaiseksi olemme hoitaneet sieniongelmaa lähinnä vaihtamalla multia, kun sienikasvusto on ottanut vallan ja kasvi alkanut näyttää kärsivältä. Sieni on kuitenkin ilmestynyt ainakin yhdessä ruukussa takaisin mullan vaihdon jälkeen. Olen lukenut, että kosteus ja lämpö ruokkivat sienen kasvua, joten ehkä sen voisi näännyttää pitämällä taukoa kastelusta.

Kuitenkin kultaköynnös, jonka ruukkuun sieni viimeisimpänä ilmaantui, oli ollut jo muutenkin tosi vähällä kastelulla syksyn. En tiedä, olisiko kasvi edes selvinnyt enää vähemmällä kastelulla. Nyt kultaköynnös on jo päätynyt pistokkaiksi purkkiin, sillä emme jaksaneet ryhtyä epätoivoiseen mullanvaihto-operaatioon.

Sieni esiintyy välillä kirkkaamman keltaisena, välillä vähän vaaleampana, toisinaan miltei oranssina.

Sienestä ei tietenkään olisi mikään pakko haluta eroon. Sitähän voisi kasvattaa kukkaruukuissa siinä missä huonekasvejakin. Onhan se mielenkiintoinen, ja tuoreet itiöemät ovat kauniin näköisiäkin. Minua koko sieni kuitenkin ällöttää. Sen haju on vastenmielinen ja rihmastopaakut rumia. Ennen kaikkea haluan kuitenkin tuhota sen, koska pelkään allergiaa. Ei kai allergikko-astmaatikon pitäisi asua kämpässä, jossa kasvaa sieniä?

Sieniongelman ohella meillä on myös pieni tuholaisongelma, joten tänä syksynä huonekasveista on ollut tavallista enemmän huolta. Tuholaiset ovat kuitenkin ilmeisesti pelkkiä ripsiäisiä ja kirvoja, joiden torjuminen ihan vain pesemällä on ymmärtääkseni suhteellisen helppoa. Kannoinkin viime viikolla kaikki kasvit kylppäriin ja pesin kunnolla. Muutamalle vaihdoin myös mullat. Olipa projekti! Toivottavasti ötököitä ei enää tämän jälkeen näy.

Mutta onko teillä kokemuksia sienistä kukkaruukuissa tai vinkkejä niiden torjumiseen?

Lumisadefiilishetki

28.10.2019

Oi, lumi! Sitä on ollut kovasti ikävä, vaikkei sitä kesällä oikein osaa tunnustaakaan. Oli ihanaa herätä valkoiseen aamuun. Olin täynnä virtaa ja iloa aivan eri tavalla kuin viime viikkoina. Lumeton loppusyksyn päivä on synkkä. Lumi tuo valon, ihmeellisen kuulauden. Heti täällä sisälläkin on valoisaa, vaikka taivas on pilvinen.


Tänä vuonna siitä ei olekaan niin kovin kauan, kun viimeksi pääsin kulkemaan vasta sataneella lumella ja räpsyttelemään hiutaleita ripsistä. Kesäkuun alussa Inarissa nimittäin tuli vielä ihan kivasti lunta. Olen vähän huono kirjoittamaan blogiin juttuja aivan toisista tunnelmista kuin parhaillaan vallitsevista. Niinpä kirjoitukseni elävätkin aika pitkälti vuodenajan mukaan, eikä muutaman kuukauden takaisia asioita tule kauheasti julkaistua, jos niitä ei ole saman tien ehtinyt kirjoittaa.

Juuri nyt, kun ulkona on jollain tapaa saman näköistä ja lämpötilatkin huitelevat samoissa lukemissa kuin kesäkuisella Lapin-reissullani, tuli kuitenkin sellainen fiilis, että voisin viimein koota tänne juttua siltä keikalta. Lumisade inspiroi kirjoittamaan lumisateesta. Ensin minun pitää kuitenkin kahlata kaikki reissun lukuisat valokuvat läpi ja kaapia niistä kasaan jotain edustavaa.

Kun saavuin Inariin kesäkuun kymmenentenä päivänä, taivaalta tuiskutti isoja märkiä hiutaleita.

En yleensä odota talvea Turkuun vielä tähän aikaan syksystä, vaikka toisaalta ensimmäinen lumisade onkin tosi monena vuonna saatu isosiskoni syntymäpäivän aikoihin, kuten nytkin. Varsinainen talvi on antanut odottaa itseään kuitenkin jo aivan tavanmukaisesti pitkälle joulukuuhun, jos ei peräti tammikuulle asti.

Vietimme siskon kolmikymppissynttäreitä viime lauantaina. Syntymäpäivät ovat erikoisen hyviä muistuttamaan siitä, miten aika juoksee. Vastahan me olimme kakaroita! Nyt se leidi on jo kolmekymppinen eli toisin sanoen aikuinen, ja minun vuoroni on jo parin vuoden päästä.

Aika on yksi niistä asioista, jotka saavat minut aina liikuttumaan. Ajan kuluminen tekee ihan tavallisistakin jutuista jotenkin kovin kauniita, merkittäviä ja painavia, ja se on minusta sekä ihanaa että pelottavaa. Miltäköhän sitten tuntuu, kun alkaa olla oikeasti vanha - kun aikaa on takana jo lähemmäs vuosisata?


Tykkään lumettomista pimeistä marraskuista. Olen niin tottunut ja tykästynyt niihin, että suorastaan harmittaisi, jos pysyvä lumi tulisi jo kuun alussa. On mukavaa, että sitä saatiin nyt vähäsen, mutta on myös mukavaa, että se sulaa jo pois. Minusta on miellyttävää fiilistellä pimeyttä ja värittömyyttä hetken aikaa ennen kuin maisema muuttuu valkoiseksi ja tunnelma kääntyy väkisinkin joulun odotusta kohti.

Ennen kuin aloitetaan mitään jouluhupsutteluja on aika viettää kekriä ja sen jälkeen levähtää hetki hiljaisen ja pimeän vuodenajan äärellä. Meillä hösätään tällä viikolla kekrivalmistelujen parissa, sillä olemme varanneet juhlapäiväksi ensi lauantain, eikä parvekepuutarhan siivous esimerkiksi ole vielä edennyt mihinkään. Kiirettä pitää siis varmasti viime hetkeen asti.


On kyllä mainiota, kun on päässyt taas blogiin kirjoittamisen makuun. Meni hetki turhan kiireisenä ja väsyneenä, niin ei saanut oikein mitään ulos. Oli kirjoitustöitä, joiden deadline pääsi vähän paukkumaan, joten piti ryntätä tekstiä ihan hulluna, eikä sen jälkeen oikein ollut enää intoa istua takaisin koneen ääreen luomaan blogisisältöä. Nyt maittaa jälleen.

Mutta onko teillä päin jo satanut lunta? Odotatteko innolla talvea?

Louhelassa jälleen - melontaretkeilyä, lintuja ja sienestystä

25.10.2019

Tykkään melontaretkeilystä, mutta teen sitä liian vähän. En omista kanoottia, enkä jostain syystä ole jaksanut perehtyä kovinkaan syvällisesti vuokraamismahdollisuuksiin. Onneksi tänä vuonna on kuitenkin tarjoutunut pari mainiota mahdollisuutta päästä meloskelemaan. Syyskuun lopussa vietin taas viikonloppua Salon takamailla Kiskon Louhelassa samaan tapaan kuin viime vuonna, ja lauantai kului pitkälti vesillä. Toki viikonloppuun mahtui paljon muutakin ihanaa.


Perjantai-iltana Louhelan maalaistalolle saavuttaessa auringonlasku oli mitä kaunein ja sää muutenkin miellyttävä, sopivan lämmin syyskuun lopun illaksi ja pehmeän utuinen. Hanhiparvi mekasti kaukana pellolla, pihapiirissä liikuskeli rastaita, ja muutama joutsen lensi yli. Oli loistavaa päästä taas majailemaan Louhelaan, sillä olin ihastunut paikkaan viime käynnillä ikihyviksi ja suorastaan ikävöinyt sinne.

Vietimme iltaa joen rannassa nuotion ääressä. Yölle oli ennustettu revontulia, ja taivas oli sopivasti miltei selkeä, mutta vielä tässä vaiheessa iltaa ei nähty muuta kuin tähtiä. Kiskossa on sen verran vähän valosaastetta, että linnunrata erottuu, samoin koko joukko sellaisia tähtiä, joiden näkemisestä voi Turussa vain haaveilla. Niinpä jo ihan pelkän tähtitaivaan katselemisessa ilmankin revontulia riitti viihdykettä.


Painuin yöksi telttaan, kuten viime vuonnakin, sillä sisämajoitustilat - vaikka hyvin siistit ja mukavat ovatkin - eivät tuntuneet minulle astmateknisesti sopivilta. Minulla ei ollut majoitetta mukana ollenkaan, sillä kaveri toi oman telttansa, joka on tilava ja hieno MSR Mutha Hubba.

Oli kyllä hauskaa testata ihan uudenlaista telttaa, jonka pystytys ja purku poikkeavat niistä teltoista, joita olen aiemmin käyttänyt. MSR:stä löytyi hauskoja pikku ratkaisuja, jotka tekevät teltasta kevyen ja näppärän kapistuksen. En silti itse ottaisi vakituiseen vaelluskäyttöön sellaista, jossa pystytetään ensin sisäteltta yksinään ja ulkoteltta kiinnitetään sen päälle, sillä en näe, miten saisin systeemin toimimaan sateessa.

Piipahdin puolen yön aikaan vessassa ja sieltä telttaan palatessani näin epämääräistä vihreää kajoa taivaalla. Jäin katselemaan, ja kyllä vain, kyse oli revontulista. Kävin tsekkaamassa, olisiko kukaan muu hereillä, mutta vain toveri Krotti tuli mukaan katsomaan revontulinäytöstä. Itse seurasin sitä tosin vain turhan lyhyen hetken, sillä alkoi hytisyttää ja väsyttää liikaa. Kuulemma myöhemmin revontulet olivat laajentuneet entisestään ja vaihtaneet väriäkin.


Heräsin vähän ennen aamukuutta linturetkelle. Oli vielä hämärää ja sumuista. Taivas oli pilvessä, joten auringonnoususta ei näkynyt paljoa, mutta joen yllä ajelehtiva sumu oli joka tapauksessa tavattoman kaunista. Sain retkiseuraakin aamulle, mikä on aina mukavaa, sillä yksikseni en yleensä jaksa kävellä mihinkään kovin kauas vaan jään todennäköisemmin vain majoituspaikan lähelle haahuilemaan.

Pellolla liikuskeli muutama korppi. Kiikaroidessamme niiden puuhia huomasimme ketun. Se lähestyi korppeja, jotka alkoivat pian hätyytellä sitä. Ne jatkoivat pitkään härnäilyä ja hyörimistä ympäriinsä. Hauskaa seurattavaa! Nämä tilanteet ovat aina retkien parhaita paloja.

Joen varren kaislikosta lähti säikähtäneenä loikkimaan valkohäntäpeura. Pellolla hyppeli myös rusakko. Muita nelijalkaisia emme aamun aikana nähneet, mutta lintuhavaintoja tehtiin vielä runsaasti. Pikkulintujen muutto- ja vaellusparvia oli liikkeellä. Kohtasimme muun muassa pikkukäpylintuja, peippoja, tiklejä, järripeippoja ja koko joukon tiaisia. Kanadanhanhi oli lukuisin - niitä kierteli seudulla sadoittain.


Päivän ohjelmassa oli sitten melontaa. Sää kävi aurinkoiseksi ja yllättävän lämpimäksi. Meloskelimme Kurkelanjokea yläjuoksulle päin, mutta emme päässeet järvelle asti, sillä joen vesi oli niin alhaalla, että puolimatkassa vastaan tullut kivikko esti etenemisemme. Niinpä käännyimme takaisin Louhelan suuntaan.

Kaislikon seasta ilmestyi pari valkohäntäpeuraa tuijottelemaan meitä hämmentyneen näköisenä, mutta kun meloimme lähemmäs, eläimet säikkyivät pois. Poutainen sää oli oivallinen petolintujen havainnointiin, ja näimmekin neljä merikotkaa sekä pari tuulihaukkaa. Kaksi kurkeakin lensi yli. Kaislikosta nousi lentoon myös harmaahaikaroita ja sinisorsia.


Pysähdyimme Louhelan venerannassa, ja osa porukasta jatkoi melontaa siitä vielä alajuoksulle päin. Minä vaihdoin tässä kohtaa avokanootista kajakkiin. Olin kokeillut kajakkia vain kerran aiemmin, vuosikausia sitten, ja sen huojuvuus ja ahtaus tuntui aluksi tosi huolestuttavalta. Kun pääsin vauhtiin, meno olikin oikein hauskaa. Siinä missä avokanootilla melominen käy pian raskaaksi ja saa hartialihakset tosi jumiin, kajakointi oli kevyttä ja kuormitti lähinnä vatsalihaksia.

Kajakin kyytiin pääseminen ei ollut ollenkaan niin vaikeaa kuin muistelin, vaikka kyllä se tuntui pelottavalta. Kyydistä pois nouseminen puolestaan osoittautui minulle äkkiseltään ihan hirveäksi haasteeksi. Onnistuin siinä kyllä putoamatta ja kastumatta rantamatalikossa, mutta kun myöhemmin päätin harjoitella temppua laiturin reunassa, en lopultakaan saanut noustua ylös laiturille muuten kuin tekemällä sangen epätyylikkään hyljemäisen ryömintämanööverin.


Lauantai-iltana alkoi sataa, joten iltanuotiolla istuskeltiin vain hetki. Siinä missä ensimmäinen telttayöni oli ollut vähän epämukava kylmyyden vuoksi, tämän yön nukuin hyvin. Lämpötila oli mittarin mukaan kutakuinkin sama, pari astetta plussalla, mutta eka yö oli kirkas ja sumuinen, kun taas jälkimmäinen oli pilvinen ja sateinen. Ero lämpötilan kokemuksessa oli valtava. Nyt ei tarvinut edes sulkea makuupussin vetoketjua, kun taas edellisenä yönä piti kiristää huppukin aivan tiukalle.

Tänä aamuna en herännyt auringonnousuretkelle. Nukuin rauhassa yli kahdeksaan ennen kuin lähdin havainnoimaan lintuja. Pihaan oli ilmaantunut pari västäräkkiä. Käpytikkakin käväisi kääntymässä. Kuulin palokärjen huudon, ja muut sanoivat nähneensäkin sen pihapiirissä.

Sadepäivänä on tunnelmallista sienestää. Niinpä vietimmekin suurimman osan päivästä läheisessä metsässä sieniä metsästäen. Niitä löytyikin ilahduttavan paljon. Lajirunsaus oli myös hyvä. Sienestyksen ohessa tuli myös lepäiltyä tovi sammalikossa latvustoon tuijotellen, metsän ääniä kuunnellen ja sateen tuoksua haistellen. Jo oli leppoisaa!


Viikonlopusta jäi taas tosi hyvä fiilis. Alettiin suunnitella melontavaellusta ensi kesälle, ja vaikka en nyt ihan vielä vakuuttunutkaan näistä kajakkihommista, niin ajattelin kuitenkin antaa idealle mahdollisuuden.
 
Kuvat ovat pääasiassa lauantaiaamulta. Kuvasin vähän turhan laiskasti päiväsaikaan, kun suurin osa reissun julkaisukelpoisista kuvista on noita aamu-usvaisia.

Kaupunkiviljely- ja puutarhakesä 2019

20.10.2019

Mennyt kaupunkiviljelykesäni poikkesi aika paljon edellisistä. Puutarhahommat keskittyivät käytännössä pelkästään viljelylaatikoille, sillä parvekepuutarhassa ei menestynyt juuri mikään. Niinpä kasvivalikoima oli suppeampi ja avomaaolosuhteiden mukainen, eikä puutarha-askareiden parissa tullut vietettyä ihan niin paljon aikaa, kun viljelykset eivät sijainneet suoraan kotona vaan kävelymatkan päässä.

Krassit rönsyilivät viljelylaatikoilla heinäkuussa. (Kuvassa itse asiassa naapurin laatikko eikä omamme.)

Bloggasin puutarha-askareista valitettavasti todella vähän. Syynä olivat paitsi reissaamiseni ja muut kiireeni, jotka pitivät minut hyvän aikaa kesästä poissa blogin äärestä, myös postattavan materiaalin vähyys. Parvekepuutarhassa en pahemmin kuvannut, eikä siitä ollut paljoa kirjoitettavaakaan. Viljelylaatikoiden kuulumisista olisi toki voinut kirjoittaa enemmän, mutta valokuvista oli niiltäkin osin pulaa.

Kirjoitin kesällä niinkin vähän kuin vain kaksi puutarhapostausta, yhden parvekepuutarhasta ja toisen laatikkoviljelystä. Keväällä postasin myös kerran parvekepuutarhan kuulumisia ja kirjoitin puutarhamessuista. Lisäksi julkaisin koosteen viime vuodelta. Jos huonekasvijuttuja ei oteta lukuun, niin tänä vuonna blogiani ei ole voinut pahemmin puutarhablogiksi laskea. Ensi vuonna sitten taas paremmalla menestyksellä!

Herne oli tänäkin kesänä tosi kiitollista viljeltävää.

Esikasvatus


Aloitimme esikasvatukset tänä vuonna ihan maaliskuun lopussa. Meillä ei ole mitään kummempia puitteita hommaa varten, ei lisävaloja tai lämpöalustoja, ihan vain ikkunalauta etelänpuoleisella ikkunalla. Niinpä emme voikaan aloittaa kovin aikaisin, kun luonnonvaloa ei vielä ole riittävästi. Tavallisesti aloitammekin maalis-huhtikuun aikana.

Aiemmin olemme käyttäneet esikasvatuksessa sekalaista valikoimaa muovipurkkeja ja niille sopivia läpinäkyviä kansia, mitä nyt muoviroskaa onkaan kertynyt. Muutamana keväänä olemme taitelleet taimipotteja vessapaperirullan hylsyistä. Nyt kuitenkin panostimme niin sanotun pienoiskasvihuoneen hankintaan. Se kevensi esikasvatusta. Saman kannen alle mahtui suhteessa tiiviimpään tilaan enemmän taimia, mikä oli tervetullutta, koska ikkunalautatila loppuu yleensä aina kesken. Kastelukin helpottui, kun kaikki taimet olivat samalla alustalla.

Esikasvatimme tomaatteja, paprikaa, lamopinaattia ja munakoisoa. Kaikki muu lähti hyvin kasvuun, paitsi paprikat ja munakoisot. Niitä sitten ostimme myöhemmin valmiina taimina. Muitakin esikasvatussuunnitelmia oli, mutta ne jäivät toteuttamatta. Taimet odottivat ikkunalaudalla kesäkuun alkuun asti ennen kuin saimme ne istutettua parvekkeelle ja viljelylaatikoille, joten ne ehtivät venähtää aika isoiksi.

Tomaatit itivät huhtikuun alussa.

Laatikkoviljely


Saimme viljelyhommat käyntiin pihalla vasta kesäkuussa, mutta ei se juuri haitannut. Esikasvatetut taimet viihtyivät kohtuullisesti sisällä odotellessaankin ja lähtivät reippaasti kasvuun, kun saimme ne lopulta ulos. Kesäkuun alussa suorakylvetyt kasvit ehtivät enimmäkseen kasvaa ja tuottaa satoa ennen talvea. Ainoastaan auringonkukat eivät kaikki ennättäneet kukkia - pari kukkaa kuitenkin aukesi syyskuun lopulla.

Mukavin viljelykasvi tänä kesänä taisi olla kesäkurpitsa, joka kasvoi hyvin ja teki runsaasti satoa. Meillä oli vain kaksi taimea, mutta nekin tuottivat satoa niin paljon, ettei sitä meinannut ehtiä kerätä ja syödä. Perunoita saatiin myös oikein ilahduttavasti, etenkin suoraan isoihin multasäkkeihin laatikoiden viereen vasta myöhemmin kesällä kylvetystä satsista. Herneet ja härkäpavut kukoistivat perinteiseen tapaan.

Kesäkurpitsan sato oli tasaista ja laadukasta.

Yllättäjä oli munakoiso, jonka oletin melko varmasti epäonnistuvan avomaalla, mutta kyllä se tekikin yhden hedelmän. Samoin ne muutamat tomaatintaimet, jotka eivät mahtuneet parvekkeelle ja päätyivät siksi viljelylaatikoille, tekivät ihan hyvän sadon, vaikkei se ehtinytkään kypsyä vaan piti kerätä raakana ja kypsyttää sisällä. Onneksi munakoisot ja edes muutama tomaatti tuli istutettua parvekkeen sijaan pihalle! Muuten olisimme menettäneet varmasti niidenkin sadon.

Munakoiso, aina niin kaunis ja eksoottinen.

Salaatti- ja palmukaalisato jäi mitättömäksi tuholaisten takia. Mangoldi ja fenkoli eivät menestyneet. Lamopinaattia tuli vähemmän kuin viime kesänä, mutta jonkin verran kuitenkin saatiin myös säilöttyä. Ruohosipulit, jotka olivat alkujaan ruokakaupan yrttiruukuista, menestyivät hyvin ja niidenkin satoa saatiin säilöön. Lipstikka ja lehtipersilja olivat myös vaivattomia ja satoisia.

Punajuuri ei taaskaan menestynyt. En tiedä, mikä siinä on, kun viljelynaapurillamme ne tekivät hyvin satoa. Parsaa ei vielä päästy keräämään, sillä istutimme sen vasta viime vuonna. Juurisellereitä saatiin, mutta ne olivat tavattoman pieniä. Pääasia kuitenkin, että jotain saatiin!

Sellereiden kasvua oli jännittävää seurata, kun ei yhtään tiennyt, mitä niistä tulee.

Kukkaloistoa riitti. Suorakylvimme kesäkuun alussa samettikukkaa, kehäkukkaa, ruiskaunokkia, kurkkuyrttiä, unikkoja ja hunajakukkaa. Samettikukat kukkivat jälleen oikein runsaasti. Hunajakukka ja kurkkuyrtti olivat vähän vaisumpia kuin viime vuonna, mutta kyllä nekin ilahduttivat kukinnallaan ja houkuttelivat pörriäisiä viljelyksillemme.

Vain yksi unikko nousi, eikä kovin montaa ruiskaunokkiakaan nähty. Jostain syystä kehäkukat eivät menestyneet ollenkaan. Liekö kesän paahteisuus etenkin kasvun alkutaipaleella ollut kohtalokasta? Pensaskrasseja ostimme valmiina taimina, ja niillä meni onneksi hyvin. Saimme myös muutaman valkotupakan taimen, jotka myös kukkivat, vaikka jäivätkin vähän härkäpapujen varjoon.
 
Härkäpapu kasvoi taas todelliseksi viidakoksi.

Kaikkiaan laatikkoviljelykesästä jäi hyvä fiilis. Satovarkauksia ilmeni huomattavasti vähemmän kuin viime vuonna. Hirveimpienkin hellejaksojen yli selvittiin, vaikka vedenkantourakka oli melkoinen. Yhteiselo uuden viljelynaapurin kanssa sujui oikein mukavasti. Törmäilimme aika harvoin, mutta viestittelimme sähköpositse ja tulimme hyvin juttuun. Mukavasti satuimme vielä syyskuun lopulla samaan aikaan paikalle viimeistelemään sadonkorjuuta ja valmistelemaan laatikoita talveen.

Parvekepuutarha


Siinä missä viljelylaatikoilla sujui hyvin, parvekepuutarhassa mentiin alamäkeä. Vihannespunkkeja, kirvoja ja muita tuholaisia oli niin paljon, ettei mikään enää tuntunut auttavan. Kesäkuussa niitä jaksoi vielä yrittää torjua, mutta myöhemmin kesällä me vain annoimme periksi ja jäimme odottamaan, muuttuisiko tilanne ns. luonnollisen biologisen torjunnan kautta. Petoötököitä ei kuitenkaan ilmaantunut missään kohtaa riittävän paljon, jotta mitään muutosta olisi tapahtunut.

Huhtikuussa parvekepuutarhassa oli vielä seesteinen tunnelma.

Parvekkeelle istutetut tomaatit eivät pahemmin kasvaneet saati tehneet hedelmiä vaan kituuttivat juuri ja juuri hengissä. Perunatkaan eivät menestyneet. Luffa-kurkku kukki hetken, mutta ei sekään tehnyt satoa. Mansikka tuotti vähän satoa mutta kuoli ennen kesän loppua. Mustaherukka ei tehnyt marjan marjaa. Pioni kasvoi mutta ei kukkinut. Vaahtera näytti sinnittelevän niin ikään elämän ja kuoleman rajalla hirveän vihannespunkki-invaasion keskellä.

Ainoastaan pelargonit kukkivat ihan mukavasti. Yrtitkin pysyivät hengissä, ja tuli niistä vähän satoakin kerättyä. Vuorenkilvet ja raparperit olivat hiukan huonossa kunnossa mutta selvisivät varmaan ihan kunnialla talvettumiseen. Raparperisatoa ei tullut kerättyä, koska kasvit olivat niin täynnä kaiken maailman ötököitä. Saa nähdä, miten monivuotiset pärjäävät - moniko niistä enää herää ensi keväänä.

Tulevaisuuden suunnitelmat


Ensi kesäksi pitää keksiä uudenlainen tulokulma parvekeviljelyyn. Tämän kesän tuholaistilanne oli suorastaan masentava. Ajattelimme, että parvekkeen voisi tyhjentää ja siivota huolellisesti nyt syksyllä, jotta tuholaiset eivät onnistuisi talvehtimaan niin suurin joukoin. Aiempina kesinä olemme saaneet ihan hyviä tuloksia Biotukselta tilatuilla torjuntaötököillä, joten ehkäpä niitä kannattaisi taas kokeilla, mutta pitää miettiä tarkkaan, mitä tilaa ja milloin, jotta suhteellisen suuresta rahallisesta panostuksesta olisi mahdollisimman paljon iloa.

Oli meillä amppeliorvokkejakin, mutta ne eivät myöskään menestyneet pitkään.

En tiedä, mitä ajattelen monivuotisten kasvien pitämisestä parvekkeella. On mukavaa, kun jo varhain keväällä parvekkeella aletaan heräillä, mutta toisaalta kevään suuret lämpötilavaihtelut aiheuttavat huolta kasvien selviämisestä - ja hyvin talvehtivien kasvien kanssa talvehtivat myös tuholaiset, jotka kömpivät liikkeelle heti, kun kevätaurinko vähän lämmittää. Melkein tekisi mieli lahjoittaa puut ja perennat jollekulle, jolla on piha.

Laatikkoviljelyä jatkamme joka tapauksessa, sillä Turun laatikkoviljelyhanke jatkuu. Viljelylaatikkommehan ovat siis Turulta saatuja ja kaupungin mailla, joten homma ei riipu yksin meistä. Ainakin ensi kesänä saamme vielä pitää kasvimaamme.

Parsa ja muutamat yrtit talvehtivat viljelylaatikoilla, mutta muuten teemme taas uudet suunnitelmat keväällä. Ainakin kesäkurpitsaa, perunaa, härkäpapua ja hernettä tekee mieli viljellä jatkossakin. Auringonkukat pitää muistaa esikasvattaa, jotta ne ehtivät kukkia. Munakoisoa ja tomaattia voisi kokeilla uudestaan. Kukkaloistoa pitää saada houkuttelemaan pörriäisiä, auttamaan tuholaistorjunnassa ja ilahduttamaan silmää.

Perunan kasvatus säkissä osoittautui hyväksi metodiksi, jota kannattaa käyttää jatkossakin.

Nyt ei muuta kuin syyssiivoukset valmiiksi, kasvimaa ja parvekepuutarha talvilevolle, sitten kekrinvietto, hengähdystauko ja uuden kevään odotus!

Kurkia, petoja ja sieniä

2.10.2019

Kaunis, aurinkoinen, pohjoistuulinen syyskuun sunnuntai innosti lähtemään koko päiväksi linturetkelle. Odotimme erityisesti pääsevämme tarkkailemaan kurkien ja petolintujen muuttoa, sillä olosuhteet vaikuttivat siihen otollisilta. No sitäpä sitten riittikin.


Seisoskelimme aluksi Paimionlahden rannassa Meltolan lintutornilla taivasta kytäten. Ei tarvinut kauaa odotella, kun ensimmäiset kurkien äänet kantautuivat korviin. Meni hetki löytää korkealla kaarteleva parvi, vaikka linnut olivat milteipä suoraan yläpuolellamme. Pian pieniä, muutaman kymmenen yksilön kurkiauroja ilmaantui näkyviin lisää. Mikään suuri kurkimuuttopäivä tämä ei ollut mutta oikein mukava kuitenkin.


Siinä missä kurjet on helppo tunnistaa, vaikka ne menisivät korkeallakin, ei sekalaisista muutolla olevista petolinnuista meinaa saada sitten mitään tolkkua minun taidoillani ja kalustollani, ei varsinkaan nuorista yksilöistä, ja ne menevät poikkeuksetta tosi korkealla ja tosi kovaa.

Olimme ajatelleet, että petomuuttoretki olisi leppoisaa sunnuntaiohjelmaa, mutta siinä tuli pian pää kipeäksi pähkäilystä. Aina kun käänsimme katseet taivaalle, havaitsimme jonkin uuden kotkan tai haukan, jota yritimme sitten epätoivoisesti määrittää, kunnes lintu katosi horisonttiin tai jäi kiertelemään juuri auringon kohdalle - tai kääntyi uudelle kierrokselle, oli hetken aikaa hyvin tarkkailtavissa ja osoittautui merikotkaksi.

Merikotkat ovat kyllä hauskoja, persoonallisen oloisia ja aina tosi mieleenpainuvia kavereita, joten mikäs siinä, vaikka suurin osa niistä pedoista, joita ylipäätään saimme määritettyä, olikin merikotkia. Ainakin viisi eri yksilöä kaarteli Paimionlahden yllä yhtä aikaa. Niiden taivastanssia tulikin sitten seurailtua siinä määrin, että varmasti paljon muita lintuja jäi kokonaan havaitsematta.


Meltolan tornia oli remontoitu sitten viime käyntini. Liki puhki lahonnut alatasanteen lattia ja portaat oli uusittu. Olen tosi iloinen tästä, sillä tornin rapistuminen on harmittanut. Meltola olisi oikeastaan yksi suosikeistani lähiseudun torneista, mutta sen sijainti venerannassa on kyllä vähän vaikea. Tornille johtavat tiet suljetaan välillä yöksi puomeilla, mikä on ongelmallista linturetkeilyn kannalta, sillä usein retkillä tulee liikuttua nimenomaan myöhään illalla ja varhain aamulla. Ymmärrän, ettei venerantaan haluta epäilyttäviä öisiä vieraita, mutta.


Paimionlahdelta lähdimme ajamaan Saloon Halikon pikkuteiden kautta koukkaillen ja pelloilla lepäileviä lintuja laskeskellen. Korppeja näkyi ihan poikkeuksellisen runsaasti. Kun pysähdyimme hetkeksi katselemaan nuoren sinisuohaukan saalistuslentoa pellon yllä, löytyi taivaalta jälleen kiikariin joukoittain muita, matkalentoa tekeviä petoja. Määritykset jäivät taas enimmäkseen arvailun tasolle.

Myöhemmin matkan varrella havaitsimme ja saimme määritettyä kuitenkin varmuudella ainakin yhden piekanan, ja myös ruskosuohaukka löytyi. Tuulihaukkoja lekutteli peltojen yllä runsaasti. Nuolihaukkakin havaittiin. Merikotka pysyi kuitenkin päivän runsaslukuisimpana lajina. Petojen ohella pääsimme tarkkailemaan myös muun muassa lukuisia töyhtöhyyppiä ja kottaraisia.


Päivän päätteeksi jalkauduimme Teijon kansallispuistoon Nenustannummelle ja lähdimme etenemään Nenustan kierrosta seuraillen. Nyt suuntasimme katseemme vaihteeksi maahan, sillä sienet kutsuivat. Toki yli lentävät kurki- ja hanhiaurat vaativat välillä huomiota. Korpit ronkkuivat, hippiäinen piiskutti ja töyhtötiainen tirritteli reippaasti. Tuuli tyyntyi iltaa kohti.

Sieniä löytyi oikein hyvin. Tuntuu aina hassulta saada runsas sienisaalis kansallispuistosta merkityn reitin varrelta - luulisi nimittäin, että joku toinen olisi jo löytänyt herkut ennen meitä. Yksi toinen sienestäjä tuli kyllä vastaan, mutta silti poimittavaa tuntui riittävän juuri sopivasti.


Vietimme myös hyvän tovin nuotiopaikalla iltaruokaa grillaillen ja tulta tuijotellen. Aurinko oli jo laskemassa, kun lähdimme palaamaan parkkipaikalle. Ylitimme pienen suoaukion illan hiipuvassa hehkussa ja kuljimme sankan kuusikon läpi sakenevassa hämärässä. Yritimme jatkaa sienestystä otsalamppujen valossa, mutta paljoa lisää saalista ei enää pimeän tultua saatu. Metsäkin hiljeni.


Retkipäivästä jäi hauska fiilis, vaikka tai ehkä juuri siksi, että muuttavien petolintujen määrittäminen osoittauti todella haastavaksi. Tässä kohtaa ilmeni, että optiikassa ja määritystaidossa olisi rutkasti  parantamisen varaa molemmissa, mutta joka tapauksessa hurjaa vauhtia korkealla liitävien petolintujen tarkkailu oli hienoa, vaikka pelkkä niiden tunnistamisen ajatteleminenkin sai pään ihan solmuun.