Pakettikäsitapaus

15.5.2019

Minulta murtui kämmenluu, joten koko käsi on nyt paketoituna neljä viikkoa. Kun viime torstaina horjahdin bussissa ja kolautin käteni, en voinut aavistaa, että edessä olisi taas murtumadiagnoosi. Pärjäilin käden kanssa vuorokauden omin avuin ennen kuin menin lääkärille. Toki käteen sattui, eikä sillä voinut tehdä juuri mitään, mutta ei se niin kipeä ollut, että olisin itse arvellut murtumaa. Niinpä diagnoosi tuli taas pienenä järkytyksenä.


Minulla on luunmurtumista vähän turhan paljon kokemusta viime vuosilta. Neljä vuotta sitten murtui nilkka kahdestakin kohtaa, ja vuotta ennen sitä meni sormi. Molemmilla kerroilla - mutta aivan erityisesti sen nilkan kanssa - oli melkoinen shokki saada kuulla, että luu on poikki. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta en ainakaan, että raaja laitetaan yli kuukaudeksi pakettiin ja elämä alkaa pyöriä toipumisen ympärillä.

Sama juttu jälleen. Tuijotin röntgenkuvaa epäuskoisena. Kun ortopedi kertoi jatkohoidosta, tajusin, että kätenihän tulee olemaan paketissa koko toukokuun. Saan sen vapaaksi vasta kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Ei auttanut kuin ryhtyä laittamaan vuoden hektisimmän kuukauden suunnitelmia uusiksi.



Onneksi yksikätisenäkin pärjää ihan kohtuullisesti. Elämä lastoitetun käden kanssa on huomattavasti helpompaa kuin kipsatun jalan. Sitä paitsi murtuma on vasemmassa kädessä ja vieläpä nimettömän kohdalla, ja minä olen onneksi oikeakätinen. Suurimmat vaikeudet tässä liittyvätkin lähinnä päähäni.

Olen tottunut tekemään asioita ripeästi, joten turhaudun, kun kaikki vie niin paljon aikaa yksikätisenä. En tykkää olla autettavana, sillä koen olevani liian vaativa ja rasittava. Minua ahdistaa, kun en voi pestä käsiäni kunnolla. Lisäksi tunnen aina jonkinlaista huonommuutta niinä hetkinä, kun kivun takia kiroilen ja menetän malttini. Onneksi olen käynyt vuosikausia terapiassa ja opetellut pärjäämään muun muassa juuri tällaisten tunteiden äärellä, joten yhden pakettikäden aiheuttama lannistus on suhteellisen pientä.

Kyllä se kuitenkin käy välillä voimille, kun joutuu jatkuvasti neuvottelemaan itsensä kanssa. Heti aamusta alkaen saa hetki toisensa perään ensin vakuuttaa itsensä siitä, että on ihan hyväksyttävää kokea negatiivisia tunteita, sitten keskittyä kiitollisuuteen esimerkiksi siitä, että olen oikeakätinen ja että minua ylipäätään autetaan, ja lisäksi vielä yrittää pitää mielessä, ettei juuri millään asialla ole niin kiire, ettenkö voisi ihan mukavasti tehdä sitä vähän hitaammin yhdellä kädellä.


Yllättäen minua turhauttaa ehkä eniten tämä koneella kirjoittaminen. Pystyn käyttämään pakettikädestä kivun sallimissa rajoissa korkeintaan yhtä sormea. Olen tottunut kymmensormijärjestelmään. Voitteko kuvitella, miten raskaalta ja hitaalta kirjoittaminen nyt tuntuu ja miten paljon lyöntivirheitä teen?

Hyvä, ettei minulla juuri nyt ole mitään kirjoitustöitä tehtävänä. Blogia voin naputella sen verran, kuin tuntuu hyvältä, mutta duunit pitäisi hoitaa vaikka väkisin. Näillä näkymin kirjoitusaktiivisuuteni tuleekin hetkeksi heikkenemään. Muutama juttu blogiin on kuitenkin jo työn alla, ja ne haluaisin saada pian valmiiksi.

Nämä kuvat otin juuri päivää ennen tapaturmaa Puolalanpuistossa. Kaunista on.

Kaksi aamunkoittoa Uutelan rannoilla

9.5.2019

Vietin viikonlopun Helsingissä huhtikuun alussa. Sain kaksi telttailuyötä, kaksi kirkasta aamunkoittoa ja kolme lämpimän aurinkoista päivää meren rannalla Uutelassa ihanassa seurassa. Paikka oli tuttu useamman vuoden takaiselta samanlaiselta reissulta, joten tuntui hyvin nostalgiselta palata takaisin vanhoihin maisemiin.

Sää oli vasta käynyt todella keväiseksi ja päivälämpötilat pompanneet kymppiin. Öisin oltiin toki yhä nollan tuntumassa ja aamuisinkin oikein vilpakkaa. Silti se viikonloppu tuntui jonkinlaiselta taitekohdalta kevään kulussa. Sen myötä kevät oikein räjähti vyöryyn kohti huhtikuun ihmeellistä varhaiskesää.


Kun saavuin paikalle perjantai-iltana, kuulin kevään ensimmäiset laulurastaani ja punarintani. Erityisesti punarinnan laulun kuuleminen talven jälkeen on aina jotenkin poikkeuksellisen sykähdyttävää. Samana iltana vallitsi muutenkin ihana jälleennäkemisten tunnelma, kun kohtasin kaikki kaverit ja tuttavat, jotka olivat saapuneet eri puolilta Suomea Uutelaan viettämään Luontoliiton Kevätpäiviä.

Meriharjun huvila toimi tukikohtanamme.

Lauantaina heräsin puoli kuudelta kylmään, pimeään ja hiljaiseen aamuyöhön. Ryömin ulos teltasta Meriharjun huvilan pihassa ja hipsin sisälle aamutoimiin. Kun sitten vähän ennen kuutta olin valmis ja jälleen pihalla, aamunkajo hiipi jo taivaalle, pimeys taittui siniseksi hämäräksi, eikä metsä ollut enää hiljainen. Muitakin aamuretkelle lähtijöitä oli herännyt ja ilmaantunut pihalle odottelemaan.

Kolme punarintaa helkytteli eri suunnilla. Kaksi laulurastasta vihelteli kuin kaikuna toisilleen. Myös kaikki ruokintapaikalla illalla vilisseet tiaiset ja mustarastas kuuluttivat kevättä reippaasti laulaen. Lintukonsertin joukossa ponnekkaasti vahvaa säveltään esittävä pikkuinen peukaloinen meinasi miltei jäädä huomaamatta. Sekin oli minulle kevään ensimmäinen.


Suuntasimme tervehtimään nousevaa aurinkoa Skatanniemen kärkeen. Pujahdimme kapeaa polkua mökkitonttien välistä, ylitimme kevään viimeisen lumikinoksen ja saavuimme rantakallioille juuri sillä hetkellä, kun aurinko kipusi horisontin ylle. Aamunkoitto oli kirkas. En ollut vielä aiemmin tänä vuonna päässyt nauttimaan varhaisen kevätaamun kuulaudesta meren äärellä. Rantakallioilla lintuja kiikaroiden vietetyt hetket olivat puhdasta iloa.


Lokit kiljuivat ja kalkalttivat. Merimetsot hengailivat kaukana pikkusaarella. Soidintelevat telkät taivuttelivat kaulojaan ja viuhuttelivat siipiään. Aalloilla kellui joukoittain isokoskeloita ja seassa myös muutama tukkakoskelo, samoin laulu- ja kyhmyjoutsenia. Pieni joukko kanadanhanhia kaakotteli ensin vähän piilossa niemen mutkan takana, mutta pian ne vaihtoivat paikkaa lentäen.

Ihaninta katsottavaa olivat allit ja haahkat. Rakastan molempia aivan erityisesti. Alli on ihmeellisen nätti ilmestys ja sen kaihoisa ääntely on yhtä aikaa hassua ja riipaisevan kaunista. Alli on keväisin saariston lintu, jonka isojen parvien muutto näkyy ja kuuluu, mutta kesäksi allit kaikkoavat pohjoiseen pienille tunturijärville pesimään.

Keväiset muuttoparvet ovat minulle rannikon ihmisenä tutuimpia ja sellaisena minä koen allin - isoissa äänekkäissä parvissa esiintyvänä kuorolaulajana. Olen kuitenkin kohdannut alleja myös pohjoisessa pesimäseuduillaan, ja siellä niistä saa hyvin erilaisen vaikutelman, kun pariskunta asuu keskenään yksinäisellä erämaajärvellä.

Yksi alli oli sen verran lähellä, että sain räpsyn, vaikkei minulla olekaan lintukuvauskalustoa.

Mereltä kantautuva haahkojen soidinhuutelu puolestaan heitti muistot vuosien taakse, jolloin olin ensimmäistä kertaa keväällä Jurmossa ja äänimaisemaa hallitsi haahkojen soitimen jatkuva pauhu. Haahkan ääni on Jurmo-ääni. Se tuo aina mieleen keväisen leppeät päivät ja tähtikirkkaat pakkasyöt saariston hiljaisuudessa, Utön majakan välähtelyn horisontissa ja loputtoman tuntuisen meren.

Oikein ilahduttava havainto oli myös pieni parvi juhlapukuisia uiveloita. Vitivalkoiset ja tyylikkään mustakuvioiset koiraat ovat etenkin ilo silmälle. Niitäkin katsellessani muistelen aina varhaisimpia kevättalvisia saaristoreissujani. Mieleen palaa hetken välähdys Jurmon yhteysaluksen kannelta, kun hyisen harmaan merimaiseman keskellä laivan ohitse lensi muutama komea uivelokoiras, joiden valkoinen väri suorastaan loisti illan harmaudessa.


Skatanniemi sai jäädä taakse tunnin seisoskelun jälkeen, kun porukkaa alkoi paleltaa, ja päätimme jatkaa Särkkäniemen suojelualueelle. Harmaapäätikka ja palokärki huutelivat, käpytikka rummutti, pari puukiipijää hiippaili rungoilla ja aamunraikas metsä soi rastaiden ja punarintojen laulua.

Kuljimme ruovikkoisten kluuvien ohi rantaan, missä kiikaroimme hetken merelle. Paluumatkalla Meriharjuun päin kuulimme metsässä ääntelyä, jota ensin heitettiin palokärjeksi, mutta minulle tuli siitä kanahaukkamainen vaikutelma. Sitten kuului toinen, aivan selittämätön rääkäisy, ja näimme kaksi närheä. Laitoimme molemmat ääntelyt niiden piikkiin, kunnes porukan hännille jääneet hihkaisivat näkevänsä kanahaukan. Se istui matalalla oksalla tarkkaillen terävänä ympäristöä. Mainio havainto.

Särkkäniemeltä näkee myös mekaanisia dinosauruksia.

Toisen aamuni Uutelassa vietin yksin. Muita ei herännyt aamuretkelle. Nousin vähän pätkittäin nukutun yön jälkeen ennen kuutta. Metsä oli jälleen pimeä ja hiljainen, mutta aamutoimista suoriuduttuani astuinkin taas ulos linnunlaulua soivaan aamunhämärään maisemaan.

Olin vähän tokkurainen, kurkkukipuinen, vedoton ja muutenkin kurjalla tuulella. Ei innostanut lähteä marssimaan niemen nokkaan. Niinpä lontsin lyhintä reittiä Meriharjusta rantaan auringon nousun puolelle ja jäin istumaan kivelle. Aamu koitti ihmeellisen intensiivisen vaaleanpunaisena. Vanha kuusikko, rantalepikko, kivikko ja meri olivat hetken miltei neonpinkit.


En tiedä, miten olisin saanut dokumentoitua aamun värit. Nämä kuvat eivät kerro mitään todellisuudesta.

Istuin puolisen tuntia auringonnousua katsellen ja omalle huonolle fiilikselleni tilaa antaen. Kyllä se siitä sitten rauhoittui. Huomasin yhtäkkiä haluavani sittenkin lähteä kävelemään. Nousin ja otin suunnan taas Skatanniemeä kohti. Tänä aamuna sekä haahkat että allit olivat lähempänä ja niiden laulu kuului voimakkaammin. Lisäksi havaitsin parven valkoposkihanhia, joita ei vielä eilen ollut näkynyt.

Seisoin yksin niemen kärjessä. Pienet aallot laineilivat rantakalliota vasten. Aurinko lipui yhä korkeammalle. Joku koiranulkoiluttaja käväisi myös kallioilla pyörähdyksellä mutta poistui pian. Minäkään en jäänyt pitkäksi aikaa. Koin tarvetta palata ajoissa Meriharjuun aamiaiselle. Mielialani oli kohentunut, vaikka olin yhä vähän vedoton. Luonnossa liikkuminen voi piristää ja energisoida ihanasti huonollakin hetkellä. Lintukohtaamisten herättämien kauniiden muistojen äärellä jää harvoin kylmäksi.

"A-aeli a-a-a-aeli aeli", niin he laulavat merellä.

Tämä kirjoitus ehti lojua luonnoksissa vailla kuvia hyvän tovin, sillä en ollut mukamas ehtinyt tsekata reissun otoksiani. Olin myös jotenkin ajatellut, ettei tullut otetuksi yhtään käyttökelpoista kuvaa. Ihan kohtuullista materiaaliahan sieltä löytyi tekstin kylkeen lätkäistäväksi.

No mutta, onko teilläkin tällä tavalla omia suosikkilintuja, muita eläimiä tai luonnon ääniä, jotka herättävät vahvoja kauniita muistoja?

Kesäinen huhtikuun loppu

29.4.2019

Yli 20 asteen lämpötiloja, vihreää nurmikkoa, koivunlehtiä, kukkivia vaahteroita, kirsikkapuita ja valkovuokkoja - tämähän kuulostaa ihan toukokuun puoliväliltä. Sellaista on täällä Turussa nyt. On ollut jo viikon päivät. Ihan kuin olisi teleportattu Viroon tai jotain. En tiedä, onko tämä järkyttävää vai ihanaa. Kukat ja linnut ja kevään heleä vehreys - niitä on ollut kovasti ikävä. Ampiaisia en sen puoleen vielä kaipaisi, ja ajatukset tietysti harhautuvat vähän ahdistavan usein ilmastonmuutokseen. 


Minulla on ollut monen sorttisia kiireitä. Olen kirjoittaa naputellut aivan hulluna, mutta vaihteeksi en blogia vaan lehtijuttuja. Lehtihommat ajavat luonnollisesti blogiharrastuksen edelle, sillä niistä maksetaan. Ohessa olen yrittänyt ennättää retkeillä retkeilemästä päästyäni, sillä juuri nyt siihen on sellainen hyvä veto ja virta. En malta olla lähtemättä, kun luonnossa tapahtuu niin paljon.

Viime viikolla kyllä pyörähti pari päivää kotona vatsakipuja kärsiessä. Tämä kipuepisodi palautti taas mieleen, että ei kannata syödä asioita, joille on allerginen. Vaikkei niistä heti siinä saman tien tulisikaan kummempia oireita kuin vähän kurkkukipua tai suun kutinaa, niin vatsaoireet voivat iskeä myöhemmin ja saattavat olla hyvinkin lamauttavia. Lojuin puolisentoista vuorokautta sängyssä.



Näiden kuvien myötä haluan ottaa teidät mukaan ihailemaan kesään heräilevää Turkua. Kuljeskelin viikonloppuna Aurajoen vartta keskustasta yläjuoksulle päin. Oli miltei tyyni, pehmeän valoisa ilta, ja kerrassaan kelvollinen sää ulkoilla pelkissä shortseissa ja t-paidassa. Kirsikankukat avautuivat juuri samaisena päivänä - aamulla ne olivat vielä nupullaan mutta illalla jo auenneet. Näin myös kevään ensimmäiset rentukkani.


Koroistenniemen tuoreenvihreä nurmikko tarjosi oivallisen paikan istahtaa nauttimaan illasta. En tiedä, onko Turun Koroinen teille jo tuttu paikka. Siellähän siis sijaitsi toistaisen tiedon valossa aikanaan Suomen ensimmäinen kirkko. Tätä paikkaa Aurajoen ja Vähäjoen haarassa voidaan pitää eräänlaisena Suomen kristillisen sivilisaation alkulähteenä. Kirkkoa ei toki enää ole ja maisema on muutenkin muuttunut, mutta paikalle on pystytetty iso valkoinen risti muistuttamaan menneisyydestä.


Viimeisessä kuvassa ei sitten ollakaan enää jokirannassa, vaan kotilähiöni metsikössä. Yritin etsiä tähän kuvia valkovuokoista ja voikukista, mutta huomasin, etten ole vielä kuvannut niitä ollenkaan, joten valitsin sinivuokot. Olen taas harrastanut enenevissä määrin lähimetsähaahuilua saadakseni kesäkuun loppuun mennessä täyteen tavoitteeni sadasta havaitusta ekopinnaksi kelpaavasta lintulajista. Vielä ei olla saavutettu edes viittäkymppiä. Sen sijaan kaiken kaikkiaan tämän vuoden aikana havaitsemieni lintujen listalla on jo 95 lajia.


Blogini saattaa pysytellä aika hiljaisena tämänkin viikon, sillä vappua ja syntymäpäivääni vietettyäni lähdenkin oitis retkelle Tornien taiston merkeissä. Palaan varsinaisesti sorvin ääreen vasta ensi maanantaina.

Mukavaa vappua ja alkavaa toukokuuta kaikille!

Parvekepuutarhan kevättä ja kellarissa talvetettujen kasvien kohtalo

18.4.2019

Tänä vuonna parvekepuutarhamme kevät ei ole niin paljoa ulkomaailman kevättä edellä. Nurmikko jo vihertää ja narsissit kukkivat ulkona. Parvekkeellamme vaahtera ja mustaherukka ovat avanneet lehtensä kukoistukseen, ja vuorenkilvet ja raparperit ovat heränneet kasvamaan. No, ulkona saataneen odottaa toukokuun puolelle, että puut puhkeavat lehteen, mutta ei siihen varmasti enää kauaa mene tätä kyytiä.

Tämä kuva on parin päivän takaa. Nyt parvekevaahteramme lehdet ovat jo paljon isommat.

Turussa on jo nyt aivan vappuinen tunnelma - tai oikeastaan enemmänkin kuin vappuinen. Monena keväänä vappupiknikin aikaan puistojen nurmet ovat olleet kutakuinkin yhtä vihreät tai jopa vähemmän vihreät kuin nyt. Tänään mittarissa oli liki +19 astetta.

Tämä kaikki vie ajatukset väkisinkin ilmastonmuutokseen. Vaikkei yksittäisten sääilmiöiden pohjalta pitäisikään alkaa esittää mitään johtopäätöksiä, niin en voi välttyä ajattelemasta, että tällaiset keväät saattavat olla uusi normaali. Eipä siinä mitään puutarhaihmisen kannalta - varhainen keväthän on kerrassaan mukava juttu tästä kulmasta tarkasteltuna - mutta moni luonnon asukki ei välttämättä pysy kyydissä.

Narsisseja ja vihreää nurmea!

No, ei minun pitänyt tässä kuitenkaan ilmastouhkista puhua vaan parvekeviljelystä. Olemme tänä vuonna jääneet vähän jälkeen esikasvatuksista. Meillä on tulossa tomaatteja, paprikaa, lamopinaattia ja munakoisoa, mutta muita kylvöjä emme ole ehtineet tehdä. Vaikka taimien itse kasvattaminen siemenestä alkaen onkin hienoa, asiasta ei ole tarkoitus ottaa paineita. Ostamme sitten valmiita taimia myöhemmin, jos emme ehdi esikasvattaa.

Lämpötilat huomioon ottaen saattaa olla jo aika pian mahdollista istuttaa taimia parvekkeelle. Yöpakkaset ovat menneet ajat sitten, ja aurinkoisina päivinä parvekkeella on hirmuisia hellelukemia, ellei muista tuulettaa kunnolla. Tässä vaiheessa kevättä on kuitenkin vielä riskaabelia olettaa, että parvekepuutarhan kesä on alkanut, sillä ulkolämpötilat voivat tipahtaa öisin niin alas, että parvekkeellekin tulee hallaa.

Parvekepuutarhuroinnin ohella laatikkoviljely jatkuu tänäkin vuonna. Olen piipahtanut pari kertaa tsekkaamassa, mikä meno viljelylaatikoillamme on. Ne vapautuivat lumesta viikkoja sitten, ja nyt jäätkin ovat sulaneet. Milloinkohan parsa nousee pintaan, jos sen talvehtiminen on onnistunut?

Esikasvatus meneillään.

Minä olen potenut vähän huonoa omaatuntoa kylmäkellarissa talvetettujen kasvien suhteen, sillä olemme oikeastaan unohtaneet ne sinne nyt yli kuukaudeksi kastelematta. Aiemmin talven mittaan tuli käytyä sentään välillä tsekkaamassa tilanne ja kastelemassa varovasti.

Meillä on siis pilkkopimeä kylmäkellari, jonne veimme pelargonit, mehikasvit ja mansikan syksyllä paremman talvetuspaikan puutteessa. Parvekkeellamme on nimittäin laseista huolimatta talvipakkasilla ihan reilusti miinuksella, joten se ei oikein vastaa perinteistä lasikuistia. Sisällä huoneistossa puolestaan on kaikista säädöistä huolimatta päälle +20 astetta.

Kävin tänään hakemassa kasvit kellarista. Kaikki näyttävät suureksi yllätyksekseni jossain määrin selviytyneen, mutta katsotaan nyt, miten ne lähtevät kasvuun vai ovatko ne vain näennäisesti elossa. Ainakin mehikasveissa on aika marginaalisesti vihreää enää jäljellä.

En saanut otettua vielä mitään kuvia kellaritalvehtijoista, joten tässä partsille puutarhamessuilta saapunut orvokki.

Mukavia päästäslomia kaikille! Täällä päin on luvassa siinä määrin leppoisaa ulkoilusäätä, että taitaa viikonloppu kulua enimmäkseen pihalla, jos vain energiaa riittää. Jos ei riitä, niin kelpaa lojua kotona ja tarkkailla kasvien kasvun ihmettä.

Yökukkumista ja hienoja lintuhavaintoja Vajosuolla maaliskuussa

10.4.2019

Muutama viikko sitten maaliskuun lopulla retkeilin pitkästä aikaa Kurjenrahkan kansallispuistossa. Suuntamme oli vanha tuttu Vajosuo ja tavoitteemme päästä kuulemaan pöllöjä sekä näkemään teerien soidinta. Olimme retkellä vain perjantai-illasta lauantaiaamupäivään. Sääolosuhteet ailahtelivat viikon aikana laidasta laitaan, ja retkiyön ennusteen luotettavuus pysyi pitkään heikkona. Lähdimme kuitenkin rohkeasti seikkailuun ja saimme ihan mukavan leppeän illan, tuulisen yön ja sataisen harmaan aamun.


Nostimme rinkat pykälään Vajosuon parkkipaikalla kello seitsemän jälkeen illan jo pimentyessä. Parkkis oli peilijäässä ja ohuen vesikerroksen peitossa, ja metsässä vallitsi vielä kunnon hanki. Kiitin itseäni vaelluskumisaappaiden valinnasta ja jäänastojen kiinnittämisestä. Olen auttamattoman huono liukkaalla, joten ilman jäänastoja tämä olisi ollut painajaismainen tilanne.

Tuntuu aina yhtä hassulta lähteä kävelemään pimeään, kylmään, märkään metsään yötä myöten. Lampsimme menemään pientä Vajosuontietä pitkin, sillä pimeässä metsäpolun kulkeminen olisi saattanut olla vaikeaa ja halusimme päästä nopeasti perille yöpymispaikalle. Tie oli paksulti lumen peitossa. Onneksi hanki kantoi jalan alla. Tässä vaiheessa kevättähän Turku oli jo käytännössä lumeton, mutta täällä, vain puolen tunnin matkan päässä pohjoisempana, oli vähän talvisempaa.

Kulkiessamme pysähdyimme vähän väliä pitämään kuuntelutaukoja. Pöllöjä havaitakseen kannattaa pysähtyä kuuntelemaan, sillä lumen narskeen, vaatteiden kahinan, oman hengityksen ja sydämensykkeen takaa on yllättävän vaikea kuulla mitään kauempaa tulevia ääniä. Vajosuolla oli havaittu aiemmin keväällä viirupöllö, joten olin toiveikas. Seutu on hyvää maastoa myös muun muassa helmipöllölle.

Mitään ei kuitenkaan kuulunut.

Yö olisi ollut oman varustukseni kannalta ihan ulkonanukkumislämpöinen, mutta seurueessamme kaikki eivät ole sijoittaneet pakkasenpitäviin makuupusseihin, joten olimme varanneet tuvan. Tuuliennusteen huomioon ottaen minäkin olin iloinen sisämajoituksesta - olenhan kuuluisa kovan tuulen kammoaja.

Vajosuon vuokratupa onkin hauska tapaus. Pieni tupa sijaitsee aivan likellä Vajosuon telttailu- ja tulentekopaikkaa mutta piilossa kallion laella. Tuvalta näkee alas yleiselle tulipaikalle, mutta alhaalta on vaikea havaita pikkuista piilopirttiä. Yllättävän harva tuntuu ylipäätään tietävän tuvan olemassaolosta.

Metsähallituksen sivuilla sen kerrotaan olevan käytössä vain kesäaikaan, mutta soittelu tuvan varauksesta vastaavalle henkilölle paljasti, että sinne voi päästä myös talvella. Kuulemma yleistä käyttöaikaa on rajoitettu lämmitys- ja turvallisuusteknisistä syistä. Tupa ei ole järin tiivis, joten sitä on vaikea pitää lämpimänä pakkassäällä, eivätkä ihmiset ole osanneet käyttää kamiinaa turvallisesti. Me kuitenkin saimme luvan yöpyä tuvassa.


Vaikka tulimme tietä pitkin, tuvalle saapuminen ei silti ollut pimeässä lumikelillä helppoa. Onneksi kovin pitkälle oikean polunristeyksen ohi käveleminen ei olisi ollut mahdollista, sillä tie päättyy aika pian risteyksen jälkeen puuvajaan. Olisimme lopulta törmänneet vajan seinään.

Kun arvioin meidän lähestyvän tuvalle vievän polun risteystä, aloimme seurata sijaintiamme Maastokartat-sovelluksella. Se on tosi kätevä tällaiseen käyttöön, vaikkei millään muotoa korvaakaan karttaa ja kompassia pidemmillä retkillä. GPS-paikannuksesta huolimatta kävelimme kerran risteyksen ohi, sillä sitä oli vaikea tunnistaa poluksi. Ennemminkin se näytti tulvivalta ojalta. Opastekylttikin oli nurin.

Tulvaojavaikutelmasta huolimatta polulle olikin ihan suhteellisen helppo päästä, sillä paikoin vettä peittävä lumikuori oli sen verran kova, ettei sen läpi päässyt vajoamaan veteen edes kantamukset selässä. Loppumatka tuvalle noustiin kivikkoista polkua, joka oli osin lumeton.

Pimeys ja ilmankosteus oli sen verran tiheää, että näimme tuvan kunnolla oikeastaan vasta, kun olimme alimmaisen portaan luona. Pieni hirsimökki oli ihan kutsuvan näköinen. Pihapiirissä häämötti lisäksi nuotiopaikka ja laavu, jonka päädystä löytyi myös huussi - onneksi, sillä nuotiopaikan yleinen huussi oli alhaalla puuvajan luona, eikä sinne yöllä yksin seikkailu olisi kauheasti houkutellut.

Oven riippulukon kanssa kamppaillessa meni hetki ja miltei myös hermot, mutta pääsimme kuin pääsimmekin lopulta sisään. Vastaan pelmahti vanhan mökin haju, ei kovin homeinen mutta pölyisen tunkkainen. Vieraskirjan mukaan edellinen vierailu tuvalla oli tapahtunut syksyllä, joten ei ihmekään, että ilma oli ummehtunutta. Aloitimme siis huolellisella tuuletuksella.

Tein tulet kamiinaan ja aloitin lämmittämisen mahdollisimman varovasti. Homma lähti käyntiin yllättävän helposti. Piippu veti hyvin. Sillä välin, kun tupa pikkuhiljaa lämpeni, istuskelimme tuvan pihalla nuotiopaikalla nauttien iltapalaa, tuijottaen tulta ja kuunnellen yön ääniä pöllöjen toivossa.

Ainoat äänet olivat kuitenkin satunnainen koiran haukunta alhaalta yleiseltä tulipaikalta sekä ihmisten hiljainen juttelu. Nekin pian hiljenivät, kun ilmeisesti nuotioiltaa viettämässä käynyt pieni seurue koirineen poistui parkkipaikan suuntaan.


Ilta oli ihan kummallisen lämmin. Vaikka ilma oli vain hiukkasen plussan puolella, jotenkin ei tullut yhtään kylmä. Välillä pienet tuulenpuuskat kohisuttivat puiden latvoja, mutta enimmäkseen oli tyyntä. Pilvipeite rakoili ja paljasti oranssina nousevan täysikuun. Vänkyräisten mäntyjen ja riekaleisten pilvien takaa kumottaessaan se oli yhtä aikaa jotenkin pelottava ja sykähdyttävän kaunis näky.

Iltayhteentoista mennessä olimme grillanneet makkarat, sammuttaneet nuotion, tehneet iltatoimemme ja käpertyneet tupaan. Emme pitäneet tulta kamiinassa koko yötä, mutta kaverit päivystivät vuorotellen muutaman tunnin alkuyöstä kipinävahtivuorossa, ja minä heräsin aamuyöllä kohentamaan hiillosta.

Vaikka tuvassa oli tunkkaista, minäkin astmaatikkona pystyin hengittämään ihan kohtuullisesti. Aamulla olin toki tukkoinen, mutten heräillyt yöllä yskimään. Täytyy kuitenkin sanoa, että tuvassa oli vanhat vaahtomuovipatjat ja hirveästi kaikenlaista pikkutavaraa keräämässä pölyä. Yhdestäkään kattilasta ei kyllä löytynyt kuollutta myyrää, kuten usein tällaisissa paikoissa, mutta patjoissa oli vähän pipanoita.

En ymmärrä, miksi autiotuvissa tai vastaavissa pitää olla patjoja ja muuta sellaista siisteysteknisesti arveluttavaa tavaraa. No, onneksi patjat sai siirrettyä pois pedeistä, ja minäkin nukuin mukavasti.

Havahduin herätyskellooni puoli viiden aikaan.

Yhteinen aamuherätysaikamme oli vasta kuudelta, mutta piti saada tuli pesään, jotta kaikkien olisi mukavaa herätä ja vaihtaa vaatteet. Halusin myös ehtiä ulos kuuntelemaan, josko viirupöllö olisi lajityypillisesti aamuyöaktiivisena äänessä. Kamiinassa kyti vielä, joten lämmittäminen ei kauaa ottanutkaan.

Kun astuin ulos, äkäiset tuulenpuuskat pieksivät metsää, mutta aina kun kohina hetkeksi taukosi, kantautui suolta päin etäistä teerien soidinpulinaa. Pöllöjä ei kuulunut.

Aamuyön kipinävuoro hujahti ohi niin nopeasti, että olin ihan hämmentynyt, kun kello olikin jo kuusi ja piti ryhtyä herättämään muita. Puolisen tuntia myöhemmin olimme siirtäneet itsemme tuvalta tuulisen, hämärän, sateentihkuisen metsän läpi Vajosuon luontotornille. Yksi kaveri liittyi seurueeseemme siellä. Hän oli saapunut hetkeä aiemmin parkkipaikalle ja kävellyt metsän läpi tornille.


Taivas oli tyystin pilvien peitossa, emmekä siis nähneet auringon nousua. Valon määrä kuitenkin kasvoi pikkuhiljaa. Näkyvyys pysyi utuisuuden vuoksi heikkona, ja aamun mittaan pilvet laskeutuivat alaspäin niin, että lopulta näimme vain muutaman sata metriä suomaisemaa ennen kuin se katosi sumuun.

Aluksi suo näytti autiolta. Vain närhen karhea huutelu rikkoi hiljaisuuden. Kuten aina, pian alkoi kuitenkin tapahtua. Teerikukkoja löytyi kaukoputkeen sieltä täältä, ensin puissa ruokailevia, sitten yhtäkkiä muutama maassa pyrstöjään levittelevä ja kohta kokonainen kuudentoista kukon parvi, joka nousi pienen nahistelun jälkeen lentoon ja pyrähteli sitten edestakaisin pitkin suota, kunnes laskeutui lopulta metsän taakse näkymättömiin.

Tuuli peitti alleen teerien äänet tai sitten linnut nahistelivat aivan hiljaa. Töyhtötiaisen ja kiurun laulut kuitenkin kuuluivat. Muutama töyhtöhyyppä lenteli kauempana suolla ja pari muuttavaa meni metsän päällä. Myös muuttavia kiuruja viiletti ylitse.

Joutsenpariskunta saapui, lensi kierroksen ja katosi jonnekin. Oli liikuttavaa ajatella, että kyseessä oli ehkä vuosikausia Vajosuolla pesinyt pariskunta, joka oli vasta saapunut muuttomatkalta katsomaan kotipaikkaansa. Samoin kaksi kurkea - ehkä myös Vajosuon vanhat asukkaat - ilmestyi pilviseltä taivaalta.

Pari kanadanhanea ja jokin yksinäinen harmaahanhi lensi ohi. Korpit leikkivät tuulessa. Lintuja tarkkaillessamme keitimme puuroa ja kahvia. Yhtäkkiä suon ylle ilmaantui valtaisa petolintu, joka lensi ylväin siiveniskuin matalalla maisemaa tarkkaillen. Kaikkien katseet nauliutuivat otukseen.

Maakotka - se todellakin oli maakotka. Meinasi mennä kahvit väärään kurkkuun. Maakotkaa ei ihan joka päivä näe, eikä varsinkaan näin hyvin ja läheltä.

Kun pilvet painuivat alemmas ja tihkusade voimistui, lintumuuttoakin alkoi tulla enemmän. Pieni parvi joitain kahlaajia, oletettavasti hyvin varhaisia metsävikloja, painui ohi. Uuttukyyhkyjä meni myös. Sitten taivaalta kuului kummallisen tuttu vihellys, kimeä ja surumielinen huuto. Hetken hämmennyksen jälkeen hoksasin, että kyseessä oli kapustarinta, ja samassa kolme veikeää viheltelijää pudottautuikin suolle melko lähelle tornia.

En tiedä, miksi olen niin usein hämmennyksissä kohdatessani niitä missä tahansa muualla kuin tuntureilla. Kapustarintoja ilmeisesti pesii Vajosuolla, ja olen nähnyt niitä täällä usein, mutta silti olin jälleen ymmälläni. Tällä kertaa hämmensi ajankohta - olen ollut siinä käsityksessä, että kapustarinta saapuu muutolta vasta reippaasti huhtikuun puolella, joten niiden kohtaaminen yllättäen maaliskuun hangilla taisteli hetken järkeäni vastaan.


Selkeästi yön tuulinen ja poutainen sää oli ollut suotuisaa monen linnun muutolle, ja nyt aamun sade ja matalalla roikkuva pilvimassa painoivat niitä alas. Hyvä pudotuskeli olisi houkutellut jäämään tornille pidemmäksikin aikaa, mutta olimme sopineet lähtevämme yhdeksältä eteenpäin, että porukka välttyisi palelemiselta ja pääsisi jossain vaiheessa päivää kotiin.

Palasimme tuvalle, siivosimme ja pakkasimme, kannoimme uudet polttopuut sisään ja aloimme tehdä lähtöä. Sade yltyi tihkusta kunnon ropinaksi. Olin ollut aikeissa ottaa dokumenttikuvia tuvasta ja sen pihasta aamun valossa, mutta sade teki siitä vaikeaa, joten sain vain pari kämäistä räpsyä.

Päätimme olla kulkematta metsäpolkua, sillä aamuyöllä sitä kautta saapunut kaveri kertoi, että pitkokset olivat erittäin vaikeasti jäisiä, eikä porukkamme kenkävarustus ollut oikein tilanteen tasalla. Niinpä suuntasimme parkkikselle samaa tietä, jota olimme tulleet yöllä. Punatulkut ääntelivät. Käpytikka rummutti ja huuteli. Polulla oli teeren ulostetta.

Takaisin Turkuun ajaessamme pysähdyimme tuon tuostakin tarkkailemaan pelloille laskeutuneita lintuja. Joutsenparvia oli siellä täällä. Töyhtöhyypät soidintelivat innokkaasti. Kiurut lauloivat täyttä päätä. Lähempänä Turkua alkoi näkyä myös valtavia muuttoparvia hanhia ja töyhtöhyyppiä. Harmitti ihan, että oli palattava kaupunkiin.


Otin koko reissulta vain kymmenisen räpsyä, joista nämä olivat kuvitusarvoltaan kelvollisimmat. Sateessa ja pimeässä on vähän paha kuvata minun kalustollani. Luonnollisesti nämä eivät ole missään aikajärjestyksessä, vaan kaikki on otettu aamulla. Vaikka kuvien tunnelma on harmaa ja retkisää olikin aika kolkko, niin päällimmäisenä mieleen ei jäänyt missään nimessä sade tai tuuli vaan hienot lintuhavainnot, tunnelmallinen iltanuotiohetki ja erityisesti aamuöinen kipinävahtivuoroni.

Jostain syystä yksin yöllä kamiinan ääressä istuminen, hiljalleen palavien klapien tuijottaminen ja sytykkeiden vuoleminen ajan kuluksi on vain jotain todella merkittävää. Sitä pitäisi päästä tekemään useammin.

Nyt on ratkaisun hetki

3.4.2019

Kirjoitan tähän blogiin harvoin suoranaisesti politiikasta, vaikka käsittelenkin aika usein ympäristöaiheita. Haluan blogini olevan leppoisa paikka, ja politiikasta puhuminen on omiaan aiheuttamaan negatiivista keskustelua. Pidempään minua seuranneet lienevät kuitenkin altistuneet jossain määrin politiikallekin, sillä olen tosiasiassa aika kova puhumaan siitä, enkä ole ihan täysin voinut välttyä sen tihkumisesta tännekin.


Nyt ajattelin joka tapauksessa kirjoittaa vähän suoremmin aiheesta. Vaalit ovat nimittäin käsillä, ja olen muutenkin uhrannut viime aikoina suuren osan vapaa-ajastani tälle asialle, joten miksen uhraisi blogianikin. Tämä asia on ilmastonmuutos.

Oletan, ettei faktoja ole enää tarpeen kerrata. Tiedätte jo, mistä on kysymys. Tuskin kukaan on välttynyt kuulemasta viime syksynä tulleesta IPCC:n raportista. Olennaisin seikka, mikä on ehkä tarpeen toistaa, on se, että nyt eletään ratkaisevia hetkiä. Tämän kevään vaaleilla on siis todella suuri merkitys.

Ilmastonmuutos on näiden vaalien tärkein teema.

Mikään muu poliittinen kysymys ei merkitse enää juurikaan, jos etenevää ilmastokriisiä ei pystytä pysäyttämään. Viime aikoina pinnalla olleet ihmisten hyvinvointiin ja turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat myös tiiviisti kytköksissä ilmastonmuutokseen. Pakolaisvirrat tulevat kasvamaan ja kilpailu resursseista kiristymään, ellei asialle tehdä mitään.


Toki meistä jokainen voi vaikuttaa arjen valinnoillaan, mutta myös poliittista päätöksentekoa tarvitaan. Verotuksella voitaisiin esimerkiksi huolehtia siitä, että ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta kalliiden valintojen tekeminen olisi kallista myös kuluttajalle juuri tässä ja nyt. Ei pitäisi olla mahdollista, että joudumme jatkuvasti tasapainoilemaan rahan ja etiikan välillä.

On hienoa, että asiasta puhutaan nyt vakavasti. Toki siitä olisi pitänyt puhua vakavasti jo vuosikausia sitten, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Yksi keskeinen ongelma tässä keskustelussa tuntuu kuitenkin olevan se, miten moni näyttää ajattelevan, että ottaakseen ilmastonmuutoksen vakavasti ja toimiakseen sen mukaisesti, täytyy samalla ostaa tietty vihervasemmistolainen arvomaailma ja kannattaa näiden puolueiden politiikkaa kokonaisuudessaan. Asiahan ei tietenkään ole näin.

Ilmastonmuutoksen - kuten kaikkien muidenkin aikamme ympäristöongelmien - pitäisi kiinnostaa ihan joka ikistä päättäjää. Sen ei pitäisi olla mikään puoluepoliittinen tai ideologinen kysymys. 

Älkäämme siis tehkö siitä sellaista.


Olen ollut havaitsevinani, että moni kieltäytyy edes hyväksymästä koko ilmastonmuutoksen olemassaoloa siihen vedoten, ettei pidä Vihreistä tai Vasemmistoliitosta puolueina. Näillä asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Ilmastonmuutos ei ole kyseisten puolueiden keksimä tai niiden omaisuutta.

Tiedeyhteisö puhui ilmastonmuutoksesta jo kauan ennen kuin vihervasemmistolaiset tarttuivat siihen. Kaikilla muillakin puolueilla on yhtä lailla oikeus ja peräti velvollisuus pitää asiaa omanaan.

Toki on huomionarvoista, että juuri vihervasemmistopuolueet tekevät tällä hetkellä kunnianhimoisinta ilmastopolitiikkaa. On kuitenkin myös melko todennäköistä, etteivät nämä puolueet kuitenkaan pääse vallan kahvaan. Eniten vaikutusvaltaa tullee olemaan edelleen niillä perinteisillä suurimmilla puolueilla, tässä tapauksessa varmaankin erityisesti Sosiaalidemokraateilla ja Kokoomuksella.

Se, joka ei halua kannattaa vihervasemmistolaista politiikkaa kokonaisuudessaan, voi valita suosikkiehdokkaansa suosikkipuoleestaan ja esimerkiksi soitella näille kertoakseen, että haluaisi äänestää mutta on huolissaan ilmastonmuutoksesta ja tahtoo tietää, mitä juuri nämä ehdokkaat aikovat tehdä katastrofin torjumiseksi. Jokaisella lobbausteolla on merkitystä.


Täytyy myös sanoa, että siinä missä ympäristöongelmien pitäisi kiinnostaa joka ikistä päättäjää puolueeseen, ideologiaan, perusarvoihin ja mihinkään muuhunkaan sellaiseen katsomatta, niiden pitäisi yhtä lailla kiinnostaa kaikkia muitakin - niin ikään mistään muista seikoista riippumatta.

Kyse on meistä, meidän hyvinvoinnistamme ja tulevaisuudestamme ja ennen kaikkea meidän lastemme tulevaisuudesta. Kyse on vakaudesta ja turvallisuudesta, yhteiskuntajärjestyksestä.

Ollakseen ympäristön tilasta kiinnostunut ja toimiakseen arjessaan paremman tulevaisuuden hyväksi, ei tarvitse äänestää mitään tiettyä puoluetta, ryhtyä vegaaniksi, syödä ituja, kasvattaa hippitukkaa, pukeutua rikkinäisiin vaatteisiin, haista pahalta tai myydä taloaan ja muuttaa maakuoppaan. Voi olla ihan se sama ihminen, joka on aina ollut, mutta vähän ympäristöystävällisempi, vähän tiedostavampi, vähän pidemmälle tulevaisuuteen katsova.

Tämä on kaikkien asia, ei pelkästään vihreiden tai vasemmistolaisten, ei pelkästään vegaanien ja outojen hippien.

Kuka tahansa voi ryhtyä mukaan niin kutsuttuihin maailmanpelastustalkoisiin - tai täsmällisemmin sanoen ihmisten ja yhteiskuntajärjestyksen pelastustalkoisiin, sillä maailmahan jatkaa kyllä olemassaoloaan meistä riippumatta, mutta me emme välttämättä selviä tästä katastrofista.


Vaikkei esimerkiksi ammatin, asuinpaikan tai terveydellisten haasteiden vuoksi voisi luopua autosta, voi kuitenkin päästä eroon turhasta lihan- ja maidonkulutuksesta. Vaikkei ruokavaliorajoitteiden vuoksi voisi joustaa paljoakaan siinä, mitä syö, voi joustaa siinä, mitä muuta ostaa. Vaikkei työn tai ulkomailla asuvien sukulaisten vuoksi voisi lopettaa lentämistä, voi hankkiutua eroon autoilusta. Vaikkei köyhyyden vuoksi pystyisi ostamaan kalliita kotimaisia vaatteita ja kasvisvalmisteita, voi sentään asua pienesti ja pitää hyvää huolta tavaroistaan.

Kun joku pelaa kiinakortin, voi vastata ovelasti: "Mitäköhän varten ne kiinalaiset tehtaat tupruttavat päästöjä ilmaan? Etteivät vain siksi, että me suomalaisetkin saisimme shoppailla halvat kertakäyttöiset krääsämme ja rytkymme?"

On myös huomionarvoista tiedostaa, ettei kyse oli mistään ikävästä velvoitteesta tai pakosta luopua kaikista mukavista asioista, ei kurjuuden maksimoimisesta, vaan oikeudesta ja vapaudesta päästä eroon sellaisista nykyelämäntyylimme itsestäänselvyyksistä, joiden salakavaluuden olemme oppineet viimein tiedostamaan ja jotka voimme täten jättää historiaan.

Olemme vapaat karistamaan ylikulutuksen taakan harteiltamme ja katsomaan valoisampaan, puhtaampaan, yksinkertaisempaan tulevaisuuteen.


Tieto on valtaa. Jos emme kuuntele asiantuntijoita, ihmiskunnan saavuttamalla viisaudella ei ole mitään merkitystä. Tarjolla olevan tiedon käyttämättä jättäminen on kuin jemmaisi rahaa pankkiin, muttei pahimmallakaan hädän hetkellä käyttäisi sitä hyödykseen.

Nyt on ratkaisun hetki.

Nyt on aika käyttää kaikki ihmiskunnan saavuttama viisaus ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen. Meillä ei ole enää varaa äänestää päättäjiksi sellaisia ihmisiä, jotka aktiivisesti kieltäytyvät toimimasta viisaasti, vaan kääntävät katseensa itsekkäästi kohti omia lyhytnäköisiä tavoitteitaan. Nyt on viisauden, vastuullisuuden ja pitkän tähtäimen politiikan aika.

Tässä kohtaa nimenomaan äänestämällä voi vaikuttaa. Haluan kannustaa jokaista äänioikeutettua äänestämään - ja äänestämään viisaasti. Teillä on vaikutusvaltaa. Te voitte olla osa ratkaisua.

Tämän postauksen kuvat ovat Aurajoelta edelliskeväältä. Halusin #korvaamaton-kampanjan hengessä kuvittaa kirjoitukseni jollakin, joka on minulle korvaamatonta ja jota ilmastonmuutos uhkaa. Aivan ensimmäisenä mieleen tuli rakkaan kotimaamme luonto, jonka eräänlaisena symbolina toimii runsas puhdas vesi. Aurajoen vesi ei ole järin puhdasta, mutta joki on kuitenkin ihana lähiluontoparatiisi ja sellaisena myös korvaamaton.

#ilmastovaalit #nytonpakko #korvaamaton

Piha & Puutarha - messutunnelmat, trendikasvit ja ilahduttavat löydöt

1.4.2019

Piha & Puutarha -messut avasivat tänä vuonna puutarhamessukevään maaliskuun viimeisenä viikonloppuna. Pääsin tutustumaan messuihin vasta sunnuntaina, joten olin ehtinyt nähdä jo runsaasti kuvia sieltä ja fiilistellä tulossa olevaa. Messukäynti nostatti kevättunnelmaa, ja sen myötä myös parvekepuutarhamme pääsi kunnolla heräilemään talviuniltaan, kun toimme kotiin kevään ensimmäiset narsissit ja orvokit.



Tänä vuonna Turun puutarhamessujen värimaailmassa esiintyi runsaasti keltaista - yhtä suosikkiväreistäni - sekä vaaleanpunaisen ja violetin sävyjä. Aina niin hienon ja ilahduttavan yleiskoristelualueen eli sisäpuutarhan narsissi- ja tulppaaniloisto oli mahtavaa. Hyasintteja oli myös runsaasti. Niiden pastellinen värikirjo ja voimakas tuoksu veivät ajatukset vuoden takaiselle reissulleni keväiseen Ruotsiin, missä hyasintit kukkivat valtoimenaan.

Sisäpuutarha-alue oli aiempaa pienempi ja sijoitettu kapeaksi vyöhykkeeksi pitkin A-hallin seinustaa. Mielestäni viimevuosina vakiintunut iso puutarha keskellä hallia on ollut parempi ratkaisu, mutta toisaalta tänä vuonna koristelu vetosi minuun vahvemmin kuin vaikkapa viime vuonna, jolloin värimaailma oli tummempi ja kokonaisuus levottomampi. Toivon kuitenkin, että ensi vuonna nähdään taas isompi, hallin keskelle sijoitettu sisäpuutarha.


Perinteisten toukokuutunnelmaa luovien koivujen ja runsaan kukkameren ohella sisäpuutarhassa oli muun muassa vesiaihe, minikokoinen kattopuutarha, kunttaa ja havupuita sekä telmimistilaa lapsille. Tykkäsin myös paljon hyötykasvien käytöstä. Messujen muussa yleiskoristelussa oli värikkäiksi maalattuja linnunpönttöjä, jotka olivat Lounais-Suomen Puutarhayhdistyksen jäsenten tekemiä.


Messujen tarjonnasta erottui selkeästi muutama vahva trendi. Ensinnäkin piha- ja puutarha-asioiden ohella myynnissä oli entistäkin enemmän huonekasveja ja vihersisustukseen liittyvää tavaraa. Kaupunkiviljelyteema ja hyötykasvit ylipäätään olivat myös vahvasti esillä. Tykkäsin tietysti tästä, sillä huonekasvit, hyötykasvit ja kaupunkiviljely ovat juuri ne minun juttuni.

Kokedamat olivat hyvin suosittuja. Tästä perinteisestä japanilaisesta istutustavasta oli esillä erilaisia versioita monella osastolla. Leikkokimpuissa suosituiksi tulleet heinät ja sarat näkyivät myös messujen valikoimassa. Myynnissä oli etenkin saroja monta sorttia, ja niitä oli käytetty sisäpuutarhassa sipulikukkien ohella maanpeittoon. Samoin muhkeita hortensioita ja pelargoneja oli tarjolla paljon.


Värikkäitä punasävyisiä apiloita ja niin sanottuja onnenapiloita eli käenkaaleja (Oxalis) näkyi runsaasti sekä myynnissä että yleiskoristeluissa. Käenkaalit ovat hauskoja. Kokemukseni mukaan niitä on järkevin kasvattaa ruukussa tai amppelissa, eikä suoraan kukkapenkissä. Ne nimittäin leviävät todella nopeasti ja, jos jossain vaiheessa niistä haluaa eroon, se ei ole helppoa. Muistan, kun yritimme karsia punalehtistä käenkaalia lapsuudenkotini pihasta, ja siinä riitti hommaa. Minulla on ollut käenkaali myös huonekasvina - sitä voi siis myös pitää sisällä.


Värikkäslehtiset kasvit ovat muutenkin muodissa, ja isokirjopeippejä (Solenostemon) eli niin kutsuttuja värinokkosia oli myös paljon. Kirjopeippiä voi pitää sekä puutarhassa että sisällä asunnossa, kunhan tarjolla on valoa ja kosteutta. Ystävälläni on ollut sellainen ikkunalaudalla jo useamman vuoden ajan ja se on kasvanut aika isoksi. Tietääkseni kirjopeipit eivät kuitenkaan ole huonekasveina kovin pitkäikäisiä. Ne kasvat muutaman vuoden, kukkivat ja kuolevat. Ulkona pidettävien kirjopeippien talvetuksesta en osaa sanoa mitään.

Kauniit parsakasvit (Asparagus), kuten unelma ja köynnösparsa, näyttävät olevan nyt nousussa huonekasvimaailmassa. Niitä tuli vastaan niin kokedamoissa kuin tavallisissa ruukkuistutuksissakin. Me hankimme unelman pari vuotta sitten, ja pienten alkuvaikeuksien jälkeen se on menestynyt hyvin. Kasvuvauhti ei toki päätä huimaa, mutta on sen koko nyt ainakin tuplaantunut. Luonnossa unelmat voivat kuulemma venyä monen metrin mittaisiksi komeiksi pensaiksi.


Mehikasvit ovat nyt hyvin trendikkäitä. Niitä oli myynnissä monenlaisia sekä puutarhaan että huonekasveiksi. Ostimme yhden kirjotähden (Haworthia), joka tulee osaksi tuoretta mehikasvi-istutustamme. Samanlaista suosiota nauttivat edelleen myös tillandsiat eli ilmakasvit, joita löytyi monelta näytteilleasettajalta ja oikein hauskasti esille pantuna. Erityisen ihana ilmakasvivalikoima ja hyvä tarjoushinta oli turkulaisen kukkakauppa Flörin muutenkin mainiolla osastolla, mistä ostimmekin pari uutta yksilöä.




Kokonaisuutena messut olivat oikein hyvät, mutta muutama seikka vähän hiersi. Varsinaiset puutarhamessut olivat aiemmasta poiketen vain yhden messuhallin kokoiset ja yleiskoristelu niukempaa. Toisessa hallissa oli lähinnä sänkyjä, kolmannessa Mökki & Meri -kokonaisuus ja neljännessä matkailuatoja. Näytteilleasettajien joukossa oli turhan paljon sellaisia, jotka eivät liity mitenkään messujen aiheeseen. Kauppapuutarhaliiton osastolla työskenteli niin huono asiakaspalvelija, että melkein teki mieli jättää ostokset tekemättä.

Lähestyvät vaalit näkyivät myös. Puolueiden kojut valtasivat tilaa ja huomiota itse puutarha-asialta, ja mainoksia tyrkytettiin hanakasti. Ihanaan hyötyviljelyteemaiseen Hankkijan osastoon - jossa oli kiva kasvihuone ja viljelylaatikoita - oli vaikea päästä tutustumaan rauhassa, kun joku Barbara Heinonen otatti siellä vaalikuvia keskellä kävelyreittiä ja yritti väkisin jakaa mainoksiaan. Häntä en äänestäisi.


Käytin messupäiväni ennen kaikkea osastojen kiertelyyn, ja viimeisen parin tunnin aikana teimme mukavia hankintoja. Seurasin ohjelmaa vain ohimennen. Floristimestari Pirjo Korppi veti hauskan näköistä kukkakorutyöpajaa, ja ohjelmalavalla Luonnonvarakeskuksen Maarit Heinonen kertoi vanhoista omenalajikkeista. Messuilla järjestettiin kukkasidontakilpailu, jossa syntyneitä asetelmia saatiin ihailla niin aulassa kuin auditoriossakin. 


Aluksi näytti vähän siltä, ettei messuilla olisi tällä kertaa paljoakaan mitään, mitä haluaisimme ostaa. Tarjoukset kuitenkin paranivat päivän loppua kohden, ja löysimmekin muutaman kivan jutun. Hoksasin Tuoremyynti Pitkäsen huonekasvivalikoimasta yllättäen flamingonkukan, jonka hinta oli päivän päätteeksi enää seitsemän euroa! Hankkijalta saimme parin euron hintaan narsissit ja orvokit. Perinteisestä puutarharuletista voitimme kiinanruusun. Lisäksi ostimme kassillisen vihanneksia heti syötäväksi, pari tillandsiaa ja kirjotähden sekä Pihasuunnittelun ABC -kirjan, jonka aion antaa mamilleni.


Tänä keväänä en taida ennättää näiden jälkeen enää vierailla muilla puutarhamessuilla kuin sitten vasta toukokuun lopussa Uudenkaupungin kukkamessuilla, joten olen iloinen, että sain vietettyä aikaa nyt näillä oikein mukavasti, tehtyä hyviä hankintoja ja koettua pirteää kevätfiilistä. Jotenkin aivan erityisen iloinen olen tuosta flamingonkukasta. Olen haaveillut sellaisesta pitkään, mutta hinnat ovat usein korkeita. Tämä oli todellinen löytö.

Kävittekö Piha & Puutarha -messuilla ja mitä tykkäsitte?

Multienvaihtoa, pistokkaita ja hankintoja

25.3.2019

Huonekasvien mullan- ja ruukunvaihtoaika on meneillään. Mullassa myllertäminen ja kasvien parissa puuhailu on mukavaa, vallankin kun luonnon vihertymistä ja puutarha-askareiden alkua odottaa tässä vaiheessa jo kovasti. Siinä kohtaa, kun kasveja on tarpeeksi paljon, homma alkaa kuitenkin käydä melkoisen rankaksi. En siis oikeastaan tiedä, onko tämä ihanaa vai kamalaa aikaa.

Sattuneesta syystä emme vaihda joka vuosi kaikkien kasvien multia saati ruukkuja. Meillä on tapana arvioida, mitkä kasvit kaipaavat kipeimmin uutta ruukkua, ja käyttää kasvien hoitoon liikenevä aika niiden siirtämiseen. Samaten mullanvaihdot tulee tehtyä yleensä vähissä erin pitkin kevättä ja kesää tarpeen, ehtimisen ja motivaation mukaan.

Mehiruusuke (Echeveria)

Nyt uusiin multiin ovat päässeet joulukuussa hankittu lankaköynnös (Muehlenbeckia), pari vuotta sitten kekrituliaiseksi saatu liisantyyny eli kääpiöjuoru (Callisia repens), nuorin viirivehka (Spathiphyllum alana) sekä kaikki pienet pullojukat (Beaucarnea recurvata), jotka ovat alkujaan peräisin puretusta viherseinästä. Lisäksi vaihdettiin pintamullat pienemmältä traakkipuulta (Dracaena), joka on voinut vähän huonosti ja jonka ruukussa on ollut homettakin.

Muutamalle kasville vaihdoimme tuoreet mullat jo aiemmin talvella torjuaksemme ällöttävää sieni-invaasiota. Taidan kirjoittaa siitä seikkailusta kokonaan oman postauksensa, jahka aika näyttää, miten tarina päättyy vai onko se edes päättyäkseen. Lyhyesti sanottuna meillä siis alkoi kasvaa kukkaruukuissa erikoista pientä sientä, jonka alkulähteeksi paljastui lopulta kukkamultapussi, jota olimme käyttäneet viime kevään multienvaihdoissa ja kaikkien uusien kasvien istutuksessa. Ai että, mitä riemua.

Pullojukka (Beaucarnea recurvata) ja aivan pieni rahapuu (Crassula ovata)

Varmaan jo yli vuoden vesilasissa odotelleet kiinanruusun (Hibiscus rosa-sinensis) pistokkaat on nyt laitettu viimein multiin, samoin joukko rahapuun (Crassula ovata) pistokkaita, joita Krotti sai työpaikaltaan. Rahapuut eivät toki olleet ainoat uudet pistokkaat toimiston kasvimylläjäisistä, vaan meille tuli myös palmuvehkaa (Zamioculcas zamiifolia) ja kultaköynnöstä (Epipremnum aureum). Lisäksi toveri Naakkuli lahjoitti meille pistokkaan herttaköynnösvehkastaan (Philodendron scandens). Sellaista minulla ei olekaan ikinä ennen ollut.

Kiinanruusu (Hibiscus rosa-sinensis)

Kun nyt kerran multahommiin ryhdyttiin, ostimme myös muutaman uuden kasvin. Krotti halusi perustaa mehikasvi-istutuksen ja hankki sitä varten mehiruusukkeen (Echeveria) ja kivikukan (Lithops). Minä olin miettinyt uuden kilpipiilean (Pilea peperomioides) hankintaa sen jälkeen, kun ensimmäinen ostamani yksilö kuoli viime syksynä. Nyt osui kohdalle hyvä tarjous, joten uusi piilea on täällä. Toivottavasti sen kanssa sujuu paremmin.

Kivikukka (Lithops) ja muita mehikasveja

Kilpipiilea (Pilea peperomioides)

Vielä olisi jonkin verran multahommia tehtävänä. Seuraavana jonossa ovat ainakin vanhat vehkat ja aloe, joka rönsyilee siinä määrin, että se pitäisi jo jakaa useampaan ruukkuun.