Muistoja keskikesän öiltä

7.8.2019

Ilta hämärtyy jo kello kymmenen aikaan. Yö saapuu pimeänä ja hepokattien sirityksen täyttämänä. Aamunkoittoon on niin monta tuntia, ettei sitä enää helposti valvo tervehtimään. Näin elokuun alussa sen aina viimeistään tajuaa - valoisien kesäöiden aika on taas takana.

Porvoonjoki, Porvoo

Tarina toistaa itseään vuosi vuoden jälkeen. Keskikesän valoisat yöt tuovat tullessaan tietyn levottomuuden tunteen, ihmeellisen vimman heittäytyä kokemaan jokainen hetki nopeasti ohi kiitävästä kasvun ja uuden elämän vuodenajasta luonnossa. Se kiskoo retkeilemään öisin, valvomaan kasteisia polkuja kulkien aina aamun sarastukseen.

Valvo, seikkaile, elä mukana kuohuvassa, väkevässä, kaiken läpi virtaavassa kesässä! Niin se kutsuu, ja kun siihen tarttuu, se vie mennessään hengästyttävällä vauhdilla, kunnes yhtäkkiä onkin aika luopua. Yksi toisensa jälkeen linnut ovat lakanneet laulamasta ja hepokatit alkaneet soittaa. Sininen hämärä on vaihtunut pikkuhiljaa aitoon, syvään yönpimeyteen, joka viimein pysäyttää keskikesän valon huumaaman retkeilijän, koppaa syliinsä ja laskee lepäämään.

Ajatukset kulkevat tuulen mukana syksyyn. Syyskesän kynnyksellä se, joka rakastaa syksyä yhtä paljon kuin ihanaa, alati valveilla olevaa keskikesää, katselee vuoroin kumpaakin kohti ja tuntee kaipausta ja haikeutta niin, että on haljeta.

Kuusistonlahti, Kaarina

Luonto on hiljalleen luopumassa kesästä. Minä ajattelin pysähtyä vielä tuokioksi kahlaamaan läpi muistojani niiltä vain hetki sitten ohi virranneilta öiltä, jotka sain viettää lähellä kaikkea sitä, mikä saa minut vuosi toisensa perään rakastumaan sekopäisesti kesään - lintuja, puita, kosteaa maata, hämärässä tuoksuvia kukkia, korkeaa valoisaa taivasta ja sen peiliä, tummaa vettä.

Muistan toukokuun viimeisen päivän illan, joka taittui kesäkuun ensimmäiseksi yöksi tyynen leppeänä ja tavattoman kauniina.

Seikkailin toverini kanssa Karhulan maankaatopaikalle kuuntelemaan ruisrääkkiä. En olisi uskonut, että moinen kohde olisi niin hyvä lintupaikka, mutta niin se vain oli. Kolme ruisrääkkää raksutteli heinikon kätköissä eri suunnilla, kun kuljimme maavallien päällä, ja joku kerttunenkin lauloi ojan varressa. Metsän yllä poukkoili lehtokurppa.

Karhula, Turku

Jatkoimme yötä Aurajoen vartta kierrellen. Ilma kävi viileäksi ja kosteaksi. Seisoimme kävelysillalla ja kuuntelimme, kuinka kaksi pensassirkkalintua sirisi toisilleen kasvustossa. Sirkkalinnut kuulostavat minusta aina ihmeellisen eksoottisilta, kuin ne eivät ollenkaan kuuluisi suomalaiseen äänimaisemaan. Tässä yössä oli jostain syystä muutenkin ihan ulkomaanretkien fiilis.

Jokin lepakko lenteli veden yllä. Lumpeenkukat kelluivat tummalla pinnalla. Kävelimme jokirantaa nauttien satakielten taukoamattomasta konsertista. Kuulimme luhtakerttusen, sitten viitakerttusen ja pian vielä pari lisää. Tajusin, miten paljon hengenheimolaisuutta tunnen viitakerttusen kanssa. Sen tavassa laulaa on jotain hyvin samankaltaista kuin minun itseilmaisussani.

Aurajoki, Turku

Muistan kesäkuisen aamuyön Inarissa Nukkumajoella.

Yötön yö ei tunnu yöltä ollenkaan, mutta lintujen kiihkeä laulu ja auringonvalon viisto kulma erottivat sen päivästä. Ilma oli viileää ja raikasta edellispäivän lumisateen jäljiltä. Ihmeellisintä oli kuulla ja nähdä tilhiä keskellä kesää - meillä päin se on talvinen vieras, mutta pohjoisessa se pesii.

Olin jalkeilla vain hetken. Heräsin lähtemään varsinaiselle retkelle vasta pari tuntia myöhemmin. Yön lumottu tunnelma oli jo haipumassa päivän kirkkauteen, mutta metsässä lauloivat yhä lukuisat linnut, joiden konsertti kuulosti näin varsinaissuomalaiseen korvaan vieraalta ja salaperäiseltä. Kuukkelit kulkivat kannoillamme hiljaa jutustellen.

Nukkumajoki, Inari

Muistan juhannusaaton Lohjalla.

Ennen auringonlaskua kiipesimme kukkulalle katselemaan maisemia. Kurkien huutelua kantautui jostain peltojen takaa. Kaulushaikara tuuttaili järven suunnalla. Pimeän tultua ja juhlaväen hajaannuttua tahoilleen lähdimme pikkuporukalla jälleen Savijärven lintutornille.

Tämäkin yö oli miltei tyyni, taivas liki pilvetön ja ilma melko lämmin. Hyttyset ja mäkärät pyrkivät syömään meidät elävältä. Taivaanvuohi mäkätti ja kitkutti. Ruokokerttuset säksättelivät ja räksättelivät. Nautakarja lepäili kauempana laitumella, eikä osoittanut kiinnostusta meihin.

Tornin lähellä äänteli kaksi huittia, jotka eivät aivan täsmälleen kuulostaneet tutuilta luhtahuiteilta, mutteivät myöskään aivan siltä, miltä pikkuhuitti äänitteillä kuulostaa. Järvellä oli havaittu pari pikkuhuittia säännöllisesti aiemmin kesällä, ja meidän poistuessamme paikalle saapui lintuharrastaja, joka sanoi tulleensa kuuntelemaan niitä saatuaan vinkin, että ne ovat yhä äänessä. Minä jätin kuitenkin lopullisen määrityksen omalta osaltani auki.

Savijärvi, Lohja

Muistan juhannuspäivän kotiseuduillani Turun ympäristössä.

Suuntasimme Piikkiönlahdelle etsimään jotain - en muista enää, mitä tarkalleen ottaen, mutta kyseessä taisi olla jokin vielä tänä vuonna kuulematta jäänyt yölaulaja. Emme kuulleet sitä, mutta sen sijaan kohtasimme jälleen yhden sirisijän. Pensassirkkalintu siellä taas surraili menemään rantapusikossa vedenpuhdistamon takana. Taivas hehkui auringonlaskun tulta.

Piikkiönlahti, Kaarina

Jatkoimme puolen yön jälkeen seikkailua Kuusistoon. Kannoin kaukoputken pimeän metsikön läpi Kuusistonlahden eteläisen rannan lintutornille, mutta valo riitti vain vaivoin joidenkin sorsien ja silkkiuikun tunnistamiseen, eikä pienemmistä otuksista ottanut ollenkaan selvää. Kurjet toitottelivat, ja yksi löytyi putkeen ruovikon reunasta. Vierailumme kruunasi rastaskerttusen laulu.

Väsymys painoi hiukan, mutta nukkumaan ei malttanut vielä lähteä. Yö houkutteli pysymään liikkeellä. Niinpä otimme vielä suunnan Friskalaan. Kun kuljimme hiekkatietä laidunniittyjen halki kohti rantaa, lahdelta nousevan yöusvan tuoksu hiipi vastaan. Kosteus teki kiharoita hiuksiin. Oli helppo hengittää ja olla onnellinen. Hevoset liikehtivät laitumella tienvarsiojan korkean kasvuston takana ja hirnahtivat meidän kävellessämme ohi.

Saapuessamme rantaan - lepikon varjoon, ruovikon reunaa kulkeville pitkoksille - vedin syvään henkeä ja mietin, miten paljon rakastan juuri tällaisten paikkojen ominaista hajua. Kiipesimme lintutorniin ja katselimme tovin kurkia, joiden hahmot erottuivat vettä vasten tummina varjoina. Niiden läsnäolo teki töyhtöhyyppäemon levottomaksi. Aina, kun kurki nosti päänsä siiven alta tai vaihtoi hieman asentoa, hyyppä pomppasi siivilleen ja alkoi kovasti naukuen hyökkäillä päin. Onnistuin dokumentoimaan tilanteen pariin sotkuiseen kuvaan.

Friskalanlahti, Turku

Vesirajassa vipelsi pieniä kahlaajia. Punajalkaviklon ääntelyä kuului. Muutama hanhi piirtyi myös varjoina veteen. Luhtakana röhki ja vinkui. Rytikerttunenkin konsertoi välillä. Taivas oli jo käymässä valoisammaksi. Samaa tahtia, kun aamu valkeni, kuu nousi esiin metsän takaa. Se hohti oranssina kiekkona matalalla horisontin yllä, riekaleisiin pilviin verhoutuneena.

Aamun hämärässä laidunniityltä kuului nätti pieni laulunsäe. Höristimme korviamme. Oliko se ehkä pensastasku? Olin vasta hiljattain tajunnut, miten vaikeaa sen äänten tunnistaminen oikeastaan on. Lintu jatkoi laulamistaan. Pian aloitti toinenkin. Kyllä, ne olivat pensastaskuja. Kun palasimme takaisin parkkipaikan suuntaan, kuulimme vielä pari taskua lisää.

Kello kävi puolta kolmea. Hetki ennen aamun koittoa oli tyyni, raikkaan viileä ja kevyen sumuinen. Mustarastas ja punarinta heräsivät laulamaan - aamuvuoron linnut. Meidän oli viimein aika lähteä. Kotona katselin vielä ikkunasta, kuinka nousevan auringon ensisäteet valaisivat maisemaa.

Friskalanlahti, Turku

Muistan myös muita öitä.

Jotkin niistä vietin auton ratissa tai kyytiläisenä ihaillen ensin auringon laskua ja pian jo sen nousua. Muutamana yönä kävin Ruissalossa katsomassa merta, kohtasin hurjasti metsäkauriita ja eräänä ihmeellisen kauniina yönä myös mäyrän. Kerran saavuin kotiin aamun valossa ja näin kurkiparin lentävän kotilähiömme yllä - en ollut kertaakaan ennen nähnyt täällä kurkia. Yhtenä yönä katselin junan ikkunasta synkkää myrskytaivasta ja mahtavan kirkasta sateenkaarta Pohjanmaan lakeuksilla.

Oli myös yö saaristossa. Muistan illan rantaravintolassa herkkujen äärellä, lossimatkan iltaruskossa hohtavalla merellä, auringon viimeiset säteet lämpöisellä hiekkarannalla Paraisilla ja sinisen hämärän pienillä hiekkateillä. Matkalla näkyi kettuja, jäniksiä, kauriita ja peuroja, koko valikoima metsän eläimiä.

Mustfinn, Parainen

Eräänä yönä päädyin kuljeskelemaan Vanhan Porvoon hiljaisille kaduille. Olimme matkalla Kotkasta kotiin, mutta öinen Porvoo kutsui pysähdykselle, sillä kaipasimme kahvia ja jaloittelua raikkaassa ulkoilmassa. Piipahdimme Porvoon paahtimolla - joka nähtävästi onkin öisin melkoinen menomesta - ja kahvihetken jälkeen teimme kävelylenkin. Katse lepäsi idyllisen kauniissa jokimaisemassa. Lehtipuiden ympärillä pörräsi joukoittain kookkaita turilaita.

Kohtasin turilaita myös monena yönä meillä Turussa, ja niitä tuli vastaan seikkailullani Lappeenrannassakin. Puiden latvusten ympärillä keinahdellen tanssivat turilaat ovat kuin kesäöiden keijuja - tai ehkä pyöreän pörröisine olemuksineen ennemminkin peikkoja tai menninkäisiä, jotka ovat oppineet lentämään.

Vanha Porvoo

Joitain öitä olen tietysti jo unohtanut. Toisina öinä kirjoitin muistiinpanoja lintuhavainnoistani ja toisina otin kuvia. Jotkin yöt merkitsin kalenteriini. Sitten oli niitä, jotka vain tapahtuivat, mutteivät jättäneet jälkeensä kuin hämärän aavistuksen siitä, että ehkä olin ulkona enkä nukkunut.

Nyt, kun valoisien kesäöiden aika on takana, minulla on vain hassun pöllämystyneen onnellinen ja kiitollinen olo sekä kova tarve viettää aikaa kotona ja nukkua kunnolla. Elokuuni onkin juuri sopivati kaikenlaisten suunnitelmien osalta paljon väljempi kuin kesä tähän saakka, joten pääsen laskeutumaan keskikesän kaahottamisesta mukavasti loppukesän leppoisuuteen ja siirtymään kohti arkea.

Eiköhän se meinaa myös, että palaan päivittämään blogia aktiivisemmin. Kasasin tähän postaukseen parhaat tarjolla olevat eli vähiten kohisevat ja sumeat kuvat kesän yöseikkailuiltani. Aurajoen, Karhulan ja Savijärven kuvat ovat toveri Krotin kännykältä.

Kolmas laatikkoviljelykesä

19.7.2019

Turun laatikkoviljely pyörii nyt neljättä kesää ja me olemme mukana kolmatta. Miten ihanaa, että kaupunki tarjoaa tällaisen mahdollisuuden! Nyt kun parvekepuutarhamme on vähän lannistavassa tilassa, laatikkoviljely on aivan erityisen ilahduttavaa. Satoakin on jo saatu, ja viimeaikaisten sateiden myötä kasveista huolehtiminen on sujunut poikkeuksellisen leppoisasti.

Kasvuston rönsyilyä. Jotkin hunajakukista jo kukkivat.

Meillä on nyt myös viljelynaapureita. Keväällä viljelylaatikoittemme viereen oli ilmestynyt muutama uusi laatikko, joissa oli toisen viljelyporukan kyltti. Olin yhtä aikaa sekä riemuissani että vähän jännittynyt tästä käänteestä - minkälaisia uudet tyypit olisivat ja miten yhteiselo sujuisi? Jätimme laatikoille viestin, ja pian pääsimmekin yhteyksiin.

Naapurilaatikoita viljelee viereisessä talossa asuva henkilö kahden pienen lapsensa kanssa. Olemme törmäilleet satunnaisesti ja pitäneet yhteyttä sähköpostitse, ja rinnakkaiselomme tuntuu olevan mutkatonta. Laatikkomme muodostavat yhdessä ihanan runsaan, rönsyilevän viljelykeitaan, jonka ääreen on ilo saapua. Kasteluapuakaan ei enää tarvitse värvätä reissujen ajaksi kaukaa, sillä viljelynaapuri tarjoutui tarpeen mukaan auttamaan.

Naapurin laatikolla kukkii myös kauniisti.

Tänä kesänä minä ja toveri Krotti saimme viljelyhommamme kunnolla käyntiin vasta kesäkuussa, mutta se ei näytä juuri haitanneen. Monet suorakylvetytkin kasvit kukoistavat jo hienosti. Minusta ei ollut paljoa iloa kylvö- ja istutuspuuhissa, sillä käteni oli siinä vaiheessa vielä paketissa, mutta pystyin sentään auttelemaan veden kantamisessa. Viljelylaatikkomme sijaitsevat siis muutaman sadan metrin päässä meiltä pienen mäen päällä, ja kannamme kasteluveden sinne kotoa.

Viljelylaatikoissamme on nyt kesäkurpitsaa, perunaa, hernettä, härkäpapua, fenkolia, lehtisalaattia, palmukaalia, mangoldia, rukolaa, vuonankaalia, lamopinaattia, ruohosipulia, lipstikkaa, persiljaa, punajuurta, munakoisoa, tomaattia, parsaa, auringonkukkaa, valkotupakkaa, pensaskrassia, samettikukkaa, kehäkukkaa, ruiskaunokkia, kurkkuyrttiä, unikkoja ja hunajakukkaa.

Matalat laatikot ovat jälleen salaattien, herneiden ja muiden sellaisten pienijuurisempien kasvien aluetta.

Esikasvatimme tomaatit itse asiassa parvekeviljelyä varten, mutta istutimme osan niistä ulos, sillä parvekkeelta loppui tila. Viljelylaatikoille päässeillä taimilla on ollut huomattavasti vähemmän tuhoötököitä kiusanaan kuin parvekkeelle joutuneilla. Todennäköisesti tomaatin menestys avomaalla on kuitenkin noin yleisesti ottaen heikompaa kuin lasitetulla parvekkeella.

Laitoimme perunat vähän myöhässä, vasta kesäkuun lopulla, kun totesimme, ettei parvekepuutarhan perunoista taida tulla tänä vuonna oikein mitään, ja siemenperunoita oli vielä jemmassa. Myöhäisestä kylvöajasta huolimatta perunat kasvavat ihan hyvin, joten olemme toiveikkaita.

Äkkiäkös ne perunat jo nostivat versonsa pintaan.

Munakoison menestymisestä en osaa tässä kohtaa sanoa vielä mitään, mutta ainakin yksi kukka näyttäisi pölyttyneen. Aiemmin emme ole onnistuneet parvekeviljelyssä saavuttamaan edes tätä pistettä. Munakoison taimien lehdet menivät kyllä pian viljelylaatikoille istutuksen jälkeen huonokuntoisen näköisiksi, kuin ravinteista olisi ollut pulaa, ja ilmeisesti niitä vaivasivat myös tuholaiset, mutta nyt kun olemme lisänneet lannoitetta ja pesseet lehtiä tuholaisten poistamiseksi, taimet vaikuttaisivat ehkä kohenevan.

Munakoiso - ottaako tuosta nyt selvää?

Sametti- ja kehäkukkia ynnä muita lähinnä koristeeksi ja pölyttäjien iloksi tarkoitettuja kukkasia kylvimme jälleen runsaasti, sillä viime kesinä minikokoinen kukkaniittymme on ollut niin loistava. Aiempina vuosina olemme esikasvattaneet auringonkukat sisällä, mutta nyt se jäi tekemättä, eikä tilanne näytä yhtään hullummalta - eivätköhän ne ehdi ihan hyvin vielä kukkia ennen kuin kesä päättyy. Krassit hankimme valmiina taimina, ja nyt ne jo kukkivatkin. Härkäpapujen ja herneiden kukinta on myös alkamassa.

Kaunis violettikukkainen härkäpapu 'Crimson Flowered' ilahduttaa.

Salaattien ja palmukaalin kanssa on samoja vaikeuksia kuin aiempinakin kesinä. Toukat ovat tehneet tuhojaan. Kylvimme juuri lisää salaattia, josko seuraavan satsin kohdalla kävisi parempi tuuri. Nähtäväksi jää, riittääkö meillekin niistä satoa korjattavaksi vai meneekö kaikki parempiin suihin.

Minua ei kyllä oikeastaan niin hirveästi haittaa, vaikka eläimet söisivät osan sadosta, kunhan nyt jotain pääsee keräämään itsekin. Sen sijaan tulen ihan älyttömän kiukkuiseksi, jos toiset ihmiset käyvät varastamassa satoa. He nimittäin oletusarvoisesti osaavat lukea, ja viljelylaatikoilla oleva kyltti kertoo kyllä, että sato kuuluu viljelijöille. Meillä ei onneksi ole käynyt kovin paljoa eikä kovin pahoja satovarkaita, mutta emme me ole varkauksilta täysin säästyneetkään.

Yhtenä iltana kohtasimme erään satovarkaan itse teossa. Sotkuinen ja sekava nuori tyyppi löytyi penkomasta vihanneksia viljelynaapurimme laatikoista ja vaikutti tosi säikähtäneeltä jäätyään kiinni. Teki mieli sanoa törkeästi suorat sanat, mutta emme uskaltaneet ryhtyä kauheasti keuhkoamaan, koska tyypin sekavuustila johtui selkeästi jostain muustakin aineesta kuin alkoholista, emmekä osanneet siis yhtään ennakoida, miten hän mahtaisi reagoida. Hätyytimme lurjuksen kyllä tylysti pois, muttemme sen enempää kovistelleet.

Viljelykeitaamme näytti kuun alussa tältä.

Viime kesänä meiltä vietiin monta spagettikurpitsaa, ja silloinen rosmo myös katkoi varsia ja talloi raakileita. Sen jälkeen ei jotenkin inspiroinut laittaa täksi kesäksi mitään sellaista ympäriinsä rönsyilevää kurpitsaa ollenkaan kasvamaan, mutta kesäkurpitsaa päätimme kyllä hankkia pari taimea. Se olikin hyvä valinta. Olemme päässeet keräämään satoa jo viiden kurpitsan verran, ja lisää on tulossa. Oman kasvimaan kesäkurpitsat ovat olleet myös oikein maukkaita. Kyllä kelpaa!

Kesäkurpitsaa tulossa.

Mutta tässäpä varmaan päällimmäiset kuulumiset viljelylaatikoilta tällä erää. Kuvat ovat vähän sikin sokin heinäkuun alusta ja edellispäivältä. Jostain syystä olen taas käynyt kuvaamassa vain hämärällä ja sateisella säällä. Kunhan kukkaloiston aika toden teolla koittaa, pitää kyllä mennä kuvaamaan taas pörriäisten puuhailua päivänpaisteella.

Parvekepuutarha-angstia

10.7.2019

Parvekepuutarhallamme ei mene tänä kesänä järin hyvin. Siksi en olekaan kirjoittanut siitä juuri mitään. Lienee joka tapauksessa korkea aika julkaista pieni päivitys, vaikka se onkin kaikkea muuta kuin mukava.

Parvekkeellamme on nimittäin niin paljon tuholaisötököitä, että niitä vastaan taisteleminen alkaa tuntua tyystin turhalta touhulta. Tekisi miltei mieli dumpata kesäkasvit, ne yksivuotiset, ja keskittyä puiden ja perennoiden pelastamiseen. Toisaalta ei millään haluaisi myöntää epäonnistumistaan ja antaa periksi.

Näin ollen tilanne häälyy sellaisena, ettemme tee asialle oikein mitään. Ylläpidämme puutarhaa laiskasti, mutta emme tee mitään suuria siirtoja, vaikka selkeästi jotain pitäisi tehdä. Ärsyttää katsoa parvekkeen suuntaan ja nähdä rönttöisinä nuokkuvat kasvit.


No, jotain pientä olemme kyllä saaneet aikaan. Paprikoissa oli niin paljon kirvoja, että lehdet suorastaan käpristyivät. Päätin pestä kirvat pois, mikä on kokemukseni mukaan biologisen tuholaistorjunnan jälkeen ehkä toiseksi tehokkain tapa hankkiutua niistä eroon ympäristöystävällisesti.

Kannoin paprikat suihkukaappiin, sumutin mäntysuopaa ja ryhdyin huuhtelemaan, kunnes huomasin, että kirvojen ohella kasveissa asui myös isompia ötököitä, jonkinlaisia toukkia. (Minä kammoan toukkia!) Ne osoittautuivat kukkakärpäsen toukiksi, kirvojen luonnollisiksi vihollisiksi, joten ne piti sitten poimia elävinä talteen, jotta ne voisi myöhemmin palauttaa parvekkeelle jatkamaan kirvojen syömistä.

Lopulta saimme kirvat pestyä ja kärpästoukat kerättyä turvaan. Työtä oli melkoisesti, joten onkin ollut aika lannistavaa huomata, ettei siitä edes näytä olleen paljoa apua. Nyt paprikoissa alkaa olla jo aivan tuhottoman paljon uusia kirvoja. Niitä on myös perunoissa, yrteissä ja jopa tomaateissa, jotka yleensä säästyvät tuholaisilta.

Suurin vitsaus ovat kuitenkin vuodesta toiseen puutarhaamme piinanneet vihannespunkit, jotka talvehtivat parvekkeella ilmeisen hyvin. Niiden määrä tuntuu kasvavan vuodesta toiseen. Nyt niitä on aivan ilmiömäisen paljon - niin paljon, että peli lienee jo menetetty.

Parina viime kesänä olemme tilanneet torjuntaötököitä Biotukselta, ja niistä onkin ollut jossain määrin apua. Tänä vuonna tilanne riistäytyi niin nopeasti käsistä, ettemme oikein ehtineet reagoida. Nyt tuholaisia on jo sen verran paljon, että torjuntaötökätkään eivät välttämättä auttaisi, tai ainakin riittävän suuren määrän hankkiminen maksaisi hirveästi. Ei jotenkin inspiroi lähteä edes kokeilemaan.


Yritin keksiä tähän lopuksi joitain positiivisiakin uutisia parvekepuutarhastamme, mutta niitä on aika vähän. No, talvehtineet pelargonit availevat nuppujaan, mikä on toki hienoa. Vaahtera ja mustaherukka selvisivät jälleen yhdestä talvesta, mutta emme ole kovin luottavaisia sen suhteen, selviävätkö ne tästä kesästä. Mustaherukka ei ole ainakaan tuottamassa yhtään satoa.

Mansikkasatoa on saatu hiukan. Yrtit ovat yhä hengissä ja kohtuullisessa kunnossa. Pionit kasvavat hyvin, vaikka luulimme juurakoiden kuivuneen hengiltä keväällä - saatamme ehkä nähdä vielä kukkia. Raparperitkin ovat hengissä. Sää ei ole ollut liian paahteinen, joten kastelusta ei ole ollut hirveästi vaivaa.

Nämä pari kuvaa ovat alkukesältä, jolloin tilanne oli vielä ihan kohtuullinen. Tuoreempia kuvia ei juuri ole. Sattumoisin en ole kauheasti viettänyt aikaa parvekepuutarhassa kuvaten.

On kyllä sanottava, että vaikka parvekepuutarhamme on nyt vähän masentava, niin onneksi viljelylaatikoilla näyttää vastapainoksi oikein hyvältä. Olemmekin suunnanneet kaiken puutarhaintomme laatikkoviljelyyn. Kirjoitan siitä ihan oman postauksensa piakkoin.

Ekopinnahaaste - vielä vähän matkaa

5.7.2019

Haastoin itseni alkuvuodesta ekopinnakisaan - tavoitteeni oli havaita sata lintulajia kesäkuun loppuun mennessä pelkästään omin lihasvoimin liikkuen. Ekopinnaretki alkaa omalta kotiovelta ja päättyy samaan paikkaan, ja retkellä liikutaan pelkästään esimerkiksi kävellen tai pyöräillen. Mielikuvissani olin jo viettämässä toukokuun parasta lintuaikaa ympäri lähitienoota kuljeskellen.


Vuosi alkoi ekopinnojen osalta hyvin. Tein pieniä lenkkejä lähimetsissä ja kohtasin tavallisia talvilintuja. Monta mukavaa havaintoa tuli tehtyä ihan vain kotona keittiön ikkunan ääressä istuskellessa. Puukiipijä hiippaili takapihametsikön mäntyjen rungoilla, ja käpytikka piipahti parina päivänä.

Kevääntulo kiihdytti retkeilyintoani, mutta sen seurauksena ekopinnaretket jäivät vähän pidempien retkien jyräämiksi. Usein kävi niin, että sopivan leppeän kevätillan ohjelmaa miettiessä jotenkin inspiroi enemmän lähteä jonnekin vähän kauemmas ihan kunnon lintupaikoille kuin kuljeskella lähitienoolla. Niinpä ekohavaintoja tuli tehtyä vähemmän.

Ei se mitään. Kevät oli täynnä loistavia retkiä ja hienoja havaintoja. Toukokuun alussa meni satasen raja rikki kaikkien vuodenpinnojen listalla, mutta ekopinnoja ei ollut vielä puoltakaan siitä. Sitten tuli luunmurtuma.


Pari viikkoa meni yksikätiseen elämään totutellessa, eikä mihinkään voinut lähteä ilman avuliasta kaveria. Toiset pari viikkoa meni sen faktan äärellä, että vaikkei yläraajoja juurikaan tarvita kävelemiseen, paketoitu käsi kuitenkin estää melko tehokkaasti yhtään pidempien lenkkien tekemisen. Reipas kävely ja lämmin sää nimittäin saivat käden turpoamaan jo ihan muutaman kilometrin matkalla epämiellyttävyyteen asti. Piti ottaa rauhallisesti.

Tein kyllä linturetkiä, mutta koska en pärjännyt yksin, retkeni määräytyivät seuran mukaan. Varhaisaamun kävelylenkit kaupunkiluonnossa eivät jostain syystä ole yhtä houkuttelevia kuin koko viikonlopun seikkailut niin sanotuilla oikeilla lintupaikoilla. Ensinnä mainittuja ei siis tapahtunut, mutta jälkimmäistä tuli kyllä tehtyä pakettikädestä huolimatta.


Kesäkuun alussa pääsin kuitenkin toteuttamaan yhden sellaisen ekopinnaretken, jonka kaltaisia olin haaveillut tekeväni lukuisia. Heräsin varhain ja lähdin kävelemään. Kaupunki oli vielä hiljainen ja linnut reippaasti äänessä. Kiertelin vanhalla omakotialueella kuunnellen puutarhoista raikuvaa laulua. Löysin mustapääkertun ja kultarinnan.

Seikkailin peltojen ja joutomaiden poikki jokivarteen. Ruokokerttuset ja satakielet konsertoivat. Suureksi ilokseni pääsin kuulemaan myös viita- ja luhtakerttustakin. Joella uiskenteli vesilintuja. Joka pensaassa tuntui laulavan pensaskerttu. Kivitaskukin osui kohdalle.

Puolenpäivän aikoihin marssin kotiin, kun liikenteen melu ja tuulen humina peittivät alleen niidenkin lintujen äänet, jotka vielä siihen aikaan olivat laulutuulella. Takana oli loistava aamu, liki viisitoista kilometriä pikkuteiden tallaamista ja mukavia lintukohtaamisia, ekopinnalistalla hurja määrä uusia lajeja.



Tämä jäi kuitenkin alkukesän ainoaksi pidemmäksi ekopinnaretkeksi. Pian lähdin Lappiin. Sitten viiletin niin ikään auton kyydissä juhannuksenviettoon. Sen jälkeen juna vei Lappeenrantaan vanhan lukioaikaisen ystävän luokse. Seikkailuja on riittänyt, muttei tarpeeksi päiviä kotona niin, että olisin ennättänyt antaa huomiota myös lähiluonnolle.

Havahduin yhtäkkiä siihen, että on jo heinäkuu. Miten kävi haasteelle? No, ekopinnalaskurini näyttää lukemaa 52. Pääsin siis hiukan päälle puoliväliin. Onhan sekin - olosuhteet huomioon ottaen - ihan hyvä saavutus.

Tulokseni kuitenkin osoittaa, etten todellakaan liiku niin paljon jalan, kuin olen kuvitellut. Autoilen itse asiassa aivan liikaa. Minulla on usein myös liian tiukka aikataulu kävelemisen kannalta - menen usein lyhyitäkin matkoja bussilla, koska en vain ehdi kävellä. Tässä olisi selkeästi kehittymisen paikka.


Tulokseni kertoo tietysti myös siitä, että kesäisin olen välillä tosi paljon poissa kotoa. Hektisimpinä aikoina olen kotosalla vain sen verran, että saan pestyä pyykit, tsekattua sähköpostit, edistettyä välttämättömiä työ- ja opiskeluteknisiä asioita, pysähdyttyä hetkeksi kodin kasvien ja viljelyaskareiden äärelle ja pakattua kamppeet seuraavaa reissua varten.

Viime viikot ovat olleet juuri tällä nimenomaisella tavalla hektisiä. Koko kesää ei kuitenkaan voi viettää niin. Välillä on oltava kotona pidempään - ihan vain levätä, puuhata kasvien parissa kaikessa rauhassa ja siivota sitä kaaosta, jonka on onnistunut saamaan aikaiseksi. Ehkäpä silloin on myös aika tehdä lisää kävelyretkiä.


En tietenkään voi olla miettimättä, miten olisin menestynyt haasteessani, jos käteni ei olisi ollut paketissa miltei koko toukokuuta. Oletan, että olisin päässyt lähemmäs sataa, ehkä jopa sinne saakka. Olinhan kuitenkin varannut toukokuulle aikaa juuri tällaiseen lähiretkeilyyn. Oikeastaan olin laskenut täysin sen varaan.

Joka tapauksessa haaste oli kova, yllättävän kova. Kävin kyllä ennen haasteeseen tarttumista läpi lajilistaa miettien, mitä kaikkea voisin ylipäätään pystyä havaitsemaan meillä päin. Sata ei tuntunut silloin liian vaikealta tavoitteelta. Ei se tunnu vieläkään, mutta haasteeni aikataulu sen sijaan oli aika tiukka.

Nyt en enää pidä asian suhteen mitään hoppua. Jatkan ekopinnojen kirjaamista ja yritän sen avulla tsempata itseäni kävelemään enemmän, mutta samapa tuo, vaikka satanen tulisi täyteen vasta talvella. Pääasia, että minulla on hyvä syy kävellä. Voisin ehkä myös viimeinkin hakea polkupyöräni maalta vanhempieni luota tänne kaupunkiin, niin pääsisin laajentamaan lähiretkeilyaluettani.


Nämä kuvat ovat kaikki siltä ainoalta pitkältä ekopinnaretkeltäni kesäkuun alusta. Luonto hehkui alkavan kesän vehreyttä. Sää oli enimmäkseen pilvisen harmaa, mikä teki kuvaamisesta vähän tylsää, mutta olin kuitenkin kiitollinen siitä, ettei tarvinut huolia auringossa palamisesta. Räpsin kaikki kuvat Aurajoen vartta kulkiessani Koroisissa ja Halisissa.

Viimeisen kuvan kyltti on aivan mahtava. Viäl vähä lisää kävelyy, viäl vähä lisää lintui.

PS. Olen taas viikonlopun tien päällä. Huomenna suuntaan Kotkaan, ja sunnuntaina tutustutaan Avoimiin puutarhoihin alustavan suunnitelman mukaan Loviisassa. Aion palata blogin ääreen ensi viikolla, jolloin toivottavasti saan julkaistua lisää juttuja kesäkuulta. Lapin-reissun kuvatkin odottavat vielä purkua ja käsittelyä.

Kesäyöt, kirjoittamisen riemu ja blogihiljaisuus

8.6.2019

Vuorokausirytmini on mennyt aivan sekaisin - tai oikeastaan minulla ei ole mitään rytmiä enää ollenkaan. Valoisat kesäyöt ovat tempaisseet minut eräänlaiseen kierteeseen, joka ruokkii itseään. Yhden myöhään valvotun yön jälkeen tulee helposti valvoneeksi toisen ja kolmannenkin, kunnes eräänä yönä menee nukkumaan vasta, kun aamu jo sarastaa.


Keskikesän sinisenhämyiset yöt ja varhaiset aamunkoitot lukeutuvat asioihin, joita rakastan eniten koko maailmassa. Ne vetävät minua puoleensa sellaisella voimalla, että logiikka ja tolkku tuppaavat väistymään ja yöunet pilkkoutumaan liian lyhyiksi pätkiksi tai lykkäytymään tyystin väärälle vuorokauden ajalle.

Silloin, kun tällainen elämän risaiseksi laittaminen kesäöiden kunniaksi on mahdollista, se väistämättä tapahtuu. Esimerkiksi nyt minulla ei ole juurikaan sellaisia velvoitteita, jotka pakottaisivat heräämään joka päivä tiettyyn aikaan tekemään määrättyjä asioita. Olen vapaa retkeilemään ja seikkailemaan yömyöhään ja aamuvarhaisella - ja niin minä sitten teenkin.


Tuntuu muuten aika hassulta kirjoittaa taas neljän viikon tauon jälkeen kahdella kädellä, miltei kaikilla kymmenellä sormella. Murtunut kämmenluuni on parantunut kohtuullisen hyvin. Sain käden vapaaksi paketista perjantaina. Nivelet ovat pitkän liikuttamattomuuden jäljiltä tavattoman jäykät ja arat, eikä luu ole vielä läheskään täysin ehjä, mutta alanpahan pikkuhiljaa taas kyetä tekemään normaaleja askareitani ihan normaalisti. Voi tätä kirjoittamisen riemua!


Valokuvaaminen kutakuinkin yksikätisenä oli aika vaivalloista, joten minulla on toukokuulta nyt poikkeuksellisen vähän kuvia kansioissa. Kirjoitettavaa olisi sen sijaan paljon. Olen joutunut tiivistämään ajatuksiani vain ihan pieniksi muistiinpanoiksi ja kirjoittanut paljon juttuja pelkästään käsin näiden viikkojen aikana, kun pidemmän tekstin naputteleminen koneella on tuntunut turhauttavalta.

Blogissa tulee kuitenkin jatkumaan hieman hiljaisempi jakso vielä ainakin juhannukseen asti. Näillä näkymin en nimittäin ehdi viettää kovinkaan paljoa aikaa kotona koneen ääressä. Luvassa on sen verran runsaasti reissuja ja rientoja, että kirjoittaminen jäänee vähemmälle. No, kunhan taas palaan julkaisemaan aktiivisemmin, onpahan sitten paljon uutta kerrottavaa.


Tämän lyhyen päivityksen myötä toivotan siis oikein mukavia ja kauniita kesäkuun päiviä teille, parahimmat lukijani, ja julistan ainakin viikon mittaisen blogihiljaisuuden alkaneeksi. Ohessa on kuvia öiseltä Piikkiönlahdelta.

Lintutornikisailua hämäläismaisemissa

1.6.2019

Tornien taisto on monelle luontoihmiselle eräänlainen kevään kohokohta. Olen osallistunut taistoon reilun kymmenen vuoden ajan miltei joka kevät, ja putki jatkuu edelleen. Tänä keväänä oltiin taas mukana samalla joukkueella kuin kahtena edellisenä vuonna. Valitsimme tornimme tuttuun tapaan aivan uudesta ja suhteellisen vieraasta paikasta. Suuntasimme katseemme Hämeeseen ja löysimme hyvän oloisen tornin Jokioisilta.

Pellilänsuon lintutorni

Tukikohtana tällä toukokuun alun lintureissulla toimi kaverin perheen kesämökki, niin kutsuttu Humppilan lomaparatiisi. Minä ja Krotti tapasimme Helsingin suunnalta tulleet joukkuetoverit aurinkoisena mutta viileänä perjantai-iltana Forssan Autokeitaalla, mistä sitten ajoimme peräkanaa yhä vain kapenevia teitä mökille. Matkalla pysähdyimme kiikaroimaan tienvarren pellolla lepäileviä hanhia.

Illalla mökin pihassa lauloivat laulurastaat ja punarinnat. Muutama punatulkkukin kuultiin. Auringonlasku oli tavattoman kaunis. Sää kävi yhä vain viileämmäksi, ja koko porukka päätyi yöpymään sisällä mökissä. Yöllä olikin sen verran paljon pakkasta, että olen iloinen valinnastani jäädä sohvalle pötköttämään telttailun sijaan. Olisi saattanut vähän hytisyttää minun makuupussillani.

Iltatunnelmaa Humppilan lomaparatiisissa

Nukuin ihan kohtuulliset viiden tunnin yöunet ja heräsin suhteellisen virkeänä puoli neljältä. Kun hipsin pimeän pihamaan poikki huussille, kuurainen nurmikko rapisi saappaiden alla ja hengitys höyrysi. Pakkasta oli nelisen astetta, mutta sää oli sentään tyyni ja pilvetön. Rantasipi sipitteli laiturilla. Mustarastaan luritus hallitsi äänimaisemaa.

Aamuneljän jälkeen lähdimme ajamaan kohti Pellilänsuon lintutornia. Lehtokurppa pyrähti lentoon tien vierestä, ja useampi pieni hirvieläin pällisteli menoamme. Aamu jo sarasti, kun saavuimme tornille kymmentä vaille viisi, siis vain hetkeä ennen taiston alkua. Kohtasimme oitis vallan odottamattoman ongelman.

Tornin edustalla oli kurjen pesä. Hautova emolintu säikkyi pois, kun nousimme torniin, ja munat jäivät yksin pakkaseen. Ei auttanut kuin istua alas tornin laitojen taa piiloon ja odottaa ihan hiljaa, että emo uskaltautui takaisin pesälle. Sitten jatkoimme taistoa hipihiljaa aloillamme seisten. Hautova kurki näytti levolliselta, mutta reagoi kuitenkin jokaiseen ääneen kohottaen päänsä ja pälyillen epäluuloisesti ympärilleen.

Kurki pesällään

Aamun sineä ja auringonnousun hehkua Pellilänsuon kosteikolla

Jostain syystä ajattelimme, että voisimme jatkaa taistoa täällä, joten aloimme laskea lintuhavaintoja toiveikkaina. Runsaslukuiset mustakurkku-uikut olivat ehkä aamumme päätähtiä heti kurkien jälkeen. Kuulin ensimmäistä kertaa tälle keväälle tiltaltin, pajulinnun ja metsäkirvisen. Komea palokärki lensi ohitse. Hömötiainen lauloi. Lajeja karttui listaan pian 29.

Pellilänsuo on tietääkseni entinen turvetuotantoalue, joka on sittemmin muutettu lintujärveksi. Paikka onkin hassun näköinen yhdistelmä entistä suota, nuorta ryteikköistä metsää ja lintuisaa kosteikkoa. Mukava torni seisoo metsikön kätkössä lutakon rannalla pienen soratien päässä. Täällä olisi ollut ihan kiva viettää koko taistopäivä, mutta jouduimme muuttamaan suunnitelmaa.

Kun toteat kenkäsi liian kylmiksi pakkasessa seisoskeluun ja vaihdat ne villasukkiin ja nahkarukkasiin!

Kylmyys ja pissahätä velvoittivat laskeutumaan tornista ensimmäisen tunnin jälkeen. Vaikka kuinka yritimme edetä diskreetisti, kurjet huomasivat liikehdintämme portaikossa, eivätkä uskaltaneet pysytellä pesällään. Palasimme puskahyppelyltä ja lisävaatteidenhakureissulta torniin vain toteamaan, ettei tästä tulisi mitään.

Toivon sydämeni pohjasta, ettei käyntimme Pellilässä tänä toukokuisena pakkasaamuna pilannut kurkiparin pesintää. Toivottavasti myös muut tornille tulleet ovat tajunneet poistua oitis ja jättää kurjet rauhaan. Jos joku on vieraillut kohteella tai tietää muuten jotain näiden kurkien pesinnän etenemisestä, haluaisin kovasti kuulla uutisia.

Kunpa tämä tieto vain olisi saavuttanut meidät jo edellisenä iltana eikä vasta tornille saapuessamme...

Pikaisen palaverin jälkeen pakkasimme kamppeemme ja jätimme kurjet rauhaan. Oli aika vaihtaa tornia. Onneksi olimme tätä reissua suunnitellessamme käyneet huolellisesti läpi seudun tornitarjonnan ja tiesimme, minne voisimme lähteä. Aivan lähellä sijaitsevalla Lintupajun tornilla ei ollut kisan sivujen mukaan joukkuetta, joten päätimme vallata sen. Ajomatkakin oli mitättömän lyhyt.

Kello oli vasta 6:30, kun aloitimme kisan uudelleen toisella tornilla, varasuunnitelmamme mukaisesti Lintupajun luhdalla, hyvin erilaisessa ympäristössä kuin aamun ensimmäinen kohteemme.

Tornilla oli saapuessamme jo yksi paikallinen lintumies, ja minä kiipesin ensin ylös kysymään häneltä, passaako meidän tulla pitämään Tornien taistoa. Passasi oikein hyvin. Saimme loistavia vinkkejäkin aiemmin täällä näkyneistä linnuista sen parin tunnin ajan, kun kyseinen lintumies oli seuranamme. Tornilla kävi myöhemmin muutama muukin paikallinen lintuharrastaja.

Lintupajun torni

Lintupajun torni sijaitsee maantien reunassa pienessä metsikkösaarekkeessa, ja näkymä avautuu mutkittelevan Loimijoen rantaniityille ja -pelloille. Varhain keväällä joki tulvii, jolloin niityt kuhisevat lintuja. Nyt tulvakosteikkoa oli enää aika vähän jäljellä, mutta saatoimme silti kuvitella, minkälainen paikka Lintupaju on parhaimmillaan. Oli se nytkin oikein viihdyttävä.

Vaikka jouduimmekin aloittamaan taistomme alusta torninvaihdon jälkeen ja olimme siten ikään kuin missanneet aamun parhaan havainnointiajan, teimme kuitenkin koko joukon hyviä löytöjä. Päivästä kehkeytyi kaiken kaikkiaan ihan mainio, ja minä suorastaan tykästyin kohteeseen. Sillä on ihana nimikin!

Lintupajun luhdan maisemaa

Tuulihaukat näyttäytyivät useaan kertaan peltojen yllä saalistamassa. Kahlaajia näkyi runsaasti, vaikka ilmeisesti kohteen paras kahlaaja-aika olikin jo ohi. Kaikki tavallisimmat viklot havaittiin. Joelta löytyi myös ihan kohtuullisesti sorsia. Hanhimuuttoa meni hiukan. Keltavästäräkki ja pensastasku saatiin lajilistaan, vaikka ne monta kertaa kunnostautuivatkin rantapusikkoon katoamisessa juuri siinä kohtaa, kun vasta yksi joukkueen jäsen oli ehtinyt havaita ne. Kauempana joen yllä pyöri myös pääskyjä.

Suokukkoja oli ihan vilisemällä. Saimme ihailla koiraiden värikkäitä röyhelökauluksia ja vauhdikasta mittelöintiä. En tosin olisi kyllä koskaan uskonut, että voisin väsyä suokukkoihin, mutta jossain kohtaa aamua tuli tosissaan jo vähän kyllästynyt olo, kun ties monettako kertaa luuli näkevänsä jotain uutta ja erikoista, joka osoittautuikin sitten lopulta taas uudeksi suokukkoesiintymäksi.

Tornin takana metsikössä pyöri rastaita, punatulkkuja ja keltasirkkuja. Hippiäinenkin kuultiin. Laulavien lintujen havainnointia haittasi kyllä päivän edetessä kasvava liikenteen määrä. Piti oikein höristää korviaan, että ehti kuulla jotain ennen kuin taas seuraava auto ajoi ohi. Lintupaju on selkeästi ennen kaikkea varhaisaamun kohde.

Metsikköä tornin takana

Metsäkauriit varastivat hyväksi toviksi huomiomme. Kaksi pukkia säntäsi kovasti haukahdellen tornin ohi ja niityn poikki. Toinen näytti ajavan toista takaa. Yllättäen pakenija hyppäsikin jokeen, ui sen yli ja jatkoi juoksuaan kauemmas pellolle. Takaa-ajaja jäi joen rantaan ihmettelemään. Melkoinen näytös.

Aamu oli pitkälle hyisen kylmä. Pakkanen väistyi vasta aamupäivän puolella, mutta onneksi ennusteessa kummitellut lumi- tai räntäsade ja tuuli pysyivät poissa. Aurinko eteni metsikön taakse ja porotti lopulta selkiimme, kun kyttäsimme jokivarren elämää. Eipä siis ollut vastavalon ja häikäisyn ongelmaa, vaikka väreilyä vähän esiintyikin.

Lintupajun torni oli siitäkin mukava, että oli tilaa repuille ja ruuanlaitolle.

Aamupäivällä alkoi väsyttää ja hetken oli vähän laiska olo, mutta tsemppasimme viimeisen tunnin ajan urheasti ja saimme yhteensä 49 lajia listaan Lintupajulta. Tuloksemme oli ilmeisesti tälle paikalle ihan asiallinen, mutta uskon, että olisimme yltäneet vielä parempaankin, jos olisimme saapuneet heti viideltä. Pellilänsuolta saimme lisäksi 12 muuta lajia, ja päivän kokonaissaldo 61 lajiahan olisi ollut näillä mestoilla jo melkoinen saavutus, jos se olisi vain tullut yhdeltä tornilta.

Päivän tunnelma - se oli kahdeksan tuntia tätä

Heti taiston päätyttyä horisontista alkoi ilmaantua hanhiparvia aivan tolkuttoman pituisina ketjuina. Erotimme joukosta metsä- ja tundrahanhia, mutta onneksi molemmat lajit oli tullut havaittua myös jo taiston aikana. Muuten olisi saattanut pänniä. Mitään harvinaisuuksia ei sattunut kiikariin, mutta arviomme yksilömäärästä huiteli lopulta kolmen ja neljän tuhannen välillä. Melkoinen näytös tämäkin.

Hanhet nähtyämme lähdimme kahvilan kautta vielä jatkoseikkailulle Loimalammille. Kuljimme kierroksen kauniissa keväisessä hakametsässä ja tutustuimme Salmistonmäen lintutorniin, joka olikin vähän pelottavampi tapaus. Minä en uskaltanut edes kiivetä ylös. Muut menivät, mutta kukaan ei rohjennut lähteä taiteilemaan tikapuita kaukoputken kanssa, joten havainnot jäivät ilmeisen suurpiirteisiksi.

Salmistonmäen lintutorni

Alhaalla odotellessani laskin laulavia peippoja, tiaisia, pajulintuja sekä laulu-, musta- ja punakylkirastaita, joita olikin äänessä aika liuta. Kalliokedon kukkaloisto oli myös ihastuttavaa. Kokonaisuudessaan maisema oli lehtikuusineen ja korkeine katajineen jotenkin eksoottinen juuri sillä tavalla, että fiilis oli kuin jossain ulkomailla reissatessa.

Kedon orvokkeja

Varsinainen perinnemaisema-aarre!

Tämän piipahduksen jälkeen suuntasimmekin taas forssalaiselle huoltoasemalle, missä söimme vielä jotain lounaan ja päivällisen välimuotoa yhteisen retkemme päätteeksi, kertasimme lajisaldoa ja suunnittelimme jälleen uutta retkeä heti seuraavalle viikonlopulle. Sitten autokuntamme lähtivät eri suuntiin.

Kotimatkalla Turkuun päin minä ja Krotti pysähdyimme vielä Kaarinassa Piikkiönlahdella, missä näimme yllättäen ristisorsan. En muista ikinä ennen kohdanneeni taddea Piikkiönlahdella, vaikka olenkin päivystänyt siellä hyvin hyvin paljon elämäni aikana, joten olin ällistynyt. Myös pääskyjä näkyi, mukaan lukien törmäpääskyjä. Merikotka lensi kauniin kaarroksen lahden yllä.

Piikkiönlahti

Pitkän retkirupeaman päätteeksi oli mukavaa saapua kotiin. Naputeltuani uudet havainnot vuodenpinnalaskuriini, lukema oli kauniisti 111. Satasen raja oli mennyt rikki reissun aikana.

Kiitos kuuluu joukkuetovereille hyvästä taistoreissusta, lounaishämäläiselle luonnolle kaikesta mielenkiintoisesta havainnoitavasta sekä paikallisille harrastajille vinkeistä. Tunnelmia ja kuvia tältä reissulta löytyy myös joukkuetoveri Metsähiipparin blogista.

Matkailua maata pitkin

22.5.2019

Olen kyltymätön reissaaja. Haaveilen uusista seikkailuista enemmän kuin kalenterini ja pankkitilini antavat myöten. Minä rakastan matkojen suunnittelua, uusiin paikkoihin tutustumista, luonnon eksotiikkaa ja aivan erityisesti matkalla olemisen tunnelmaa. Tämän huomioon ottaen lienee jossain määrin poikkeuksellista sanoa, etten ole ikinä ollut lentokoneessa. Ei ole tarvinnut, mutta vielä sitäkin enemmän en vain ole halunnut lentää.

Saanatunturi, Kilpisjärvi

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että olen oppinut tämän matkailumentaliteetin jo lapsena. Kun perheemme lähti reissuun, ei tarvittu muuta kuin reput, karttoja ja auto. Tie vei seikkailuun. Joskus tehtiin vähän ennakkoselvittelyä, kun suunta kävi ulkomaille. Joskus auto matkusti junassa niin pitkälle, kuin raiteita pitkin pääsi. Raiteet tai edes tiet eivät tietenkään vie kaikkialle, joten useimmiten reput heitettiin lopulta selkään ja seikkailu jatkui jalan.

Käytiin tuntureilla, joista ei löydy hakutuloksia muualta kuin karttapalveluista. Kiikaroitiin lintuja hassuissa paikoissa Jäämeren rannoilla. Ihmeteltiin ruotsalaisten lehtometsien vehreyttä. Yritettiin tunnistaa aivan vieraita luontokappaleita ja nähtiin pysäyttävän kauniita maisemia. Löydettiin kiehtovia kulttuurikohteita sattumalta ja hakuammunnalla. Syötiin hyvissä ja joskus myös vähemmän hyvissä ravintoloissa. Juteltiin vieraille ihmisille ja tutustuttiin paikalliseen elämänmenoon. Eksyiltiin ja harhailtiin, mutta löydettiin aina lopulta jonnekin.

Kukastunturi, Muonio

Unjárga-Nesseby, Varanginvuono

Sittemmin, kun aloin reissata enemmän itsekseni, kavereitten kanssa ja harrastusporukoissa, meno sen kun yltyi. Polkupyörä kiidätti ympäri varsinaissuomalaista maaseutua ja saaristoa, jonka kuvittelin muka jo tuntevani. Juna ja bussi veivät jännittäville reissuille eri kaupunkeihin ja tietysti Lappiin ensimmäisille kunnon vaelluksille. Vuokrapaku rymisteli pitkin virolaisia pikkuteitä lastattuna täyteen nuorisoa ja lintuharrastuskalustoa. Ystävän pieni vanha auto kuljetti kaveriporukkaa uskollisesti seikkailusta toiseen.

Hillesøya, Sommarøy

Nykyäänkin hyppään junaan, bussiin tai omaan autoon, kun seikkailu kutsuu. Saatan taittaa pätkän matkaa laivallakin. Koen pääseväni juuri sopivan kauas niin halutessani. Joskus valitsen kuitenkin lomailun kotona ja täytän päivät lähiseudun kohteilla - aina löytyy jotain aivan uutta.

En vaihtaisi kokemiani seikkailuja mihinkään etelänlomiin tai kaukomatkoihin. No, en toki oikeasti tiedä, miltä tuntuisi lähteä lentokoneella johonkin kauas. Ei kuitenkaan ole tullut sellainen olo, että kaipaisin siinä määrin jotain enemmän, että sen löytääkseni kokisin tarpeelliseksi lentää.

Ekkerøya, Varanginvuono

Minusta pienetkin erot luonnossa, sen maisemissa ja eliöstössä ovat jännittäviä ja eksoottisia. Olisi varmasti sanoinkuvaamattoman hienoa nähdä Niagaran putoukset tai Grand Canyon, mutta ensin voisi kuitenkin käydä kokemassa Kiutakönkään, Kitsin, Pihtsuskönkään, Kevon kanjonin ja Paratiisikurun tai vaikkapa Norjan puolelta esimerkiksi Vettisfossenin ja Gorsan. En ole käynyt näistä yhdelläkään. Niin ikään halkeaisin riemusta, jos voisin kohdata luonnossa kruunukurjen tai marunakanan, mutta mustahaikara ja viiriäinenkin ovat vielä näkemättä.

Ekkerøya, Varanginvuono

Vieraat kulttuurit ovat toki myös kiinnostavia, mutta kulttuureissa riittää koettavaa ihan jo pelkästään Suomessa ja naapurimaissa vaikka koko eliniäksi. Samoin täällä riittää erilaisia ihmisiä, joihin tutustua. Sitä paitsi minusta tuntuu, että kaikki ihmiset ovat päällisistä kulttuurieroista huolimatta oikeastaan hyvin samanlaisia. Samaa lajia me kaikki olemme. Pohjimmiltaan koemme samoja tunteita ja teemme samoja arkisia puuhia. Toisella puolella palloakin ihmiset ovat ihmisiä vain, niitä kahdella raajalla kulkevia kädellisiä kuin suomalaisetkin.

Ihan uusia ja minulle täysin vieraita eliölajeja sen sijaan löytyy usein jo suhteellisen lyhyellä siirtymällä, samoin hyvinkin eksoottisia maisemia. Esimerkiksi Viron luonto osaa kerta toisensa perään tarjoilla ihmeitä, vaikka olenkin tehnyt sinne jo aika monta reissua. Pohjoisessa ympäristö on taas ihan toisella tavalla hurmaava. Virossa olen käynyt vain keväällä ja kesällä, Lapissa kesällä ja syksyllä, joten minulla on vielä paljon koettavaa muissa vuodenajoissa.

Nukkumajoki, Inari

Olen ehkä saanut kuulla lapsena niin paljon puhetta luonnonsuojelusta ja resurssien rajallisuudesta, ettei lentäminen vain ole missään vaiheessa ollut minulle vaihtoehto. Minulle on opetettu mainio maata myöten reissaamisen periaate, ja olen jo varhain muovautunut maakuntamatkailijaksi ja naapurimaiden kiertäjäksi.

Tykkään hitaanpuoleisesta matkanteosta ja siitä, että koko matka on seikkailua, ei pelkästään itse määränpäässä oleminen. Joskus ihan jo yöjunassa matkustamisesta tulee outo olo, kun illalla näkee yhden maiseman ja aamulla herääkin aivan toisessa. Tuntuu, kuin mieli ei olisi matkustanut yhtä nopeasti kuin keho, ja vaatii hetken totutella maisemanvaihdokseen. Voin vain kuvitella, miltä pitkän lennon jälkeen tuntuisi.

Tervanpolttamalampi, Salla

Nyt kun lentomatkailun todellinen hinta on noussut viimein julkiseen keskusteluun, maata myöten matkailusta on alkanut tulla suositumpaa. Aikanaan meidän lähiseutureissuillemme jopa irvailtin, mutta nyt meininki on muuttunut. Vielä ihan muutama vuosi sitten, kun juttelin maailmanmatkaajakavereitteni kanssa reissusuunnitelmista, minun roadtrippini Merenkurkkuun oli huvittava juttu, eikä mikään aito reissu ollenkaan. Olisikohan se nyt?

Raippaluodon silta, Mustasaari

Edväinen, Pyhämaa

Toivoisin vielä, että maata myöten matkustamisesta ja etenkin kotimaanmatkailusta tulisi halvempaa. On varmasti houkutteleva vaihtoehto lentää jonnekin lämpimään ennemmin kuin seikkailla Suomen vähälumisessa kesässä, jos lentomatka on vieläpä halvempi. Olen kuitenkin ajatellut niin, että lentolippujen hinnat voi omassa päässään vaikka tuplata ja päättää lahjoittaa lisäsumman ilmastotyöhön. Se helpottaa valinnan tekemistä. Lentovero edistäisi samaa asiaa.

Suksenpaistamalampi, Salla

Lopuksi täytyy kyllä sanoa, että en tietenkään suoralta kädeltä tuomitse jokaista lomalentoa enkä lentämistä ylipäätään. Miten kävisi vaikkapa maailmanlaajuisen tiedeyhteisön, jos ihmiset eivät enää voisi lentää helposti ja nopeasti mantereelta toiselle? Kyllä minäkin lähtisin tarvittaessa konferenssimatkalle lentäen. Vielä sellaista ei vain ole osunut kohdalle.

Hiukan salaa myös lueskelen juttuja Bahaman saarten kotoperäisistä lintulajeista ja uivista possuista. En kuitenkaan lennä sinne ennen kuin minulla on riittävästi rahaa maksaa myös kunnon ilmastokompensaatiot. Se päivä ei ole ihan heti näkyvissä. Pitäisi lotota edes silloin tällöin.

Tromssa

Kuvat ovat satunnaisilta reissuiltani Suomesta ja Norjasta. Osa on peräisin lapsuudenkotini perhealbumeista, jolloin useimmiten kuvaaja on oletettavasti isosiskoni, isäni tai minä itse. (Kiitokset mamille kuvien penkomisesta ja lähettämisestä!) Varangin, Raippaluodon ja Pyhämaan kuvat ovat puolestaan toveri Krotin arkistojen aarteita. Valitsin sellaisia matkoja, joista en ole vielä kirjoittanut täällä, siis kauan ennen blogin perustamista tehdyistä tai muuten vain kirjoittamatta jääneistä, ettei tulisi pyöritettyä samoja viimeaikaisia juttuja.

Kuvia selaillessani aloin miettiä, kirjoittaisinko ehkä vielä joistain näistä seikkailuista oman blogipostauksen. Tiedon jakamisesta saattaisi olla joskus hyötyä jollekulle, ja voisi olla mukavaa kirjoittaa matkamuistelmia. Olisiko vanhoista reissuista mielenkiintoista lukea, vaikka ne olisivatkin vuosien takaisia?