blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Yltöisten arboretumissa ihan turistina

30.6.2017

En ollut ikinä käynyt Yltöisten arboretumissa ennen kesäkuun alkupuolella järjestettyä avointen ovien päivää, jonka yhteydessä oli tarjolla paitsi vapaa pääsy puulajipuistoon myös sen verran houkuttelevan kuuloisia opastus- ja esittelykierroksia, että tapahtumaan oli kolkon sään ja turistitulvaan hukkumisenkin uhalla päästävä. Mikä loistava tekosyy saada lopulta aikaiseksi suunnattua tutustumaan tähän kiehtovaan paikkaan!

Arboretumin puita aprikoimassa. Epävakaisen sään johdosta kuravaatteet.

Tapahtumassa olikin yllättävän väljää ja rauhallista, muttei kuitenkaan mitenkään autiota. Tajusimme vasta paikan päällä, että puulajipuiston ja tutkimusviljelmien viimeiset esittelykierrokset järjestetään samaan aikaan, joten emme voisi osallistua molempiin. Niinpä päädyimme kiertämään puuosaston itseksemme ennen kierrosten alkua, jotta pääsisimme mukaan tutustumaan tutkimuskasvihuoneisiin.

Seikkailuun!

Emme ehtineet kävellä koko paikkaa ympäri, mutta sen verran ennätimme fiilistellä jännittäviä puita, että hyvin vahva "tänne pitää tulla uudestaan myöhemmin kesällä" -ajatus ehti pesiytyä päähän. Tykkäsin etenkin suurikokoisista lehtipuista ja kaikista eksoottisista lajeista, joita en ole ennen nähnyt, kun en pahemmin reissaa kaukomailla.

Korkeiden haapojen latvustoa.

Epäergonominen kuvausasento. Ei näin, lapset, ei näin.

Tyypillisesti alppiruusut kukkivat suunnilleen toukokuun lopulta juhannukseen, mutta tänä vuonna alkukesä oli niin kylmä, että kun visiteerasimme siihen "parhaaseen kukinta-aikaan" Yltöisissä, vasta alle puolet lukuisista puskista oli kukassa. Ilmeisesti juuri nytkin siellä vielä kukitaan, joten kannattaisi kai pistäytyä pikapuoliin takaisin, jos haluaisi nähdä vähän enemmän kukkia.

Muutamia kukkivia alppiruusuja.

Enimmäkseen näkyi kuitenkin vain nuppuja.

Opastuskierros tutkimustiloihin oli myös oikein kiehtova. Pakko myöntää, että en edes tiennyt ennakkoon varmaan puoliakaan siitä kaikesta, mitä kuulimme, vaikka olenkin ikään kuin olevinani perillä siitä, mitä lähiseutujen tutkimuskentällä noin ylipäätään tapahtuu. Esimerkiksi se, että limaskan hyödyntämistä ihmisravinnoksi selvitetään, tuli minulle aivan uutena tietona. Toivottavasti tutkimus tuottaa hyvää tulosta ja uusi kasviproteiini saadaan markkinoille.

Tässä tutkitaan herukkapensaiden uudenlaisen kasvatustavan tehokkuutta tuotannon kannalta.

Yltöinen kutsuu seikkailuun varmasti vielä uudestaan tänä kesänä. Jos lähipäivinä ennättäisi, saattaisi vielä nippa nappa ehtiä ihailemaan alppiruusujen kukintaa. Osaatteko muuten sanoa, miksi ihmeessä ne ovat nyt yhtäkkiä tänä kesänä nousseet niin sometrendikkäiksi? Joka ikinen kesähän alppiruusupuistot ympäri Suomen kukkivat ja usein vielä hienommin kuin tänä kesänä - mutta nyt vasta jotenkin mystisesti someväki on havahtunut siihen. Huvittavaa.

#100hetkeäluonnossa (58/100)

Biologista tuholaistorjuntaa parvekepuutarhaan

28.6.2017

Kirvat, vihannespunkit, jauhiaiset ja monet muut harmilliset pikku ötökät ovat vaivanneet parvekeviljelyksiämme joka ikinen kesä. Olemme yrittäneet torjua niitä pääasiassa mäntysuopaliuosta sumuttelemalla, mutta kyllä ne aina pääsevät leviämään, eikä kaikkia kasveja voida pelastaa. Joskus tuholaisten valtaama kasvi on vain pakko hävittää.

Tätäkin mustaherukan lehteä vaivaa jokin.

Tänä kesänä viimein ajattelimme kokeilla, onnistuisiko kamppailu kasvituholaisia vastaan paremmin, jos siirtyisimme biologiseen torjuntaan. Ainakin teoriassa oman työmäärän pitäisi vähentyä torjuntaeliöiden hankkimisen myötä, sillä enää ei tarvitse sumutella kasveja montaa kertaa viikossa, kun petoötökät hoitavat homman. Lasitetulta parvekkeelta torjuntaeliöt eivät kovin helposti pääse edes livistämään muualle huitelemaan.

Torjuntaeliöpaketti!

Tilasimme Biotukselta kolmea sorttia torjuntaeliöitä, harsokorentoja sekä ansari- ja kalifornianpetopunkkeja. Ötökät toimitettiin viikon kuluttua postipaketisssa, josta paljastui pieniä muovipulloja. Petopunkkeja näkyi vähän vilistelemässä jo pullojen korkeissa, mutta enimmäkseen torjuntaeliöt olivat vielä pelkkiä munia kasvualustana toimivan sahanpurun tai siemenkuorien joukossa.

Parvekeviidakkomme alkaa olla jo melkoisen tiheäkasvuinen.

Ripottelimme ohjeen mukaan pullojen sisällön suoraan kasvien lehdille, missä se saa odottaa vähän aikaa, että munat kuoriutuvat. Lopputulos ei tietenkään näyttänyt järin kauniilta, mutta kyllä sitä hetken voi katsella vaikka sahanpurulla peitettyjä lehtiä, jotta säästyy tuholaiskatastrofeilta ja jatkuvalta mäntysuovan sumuttelulta. On myös mukavaa päästä keräämään vihanneksia suoraan lautaselle ilman, että niitä täytyy ensin huuhdella.

Tässä sahanpurun ripottelu on vasta alussa.

Harsokorennon toukat ovat kyllä mielestäni tosi ällöttävän näköisiä otuksia, mutta niiden läsnäolo parvekkeellamme pitää nyt vain hyväksyä. Ne lukeutuvat nimittäin myös maamme ahnaimpiin saalistajiin, joten jos jotain plutiaisia päättää puutarhaansa hankkia, niin harsokorentoja ainakin! Petopunkit sentään ovat paljaalle silmälle miltei näkymättömiä, joten niiden sietämisessä ei onneksi ole ongelmia.

Tyylikäs lopputulos.

Onko teillä hyviä kokemuksia biologisesta tuholaistorjunnasta omalla kasvimaalla?

Niin paljon voi tapahtua yhdessä kuukaudessa

26.6.2017

Jaksan joka vuosi ihmetellä ja ihastella aivan loputtomiin sitä nopeaa ja radikaalia muutosta, joka tapahtuu maisemalle vuodenaikojen vaihtumisen myötä. Vielä tavallistakin hehkutettavampaa se on silloin, kun olosuhteet poikkeavat niin sanotusta tavanomaisesta, kuten vaikkapa tänä keväänä. Tässä selaillessani touko-kesäkuun kuvakansioitani menin taas ihan pöhköksi, kun huomasin tällaisen hauskan jutun:

Piikkiönlahti nyt juhannuksen aikaan.

Piikkiönlahti äitienpäivänä!

Kävin siis taannoin äitienpäivänä pitkästä aikaa mamin kanssa linturetkellä - edellisestä kerrasta olikin ehtinyt jo vierähtää aikaa - ja räpsin ohimennen muutaman kännykkäkuvan retkikohteeltamme Piikkiönlahden rannoilta Kaarinasta. Nyt juhannuksen aikaan kävin taas samassa paikassa, tällä kertaa sisarusparven kesken (feat. siskojen puolisot ja isosiskon ihastuttava pikku vauva), ja otin jälleen joitakin tunnelmakuvia maisemista. Hiukan on kuukauden kuluessa ehtinyt tulla vihreämpää!

Lintutorni juhannusken aikaan.

Lintutorni äitienpäivänä!

Vielä viihdyttävämpää tästä tekee se tosiseikka, että kuvauspäivät eivät ole huhtikuun lopulta ja kesäkuun alusta - niin kuin kuvien perusteella voisi veikata - vaan toukokuun puolivälistä ja kesäkuun lopulta. Äitienpäivän ja juhannuksen välillä ei kuvittelisi enää tapahtuvan näin suurta muutosta - mutta tänä vuonna toukokuu olikin meilläpäin pitkälti viileä ja kevät eteni hitaanpuoleisesti. Olisi toki hienompaa, jos nämä kuvaparit olisi rajattu aivan samoista kohdista, mutta enhän minä sellaista tietenkään tajunnut etukäteen miettiä. Satuinpa sentään räpsimään kuitenkin suunnilleen samoihin suuntiin.

Ruovikko juhannuksen aikaan.

Ruovikko äitienpäivänä!

Tietysti myös näiden kahden seikkailun havainnot olivat hurjan erilaisia. Molemmat retket tehtiin iltapuolella päivää. Toukokuussa nähtiin kuitenkin vesilintuja aivan vilisemällä, kun taas nyt lahdella uiskenteli vain muutama sorsa poikasineen. Kahlaajia oli kuukausi sitten seitsemää sorttia. Nyt pelkkä metsäviklo huuteli. Toukokuussa ei kuultu vielä kerttusia eikä kerttujakaan, mutta juhannuksen aikaan lahden rannoilla lauloivat ruokokerttunen, pensaskerttu, lehtokerttu ja mustapääkerttu.

Kesäkuinen ilta-aurinko loi myös hyvin erilaista tunnelmaa kuin toukokuun lopun pilvisen illan harmaa taivas.

Nähtävästi toukokuun Piikkiönlahti-seikkailukaan ei ole ollut aiemmin puheena täällä, joten listataan sekin nyt mukaan #100hetkeäluonnossa-haasteeseen. Näiden kahden ihanasti erilaisen luontohetken myötä mennään siis numerossa 57/100. (Jouduin korjaamaan numerointia, kun spottasin laskuvirheen aiemmin keväältä. Huono päässälaskutaito? Pois se minusta!)

Juhannuskukkia

25.6.2017

Rakastan kesäpäivänseisauksen aikaa - sitä hetkeä kun yöt ovat valoisia, lintujen laulu raikuu ympäri vuorokauden ja alkukesän kukkaloisto on parhaimmillaan. Minua ei edes kummemmin haittaa, vaikka ilmat ovat tyypillisesti vähän viileät ja sateiset, sillä viihdyn ulkona miltei säässä kuin säässä. Tällä kertaa juhlin vuoden lyhyintä yötä lapsuudenkotini maisemissa ja nyt haluan jakaa muutamia kuvia mamin puutarhan kukista ja ihanasta juhannuskimpusta, jonka hän oli kerännyt keittiötä koristamaan.






 


#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

Kesäyössä (voi kohdata vaikka sohvatyynyn)

22.6.2017

Pidän mäyristä aivan tavattomasti, ja öiseen aikaan metsissä ja muissa mäyrämäisissä paikoissa liikkuessani mietin usein, miten hienoa olisi kohdata sellainen luonnossa. Ennen viime lauantaita en ollut nähnyt mäyrää kuin kerran ja senkin vain tosi nopeasti auton ikkunasta. Nyt kuitenkin kävi tuuri - kohtasin viimein mäyrän sen kotimetsässä kulkiessani.


Olimme luontoliittolaisten kanssa yöretkellä Kaarinassa Kuusiston saaressa Rakastu kesäyöhön -juhlapäivän kunniaksi. Lähdimme auringonlaskun aikaan seikkailemaan Kappelinmäen luontopolulle, missä aivan ensiksi pääsimme ihailemaan kalliokedon kukkaloistoa sekä kuuntelemaan satakielten laulua ja käen kukuntaa. Juuri ennen kuin sukelsimme metsän varjoihin näimme aukiolla peuran, jota pysähdyimme tarkkailemaan. Siinä seistessämme kuulin metsästä rasahduksen ja käännyin katsomaan äänen suuntaan.

Erotin ensin hämärässä vain kapean mustan hahmon, jonka kuvittelin olevan mustarastas. Sitten se liikahti, ja tajusin, mitä oikeastaan näin. Mustan viereen ilmestyi valkoista ja sen viereen taas mustaa - mäyrän mustavalkoraitainen naama kääntyi katsomaan minuun päin. Jähmetyin. Mäyrä seisoi keskellä polkua vain parinkymmenen askelen päässä ja tarkkaili meitä. Muut tuijottivat yhä aukiolla seisovaa peuraa, eivätkä huomanneet polulle ilmestynyttä öisen metsän salaperäistä kulkijaa.



Olin niin tohkeissani, että vain huidoin ja hätiköin, enkä meinannut saada sanaa suustani. Kun lopulta onnistuin hihkaisemaan havainnostani ääneen, eläimet tietysti säikähtivät. Retkikaverini alkoivat rynniä eteenpäin nähdäkseen mäyrän ennen kuin se katoaisi tiheikköön. Mäyrä jyskyröi menemään pitkin polkua kuin sohvatyyny - jos sohvatyynyillä olisi neljä jalkaa, joilla ne osaisivat juosta. Kerran se vielä pysähtyi ja kääntyi katsomaan meitä, mutta sen jälkeen se jo laukkoi rinnettä ylös ja katosi näkyvistä.

Ikimuistoinen hetki oli ohi, mutta retkemme oli vasta alussa. Emme lähteneet juoksemaan mäyrän perään - sehän olisi tosi ikävää ja epäkohteliasta käytöstä - vaan suuntasimme ensin rantaan katsomaan auringonlaskua. Harmaahaikara lehahti lentoon ruovikosta. Vasta hyvän tovin kuluttua lähdimme nousemaan Kappelinmäen rinteelle. Metsässä alkoi hämärtää, mutta ilma pysyi painostavan lämpimänä. Laulu- ja mustarastaat lurittelivat, ja punarinta tiksutti. Polun vierestä rymisteli lentoon jokin metsäkana.


Kun polku alkoi kaartaa alas kohti Kuusiston kartanoa, oli metsänpohjalla jo miltei pimeää. Läheltä kuului sellaista ryminää, että pelkäsimme kohtaavamme peräti hirven, mutta ryske etääntyi onneksi kauemmas, ja me putkahdimme pian tielle. Pysähdyimme kartanon kohdalle tarkkailemaan lepakoita, jotka lentelivät ympäriinsä tien yllä. Lajinmääritys jäi arvailutasolle, sillä kukaan ei ollut hoksannut lainata mukaan detektoria, mutta eipä se mitään. Lepakoiden lentoa on joka tapauksessa mukavaa seurata.

Pensaikosta aivan tien vierestä kuului askelten rasahtelua, ja hetken näytti ihan, kuin siellä olisi kulkenut joku ihminen. Ihmistä muistuttavalla hahmolla osoittautui kuitenkin olevan sarvet ja neljä jalkaa. Se oli tietysti metsäkauris, ja kun se huomasi, että olimme havainneet sen, se lähti loikkimaan metsän suojaan. Ryskeestä päätellen se ei ollut liikkeellä yksin. Pian eläinten kadottua alkoi metsästä kaikua aivan vertahyytävää ääntä - metsäkauriiden karheaa haukahtelua.


Jatkoimme matkaa lintutornin suuntaan, mutta saimme kahlailla hyvän lenkin lehmälaitumella etsien reittiä tornille, sillä emme osuneetkaan oikean polun päähän. Selvittyämme sähköaidan yli pääsimme kiipeämään torniin kiikaroimaan. Kuusistonlahden sorsat olivat jo levolla, mutta harmaahaikara liikkui yhä ravinnonhaussa ja naurulokit nousivat välillä siivilleen kovasti mekastaen. Ruokokerttunen lauloi jossain kaukana, kaulushaikara tuuttaili ja lehtokurpat poukkoilivat hauskaa soidinlentoaan metsän yllä.



Tornilta jatkoimme aivan polttiaisenpuremilla eteenpäin seuraavaan kohteeseemme, Kuusiston linnanraunioille, joiden varjossa rannan nuotiopaikalla vietimme loppuyön tuleen tuijotellen ja herkkuja grillaillen. Osa porukasta siirtyi sinne autolla, mutta minä menin tietysti marssiporukan mukana, koska matkalla oli mehukkaimmat mahdollisuudet kuulla yölaulajia. Viitakerttunen ja rytikerttunen havaittiinkin kävellessä. Aivan nuotiopaikan lähellä lauloi vielä luhtakerttunenkin. Mainio yölaulajasaldo!


Istuimme tulen ääressä niin pitkään, että yön pimein hetki ehti taittua aamuhämärään, taivaanranta alkoi jo hehkua aamuruskoa ja yölaulajien rinnalla lauloi jo lukuisia aamuvuoron lintuja. Auringonnousua emme kuitenkaan jääneet odottamaan, vaan sammutimme lopulta tulet ja lähdimme paluumatkalle Turkuun. Käki kukkui yhä, kun lastauduimme kimppakyyteihin ja karautimme pois.


Tästä lienee asiallista listata #100hetkeäluonnossa-haasteeseen yksi hetki Kappelinmäen kierrokselta illan hämyssä, toinen öiseltä lintutorniseikkailulta sekä kolmas aamuyöstä linnanraunioiden rannassa. Jos oikein lasken, mennään siis numerossa 55/100.

Nyt haluan vielä toivottaa oikein tunnelmallista keskikesän juhlaa kaikille lukijoilleni!

Luontomatkalla Länsi-Virossa 4/4: Padise, Pakri ja Keilajoki

19.6.2017

Nyt kerron vielä toukokuun loppupuolen Viron-reissumme viimeisen päivän retkikohteista. Sunnuntaina lähdimme majapaikastamme Ullastesta ennen puoltapäivää paluumatkalle Tallinnan suuntaan. Laiva takaisin Suomen puolelle lähti kuitenkin vasta iltaseitsemältä, joten meillä oli oikeastaan vielä koko päivä aikaa seikkailla Virossa. Sää kävi kesäisen kuumaksi, mutta onneksi navakka tuuli vilvoitti.

Näkymä majoitushuoneeni ikkunasta Ullaste Puhkemajasta.

Padise


Padise loistaa enemmän kulttuuri- kuin luontomatkailukohteena, mutta joka tapauksessa se on ehdottomasti pysähtymisen arvoinen. Valtaisat luostarinrauniot ovat avoinna seikkailijoille, ja niitä ympäröivässä puistossa pääsee havainnoimaan niin kulttuurimaiseman lintuja kuin niittykukkiakin. Lammella ja joella voi kohdata muitakin vesilintuja kuin pullasorsia.

Itse jätin raunioilla kiipeilyn väliin (korkeuserojen takia tietysti). Kävin kahvilla raunioiden viereisessä fiinissä kartanoravintolassa ja kiertelin puistoa. Havaitsin itselleni retken ensimmäisen pähkinänakkelin, mutta lintu ei valitettavasti tullut esiin latvustosta, äänteli vain kimakasti. Löysin myös monien tavallisempien lintujen pesiä.

Jokirantamaisemaa Padisen raunioiden takaa.

Pakri


Pakrin pankka, useiden kymmenien metrien korkuinen merenrantatörmä, jonka reunalla sijaitsee kuuluisa Pakrin majakka, on todella vaikuttava paikka. Törmä tosin näyttäytyy uljaimmillaan mereltä käsin, eikä maalta päin jyrkänteen reunan lähellekään meneminen ole turvallista, sillä hauras lippa saattaa sortua. Niinpä törmän yläpuolelta pääsee näkemään lähinnä vain mielettömän merinäköalan. Sortumavaaran vuoksi myös Pakrin vanha majakka on purettu ja uusi rakennettu hiukan kauemmas jyrkänteen reunasta.

Pakrin vanhan majakan rauniot ja loputon sininen meri.

Saavuimme Pakriin iltapäivällä kuumassa ja aurinkoisessa säässä pitämään lounastaukoa. Melkoisen raaka tuuli kävi mereltä, joten takille oli käyttöä ja eväistään sai pitää kiinni. Eväiden kaveriksi haimme kahvia ja jäätelöä pienestä kahvilasta. Kukaan meistä ei maksanut itseään tutustumiskäynnille majakkaan. Sen sijaan yritimme kiikaroida lintuja mereltä, mutta kaikki hukkui väreilyyn ja kimallukseen. Emme havainneet yhtään riskilää, vaikka niitä pitäisi pesiä törmällä. Lokkeja puolestan näkyi ihan vilisemällä.

Pienen siivun rantatörmää pääsee näkemään, jos uskaltautuu vanhalle näköalatasanteelle. (Tämä kuva on toveri Krotin kännykältä. Näköalatasanne ei varsinaisesti herättänyt luottamusta, joten jätin väliin.)

Keilan vesiputous


Matkamme viimeinen kohde ennen Tallinnaa oli Keilajoki, jonka kaunista vesiputousta menimme ihastelemaan. Keilan vesiputous on yksi Viron suurimmista, muttei tietenkään suomalaisnäkökulmasta mitenkään erikoisen suuri. Vettä virtaa vähänlaisesti, mutta koskialue on leveä. Putous ei ole täysin luonnontilainen, vaan sen yhteydessä on vesivoimala, ja putousaluetta ympäröi osin rakennettu puistomaisema. Kohde on oikein kaunis ja tunnelmallinen.

Keilan vesiputoukset ylhäältä nähtynä.

Keilajoen luontoon voisi tutustua myös muutaman kilometrin mittaisella luontopolulla, mutta aikataulussa pysyäksemme emme nyt lähteneet kiertämään sitä. Putouksen yläpuolelle oli hyvä asettua havainnoimaan. Näimme koskikaran lentävän pesälleen vesiverhon taakse. Koskialueen alapuolella oli muutama isokoskelonaaras kalastelemassa, ja harmaalokki seisoi kivellä vahdissa valmiina sieppaamaan koskeloiden saaliit. Varis yritti omatoimisesti saada kalaa rantavedestä.

Kerrassaan mieltä ylentävä riippusilta. (Kiinnitä huomio kaiteisiin!)

Keilan putousten jälkeen matkamme jatkui suoraan Tallinnaan, auton palautukseen ja Linda Linen terminaaliin laivaa odottamaan. Merimatka oli jännittävä kohtalaisen aallokon vuoksi. Kotiin Turkuun päädyimme vasta kello yhden aikaan yöllä, sillä meillä meni tunti ennen kuin pääsimme ulos parkkihallista - Europarkin maksuautomaatti hyväksyi vain luottokortit ja uudet setelit, joten jouduimme juoksemaan pari kertaa lähikauppaan nostamaan rahaa saadaksemme pysäköintimaksun hoidettua.

Neljän päivän Viron-retkeilyltä havaintolistalleni kertyi kaikkiaan 124 lintulajia, joista kolmea en ollut ikinä aiemmin havainnut. Reissun jälkeen vuodenpinnalaskurini näytti lukemaa 155 lajia, mihin olen ihan tyytyväinen tässä vaiheessa vuotta tällä bongausintensiteetillä. En edes tiedä, miten yhteenvetäisin retken loistavaa tunnelmaa. Oli hienoa osua Viroon sillä hetkellä, kun hitaasti edennyt kevät on juuri räjähtämässä vihreäksi, kukkivaksi kesäksi - se on parasta aikaa liikkua luonnossa ja etenkin lehtometsissä.

Loppuläppä: hippipakun uusi ilmenemismuoto, kukkaseppelöity retkibussi!

Tässä vielä linkki takaisin retkiraportin ensimmäiseen osaan.

Luontomatkalla Länsi-Virossa 3/4: Keemu, Haeska, Puise ja Rannajõe

16.6.2017

Matkakertomus toukokuun lopun Viron-reissulta jatkuu! Kolmantena retkipäivänä seikkailtiin pääasiassa Matsalunlahden rannoilla ja pönötettiin lintutorneilla. Sää oli edelleen lämmin, mutta taivas pysyi onneksi suurimman osan päivästä pilvisenä - se on aina positiivinen asia silloin, kun ollaan katsomassa kaukoputkella merelle, sillä auringonpaisteessa kaikki katoaa väreilyyn ja veden kimallukseen.

Retkilauantaimme tiivistettynä yhteen kuvaan! :D

Keemu


Retkipäivä alkoi aamuseitsemältä, kun lähdimme tukikohdastamme Ullaste Puhkemajasta ajamaan Keemun suuntaan. (Yhtään aiemmin ei oltaisi päästy liikkeelle, sillä olimme palanneet majapaikkaan perjantain seikkailuilta vasta puolenyön jälkeen.) Keemussa sijaitsee pieni näkötorni, mutta asetuimme kuitenkin miellyttävämmälle paikalle aallonmurtajalle staijaamaan. Lintuisimmat näköalat osoittautuivat olevan rantaniittyjen suunnalla, eikä matkaavia muuttoparvia pahemmin nähty.

Keemussa viettty tunti pidensi niin retki- kuin vuodenpinnalistaani suurin harppauksin, ja tipahti sieltä yksi elämänpinnakin, kun komea kuovisirri käppäili putkeen. Kapustarintojen joukosta löytyi muutama tundrakurmitsa. Pari vesipääskyä pyöri rantavedessä. Merihanhet laidunsivat heinikkoa erittäin suloisten pörröpalleropoikastensa kanssa. Tavallisten tiirojen joukosta löytyi pikkutiira, ja juuri, kun olimme tekemässä lähtöä, myös jono mustatiiroja huiteli ohitse. Kirjokerttu ja rytikerttunen lauloivat.

matsalunlahti - keemu
Keemun aallonmurtajaa ja mukavan pilvistä taivasta.

Haeska


Haeskan lintutornia kuulee usein sanottavan Pohjois-Euroopan tai jopa koko Euroopan parhaaksi lintutorniksi, ja kyllähän paikka tarjoaa ihan hyvin katetta väittämälle. Tälläkin kertaa teimme lukuisia hyviä havaintoja, vaikka emme viipyneet kuin puolisentoista tuntia ja vuorokaudenaikakin oli lintujen havaitsemisen kannalta vähän epäsuotuisa, kun kello kävi jo aamupäivää. Torni on noin kahdeksanmetrinen mutta vankkarakenteinen ja mukava, joskin ylätasanne on kohtalaisen pieni, joten meininki menee helposti törmäilyksi.

matsalunlahti - haeska
Haeskan lintutorni. Vähän aurinkokin pilkahteli, mutta enimmäkseen taivas pysyi pilvisenä.

Heti ensimmäisten havaintojen joukossa löysin parven mustapyrstökuireja, ja tornin edustalla lepäili heinätavikoiras. Muutama kymmenen kurkea ruokaili kauempana lahden rannalla. Myös suosirrejä näkyi ihan vilisemällä, tosin vain yleisempää alalajia. Pari vesipääskyä nähtiin lisää, jouhisorsakoiras löytyi tavallisten ankkojen joukosta, merikotka kierteli korkeuksissa ja punavarpunen lauloi. Parvi punakuirejakin havaittiin. Oman porukkamme lisäksi kaksi muutakin harrastajaa piipahti tornilla - siellä törmääkin (hihi!) usein muihin retkeilijöihin ja erikoisen usein toisiin suomalaisiin.

Spottasimme toveri Pöllen kanssa lietteiltä pari pientä, suosirriä muistuttavaa piipertäjää, joita emme heti tunnistaneet. Seurasimme lintujen leppoisaa ravinnonottoa suuren hämmennyksen vallitessa, kunnes lopulta saimme kerättyä tarvittavat tuntomerkit määritykseen. Jänkäsirriäisiähän siinä! Taas yksi elämänpinna napsahti meille molemmille. Olen erityisen iloinen silloin, kun uusi lintu on itse löydetty ja määritetty, joten tämä oli taas todella riemastuttava havainto. Spontaanisti löydetyn ja omatoimisesti määritetyn uuden tuttavuuden tuntomerkit jäävät takuuvarmasti mieleen.

Tornissa oli terveisiä satavuotiaalle Suomelle.

Haeskan torni sijaitsee yksityisalueella pienen tilan mailla, joten siellä saa liikkua vain valoisaan aikaan. Pihapiirissä on myös pari majoitusmökkiä matkailijoiden käyttöön. Olen itsekin majoittunut joskus täällä, Tuulingu Puhkemajassa, joka olikin oikein mukava - ja oli tietysti aika hulppeaa oleskella näin mahtavalla paikalla. Ei tarvinnut kuin juosta parisenkymmentä metriä mökin ovelta, niin oli jo kaiken olennaisen äärellä.

Puise


Haeskasta jatkoimme matkaa Puisen niemelle, jonka rannoilla on useampikin hyvä lintupaikka. Tällä kertaa valitsimme kohteiksemme Põgari-Sassin ja Puise Ninan. Näiden lisäksi myös ainakin Kiidevan Kalakülassa olisi oikein kelpo lintutorni, jossa viime vuonna tulikin käytyä, mutta tällä kertaa jätimme sen väliin, ettei päivä venyisi liian pitkäksi.

Põgari-Sassin rannalle ei kiikaroida lintutornista vaan ihan vain levikkeeltä tien varresta. Põgari on erityisen hyvä kahlaajapaikka, ja nytkin havaintolistalle saatiin jo ihan pienellä pysähdyksellä useampia (tosin jo aiemminkin havaittuja) viklo- ja sirrilajeja. Töyhtöhyypillä oli poikasia. Lopulta yksi isosirrikin löydettiin retkipinnalistan jatkoksi. Oli hauskaa huomata, että aiemmilla Matsalun-reissuilla hylätyksi ja autioituneksi olettamani navetta, jonka eteen auton voi jättää, osoittautui olevan sittenkin yhä jonkun käytössä - koko joukko nautakarjaa oli tuotu sitä ympäröivälle laidunniitylle.

puise nina
Puisen rantamaisemaa ja harmaata ulappaa.

Põgarin jälkeen tullaan Puisen uimarannan kohdalle. On ihan hyvä idea piipahtaa biitsille katsastamaan lintutarjontaa, vaikkei uimaan mielisikään. Rannan yhteydessä, aivan tien varressa on huussi, jota pysähdyimme hyödyntämään, ja tauon aikana ehdin vähän käppäillä rannalla. Erikoisempia havaintoja en tehnyt, mutta punavarpunen kyllä lauleskeli mukavasti katajikossa.

Aivan niemen kärjessä on Puise Ninan tunnelmallinen pieni kalastajakylä, jonka rannoilta on hienot merinäköalat. Auton voi jättää vanhalle bussipysäkille, ja rantaan pääsee talojen välitse kävelytietä seuraillen. Kylällä toimii majoituspalveluyritys, jonka mailla on myös lintutorni, mutta se ei liene yleisessä käytössä. Onneksi venerannastakin pystyy hyvin tsiigaroimaan merelle.

Puise on erikoisen hyvä paikka muutonseurantaan, ja aiemmilla reissuillani olen nähnyt siellä mm. punakaulahanhen, sitruunavästäräkin ja riuttatiiran. Tällä kertaa niemeltä ei tehty erikoisempia havaintoja linturintamalla, mutta sen sijaan rantakivikosta löytyi vaikka mitä kiehtovaa - kuolleita kilkkejä, suuria kalansuomuja, fossiilikiviä ja meren tuomia aarteita. Parkkipaikalla hyppeli kaunis hemppo, jota ei oltukaan vielä tällä retkellä nähty.

puise nina
Edesmenneen kilkin maalliset jäänteet.

Puisen niemenkärjestä jatkoimme lounas- ja kauppatauolle Haapsaluun. Matkalla pysähdyimme vielä Põgari-Sassin lähellä sijaitseville pienen kirkon raunioille. Virossa on aivan älyttömän paljon kaikkia vanhoja raunioita, jotka näyttävät vain unohtuneen oman onnensa nojaan - neuvostoajalla lienee osuutensa asiaan. Rauniot ovat tosi kiehtovia, kummallisia ja aika surullisiakin. Niihin tekisi aina mieli mennä seikkailemaan, mutta samalla kuitenkin sortumisvaara pelottaa.

Hylätty kirkko tien varressa.

Rannajõe


Retkipäivän viimeinen kohde oli Rannajõen lintutorni, joka sijaitsee aivan Matsalunlahden peräpohjukassa. Tornilta avautuu näkymä toooodella laajalle rantaniitylle, joka ilmeisesti tulviikin aiemmin keväällä. Niityn sanotaan tulva-aikaan olevan loistava paikka havainnoida lepäileviä hanhia, sorsia ja kahlaajia, mutta tähän aikaan keväästä se kunnostautuu etenkin petolintupaikkana. Nytkin näimme pikaisella puolen tunnin pysähdyksellämme sekä rusko- että niittysuohaukkoja, niin koiraita kuin naaraitakin. Lisäksi havaitsimme metsäkauriita ja yhden hirven.

Rannajõen lintutornin tekijät ovat ajatelleet kaikkea! Tornin alatasolle pääsee pyörätuolilla ja ylätason kaidetta saa nostettua pois edestä, jotta lyhyetkin henkilöt näkevät katsoa kaukoputkella.

Palasimme jo alkuillasta takaisin Ullaste Puhkemajalle, sillä ohjelmassa oli vielä grillailua, saunomista ja kakkua. Matkalla majapaikalle näimme mehiläishaukan, jonka lenteli hauskasti ympäriinsä kukkivien vaahteroiden latvuksissa - oletettavasti pyydystäen kukissa ruokailevia pörriäisiä. Iltahengailujen jälkeen kävimme vielä Ullasten lähimaastoissa yöretkellä, jonka aikana havaitsimme yhden valkohäntäpeuran, yhden teerikukon ja monta miljardia hyttystä.

Ullaste yöllä. Ei ollut mahdollista kuvata ilman, että useampi hyttynenkin tallentui muistikortille.

Retkiraportti jatkuu vielä sunnuntain seikkailuilla.