blogi luonnosta ja luonnonläheisestä elämästä

Seilissä kesäretkellä

31.8.2017

Elokuun lopulla Seilissä oli rauhallista. Turistikausi alkoi olla tältä kesältä takana päin, ja enää jokunen harva huvivene keikkui laiturissa. Yhteysalukselle nousi kyllä Nauvosta porukkaa, mutta vain muutama jäi kyydissä Seilistä. Tallasimme saaren hiekkateitä siis aika pitkälti keskenämme ja kahvilassa olimme ainoat asiakkaat. Tunnelma oli melkoisen erilainen kuin heinäkuussa.

Kesäretkipäivämme sää oli pilvisen harmaa mutta lämmin, oikeastaan aika hiostava. Onneksi meillä oli rutkasti aikaa haahuilla ja ottaa rennosti - tällä reissulla emme olleet tekemässä tiedettä vaan ihan vain retkeilemässä. Toveri Krotin veli perheineen oli kanssamme seikkailulla, ja esittelimme heille paikkoja. Niinpä kiersimmekin kaikki saaren olennaisimmat reitit ja kohteet.

Suosikkimaisemiani.

Seilin lehmät olivat edelleen laitumilla. Pihlajat olivat täynnä kypsyviä marjoja, samaten vadelmapuskat, joista keräsimmekin päivän aikana naposteltavaa. Lintujen osalta oli aika hiljaista. Pesijät olivat pitkälti jo kadonneet maisemista, eikä muuttoparvia ollut vielä kerääntynyt. Joitain haarapääskyjä viuhui kyllä ruovikon yllä, mutta äänimaisemaa hallitsivat heinäsirkat.

Pihlajanmarjoja.

Kulkiessamme hiekkatietä haistoin erään tutun hajun, joka harvoin tulee vastaan mutta jonka tunnistaisin missä vain. Puuntuhoojan toukka. Niitä tapaa Seilissä yllättävänkin usein, ja minä en pidä niistä ollenkaan. Niinpä marssin menemään kovaa vauhtia vilkuilematta ympärilleni, etten joutuisi katselemaan otusta, jos se olisikin jossain näkösällä. Siinä se sitten jo olikin, kuulemma, kulki tiellä. Muut jäivät katselemaan sitä. Minulle naureskeltiin, miten voin havaita ja tunnistaa moisen ötökän pelkästä hajusta jo niin kaukaa.

Minäpä olenkin harjaantunut. Kammoan toukkia muutenkin, mutta puuntuhooja on ihan asia erikseen. Se on hyvä esimerkki siitä, miten saattaa käydä, jos lapsi on liian utelias. Nimittäin silloin, kun olin pieni, löysimme siskojeni kanssa metsästä puuntuhoojan toukan ja otimme sen kiinni. Tutkimme sitä ja yritimme syöttää sille asioita. Joku aikuinen osasi määrittää sen puuntuhoojaksi ja kertoa, ettei se enää puun sisältä poistuttuaan syö mitään, vaan on matkalla etsimään talvehtimispaikkaa ja kehittymään perhoseksi.

Polku laidunten poikki.

Tämä toukka oli kuitenkin tosi kiehtova, joten pidimme sen. Ensin tykkäsin siitä, mutta pian se alkoi olla minusta tosi ällöttävä ja pelottava. Ensinnäkin sen haju, joka muistuttaa etäisesti tärpättiä, on läheltä nuuhkittuna todella etova. Siitä tulee fyysisesti paha olo ja päässä alkaa heittää. Toiseksi tällä kovaa puuainesta ravinnokseen käyttävällä perhostoukalla on myös aika vahvat leuat, joilla se puree tarvittaessa ihan pirun kovaa. Tällaisia seikkoja opittuani en pitänyt otusta enää lainkaan kiehtovana, ainoastaan epämiellyttävänä.

Tutkittuani siis puuntuhoojaa lapsuudessani vähän liian läheltä tunnistan sen hajun yhä vaikka unissani ja saan siitä kylmiä väreitä. Onneksi toukka haisee niin voimakkaasti, että pystyn havaitsemaan sen jo kaukaa ennen kuin joudun näkemään sitä, joten pystyn helposti välttelemään sen kohtaamista. Sen katsominen nimittäin todella puistattaa minua. Jos en olisi pikkukersana ollut ylettömän kiinnostunut ötököistä, etenkään isoista värikkäistä toukista, en olisi varmasti onnistunut hankkimaan itselleni tällaista kammoa!

Seilin kirkolla ja hautausmaalla.

Onneksi muutkin päättivät jättää hirviötoukan pian rauhaan, eivätkä jääneet jumittamaan sen ääreen pidemmäksi aikaa, joten pystyin ohittamaan tilanteen aika ketterästi. Jatkoimme matkaa Seilin kirkolle päin, ja pian löysimme tien varresta jälleen ison perhostoukan. Tämä ei kuitenkaan ollut myrkyllisen punainen eikä haiseva, vaan harmahtavanvihreä. Määritimme sen lehmuskiitäjäksi, jollaista en muistakaan ennen kohdanneeni. En kuitenkaan jäänyt hypistelemään toukkaa muiden kanssa, vaan siirryin taas eteenpäin.

Minusta olisi kyllä oikeasti mukavaa osata edelleenkin suhtautua toukkiin ja moniin muihinkin lapsuudessani mielenkiintoisina pitämiini ötököihin - kuten malluaisiin ja sukeltajakuoriaisiin - positiivisesti ja uteliaasti, mutta en vain enää kykene siihen. Kaikki se liian läheltä tuijottaminen, turhan monen öttiäisen kerääminen samaan purkkiin kuhisemaan, epämukavat puremat ja pistot ja muut keljut hetket ovat vain saaneet minut ällöämään niitä. Jo varhain herännyt "biologin mielenkiintoni" on nähtävästi tehnyt minulle näiltä osin hallaa.

Yhteysalus lähestyy.

Kuljeskeltuamme saaren ympäri kävimme vielä kahvilla Seilin uudistetussa ravintolassa. En ollutkaan ehtinyt aiemmin nähdä sitä remontin jälkeen, joten vierailu oli jännittävä. Oli tosi hassua, miten erilaiselta vanha ruokala, oleskeluhuoneet ja kurssisali nyt näyttivät, kun ne oli muutettu ravintolatiloiksi. Kaipa siihen voisi kuitenkin tottua ajan myötä.

Kuten niin usein, meille tuli milteipä vähän hoppu lähteä kävelemään takaisin postilaiturille, jotta ehtisimme yhteysalukseen, mutta lopulta olimme kuitenkin aika hyvissä ajoin paikalla. Tosin myös alus saapui hiukan etuajassa, joten parempi niin. Paluumatkalla Nauvoon alkoi sataa, ja olimme tosi iloisia, ettei sade ollut alkanut hetkeäkään aikaisemmin.

Päivä Seilissä oli mitä mainioin. Oli leppoisaa käydä saarella välillä pelkästään retkeilemässä ilman mitään kenttätyösuunnitelmia, vaikka toki tykkään myös niistä. "Turistikierrosten" tekeminen on sekin tosi hauskaa. Tykkään käydä minulle tutuissa kohteissa uusien ihmisten kanssa ja näyttää paikkoja.

Päivän sääkuva mereltä.

Kännykkäkamerakuvia jälleen. Sattuneesta syystä pääasiallisesta puheenaiheestani, isoista toukista, ei ole yhtään kuvaa. Minä juoksin kameran kanssa karkuun. Olen kyllä tosi mielenkiintoinen henkilö.

#100hetkeäluonnossa (81/100)

Viljelylaatikoilla kukkii

26.8.2017

Elokuu on tarjonnut sateita sen verran tasaisesti, ettei viljelylaatikoille ole enää kovin usein tarvinnut kantaa vettä. Niinpä keskikesälle tyypilliset säännölliset visiittimme viljelyksille täysien vesisankojen kanssa iltahämärän aikaan ovat vaihtuneet satunnaisiin piipahduksiin päivisin tilannetarkastukselle ja satoa korjaamaan. Viime viikolla kävin pitkästä aikaa kameran kanssa. Sää oli harmaa, mutta sadepisarat koristivat kasveja mukavasti. 

Siniset ja valkoiset ruiskaunokit koristavat nyt kaverimme viljelylaatikkoa.

Kurkkuyrtit ovat jo pitkälti lopettaneet kukinnan, mutta ovat ne edelleen kivan näköisiä.

Toukokuussa avomaalle suorakylvetyt samettikukat ovat vasta avanneet kukintonsa.

Punapellavan hentoisia kukkia oli vaikea saada kuvattua, joten laitoin sormeni taustalle. Kuvista ei siis tullut kovin hienoja, mutta itse kukat ovat mielestäni todella kauniita ja vesipisarat niiden terälehdillä myös.

Auringonkukat aukeavat toivottavasti pian. On ihmeellistä ja ihanaa, että peräti kaksi niistä toukokuussa istuttamistamme onnettomista ruipeloista on selvinnyt näin pitkälle. Uskomatonta sisukkuutta!

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

Luolaretki: Pärkänvuori ja Kivimaa (feat. Kustavin käsityökylä)

25.8.2017

Jostain syystä haluan aina lähteä luolaretkille, vaikka tyypillisesti en edes uskalla mennä sisälle itse luoliin, vaan jään ulkopuolelle pitämään seuraa kavereitten repuille. Elokuun puolivälissä - juuri sinä päivänä, jona hurjan Kiira-myrskyn ennustettiin vyöryvän päälle - lähdimme Turusta luolaretkeilyaikomuksessa Kustavin suuntaan. Olin tietysti selvitellyt luolien sijainteja ja saapumisohjeita, mutta elin vahvasti siinä uskossa, etten taaskaan uskaltaisi sisälle.

Pärkänvuori
Pärkänvuoren Veskellar.

Ensimmäinen kohteemme oli Pärkänvuori, joka sijaitsee Pinipajun kylässä entisen Lokalahden kunnan alueella Uudessakaupungissa. Kirjoittelin Pärkänvuoresta jo vuosi sitten, kun vierailin siellä ensimmäistä kertaa Saariston rengastien ympäriajomme yhteydessä, mutta tuolloin kävimme katsomassa vain Veskellarin lippaluolaa. Nyt tutustuimme vuoren luolatarjontaan syvällisemmin.

Ensin tietysti kuljimme Veskellarin kautta, sillä seurueestamme vain minä ja toveri Krotti olimme nähneet sen aiemmin, ja toki mekin halusimme päästä ihailemaan sitä uudestaan. Tällä kertaa luolan pohjalla ei ollut pahemmin vettä, joten takaseinustalle oli helppo päästä. Paikka on todella vaikuttava, enkä yhtään ihmettele, miksi sitä monesti sanotaan Varsinais-Suomen hienoimmaksi lippaluolaksi.

Pärkänvuori
Näkymä ulos Veskellarin vaikeakulkuisemmalta sisäänkäynniltä.

Veskellarilta jatkoimme kulkua kohti vuoren syvempää luolakompleksia, Pimikellaria eli Susiluolaa. Uskomattoman kaltevien ja jyrkkien rinteiden juurella menevää polkua seuraillen oli helppo edetä, mutta kiivettyämme vuoren päälle harhailimme hiukan. Luolan täsmällistä sijaintiahan ei ole tietääkseni merkitty millekään kartalle, joten sinne pitää vain löytää. Maasto on kuitenkin paikoin aika tallattua, mikä auttaa suunnistuksessa.

Vaikka metsän kuljetuimman näköinen polku selkeästi johdattelikin tiettyyn suuntaan, ei luolan suun äkkääminen ollut kuitenkaan mitenkään kauhean helppoa. Sisään mentiin melkoisen pienestä aukosta, joka löytyi kahden aivan valtaisan kallionlohkareen välissä. Mahduin kulkemaan siitä vähän kumartuneena, mutta hartioista teki tiukkaa. Pidemmän ihmisen olisi varmaankin tarpeen kontata läpi.

Pärkänvuori
Pimikellar.

Lohkareiden välistä tultiin eräänlaiselle kallioiden muodostamalle sisäpihalle. Ensin paikka vaikutti pelkältä umpikujalta - joskin sinne näytti olevan ehkä toinenkin sisäänkäynti, tosin aika vaikeakulkuisen oloinen - mutta ylempänä häämötti kuitenkin lupaavan kokoinen, pilkkopimeä halkeama. Se olikin itse Pimikellarin suu. Kiipeämistä oli vain parin metrin verran, ja isot kivet muodostivat kätevän reitin ylös. Minä kuitenkin harkitsin pitkään, lähtisinkö yritykseen.

Lopulta onnistuin kuin onnistuinkin pääsemään luolaan ja olin hurjan ylpeä itsestäni, sillä tämä oli ensimmäinen varsinainen luola, jonka sisälle olen oikeasti uskaltautunut. Luolassa oli ihanan hiljaista, viileää ja kosteaa. Tuoksu oli kuin vanhassa kellarissa. Paikasta tuli myös mukavan turvallinen fiilis - pieni sisäänkäynti, kallioiden rajaama sisäpiha ja kiipeämismatka ennen itse luolaan pääsyä tekevät siitä kuin pienen linnakkeen.

Pärkänvuori
Näkymä Pimikellarin luolan suulta ulospäin. Reppuni lojuu luolakompleksin sisäpihalla ja havainnollistaa kivasti etäisyyttä. (Tällaisia kivimuodostelmia kuvatessa on vaikeaa saada syvyyttä näkymään kunnolla.)

Kerrotaankin, että Pimikellarissa on isonvihan aikaan piileskellyt koko kylän väki karjoineen. Luolassa istuskellessamme pohdimme tätä tarinaa. Jos kylällä on asunut vain vajaat parisenkymmentä ihmistä ja karja on koostunut muutamasta lampaasta, luola on varmasti pystynytkin kätkemään koko joukon turvalliseen syleilyynsä ja toiminut hyvänä lymypaikkana. Emme kuitenkaan kyenneet näkemään, miten ruipeloisintakaan nälkävuoden nautaa olisi mitenkään voitu saada edes luolan sisäpihalle, saati itse luolaan.

Pärkänvuori
Tätä kautta olisi ehkä myös päässyt luolan sisäpihalle ja pois, vaikka korkeuseroa olikin ja reitillä oli isoja kivenjärkäleitä.

Toinen seikka, jota jäimme aprikoimaan, oli luolan väitetty kompleksikkuus. Pääluolan sanotaan haarautuvan eri suuntiin, mutta meistä se näytti kyllä aika selkeämuotoiselta ja yhtenäiseltä salilta. Valoa tihkui sisään melko kookkaasta sisäänkäynnistä sekä yhdessä nurkassa katossa sijaitsevasta reiästä sen verran, että luolan koko ja muoto oli helppo hahmottaa ilman mitään supertykkiä otsalamppuakaan.

Lisäksi kokonaisuuteen pitäisi sisältyä jopa parikymmenmetrisiä, varsinaisesti kartoittamattomia käytäviä, mutta emme löytäneet yhtään ihmisen mentävää reikää, josta olisi voinut pujahtaa luolasukellukselle. Todennäköisesti ne jäivät meiltä kuitenkin vain huomaamatta, kun ottaa huomioon, miten vaikeaa itse pääluolaakaan oli aluksi löytää. Eipähän päässyt tulemaan kellekään mitään kiusausta lähteä ryömimään liian ahtaisiin rakoihin.

Pärkänvuoren jyrkänteitä Pimikellarin lähettyviltä.

Tällä kertaa Pärkänvuorelta löytyi vain muutama sieni, vaikka viime vuonna niitä oli ilmiömäisen paljon. Hirvikärpäsiä oli huomattavasti vähemmän kuin viimeksi, mutta sen sijaan punkkeja näkyi. Minäkin nippasin yhden käsivarreltani rymyttyäni pusikossa - se olikin ensimmäinen puutiainen, jonka ikinä olen havainnut ihollani.

Pärkänvuoren jälkeen karautuimme Kustaviin, missä etsiydyimme Kivimaalle löytääksemme Jeremiaan luolat. Ne ovat saaneet nimensä eräältä paikalliselta tyypiltä, joka käytti niitä piilopaikkana niin ikään isonvihan aikaan. Tarinan mukaan hän neuvoi Englannin sotajoukot harhaan ja piiloutui luoliin ennen kuin laivat palaisivat.

Kivimaa
Jeremiaan luolat.

Olen lukenut jonkin verran sellaisia retkikertomuksia, joissa on etsitty Jeremiaan luolia, muttei ole löydetty, tai on löydetty, mutta on oltu vähän pettyneitä. Niinpä emme oikein tienneet, mitä odottaa tältä kohteelta. Ensin näimmekin vain matalaa lippaluolaa, jota jatkui pitkän matkaa jyrkänteen tyvellä, ja mietimme huvittuneina, että tässäkö se nyt oli.

Pian vastaan tuli kuitenkin huomattavan kookas kivimuodostelma, kasa massiivisia lohkareita, joiden alle pystyi ryömimään ja väleihin kiipeilemään. Ei siellä nyt varsinaisia luolia ollut, lyhyttä läpitunnelia lähinnä, mutta kyllä se varmasti on palvellut ihan hyvin piilopaikkana. Käymisen arvoinen kohde minusta, vaikken rohjennut edes lähteä mukaan kiipeilemään.

Kivimaa
Lippaluolakin oli paikoin ihan ihmisen mentävää. Kalliossa näkyi hauskoja muotoja.

Jatkoimme matkaa vielä eteenpäin vuoren kupeessa, ja maisema kävi aina vain jylhemmäksi. Yhdestä kohtaa pääsi nousemaan kallioiden päälle valtaisaa halkeamaa pitkin. Minä jäin kulkemaan jyrkänteen alapuolta, kun muut kiipeilivät ylhäällä. Korkeusero oli aivan mieletön - voin vain kuvitella näköalaa ylhäältä!

Kivimaa
Reitti ylös kalliopaasien päälle meni jännittävän kiviportin läpi. Tässä kohtaa ei voinut kuin miettiä niitä luonnonvoimia, jotka ovat pirstoneet peruskallion moisiksi säpäleiksi ja tuottaneet tällaisia muodostelmia.

Maisemat jyrkänteen juurella olivat toki nekin ihan älyttömät. Olen harvoin kohdannut mitään vastaavaa. Jyrkänteen muodot, sen korkeus ja yksittäisten kalliopaasien koko vetivät sanattomaksi. Jos menette joskus käymään Jeremiaan luolilla, suosittelen lämpimästi jatkamaan kävelyä vielä itse pääkohteelta eteenpäin, sillä tämä maisema kannattaa kokea.

Yritin saada kokonaisuutta taltioitua jotenkin valokuviin, mutta epäonnistuin aika pitkälti. En tiedä, miten tällaisia juttuja pitäisi kuvata niin, että tekisi niille oikeutta. Joka kuvaan pitäisi ehkä sommitella ihminen tai jokin selkeästi hahmotettavan kokoinen puu mittatikuksi havainnolistamaan syvyysvaikutelmaa.

Kivimaa
Kuva ei kerro, että yksittäiset järkäleet ovat talon kokoisia.

Olin edennyt aika pitkälle, kun aloin kuulla kovaa surinaa, ja pian näin parin ampiaisen lentävän maahan jonnekin kivien taakse. Siellä taisi olla vähän isompi ampiaispesä. Päätin lähteä tulosuuntaani. Samaan aikaan kaverit huutelivat ylhäältä, osaisinko neuvoa heille reitin alas. Siltä kohdalta, josta he kurkkivat, oli kuitenkin mahdoton tulla hengissä ilman kiipeilyvälineitä, eikä jyrkänne näyttänyt yhtään loiventuvan saati madaltuvan edempänä. Niinpä heillekin ainoa turvallinen vaihtoehto oli kääntyä takaisin.

Kivimaa
Tuolta ylhäältä petäjän takaa ystäväni ilmestyivät esiin. Korkeutta oli kymmeniä metrejä.

Kunhan porukka oli taas kasassa, läksimme takaisin parkkipaikalle. Aurinko paistoi edelleen ja pilvet näyttivät rauhallisilta, vaikka olimme jännänneet koko päivän, milloin ukkosmyrsky iskisi. Vielä edellisenä iltana ennuste oli näyttänyt ukkosta Kustaviin jo iltapäivälle, mutta päivän mittaan se tuntui koko ajan vain siirtyvän myöhemmäksi. Sadetta kyllä ripsi pariin otteeseen mutta ihan vähäsen vain. Enimmäkseen ilma oli vain hiostava.

Seikkailun lopuksi karautimme Kustavin käsityökylälle. Lohisoppa oli jo loppu, mutta onneksi patonkikoju oli vielä auki ja munkkeja oli yhä tarjolla. Syötyämme ja kahviteltuamme kiertelimme käsityökylää. Korusepän pajalla päivystävänä seppänä olikin yllättäen vanha tuttuni Päivi Rutanen eli Koruseppä Kipene, jolta sitten ostin ihanan pronssisen karhuriipuksen. Lisää eri eläinhahmoja on tulossa sarjaan, kuulemma myös mäyrä on tekeillä, joten odotan innolla.

Kustavin käsityökylän patonkikojun herkkuja.

Toinen hauska sattumus oli, kun nimitin käsityökylällä sijaitsevaa sisustustavarapuotia "krääsäkaupaksi" sen verran kovaan ääneen, että metallisepän pajan artesaani Kristian Vainio kuuli ja tuli kysymään meiltä, että kuka täällä haukkui sisustuspuotia krääsäkaupaksi. Minä tietysti olin hiukan nolona, kun olin toitottanut taas jotain törkeää kauheaan ääneen, mutta Vainio olikin ilahtunut kommentistani ja lahjoi minut siitä hyvästä ilmaisella sulkariipuksella. Hahaa, taas sain lisää egonpönkitystä!

Koska minulla oli kaulassa jo hopeariipus, tungin saamani sulkakorun samaan ketjuun sen kanssa. Mutta katsokaa, miten nätti tuo pronssinen karhunpää on! (Kipeneen koruja voi muuten myös tilata netistä.)

Käsityökylän väki oli myös koostanut avaruusteemaisen taidenäyttelyn, johon kävimme toki tutustumassa. Siellä olikin aika hienoja - ja vähän pelottaviakin - teoksia, mutta eniten tykkäsimme näyttelyn isosta mainoskyltistä, joka oli toteutettu hauskasti kurkistusseinänä...

Tämän kuvan otti toveri Lilla Milla.

Kun ajoimme päivän päätteksi takaisin Turkuun, satoi kaatamalla, mutta Kiira-myrsky ohitti kuitenkin meidän seutumme aika kaukaa. Vaikka kaiken jännäyksen ja odotuksen jälkeen olikin vähän pettymyksellistä, että edes jyrinää ei kuulunut, lienee kuitenkin ihan kohdallaan olla enimmäkseen kiitollinen, sillä samalla vältyttiin myrskytuhoilta.

#100hetkeäluonnossa (79-80/100)

Uusi hakemisto puutarhablogeille

20.8.2017

Tämä on mukava uutinen! Puutarhurin Maja -sivustolle on avattu blogihakemisto, joka toivon mukaan kasvaa pian kattavaksi suomalaisten puutarha-aiheisten blogien listaukseksi. Jos siis bloggaat puutarhajutuista, käy toki lisäämässä blogisi mukaan hakemistoon.


Hakemistosta on pyritty tekemään mahdollisimman käyttäjäystävällinen. Blogeja voi hakea paitsi kasvuvyöhykkeen myös monen muun määrittävän tekijän mukaan. Kasvuvyöhykkeet voi hakea näppärästi kartalta. Blogeille voi määritellä perinteisten puutarhablogikategorioiden lisäksi monia muitakin tunnisteita, ja hakemistosta voi etsiä niitä vapaalla tekstihaulla.

Suosikkiblogeilleen voi antaa hakemiston kautta tykkäyksiä ja seuraajaksi pystyy helposti liittymään suosituimpien blogiportaaleiden ja somekanavien kuvalinkkejen kautta. Kun lisäät blogisi hakemistoon, muistahan laittaa linkit kaikille seurantakanavillesi, jotta niiden kuvakkeet tulevat näkyviin blogikortille.


Puutarhasivustoa on kehitetty yhteistyössä bloggaajien kanssa. Suunnittelu on ollut oikein mukavaa puuhaa, yhteishenki on ollut hyvä, ja kaikkien kommentit on otettu huomioon. Olen iloinen, että olen saanut olla mukana tässä.

Jos havaitsette sivustolla jotain parennettavaa, vaikkapa uudessa hakemistotoiminnossa, laittakaa ylläpidolle palautetta. Toiveitanne varmasti kuunnellaan. Päämääränähän on, että Puutarhurin Majasta kehittyy käyttäjiensä näköinen aktiivinen ja kotoisa yhteisö.

Suosittelen klikkaamaan vaikkapa saman tien Puutarhurin Majaan ja tutustumaan sivustoon! Blogi päivittyy aktiivisesti, hakemisto kasvaa, ja bloggaajat voivat keskustella suljetulla foorumilla. Lisää sisältöä ja toimintoja on tulossa lähitulevaisuudessa.


Valitsin tämän postauksen kuvitukseksi muutamia tunnelmakuvia parvekepuutarhastamme heinäkuun puolelta. Palailen piakkoin puutarhan uusimpiin kuulumisiin - siellä ei todellakaan näytä enää aivan samalta kuin näissä kuvissa! Nyt jaan kuitenkin nämäkin kuvat vielä Kukkailottelua-linkitykseen.

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

Puhutaan jostain muusta (kuten kukkasista)

19.8.2017

Saimme aiemmin kesällä jälleen yhden uuden perhoskämmekän, tällä kertaa keskikokoisen ja liila-puna-valkokirjavakukkaisen. Toisesta vanasta kukinta päättyi melko pian, mutta toisesta putosivat viimeiset kukat vasta tällä viikolla. Otin kuvat kukista heinäkuun puolella, mutta ehdin postata niitä vasta nyt.

Meillä ennestään olleista orkideoista kaksi on yhä hengissä, isompi ja pienempi perhoskämmekkä. Sen sijaan eksoottisempi Cirrhopetalum on jo aikaa sitten menetetty. Molemmat perhoskämmekät ovat tehneet uusia lehtiä, joten alan olla oikeastaan aika optimistinen niiden suhteen. Ehkä ne vielä joskus kukkivat uudestaankin.


Näyttää siltä, että oletusarvoisesti ihan kaikkien pitäisi nyt puhua ja kirjoittaa vain siitä, mitä Turussa eilen tapahtui, ja tavallaan ymmärränkin sen. Oikeastaan kuitenkin toivoisin, ettei sitä samaa asiaa tarvitsisi lukea ja kuulla uudestaan ja uudestaan joka suunnasta, vaan voisi keskittyä rauhassa jatkamaan tavanomaista eämää ja käsitellä omia tunteitaan ihan rauhassa.

Eniten toivoisin, että ne, jotka eivät osaa muuta tehdä kuin lietsoa kauhua ja vihaa, kohuta, juoruta ja vauhkota, säästäisivät muiden voimia ja pitäisivät mölyt mahassaan, kunnes pääsevät ammattiauttajalle käsittelemään asiaa. Vaikka olin itsekin keskustassa tapahtumahetkellä, minusta kaikkein ahdistavinta oli kuunnella vihaa kihiseviä puheita tapahtuman jälkeen torilla ja bussissa.


Näkisin, että juuri nyt parasta, mitä voimme itse kukin tehdä, on keskittyä pitämään huolta itsestämme ja läheisistämme, pyrkiä antamaan muille voimia ja tukea tarpeen mukaan sekä keskittyä aivan erityisesti pitämään kiinni omasta lempeydestämme ja hyväntahtoisuudestamme, vaikka ympärillä puhuttaisiin mitä.

Haluaisin rohkaista kaikkia välttelemään sosiaalista mediaa sekä iltapäivälehtien ja muiden kohu-uutisointikanavien seuraamista. Arvostan aivan suunnattomasti niitä kaikkia, jotka eivät ole mukana tapahtuneesta kohuamisessa vaan osaavat tarpeen tullen puhua myös jostain ihan muusta.


Kepeät ja yksinkertaiset, höttöiset ja näennäisen merkityksettömät, tavanomaiset ja arkisetkin asiat ovat mielestäni juuri tällaisina hetkinä erityisen tärkeitä.

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

Tähdenlentoyö

17.8.2017

Minä rakastan lämpimien muistojen vaalimista. Kun jotain merkittävää tapahtuu elämässäni, haluan painaa sen mieleeni ja viettää sen kunniaksi omaa pientä merkkipäivää vaikka joka vuosi, tehdä jotain tärkeää ja erityistä, muistella mennyttä ja sen kautta rakentaa tulevaa.

Eräs tällainen merkkipäivä sijoittuu elokuun puoliväliin, Perseidien meteoriparven maksimin aikaan. Pyrin joka vuosi juhlimaan sitä suuntaamalla olennaisten ihmisten tai ainakin sen yhden kaikkein olennaisimman kanssa katsomaan tähdenlentoja.

Neljä vuotta sitten vietin viikkoja Seilin saarella tiedehommissa neljän opiskelukaverini kanssa. Teimme pitkiä päiviä merellä ja kenttälaboratoriossa, pidimme hauskoja illanviettoja ja valvoimme myöhään yöhön laiturilla tähtitaivasta katsellen. Joinain öinä ukkosrintamat pyyhkäisivät ylitse ja ajoivat meidät sisälle turvaan. Toisina öinä saimme katsella loputtomiin putoilevia tähdenlentoja, kunnes väsymys ja vilu velvoittivat.

Seilin asuntoloiden pihamaata yölampun valossa.

Niiden päivien ja öiden aikana opimme tuntemaan toisemme paremmin ja meistä tuli mitä mainioin porukka. Emme olleet enää satunnainen opiskelijajoukko tutkimusprojektikurssilla. Me olimme Merimuukalaiset.

Eräänä yönä istuimme Seilin postilaiturilla katselemassa mereltä lähestyvää rajuilman muuria. Salamat ja tähdenlennot välähtelivät. Tuuli yltyi. Tummat pilvet lipuivat pian yllemme. Porukkamme alkoi liueta järkevimmästä päästä lukien asuntolalle turvaan ukkoselta, kunnes lopulta meitä oli vain kaksi jäljellä. Kastuimme rankkasateessa. Aallot hakkasivat laituriin. Salamointi ja jyrinä jatkui taukoamatta. Ukkosen keskus ohitti Seilin kuitenkin parin kilometrin päästä, ja lopulta palasimme asuntolalle läpimärkinä ja riehakkaina.

Muistelemme usein riemulla sitä elämystä toveri Krotin kanssa. Ennen sitä olimme vain kavereita yliopistolta, mutta sen jälkeen meistä tuli maailman parhaimmat ystävät. Nyt meillä on yhteinen koti ja elämä.

Vuotta myöhemmin olimme jälleen Krotin kanssa Seilissä ja yritimme tarkkailla Perseidejä, mutta taas ukkospilvet ilmaantuivat pimentämään taivaan kesken illanvieton. Kahden vuoden päästä istuimme autossa Merenkurkun saaristossa ja odotimme sadepilvien rakoilua aamuyön puolelle asti. Kolmen vuoden kuluttua vietimme karonkkaa Helsingissä juuri tähdenlentoyönä ja kotimatkalla sitten pysähdyimme kahdestaan pilkkopimeän maantien varteen tiirailemaan pääosin pilviselle taivaalle.

Iltahämärä ja pilveen vetäytyvä taivas Helsingin yllä karonkkapaikan parvekkeelta nähtynä.

Tänä vuonna olimme kotona, mutta miltei koko joukko mainittuja merimuukalaisia oli meillä kylässä. Koska Perseidien maksimin kohdalle oli ennustettu hurjaa ukkosmyrskyä - joka ei tosin lopulta tullutkaan meille asti - menimme katsomaan tähdenlentoja jo edellisenä yönä. Kokkailtuamme herkkuja koko illan kannoimme makuualustat ulos kalliolle talomme taakse ja heittäydyimme tuijottelemaan taivaalle.

Ilma oli leppeän lämmin mutta hiukan tuulinen. Lähiön ääniä kantautui korviin vain vähän, ja saimme lojua kalliolla kaikessa rauhassa. Tähtitaivaan kirkkaimmat kohteet erottuivat oikein hyvin, vaikka pientä pilvenrepaletta lipuikin ohi, kuu valaisi melko kirkkaasti ja toki valosaastettakin riitti. Tähdenlentoja näkyi enemmän kuin parina viime vuonna yhteensä.

Tähdenlentoyön valvomisessa, taivaalle tuijottamisessa ja välähdysten odottamisessa on oma ainutlaatuinen tunnelmansa. Elokuinen yötaivas näyttää aina niin samalta kuin silloin Seilissä, että muistot nousevat pintaan. Missä tahansa silloin onkaan, samaan fiilikseen on helppo palata, kun katsoo ylös ja jää odottamaan tähdenlentoja. On myös hauskaa ajatella, miten tähdenlentojen sanotaan toteuttavan toiveita.

Yötaivas Runosmäen yllä 11.8.2017. Pokkarillani niin pystyy kuvaamaan tähtiä, höhö!

Näittekö viime viikonloppuna tähdenlentoja vai iskikö Kiira-myrsky?

#100hetkeäluonnossa (78/100)

Jatulintarha, kuunpimennys ja öinen saaristo

15.8.2017

Eräänä elokuun alun iltana suuntasimme Nauvon ja Korppoon suunnalle seikkailemaan ja fiilistelemään Saaristomeren syyskesän tunnelmaa. Aivan aluksi kävimme syömässä Korppoon Verkanin rannassa ravintola Buffalossa, sitten ajoimme Vattkastiin ostamaan vihanneksia Isakssonin tilan suoramyynnistä ja lopuksi, kun aurinko alkoi jo tehdä laskuaan, läksimme tutustumaan Nauvon Finbyn jatulintarhaan.

Miltei tyyni meri ja iltavalo Korppoon lossilta nähtynä.

Harhailimme hiukan yrittäessämme löytää kohteelle - Retkipaikan saapumisohjeet kun tuppaavat olemaan vähän suurpiirteisiä - mutta emme kuitenkaan ajaneet ohi kuin kerran. Matkalla tuli myös nähtyä aika liuta pieniä hirvieläimiä tienvarren pelloilla, joten harhailu oli ihan hauskaakin. Itse metsässä jatulintarhalle etsiytyminen kävi nopeasti. Parkkipaikalta noustiin ylös rinnettä selkeää polkua seuraillen. Kallion laella piti vain kääntyä sinne, missä jäkälikkö näytti tallatuimmalta, ja pian laaja jatulintarha tulikin jo näkyviin.

Retki oli oikein kiehtova, sillä en muista vierailleeni jatulintarhalla kertaakaan aiemmin. Arkeologista tietoa näiden kivikehien alkuperästä ja käyttötarkoituksestahan on vähänlaisesti, ja niinpä niihin liittyy tiettyä salaperäisyyttä. Rannikkomme vanhimmat jatulintarhat saattavat olla peräisin esihistorialliselta ajalta mutta nuorimmat ehkä vain noin sadan vuoden takaa, ja niitä on löydetty hajanaiselta ja laajalta alueelta, joten on todennäköistä, ettei niiden rakentamisen taustalla ole mitään yhtä yleispätevää tarkoitusta.

Finbyn jatulintarhan keskiö.

Tunnetusti jatulintarhoihin liittyviä kansantarinoita ja myyttejä on kuitenkin runsaasti liikkeellä. Suomessa eri alueilla käytetyt kirjavat nimityksetkin viittaavat jo monenlaisiin eri selityksiin kivikehien synnylle ja tarkoitukselle. Arkeologiaan vakiintunut jatulintarha-nimitys on kotoisin Perämeren rannikolta ja viitannee myyttiseen jatulikansaan, jättiläisiin, joiden kerrotaan muinoin asuttaneen Lappia. Muualla jatulintarhoja on sanottu muun muassa Laiska-Jaakon ringeiksi, Pietarin leikeiksi ja Jerusalemeiksi.

Finbyn jatulintarhan luokse pystytetyssä pienessä infokyltissäkin lukee yksi versio kehien historiasta. Sen mukaan jatulintarhoja olisivat rakentaneet rannalle odottamaan jääneet merimiesten daamit, jotka olisivat aikansa kuluksi tanssineet niissä. Tämä tarina on ilmeisen harvinainen. Tyylistä päätellen kyltin on toteuttanut jokin pieni paikallinen toimija, joten kertomus saattaa olla vähemmän tunnettua nauvolaista perimätietoa, ellei sitten itse tekstin laatijan omaa fiilistelyä aiheesta.

Kehää kehän sisällä. Koko kuvion läpi juokseminen otti aikansa. Me tietysti juoksimme.

Kun metsässä alkoi hämärtää, lähdimme takaisin autolle päin. Rinnettä oli paljon vaivalloisempi laskeutua kuin kiivetä, joten olikin hyvä, ettemme maleksineet ylhäällä pimeän tuloon asti. Metsän pohjalla oli kyllä mukavaa kulkea, ja sammaleinen kivikko pienen jyrkänteen juurella oli tosi nättiä katseltavaa, yhtä loputonta yksityiskohtien leikkiä.

Näkymä rinteen juurelta ylöspäin.

Reissumme jatkui Turkuun päin, mutta pysähdyimme vielä Nauvon keskustaan kuljeskellaksemme Eteläsatamaan ihailemaan puiden takaa esiin nousevaa täysikuuta ja illan tunnelmaa. Ihmettelimme hiukan, miksi oranssina hehkuvan kuun alareunasta näytti puuttuvan palanen, vaikkei sen edessä ollut pilviäkään - mutta sehän oli tietysti osa kuunpimennystä, jonka emme vain tajunneet sattuneen juuri sopivasti kohdalle!

Osittain pimentynyt kuu latvojen yllä.

Satamassa oli tyyntä ja hiljaista.

Jalkauduimme myös Nauvon lossin kannelle nauttimaan öisestä meri-ilmasta. Kuunsilta läikehti aalloilla, ja taivaanranta loimotti vielä auringonlaskun hiipuvaa hehkua. Ilma tuntui olosuhteisiin nähden kummallisen lämpimältä. Tunnelma oli juuri niin kaunis kuin vain leppeänä syyskesän yönä Saaristomerellä voi olla. Se lossimatka olisi saanut vain jatkua ja jatkua.

Auringonlaskun rippeet Nauvon lossilta nähtynä.

Katseliko joku teistä myös elokuun alun kuunpimennystä?

#100hetkeäluonnossa (77/100)

Lisää satoa viljelylaatikoilta

11.8.2017

Edellisen sadonkorjuupostaukseni jälkeen olemme päässeet keräämään vielä paljon lisää vihannessatoa viljelylaatikoilta. Kaikki ne kasvit, jotka ovat selvinneet alkutaipaleen yli, ovat menestyneet tosi hyvin, vaikka välillä olemmekin laiminlyöneet kastelua, emme ole tehneet mitään tuholaistorjunnan eteen, lannoituksesta puhumattakaan, eikä rikkaruohojakaan ole nypitty kuin satunnaisesti. Siinä missä parvekepuutarhamme on tänä kesänä ollut vähän työläs, on laatikkoviljely sujunut suhteellisen vaivattomasti.

Laatikkoviljelijän sadonkorjuuriemua.

Keräsimme ensimmäisen erän härkäpapusatoa eilen, ja sitä kertyi puolisen litraa. Makua emme ole vielä testanneet, mutta palot ovat ainakin oikein paksuja ja terveen näköisiä. Härkäpapumme ovat jotakin todella vahvakasvuista lajiketta, mutta emme tiedä sen nimeä, sillä toveri Krotti sai siemenet työkaveriltaan. Varsista tuli reilusti sormenpaksuisia ja puolen metrin pituisia, eivätkä ne tietenkään kaivanneet mitään tukikeppejä. Olen tottunut parvekepuutarhassa vähän hentoisempiin tapauksiin.

Tämä kuva yrittää havainnollistaa härkäpapujen massiivisuutta. Kuva on otettu jo kesäkuussa, joten nykyään ne ovat tietysti vielä isompia, mutta kyllä tästäkin vähän näkyy, miten paksut varret niillä on.

Herneitä tuli puolestaan reilun litran verran. Maku oli kuulemma ensiluokkainen - itse en pystynyt tietenkään todistamaan sitä, sillä herneallergiani on siinä määrin kelju, etten uskalla syödä niitä tuoreena enää ollenkaan.

Herneet olivat myös oikein nättejä ja terveitä. Nämä olivat lajiketta 'Kelvedon Wonder'.

Myös parsakaalisatoa on päästy keräämään. Vaikka nuput olivat tosi pieniä, olin tyytyväinen, sillä en ole ehkä ikinä ennen nähnyt kenenkään lähipiirissäni onnistuneen parsakaalin viljelyssä omalla kasvimaalla - yleensä etanat tai muut tuholaiset ovat iskeneet tai nuput ovat jääneet aivan mitättömän pieniksi. Parsakaalimme maistuivat myös tosi hyvältä.

Elämän pieniä iloja: minikokoinen parsakaali.

Lisäksi kurkkuyrttiä on päästy maistamaan, mutta taidamme kuitenkin jättää suurimman osan kasvustosta vain kukkimaan, houkuttelemaan pölyttäjiä ja tarjoamaan niille ravintoa, antamaan säänsuojaa muille kasveille ja tuomaan silmäniloa meille. Myös porkkanat ja punajuuret näyttävät menestyvän ihan hyvin, sillä viimeisimmän harvennuksen yhteydessä poistetut yksilöt näyttivät jo aika lupaavilta.

Kuvat ovat taas paikoin hiukan kämäisiä, ovathan ne vain satunnaisia dokumentointiotoksia toveri Krotin kännykältä, mutta kyllä niistäkin välittyy mielestäni ihan mukavasti kasvimaan kesäinen vehreys ja sadonkorjuun tunnelma, joten ajattelin joka tapauksessa jakaa tämän postauksen mukaan tämän viikonlopun Kukkailottelu-linkitykseen:

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

Vesibussilla Ruissaloon

8.8.2017

Fölillä on ollut köli jo toukokuusta lähtien. Siitä saakka olemme olleet aikeissa mennä jonain kauniina sunnuntaina vesibussiseikkailulle Ruissaloon naapurissa asuvien ystäviemme kanssa. Pari kertaa ehdimme jo tehdä alustavia suunnitelmia, mutta ne tyssäsivät aina johonkin. Lopulta tajusimme, että vesibussi liikennöi enää pari viikkoa, eikä meillä ole kuin yksi vapaa sunnuntai jäljellä, joten se lyötiin lukkoon.

Fölillä on nyt köli.

Mielikuvamme vesibussiseikkailusta sisälsi leppoisan kävelyn Kauppatorilta jokirantaa myöten vesibussin lähtöpysäkille Martinsillan kupeeseen, leppoisan matkustuksen alas auringonpaisteessa kimaltavaa Aurajokea, leppoisan saapumisen Kansanpuiston rannalle, leppoisan kävelyn vierailulle kasvitieteelliseen puutarhaan ja takaisin sekä leppoisaa ajanviettoa, pikniköintiä ja ehkä uimistakin rannalla ennen illan viimeisen vesibussivuoron lähtöä takaisin keskustaan.

Mielikuva ei sisältänyt rankkasadetta.

No, sitä me tietysti saimme. Säätä uhmaten päätimme kuitenkin lähteä matkaan - emme tasan halunneet missata kesän viimeistä mahdollisuutta vesibussiseikkailuun muka huonon sään takia! Uimakamppeet oli jätetty suosiolla kotiin, mutta suunnittelimme viettävämme enemmän aikaa kasvitieteellisellä. Jo kävelymatkalla vesibussin pysäkille alkoi fiilis kuitenkin käydä nihkeäksi, sillä ilma oli sen verran lämmin, että sadevaatteissa tuli tosissaan hiki.

Matka alkakoon!

Olimme ainoat asiakkaat jonossa Martinsillan laiturilla, eikä yhdeltäkään välipysähdykseltä noussut ketään kyytiin. Vesibussin henkilökunta suhtautui meihin hauskasti, kun pönötimme kannella nauttien matkasta, vaikka tuuli piiskasi pisaroita päin näköä. Siinä vaiheessa olikin vielä oikein riemukasta, ja Ruissalon suunnassa pilvipeite näytti jopa hiukan ohuemmalta. Vesibussilla matkustaminen oli hurjan mukavaa, enkä voi kuin toivoa, että se liikennöisi taas ensi kesänä.

Postikortti Turusta.

Kun nousimme kyydistä Kansanpuiston laiturilla, sade oli tauonnut jo miltei kokonaan. Tyytyväisinä kuljimme biitsille, missä sadat valkoposkihanhet pitivät jöötä. (Onneksi emme olleet aikeissakaan mennä uimaan.) Kuljeskelimme tovin rannalla, mutta pian taivas taas repesi ja vettä alkoi tulla kuin saavista kaataen.

Riensimme rantakahvilalle vain todetaksemme kuppilan olevan kiinni huonon sään takia. Jäimme siis pitämään piknikkiämme autiolle terassille. Sateen intensiteetti vaihteli rankasta tosi rankkaan. Tilanne oli hiukan huvittava. Syötyämme eväsleivät päätimme edetä suunnitelman mukaisesti kohti kasvitieteellistä puutarhaa.

Kansanpuiston ranta idyllisenä kesäpäivänä.

Sade ei hellittänyt. Soratie liettyi kuravelliksi, jonka läpi virtasi puroja, ja sinne tänne muodostui pieniä järviä. "Vedenpitävät" retkikengät kastuivat pian läpi. Pääskyt lensivät niin matalalla pellon yllä, että kansantiedon mukaan olisi voinut ennustaa tulossa olevan todella sateista säätä - jos ei olisi jo valmiiksi satanut kaatamalla. Marssimme menemään entistä määrätietoisemmin ja nauroimme entistä epätoivoisemmin.

Perillä kasvitieteellisellä istahdimme kahvilaan vertailemaan, miten vähän kuivaa pinta-alaa itse kunkin paidassa oli jäljellä, ja palkitsimme itsemme tänne asti pääsemisestä lämpimällä juomalla ja purtavalla. Samalla teimme muutoksen päivän seikkailusuunnitelmaan: emme jatkaisi matkaa enää mihinkään vaan palaisimme keskustan kautta kotiin ihan tavallisella bussilla, jonka kyytiin pääsee suoraan kasvitieteellisen kohdalta.

Sademetsässä satoi vähemmän.

Kyllä kasvihuoneissakin piti tietysti vähän pyörähtää, kun kerran paikalla oltiin, mutta päätimme kuitenkin tuoda ystävämme tutustumaan kasvitieteelliseen puutarhaan sekä ulkoa että sisältä joskus toiste hiukan kuivemmissa tamineissa ja vähemmän märässä säässä.

Itse sade ei sinällään haittaa minua, mutta märkänä oleminen ei pidemmän päälle ole järin mukavaa, eikä etenkään litsuvilla kengillä kävely. Jostain syystä aina unohdan, ettei rankkasateessa kannata lähteä ulkoilemaan oikeastaan millään muilla jalkineilla kuin kumisaappailla... No, olipahan ainakin erinomaisen mukavaa tulla seikkailun päätteeksi kotiin ja laittaa kuivat sukat jalkaan! Tragikoomisten sääolosuhteiden ansiosta tästä kehkeytyi myös aivan omalla tavallaan ikimuistoinen päivä.

Turun joukkoliikenne Föli jatkaa vesibussiliikennettään Martinsillan ja Ruissalon Kansanpuiston välillä vielä kuluvan viikon loppuun asti. Tämän kesän kokeilujakson jälkeen selviää, liikennöikö vesibussi myös tulevina kesinä. Pidetään peukkuja!

Vesibussi, vesibussi, siinä on kesäloman tahti...

#100hetkeäluonnossa (76/100)