16.11.2017

Ruskaretkeilyä Teijossa plus pieni peurakolari

Kun syksyn vaellusreissumme jäikin vilustumiseni vuoksi lyhyeksi, lähdimme virittelemään jatkoideoita. Parin yön yli lepäiltyäni en tuntenut itseäni enää mitenkään kuolemansairaaksi, joten ei houkutellut jäädä kotiin möllöttämään, kun kerran Krottikin oli jo anonut lomapäiviä koko viikoksi ja minä nollannut kalenterini opiskeluhommista. Niinpä päätimme toteuttaa pari erilaista päiväretkeä, jotka olisivat sen verran kevyitä, että jaksaisin, vaikka astmatulehdus ja flunssa olivat edelleen läsnä jossain taustalla.

Ensin suuntasimme patikoimaan Teijon kansallispuistoon. Koska lähdimme liikkeelle suhteellisen ajoissa, ajattelimme saavamme kahdeksan kilometrin Sahajärven kierroksen taitettua päivän aikana ihan mukavasti ilman, että alentunut hengityskapasiteettini alkaisi vaivata liiaksi. Jätimme auton Nenustannummen parkkikselle ja läksimme metsään. Ilma oli kohtuullisen lämmin, mutta aika tuulinen. Aurinko pilkahteli välillä. Matka taittui suopainanteiden ja kallioiden yli ihan leppoisasti. Maisemia kelpasi fiilistellä.

Näköalat kallioilta olivat vallan mainiot. Tässä kohtaa puiden takana taitaa siintää Hamarinjärvi.

Suonäkymät miellyttivät myös silmää. Värimaailma oli aivan ihastuttava!

Ruska oli parhaimmillaan, samaten sieniaika. Pysähtelimme siis tuon tuostakin ottamaan kuvia ja poimimaan sieniä. Pikkupysähdykset olivat myös hengitykseni kannalta tervetulleita, sillä etenimme epähuomiossa liian kovaa vauhtia ylämäkeen, jolloin hengenahdistus ja heikotus alkoivat hiipiä takaisin. Sienet ja kuvaaminen tarjosivat pakollisia taukoja, joiden aikana ehti hengitellä rauhallisesti.

Olen aiemminkin eräällä taannoisella vaelluksella havainnut, että keskittymällä sienten keräämiseen pystyy yllättävänkin kipeänä suoriutumaan patikoinnista, kun tulee automaattisesti tauottaneeksi etenemistä pysähtymällä poimimaan. Tietysti myös ajatukset on helpompi pitää kasassa, kun on jotain erikoisen mukavaa ja helposti lähestyttävää tekemistä siinä kävelyn ohessa.

Sienistä satoisimpia olivat suppilovahverot ja orakkaat. Muutama kantarellikin löytyi. Hauskasti koko retken paras sienipaikka tuli vastaan ihan suoraan pääreitin varrelta - sieniä oli aivan vilisemällä molemmin puolin ja jopa keskellä polkua. Tällaisissa kohdissa tuntee itsensä aina jotenkin tosi onnekkaaksi, eikä voi olla ihmettelemättä, miten kukaan muu kulkija ei ole vielä kerännyt herkkuja mennessään!

Rusko-orakas mustikanvarpujen seassa.

Tämä pieni mutta sisukas vauvamänty ja värikkäät jäkälät suorastaan huusivat tulla kuvatuiksi.

Olin lukenut jostain ennen retkeen lähtöä, että Sahajärven kierros kulkisi pitkiäkin matkoja tylsässä, juuri ennen kansallispuiston perustamista osin hakatussa metsässä, mutta matkamme varrella ei tullut kyllä vastaan kuin yksi lyhyt pätkä hiljattain käsiteltyä, nuorempaa metsää, eikä sekään mitenkään erikoisen kurjaa kuljettavaa ollut. Sillä pätkällä kohdattiin vieläpä pikkukäpylintuja, joten metsän yleiseen olemukseen ei paljon ehtinyt kiinnittää huomiota, kun keskittyi ihmettelemään hauskojen piukuttelijoiden menoa.

Toki emme ehtineet kiertääkään koko lenkkiä, joten osa maastoista jäi näkemättä, sillä jo ennen Laviakallion parkkipaikalle saapumista alkoi olla selvää, ettemme ehtisi viimeistellä kierrosta ennen hämärän tuloa. Hengitykseni ei sujunut enää kovin hyvin, oloni alkoi olla tehoton, eikä enää edes tasamaalla kulku tuntunut etenevän mielekkäästi. Niinpä aloimme suunnitella paluuta lyhyempää reittiä takaisin autolle. Ihan ensin ajattelimme kuitenkin suoriutua Kalasuntin laavulle hoitamaan olennaisimman eli ruokailun.

Sitä vähemmän luonnontilaisen kaltaista metsäosuutta. Ei paha, ei paha, mutta polku oli kyllä paikoin ihan velliä.

Harvennetusta metsästä noustiin taas tosi hienolle kalliolle kulkemaan.

En ole ikinä ennen sattunut retkilläni sellaiselle vesistönylityspaikalle, jossa olisi köysilossi. Niinpä olin lapsellisen innoissani Kalasuntista. Saapuessamme laiturille lossi oli tietysti vastarannalla, joten se piti ensin kiskoa luokse. Homma oli yllättävän raskasta, eikä hitaasti eteenpäin nytkähtelevä, kelluva laiturinpätkä tuntunut ollenkaan tulevan lähemmäs. Kun lopulta olimme lossin kyydissä, olin ensin vähän hädissäni kulkupelin näennäisestä kiikkeryydestä ja keinahtelevasta etenemisestä, mutta kyllä siihen onneksi tottui ennen vastarantaa. Lossiylitys oli hauska elämys!

Saapuminen Kalasuntin köysilossille.

Laavulla ei yllättäen ollut ketään, vaikka ilta oli retkeilyteknisesti täydellinen. No, saimmepahan toilailla ihan keskenämme. Olimme nimittäin päättäneet omistautua tänään erätaito-osaamisemme täydentämiselle. Tämä siis tarkoitti sitä, että minä sain heti laavulle saavuttuamme alkaa huolehtia ruuanlaitosta, kun Krotti puolestaan vastasi tulenteosta. Tyypillisesti hoidamme hommat aina niin päin, että minä suunnistan ja teen tulet, Krotti kokkaa, joten ajattelimme ryhtyä siirtämään tietotaitoa eteenpäin toisillemme, jotta pystyisimme kumpikin puuhailemaan itsenäisemmin.

Koska vaelluksemme Salamajärvellä oli jäänyt kesken, meillä oli vielä koko joukko omatekoisia vaellusateria-aineksia käyttämättä. Pääsimme siis tuhlaamaan niitä pois homehtumasta - emme nimittäin tiedä yhtään, miten hyvin kotikuivatut, säilöntäaineettomat, minigrippeihin pakatut ateria-ainekset säilyvät pidemmän päälle. Pääruuaksi oli määrä laittaa linssipataa, joten niiltä osin pääsin kokkailusta helpolla. Lisäksi Krotti kuitenkin nakitti minut sämpylänleivontapuuhiin, joten pientä haastettakin oli, minä kun olen tottunut kokkaamaan retkioloissa vain sitä kuuluisaa yllätyspataa.

Linssipadan kuiva-aineet sai oikeastaan kaikki heittää samalla kertaa pataan. Punaiset levyt ovat tomaattipyrettä. Sitä on yllättävän helppo kuivata tuollaisiksi lätyiksi, jotka sitten sulavat kypsyvän ruuan sekaan.

Retkikeittimestä saa viriteltyä eräänlaisen uunin leipien paistamiseen, kun laittaa paistinpannulle vettä porisemaan, kattilan sen päälle kellumaan, leipätaikinan sinne muffinivuokiin lusikoituna ja alumiinifoliota kanneksi. 

Ruokien kypsymistä odotellessamme ihailimme Kalasuntin maisemia. Ilta-aurinko valaisi jyrkästi vastarannan metsänreunan. Krotti yritti narrata fisuja koukkuun. Jostain kuului kurkien huutelua, mutta emme nähneet itse auraa - oletettavasti se meni jossain niin korkealla, ettei sitä pystynyt erottamaan pilvistä. Tunnelma oli todella leppoisa ja kaunis. Siihen olisi voinut jäädä jumittamaan vaikka loputtomiin. Ruoka onnistui myös oikein hyvin ja sitä oli ilo syödä, tosin sämpylät eivät oikein ottaneet kunnolla kypsyäkseen. Leipätaikinan reseptiä täytynee siis vielä säätää.

Laittaessamme vielä kahveja laavulla paikalle saapui toinen seurue. He pääsivät hyödyntämään suoraan valmista hiillosta meidän jäljiltämme, joten olimme lopulta samoihin aikoihin valmiit lähtemään. Olimme vieläpä menossa samaan suuntaan, niin sanotusti takaisinpäin, joten läksimme sitten yhtä matkaa lossille. Järvenylitys menikin paljon nopeammin, kun sisukkaita köydenkiskojia oli enemmän. Lossimatkan aikana näimme yhden yksinäisen kurjen, ja laskevan auringon valo teki maisemalle jälleen kummallisuuksia.

Näkymä Kalasuntin laavulta vastarannalle.

Kun etenimme Sahajärven yli, maisema näytti aivan epätodelliselta.

Patikoidessamme takaisin Laviakallion parkkipaikan suuntaan ilta alkoi tosissaan hämärtää, eikä pitkä ruokatauko ollut yhtään kohentanut vointiani, joten päätimme, että minä jään tälle parkkikselle odottamaan, niin Krotti voi reippaampana jolkottaa tienvartta Nenustaan hakemaan auton. Istahdin sitten sadetakkini päälle metsän reunaan reppujemme viekkuun katselemaan auringonlaskun värien hiipumista taivaalla, kuuntelemaan tiaisten satunnaisia tipittelyjä hämärästä ja pelleilemään kameralla. En oikeastaan ehtinyt edes tylsistyä odotteluun, kun Krotti jo ajoikin poimimaan minut kyytiin.

Onnistuin ottamaan tällaisen härön kuvan, joka muistuttaa minua vahvasti siitä, mitä omalle näkökentälle ja havaintokyvylle ylipäätään tapahtuu, kun saa tosi vahvaa rauhoittavaa. Olen pari kertaa joutunut erinäisiä lääketieteellisiä operaatioita varten olemaan kevyessä sedaatiossa, ja tämä otos jos jokin kuvaa hyvin sitä tunnetta! 

Jatkoimme matkaa vierailulle isosiskoni, toveri Vieteripellen, ja hänen perheensä luokse heidän uuteen kotiinsa nyt, kun kerran olimme kuitenkin jo valmiiksi sopivasti oikealla suunnalla liikkeellä. Pimeällä pikkutiellä Salon takamailla ajaessamme jouduimmekin osallisiksi yllättävään tilanteeseen. Vastaantulija koukkasi yhtäkkiä kaistallemme, mutta palasi nopeasti takaisin omalleen ennen kuin mitään todellista nokkakolarin riskiä ehti syntyä - ja sitten ajovaloihimme ilmestyi valkohäntäpeura, jotka sätki kyljellään tiellä. Se oli osunut vastaantulevaan autoon.

Pysähdyimme oitis penkalle, löimme hätävilkut päälle. En ollut ennen tätä ikinä ollut eläinkolarissa, eikä myöskään Krotti, joten hetken me vain hätiköimme. Peuraan kolaroineet vastaantulijat jäivät tietenkin myös paikalle, mutta he olivat aika järkyttyneitä ja ihan pihalla sijainnista, joten minä siinä navigaattorin ääressä jo valmiiksi istuessani soitin hätäkeskukseen.

Onneksi kenellekään ei ollut sattunut mitään - paitsi tietenkin peuralle, joka sekin kuitenkin nousi pian jaloilleen ja pakeni, ja toki eläimeen osuneelle autolle, mutta se oli säästynyt vain pienellä lommolla. Niinpä ainoa toimi, joka oli tarpeen suorittaa paikan päällä, oli eläimen pakosuunnan merkitseminen, jotta riistaväki voisi lähteä jäljittämään.

Meillä ei ollut mukana riistaonnettomuusmerkkejä tai muutakaan käyttökelpoista paperia, joten jätimme sitten toisen istuma-alustoistamme tienvarteen klapilla paikoilleen tuettuna ja kirjoitimme siihen peuran pakosuunnan. Myöhemmin paikallinen metsästäjä kertoi puhelimitse, että eläintä oli ajettu pitkään mutta ei oltu saatu kiinni, eikä se ollut jättänyt verijälkiä, joten sen todettiin selvinneen hengissä. En tietenkään tiedä paremmin, mutta valitettavasti veikkaan elukan kuitenkin saaneen sen verran pahoja sisäisiä vammoja, ettei se varmaan pitkään sinnitellyt.

Tämäkin kuva on vielä Teijosta. Kamerasta loppui akku pian tämän jälkeen. Ei sillä, ettäkö muutenkaan olisin ensimmäisenä ajatellut valokuvaamista, kun kolaripaikalla tuijotin kaikilla raajoillaan ilmaa huitovaa kaunista eläintä ja  mietin, mitä hemmettiä sille pitäisi tehdä. Se oli tosi surullista.

Retkipäivä jätti kyllä vahvoja muistoja, eikä tuota peuravälikohtausta ainakaan unohda ihan heti. (Meni hyvä tovi, kunnes sain lakattua ajattelemasta, mitä olisi voinut käydä, jos valkohäntäpeuran sijaan metsästä olisikin laukkonut hirvi.) Tulipahan myös todettua, että vaikka kotona möllöttäessä vointi alkaisi olla jo ihan terveen oloinen, ei kannata kuitenkaan ehkä ihan heti lähteä kauheasti maastoon rynttäämään, koska sieltä se taas puskee takaisin pintaan heti tilaisuuden tullen.

Siltä varalta, jos toimintaohjeet riistaonnettomuuden sattuessa eivät ole ihan tuoreessa muistissa ja tulee kuitenkin oltua tien päällä syrjäseuduilla varsinkin hämärällä, suosittelen tsekkaamaan Riistakeskuksen ohjeistuksen ja vaikkapa tulostamaan muutamia onnettomuusmerkkejä kyytiin.

Viimeisiä viedään! Retkihaaste #100hetkeäluonnossa saavutti tämän myötä luvun 99/100.

17 kommenttia:

  1. Kivan kuuloista retkeilyä lukuunottamatta tuota sairastelua! Upeita kuvia! Mukavaa loppuviikkoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Juu, sairastelusta huolimatta tykkäsin tästä retkestä paljon. Samaa! :)

      Poista
  2. Hieno retki, vaikka päätös ei niin hieno ollutkaan. Toisaalta hyvä, ettei teille tai toisen auton porukalle sattunut mitään vakavaa. Meidän nurkilla varsinkin peuroja, mutta myös hirviä näkee tien varsilla jatkuvasti. Silti ne joka kerran hätkähdyttävät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Siinä vlähteli mieleen vaikka mitä skenaarioita, mitä olisi voinut tapahtua. Onneksi tosiaan selvittiin säikähdyksellä. Itsekin kun ajelen tosi usein hämärän ja pimeän aikaan syrjäseuduilla, olen koko ajan ihan ylikierroksilla kyttäämässä eläimiä pelloilta ja metsänreunoista. Niitä näkee koko ajan, ja usein menee myös tien yli, mutta yleensä riittävän kaukaa. On se aina vähän pelottavaa.

      Poista
  3. Onpa kauniita maisemia! Onneksi ei sattunut pahemmin.

    VastaaPoista
  4. Ihan mielettömän hieno kuva tuo Sahajärven kultainen maisema! Ja kaikki muukin.
    Jos et olisi kertonut, missäpäin seikkailitte, olisin hahmottanut maisemat varmasti johonkin paljon, paljon pohjoisempaan, mutta oli hyvä muistutus siitä, että lähistöltäkin löytyy paljon kaunista ja ennen kokematonta.

    Retisapuskat näyttää myös houkuttelevilta. Maistuu taatusti luonnon helmassa ihan ekstrahyvälle.

    Ja onneksi ei tosiaan käynyt peurakolarissa kenellekään pahemmin. Jälkisäikähdys siitä aina tulee ja varmasti olisin itsekin miettinyt,e ttä mitä jos olisikin ollut hirvi. Ne on niin isoja ja pelottavia, että pelkkä ajatus kauistuttaa.

    Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jäipäs nyt kirjaimia harmillisesti välistä ...

      Poista
    2. Kiitos! Välillä tosiaan etelässäkin osuu sellaisille paikoille, että näkymät ovat kuin pohjoisen matkailumainoksista, etenkin hyvällä valon hetkellä. Täällä mittasuhteet ovat vain paljon pienempiä, mutta muuten maastot ovat parhaassa tapauksessa ihan yhtä hienoja. :)

      Aina kun näkee hirven luonnossa, häkeltyy joka kerta siitä, miten iso se oikeasti voi olla. Katselin tuossa edellispäivänä juuri videoita hirvikolareista, lähinnä sillä ajatuksella että olisiko itse ehtinyt tehdä jotain niissä tilanteissa, ja aika pahalta näytti.

      Poista
  5. Teijolla kerran kesällä käyneenä maisemat näyttivät tässä todella monipuolisilta ja ihanan värikkäiltä :-) Mahtava matkakertomus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Siellä on tosi hienoja paikkoja, toimii joka vuodenaikana. :)

      Poista
  6. mahtava matkakertomus ja kuvat!

    Sääliksi käy sitä peuraa. Vuosia sitten meillä sattui vastaava tilanne hirven kanssa, kun edellä mennyt auto törmäsi hirveen. Hirvi jatkoi kulkuaan tiellä vauhkoontuneena ja mieheni sai juuri ja juuri väistettyä. Edeltävän auton matkustajille ei sattunut mitään, mutta heidän autonsa meni lunastukseen. Jälkikäteen kuulimme, ettei hirveä onnistettu jäljittämään. Se varmasti loukkaantui pahoin törmäyksessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Nämä tilanteet ovat kyllä kaikin puolin ikäviä. Jos eläintä ei saada kiinni, muuta ei voida tehdä kuin jättää se oman onnensa nojaan, vaikka tapauksen nähneenä on ihan varma, ettei se voi kovin pitkään selvitä. Vallankin, jos auto menee lunastukseen, niin voi vain kuvitella, minkälaisia vammoja törmäys on aiheuttanut eläimelle. Melkein toivoisi, että otus kuolisi kolarissa ennemmin kuin pääsisi pakenemaan metsään kitumaan. :(

      Poista
  7. Kauniita kuvia!
    Teijo on sinänsä paikkana tuttu jo ihan lapsuudesta lähtien, mutta retkeilemään en vielä ole sinne päässyt. Se on kyllä ehdottomasti listalla heti, kun on taas enemmän aikaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän. Teijossa on tosi vaihtelevasti erilaisia kohteita ja erimittaisia lenkkejä, joten sieltä löytyy retkeiltävää monenlaiseen tarpeeseen ja aikatauluun. Vahva suositus! :)

      Poista
  8. Surullisia tapauksia tosiaan nuo eläinonnettomuudet liikenteessä, pelottavia myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan. Usein tuolla pimeillä maanteillä ajaessani pyörittelen päässäni kaiken maailman idioottiratkaisuja tähän ongelmaan, eikä ainoastaan näiden isojen eläinten osalta vaan myös niiden pienien, joita liiskaantuu autojen alle jatkuvasti. :(

      Poista