5.12.2017

Haahuilua harmaassa Kolkassa

Tykkään siitä, miten väritöntä ja hiljaista luonnossa on tähän aikaan vuodesta. Se tekee olon tyyneksi ja levolliseksi. On helppo keskittyä, kun ympärillä tapahtuu niin vähän. Menneen marraskuun aikana en valitettavasti kuitenkaan ehtinyt pahemmin maastoon fiilistemään, sillä sairastelut torppasivat suurimman osa retkisuunnitelmista. Onneksi kohdalleni osui sentään harvinaisen monta poutaista päivää, joina sain kammettua itseni ulos lähimetsään laahustamaan.

Yhtenä päivänä sisuunnuin ja päätin hengitysvaikeuksista huolimatta suunnata jonnekin muualle laahustamaan, joten käänsin nokan kohti Ruissaloa. Sain retkiseurakseni toverit Pöllen ja Mölysammakon. Valitsimme kohteeksemme jälleen Saaronniemen. Sää oli kolkko, tuulinen ja harmaa, mutta eipähän ainakaan tullut vettä. Maassa oli vielä hienoisesti luntakin edeltävän päivän lumisateen jäljiltä.



Meillä oli käytettävissämme muutama tunti tehokasta retkeilyaikaa keskellä arkipäivää, mutta minun rajoitteisen etenemistahtini vuoksi emme suunnitelleet tekevämme muuta kuin kierroksen Kolkannokan ympäri ja sen jälkeen piipahduksen rantatiellä. Liikekannalle lähteneet hiiripöllöt ja viimepäivinä Ruissalosta kuuluneet valkoselkätikkahavainnot lisäsivät jännitystä päivään - jospa vaikka onnistuisimme kohtaamaan näitä hienoja otuksia.

Kolkan vanhoissa puissa naputteli kuitenkin vain yhdenlaisia tikkoja, palokärkiä. Niitä oli kyllä oikein ilahduttavaa havainnoida. Joka kerta, kun näen palokärjen läheltä, hämmästyn uudestaan sen valtavaa kokoa. Todella uljas lintu. Pöllöjä ei myöskään näkynyt, mutta eipä se mitään. Marraskuinen lintumaailma tarjosi muutenkin ihan mukavasti havainnoitavaa. Merellä riitti koskeloita ja telkkiä kiikaroitavaksi, ja rannan puissa pyöri kymmenittäin urpiaisia.



Kuljeskelimme hiljaksiin pitkin rantaviivaa kapeana merelle työntyvän niemen kärjessä ja kuuntelimme aaltojen rauhallista loisketta. Meri ja taivas olivat täsmälleen yhtä harmaat, mutta horisontissa näkyi aivan pieni pilkahdus auringosta. Lumisesta rantakivikosta löytyi nuupahtanut punainen ruusu. Sen tarina voisi olla mielenkiintoinen.





Märällä hiekalla kävellessäni huomasin vanhojen talvikenkieni hörppäävän vettä sisään suoraan keskeltä pohjaa. Tarkemmin tarkasteltuna molempien kenkien pohjat osoittautuivat hapertuneen halki niin, että vesi pääsi nousemaan reiän kautta kengän sisälle. Taitaa siis olla aika suunnata jälleen kenkäostoksille. Harmittaa, kun rahallakaan ei tunnu nykyään saavan jalkineita, joiden käyttöikä olisi edes kohtuulliset viisi vuotta. Nämäkin olivat Italiassa valmistetut ja arvoltaan reippaasti yli sadan euron, joten odotin niiltä vähän parempaa laatua.



Kuljettuamme kierroksen Kolkannokassa jatkoimme vielä rantatielle katsastamaan ruokintapaikan lintutilannetta. Tali- ja sinitiaisia oli runsaasti, mutta mitään erikoisempaa ei näkynyt. Rantalepikossa hyöri lisää urpiaisia, joiden menoa oli ilo katsella. Kauaa emme kuitenkaan voineet viipyillä, sillä velvollisuudet kutsuivat ja oli aika suunnata takaisin kaupunkiin. Retken jälkeen olin taas melkoisen poikki mutta kuitenkin tosi iloinen, että jaksoin vaivautua yskästä huolimatta liikkeelle.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

14 kommenttia:

  1. Harmaan pysähtyneisyydessä on puolensa, mutta kyllä se saa kaipaamaan lunta, valoa ja vihdoin kevättä! Sama juttu muuten kenkien kanssa. Minäkin jouduin paikkaamaan Soreleita jo ostotalven keväänä... Onneksi seuraavat ovat kestäneet paremmin. Tsemppiä syyssäiden selätykseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Lunta ja valoa kaipaan pohjimmiltani minäkin - mutta onneksi sitä on nyt saatu meillä päin jo parin päivän ajan - ja myös kevättä ja etenkin lintujen laulua alkaa jo olla pahasti ikävä. <3

      Poista
  2. Onpa tunnelmallista! Kaunis tuo ruusukuva.

    VastaaPoista
  3. Täytyy kyllä nostaa hattua, että pystyt suhtautumaan harmauteen noin. Itse siedän pimeyttä, mutta lumettomuus saa minut vuosi vuodelta huonommalle tuulelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, kiitos! En oikeastaan tiedä, mistä tämä asenteeni kumpuaa. Lapsena olin harmissani, jos talvisää oli ankea, mutta jossain vaiheessa se vain lakkasi harmittamasta.

      Poista
  4. Kolkka. Onpa hauska nimi paikalla.

    VastaaPoista
  5. Jotenkin tosi surullinen tuo yksinäinen ruusuparka!

    En tiedä onko se tämän sinun blogisi ansiota vai mistä kummunnut, mutta lintubongaus on alkanut kiinnostaa yhä enenevissä määrin :D Täytynee hankkia jonkinlainen aloittelijan lintukirja itselleni joululahjaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Mutta haha, hyvä homma! Esimerkiksi Lasse J. Laineen Suomen linnut - Tunnistusopas voisi olla asiallinen. :D

      Poista
  6. Kauniita ja voimakkaan tunnelmallisia kuvia! Ruusun tarina olisi mielenkiintoista tietää. Hyvää viikonloppua! P.s. blogissani on käynnissä mukava arvonta:)

    VastaaPoista
  7. Harmaa, näennäisesti väritön luonto on todella tunnelmallinen näissä kuvissa! :)

    VastaaPoista