10.1.2018

Väsyttää

Jostain syystä olen ollut tässä vuodenvaihteen jälkeen todella väsynyt ja vedoton. Yliopistolla käyminen ja opiskeluhommat kyllä sujuvat mitenkuten, mutta paljoa muuta en sitten jaksakaan. Lähinnä röhnötän sohvalla ja katselen tyhmiä videoita, luen eskapistisesti höttöisiä blogeja tai selaan Tiiraa ja retkeilysivustoja haaveillen seikkailuista ja samalla harmitellen sitä, etten jaksa lähteä seikkailemaan.


Eräänä päivänä olin aikeissa suunnata pienelle päiväretkelle Friskalaan, mutta hoidettuani ensin asioita keskustassa, totesinkin, etten millään jaksaisi pysytellä enää liikkeellä yhtään pidempään, joten otinkin bussin takaisin Runosmäkeen, kävin lyhyesti tsekkaamassa lähimmän ruokintapaikan linnut ja laahustin sen jälkeen kotisohvalle koomaamaan. No, ruokinnalla oli sentään mukavan paljon tiaisia, ja lisäksi kuulin punatulkun vihellyksen ja mustarastaan sirahduksen ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Olisi kuitenkin ollut kivaa jaksaa käydä Friskalassakin.

Toisena päivänä olin jo onnistunut siirtämään itseni Littoistenjärvelle, mutta ennen kuin olin ehtinyt kulkea edes ensimmäistä neljännestä valitsemastani lenkistä, totesinkin, ettei käveleminen yksinkertaisesti vain huvita. Jäin istuskelemaan rantakivelle, katselemaan auringonpaisteessa läikehtivää vettä, kuurankukkien koristelemaa jäätä ja kauempana lipuvia laulujoutsenia. Näkymä oli kaunis, mutta silmäni vain lupsuivat ja meinasin torkahtaa niille sijoilleni. Niinpä totesin, että olisi järkevintä lähteä takaisin kotiin ja ottaa nokoset.



Tänään sankka sumu peittää maiseman ja ilmassa leijailee pieniä lumihiutaleita tai ehkä oikeammin jääkiteitä. Aamulla vastapäisestä talosta erottuivat vain ne ikkunat, joista kajasti valoa. Muilta osin talo oli kadonnut sumuun. Näytti kuin pihapuiden ja muutaman valaistun ikkunaruudun jälkeen maailma olisi vain loppunut tyhjään. Vaikka ajatus aamukävelylle salaperäiseen sumuun lähtemisestä vaikutti hurjan houkuttelevalta, en vain jaksanut. Jäin sohvalle kahvikupin ja läppärin kanssa. Tässä sitä taas ollaan, haaveilevaisena mutta väsyneenä.


Ehkä tämä on taas sitä yleistä motivaation takkuilua, jota ilmenee, kun palaa lomilta takaisin sorvin ääreen, eikä ole vielä ehtinyt tottua arjen rytmiin. Ehkä talvi on viimein synkistänyt minutkin - vallankin kun tuppaan ajattelemaan, että heti vuodenvaihteen jälkeen sopii jo alkaa odottaa kevättä, vaikka keskitalvi oikeasti onkin vasta edessä, mikä on tietysti aika kehno ajatusmalli. Ehkä olen uuvuksissa jostain syystä, jota en vielä ole osannut tunnistaa. Ehkä minulla on taas jokin masentuneisuusvaihe.

Vähän hassua tässä on se, että nyt kun sää täällä kökkötalvien luvatussa maassakin alkaa viimein olla uskottavan talvinen, seesteinen ja kirpeä, minä väsähdän ja menetän motivaationi - vaikka syyspuolen loskassa ja vesisateessa retkeilin suurella innolla. No, sentään kävin viikonloppuna Ruissalossa Saaronniemellä ihailemassa lumisadetta. Retki oli tosin aika lyhyt pyrähdys, sillä kanssani ulkoilemaan lähtenyt toveri Krotti alkoi palella, joten päätimme olla haahuilematta koko matkaa Kolkannokan ympäri.


Nämä kuvat ovat juuri siltä lumipyrypäivältä Ruissalosta, sillä ne muutamat ruudut, jotka nappasin Littoisissa, ovat yhä kameralla, jonka akku on loppu, enkä ole vielä jaksanut ladata sitä.

8 kommenttia:

  1. No välillä vaan väsyttää. Toivottavasti jatkossa taas reippaampi! Ihanat kuvat kyllä.

    VastaaPoista
  2. Kauniita kuvia. Jaksamista sinulle!

    VastaaPoista
  3. Täällä toinen väsynyt, uusi vuosi ei startannut ollenkaan niin nopeatempoisella tahdilla, kuin olin ajatellut. Ulkona on ollut nyt viimeinkin hieno ilma, mutta on ollut jotenkin ylitsepääsemättömän hidasta ja vaikeaa päästä ulos asti. Ehkä tämä on jotain alitajunnan ja kehon pakkopalautumista reippaasta syksystä?
    Ei muutakuin jaksamista sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, on hyvinkin mahdollista, että väsymys kumpuaa aiemmasta aktiivisuudesta. Jaksamista myös!

      Poista
  4. Välillä saa ja pitääkin ottaa vähän rennommin. Kuinka rentouttavaa onkaan joskus istua mätkähtää kivelle tai mättäälle, vaikka kesken kaiken kävelylenkin, ja antaa ajatusten vain virrata. Kun oli viettämässä joulua ja vuodenvaihdetta kotikonnuilla pohjoisessa, oli ihan pakko välillä humpsahtaa hankeen ja vain _olla_. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan totta. Silloin kun tuntuu pyllähtämiseltä, on selkeästi pyllähtämisen aika, eikä siitä pitäisi olla harmissaan.

      Poista