18.2.2018

Tutkimusretkellä Kullanvuorella

Aina riittää uusia, aiemmin kokemattomia luontokohteita seikkailtavaksi! Kullanvuori, joka on sekä Ruskon että Raision korkein kukkula, sijaitsee vain noin vartin ajon tai vaihtoehtoisesti parinkymmenen minuutin bussimatkan ja yhtä pitkän kävelyn päässä meiltä, mutta kävin siellä ensimmäistä kertaa vasta eilen. Olin kyllä lukenut ja kuullut kohteesta paljon hyvää, joten tutkimusretki oli hautunut jo pidempään mielessä, mutta suunnitelmani ovat tunnetusti hitaita siirtymään teoriasta käytäntöön.

Nyt kun sitten päätimme suunnata Kullanvuorelle paikallisten luontoliittolaisten kanssa kruunaamaan laskiais- ja ystävänpäiväviikon mukavalla talvisella patikkaretkellä uusissa maastoissa, olin tietysti innolla mukana. Paikka tunnetaan eri lähteissä myös Kullavuorena ja Kullaanvuorena. Me tykkäsimme nimittää sitä nyt tähän ystävänpäiväteemaan sopivasti Kullanvuoreksi. En ole varma, mikä vuoren "virallinen" nimi lopulta on. Opastekylteissäkin näkyi vähän jokaista kirjoitusasua, eikä mistään hyvistä lähteistäkään tunnu löytyvän varmuutta.

Raision ja Ruskon rajalla sijaitseva kyltti puhui Kullaanvuoresta.

Retkipäivälle sattui mainio sää. Pakkasta oli vain muutama aste, taivas oli kevyelti pilvessä ja lunta leijaili hiljalleen, kevyinä pikkuhiutaleina. Tietysti kuvaamisen kannalta tämä oli hiukan haastavaa, sillä kännyköiden ja pokkareiden mielestä olosuhteet olivat lähinnä litteän mustavalkoiset, vaikka silmä erottikin paljon pieniä sävyeroja.

Kohteelle löytäminen tuntui aluksi vähän vaikealta, mutta ei se sitten loppujen lopuksi mitenkään paha ollutkaan. Hujalan hiihtokeskuksen parkkipaikalle, missä meidän oli tarkoitus tavata, ei vain löytynyt mitään varsinaista katuosoitetta, jonka syöttää navigaattoriin, mikä aiheutti hiukan epäilystä. Onneksi Hujalantien varressa oli kuitenkin opaste.

Päivän sääkuva.

Parkkiksella tosin tajusimme, että reitin alkupuolen isommat polut taitavat kaikki olla talvisaikaan hiihtolatuina. Meillä ei ollut suksia alla, sillä aioimme enimmäkseen seikkailla kallioilla, jotka tuskin olisivat hiihtokelpoisia. No, olimme jo aikeissa lähteä hankirämmintään metsää pitkin hiihtoreittiä seuraillen, mutta sitten vastaan tuli paikallinen ukkeli, joka kertoi talvisin käytössä olevasta vaihtoehtoisesta kävelyreitistä vuorelle. Kävipä hyvä tuuri, että kohtasimme tyypin, emmekä lähteneet suotta risukkoon rämpimään!

Vinkistä viisastuneina siirryimme takaisin kohti Hujalantien risteystä, missä vanhan keltaisen sikalarakennuksen edestä lähtikin punaisin nauhoin merkitty pieni polku metsikköön. Samaa reittiä meni myös murtsikkahiihtolatu, mutta ladun vieressä oli ihan reilusti aiempien kulkijoiden tallaamaa kinttupolkuakin. Reittimerkintöjen ja ladun ansiosta suunta oli helppo pitää ensimmäisen pienen metsäkaistaleen läpi. Talitiaiset rupattelivat männyntaimissa, kun kuljimme ohi.

Kun polku tuli pellonreunaan, piti taas hakea suuntaa. Reitti jatkui vasemmalle nuorehkossa kuusikossa pellonpieltä seuraillen, ja pian putkahdimme pellolle, jonka poikki patikoimme hiihtoladun viertä. Ennen kuin reitti jatkui taas metsään tultiin ladolle, jonka nurkalla oli vesipiste. Letkun päästä kaivonrenkaaseen jatkuvalla syötöllä juokseva raikas vesi tuli kuulemma suoraan metsänreunassa sijaitsevasta lähteestä.

Vesipisteellä solisi jatkuva virta.

Ohitimme myös tosi lupaavan näköisen pulkkamäen!

Jälleen pienen ryteikköisen metsätaipaleen jälkeen tultiin isomman hiihtoreitin varteen. Tässä kohtaa olisi pitänyt lähteä ladun suuntaisesti oikealle vievää polkua, mutta lähdimmekin vasemmalle. Tulimme pian takaisin ladun reunaan ja olimme hetken hämmentyneitä, kunnes löysimme itsemme kartalta ja pääsimme palaamaan takaisin oikealle reitille. Harhakoukkaus ei onneksi ollut mitään "turhaa" palloilua, sillä osuimme juuri sopivasti tiaisparven kohdalle ja pääsimme havainnoimaan muun muassa hippiäistä ja töyhtötiaista. Päädyimme tosin kävelemään vähäksi matkaa hiihtoreitin reunaa, kun yritimme oikaista.

Polun poikki oli tassutellut jokin, ehkä kettu, vaikkei jälkijono aivan suora ollutkaan.

Vaikka onkin tosi hyvä juttu, että hiihtoreittejä ylläpidetään, niin suhtaudun hyvin nihkeästi siihen, että niiden kustannuksella katoavat kävelijöille sopivat reitit usein kokonaan lumitalven ajaksi. Hankirämpiminen poluttomassa maastossa ei ole kaikkien juttu, eikä täälläpäin ole kovinkaan usein niin paljon lunta, että jalkapatikkaretkeily olisi talvisaikaan poissuljettu ulkoilumuoto, joten ei ole mitenkään perusteltua muuttaa kaikkia merkittävimpiä reittejä laduiksi. Onneksi täällä oli sentään tarjolla vaihtoehtoinen reitti talvikävelijöille.

Maastokartat-sovelluksesta oli paljon apua suunnistuksessa, mutta paperikarttakin oli toki printattu mukaan, sillä useamman tunnin pakkaspatikalla ei kannata laskea suunnistusta kännykänakkujen toimivuuden varaan. Ilman karttaa ja kompassia en suosittelisi lähtemään Kullanvuorelle, jos mukana ei ole ketään, joka on käynyt kohteessa aiemmin, sillä reittiverkosto vaikutti mutkikkaalta ja opasteet olivat harvassa, lukuun ottamatta niitä alkumatkan talvikävelyreitin merkintöjä.

Juuri ennen suojelualuetta ohitettiin hakkuuaukko.

Kuusikkoisen notkelman ja hakkuuaukon jälkeen alkoi nousu Kullanvuorelle. Käsitelty talousmetsä vaihtui vanhaan, väkkyräiseen männikköön heti, kun päästiin suojelualueen sisälle. Käytetyin polku oli hyvin tamppautunut, mutta kovin paljon porukkaa reitillä ei kuitenkaan vaikuttanut kulkeneen lähiaikoina. Kun pysähtyi hetkeksi, eikä lumen narske saappaiden alla enää vallinnut äänimaisemaa, huomasi, miten poikkeuksellisen hiljaista oli - tieliikenteen taustajylyä ei kuulunut vuorelle. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut rikkomatonta, sillä lentokoneita meni yli kaksikin kappaletta retken aikana.

Kiersimme reittiä virallista kulkusuuntaa vastaan, sillä halusimme käydä ensin huipulla ja sitten vasta saapua laavulle pitämään lounastaukoa. Ennen kuin suuntasimme huipulle, poikkesimme etsimään hiidenkirnua, jota paikalliset kuulemma nimittävät Mustaksi padaksi. Sitä ei kuitenkaan tullut vastaan, emmekä olleet edes varmoja, kuljimmeko kirnulle vievää polkua vai ihan jossain muualla, sillä vain pääpolkua oli käytetty näiden lumien aikana. Saattaa myös olla, että kirnu oli täyttynyt sateisen alkutalven aikana vedellä, jäätynyt ja kadonnut sitten lumen alle.

Hanki ylsi vähän yli nilkan.

Tässä lumisessa kalliossa pienine näreineen oli jotain taiteellista.

Kullanvuoren huippu nousee pikkasen yli 70 metriä meren pinnan yläpuolelle. Kallion laella on näkötorni, josta pääsee tähystämään vielä ylempää. Ei sillä, etteikö huipulta näkisi kauas ilmankin torniin kiipeämistä. Esimerkiksi minä en mennyt sinne, mutta nautin silti täysin siemauksin laajoista näköaloista. Toisella puolella huippua avautui näkymä puiden latvojen yli ja toisella, jyrkemmällä puolella näkyi avarampaa peltomaisemaa. Maisema oli harmaan luminen mutta yhtä kaikki vaikuttava.

Oman hupinsa huipulla vierailuun toi loppunousun jäätynyt rinne, jonka päälle kasautunut lumikerros lähti helposti vyörymään jalan alta. Minä yleisenä korkeanpaikanpelkurina ja elämäntapaturmaajana menin rehdisti nelivedolla sekä ylös että alas, ettei mitään kauheata pääsisi sattumaan. Mielestäni konttaaminen on aina hyvä valinta, jos epäilee omia mahdollisuuksiaan pysytellä kahdella jalalla - ja se tarjoaa myös viihdettä sivustakatsojille.

Näkymä huipulta ja hauska männynkäkkyrä.

Rinteen muotoa ja jyrkkyyttä on vaikea vangita kameralla, etenkin lumikelillä, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Maisema- ja napostelutauon jälkeen patikointi jatkui alas huipulta takaisin sankempaan metsään, jota näyttivät kirjovan myös pienet soistumat ja jopa lampareet - ainakin päätellen lumen läpi töröttävästä kasvillisuudesta. Tiesimme, että näillä kallioilla olisi missaamamme hiidenkirnun lisäksi paljon muitakin mielenkiintoisia jääkauden jälkiä, mutta lumi oli peittänyt miltei kaiken alleen. Joitain keihtovia kivimuodostumia nähtiin, mutta jääkausiretki samalle kohteelle kannattaisi toteuttaa lumettomaan aikaan.

Kahden pienen jyrkänteen välinen matalahko sola erottui hyvin maastosta, vaikka lunta olikin.

Aiemmin reitin varrella ohitimme myös aika kookkaan siirtolohkareen.

Olimme lukeneet, että Kullanvuoren laavu olisi jotenkin vaikea löytää, mutta ei sitä tarvinutkaan pahemmin etsiä. Ohitettuamme suoraan polun varressa sijaitsevan taukopaikan, joka koostuu pelkästään pöydästä, jatkoimme vähän matkaa eteenpäin, kunnes tulimme moninaisin kyltein varustettuun polunristeykseen. Seurasimme puuvajan opastetta, sillä tietysti ensin pitäisi hakea puita. Pian haistoimmekin jo leiritulen, ja laavu tuli näkyviin. Edellinen seurue viimeisteli ateriaansa, ja pääsimme hyödyntämään heti valmista hiillosta.

Korppi lensi ronkkuen ohitse. Pari käpytikkaakin kuultiin. Aukko pilvipeitteessä mahdollisti auringon pilkahtaa valaisemaan maisemaa. Eväät maittoivat. Kullanvuoren laavu oli todella mukava, siisti ja hyvin suunnitellun oloinen. Mahduin milteipä seisomaan laavun sisällä - ei siis ollut mikään ihan pienin laavu kyseessä. Puuvajassa riitti polttopuita, ja huussikin oli ihan asiallinen. Kaikkiaan siis mainio paikka. Tauon aikana vaihdoin jalkaan kuivat sukat, sillä kävellessä saappaanvarsi oli hörpännyt lunta, ja se olikin järkevä siirto, sillä heti varpaat lämpenivät, vaikka kenkä pysyikin kosteana.

Tulisija oli kaksipesäinen, mukavan korkeilla jalaksilla seisova grilliviritelmä, joita usein näkee nuotiopaikoilla.

Laavun nimikyltti puhui myös Kullaanvuoresta.

Miksi, oi miksi, soijanakit sairastuvat aina ruttoon, kun niitä ryhtyy grillaaman?! D:

Lounastettuamme jätimme hiilloksen vasta saapuneen seuraavan seurueen nautittavaksi ja jatkoimme matkaamme polkua pitkin alas vuorelta. Pian laavulta poistuttuamme ohitimme pienen lähteen. Vesi pulputti hiljalleen ulos pienestä kallionkolosta, ja näin lumikelillä lätäkön muodosta tuli mieleen Turun kartta. Laavulta oli aika vähän käveltävää enää takaisin aiemmin ohittamallemme hakkuuaukolle, josta sitten jatkoimme omia jälkiämme metsien ja pellon poikki, kunnes keltainen sikalarakennus tuli taas näkyviin.

Pieni lähde pulputti sulana.

Polun alkuun palatessamme huomasimme uuden opastekyltin, joka oli tuotu paikalle päivän aikana. Hyvä juttu! Nyt jalkapatikkaretkeilijöiden on helpompi löytää järkevä talvikävelyreitti vuorelle, kun tien varressa on kyltti. Jos joku nyt etsii tämän talvikävelyreitin alkupistettä, niin sanottakoon, että kyseinen autio sikala sijaitsee suunnilleen heti Hujalantieltä hiihtokeskukselle poikkeavan pikkutien vasemmalla puolella. Sikalan pihaan voi jättää auton. Kyltti on helppo huomata. Tiellä ei ole nimeä, mutta risteys sijaitsee Google Mapsin mukaan kutakuinkin osoitteessa Hujalantie 172, Rusko.

Nämä kyltit puhuivatkin sitten Kullavuoresta.

Retkipäivämme oli kokonaisuudessaan mainio! Oli vallan mahtavaa saada pitkästä aikaa lähdetyksi niin sanotusti ihan kunnolla patikoimaan. Sää suosi reippailua. Pakkasta oli niin vähän, ettei astma vihoitellut, ja kävelykeli oli myös hyvä. Lintujakin tuli havaittua mukavasti ja myös erilaisia eläinten jälkiä hangella. Retkiseurakin oli mitä hauskinta.

Kuukausi sitten retkeä suunnitellessamme olimme varautuneet arvaamattomiin kevättalven keleihin, joten lähdimme maastoon puoliltapäivin, jotta ehtisimme kaikessa rauhassa rämpiä ja liukastella ja sätätä mahdollisesti vaikeiden kulkumaastojen kanssa ilman huolta, että pimeä yllättäisi. Nyt, kun patikoimmekin suurimman osan matkasta vain nilkkasyvyisessä hangessa, monin paikoin hyvin tamppautuneella polulla, muutaman kilometrin kierros taittui nopeasti. Saatoimme siis pitää pitkät ja rennot tauot huipulla ja laavulla. Parkkipaikalle palasimme puoli neljän aikaan.

Kullanvuoresta jäi oikein positiivinen mielikuva. Olen ehdottomasti aikeissa tulla uudestaankin. Itse vuoren kierroksen lisäksi tarjolla on pidempääkin polkuverkostoa, johon voisi myös tutustua. Kesäaikaan metsää ympäröivät maatalousmaisemat ovat varmasti ihastuttavia pienine lampineen ja laitumineen, ja alueelta löytyy ilmeisesti jokin perinnemaisemateemainen luontopolkukin.

Telkänpönttö pienen lammen rannassa sai ajatukset jo viilettämään kevätkesään ja linnunpoikasiin.

Oho, tulipa pitkä postaus! Minulla oli vissiin aika paljon ajatuksia jaettavana tästä paikasta. Harvemmin kirjoitain itselleni jo entuudestaan tutuista kohteista yhtä monisanaisesti.

24 kommenttia:

  1. Minä en juurikaan uskalla lähteä luontoretki kohteisiin juuri sen vuoksi talvella, että tarpominen lumihangessa ei oo mun juttu erittäin huonon kunnon vuoksi! Loppuu voimat heti!! Pakko odottaa kevättä! Näyttää mukavalta paikalta. Hauskaa tuo nimisekoilu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin tosi rankkaa edetä hangessa etenkin polkujen ulkopuolella, jopa ihan peruskuntoiselle. Olisikin hienoa, jos ylläpidettäisiin enemmän ihan vain kävelyyn tarkoitettuja talviretkeilyreittejä.

      Poista
  2. Kuulosti kivalta retkeltä.
    Ylhäältä on komeat näkymät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, maisemapaikoille on aina kiva kiivetä, kun pääsee katselemaan kauas. :)

      Poista
  3. Tuohan vaikutti mukavalta retkeltä! Tuttu juttu tuo soijanakkien ruttoontuminen. Uunissakin tehdessä saa kytätä luukulla, ettei mene minuuttiakaan yli, muuten poksahtavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi, en olekaan tainnut ikinä tehdä niitä uunissa, vain nuotiolla ja paistinpannulla, enkä ole ehkä ikinä onnistunut estämään ruttoa alkamasta. :D

      Poista
  4. Näyttääpä mukavalta kohteelta! Hyvä huomio tuo kartta-asia. Uusiin paikkoihin ei kannata lähteä ilman vaikka olisikin merkittyjä reittejä, eikä pakkasella kannata luottaa pelkkään kännykkään vaikka maastokartat kätevä onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Yleensä eteläisessä Suomessa ei pysty eksymään kovin pahasti (ainakin jos perusjärkeä riittää siinä määrin, ettei reitin hukattuaan ala hätiköidä ja säntäillä ympyrää), mutta jos tarkoituksena ei ole satunnainen harhailu vaan jonkin tietyn lenkin patikointi, määräisillä kohteilla vierailu ja/tai rajallisessa aikaikkunassa toteutettava pikkuretki, on ehdottomasti hyvä olla jokin suunnistusväline mukana - myös merkityille reiteille suunnatessa.

      Poista
  5. Ihanan elämäniloinen kirjoitus. :] Elämäntapaturmaaja ja ruttonakit! :´D Musta tuntuu, että kaikki nakit kyllä ruttoontuu. Kokeiltu ihan normeilla jauhonakeilla ja kana- sekä kalkkunaversioilla.
    Täytyykin vihdoin tulevana viikonloppuna lähteä itsekin kunnolla metsään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, tapaturmat nyt sattuvat olemaan osa elämäntapaani... :''D (Elämäntapaturmaaja vois kyllä olla myös tyyppi, joka harjoittaa turmeltuneita elämäntapoja!) Joo, toveri Pöllellä oli mukana kalkkunanakkeja, jotka nekin vähän ruttoontuivat grillissä, joten ehkä se onkin nakkejen ongelma, eikä nimenomaan soijanakkejen. :D Mutta kyllä, nyt kannattaa, kun on niin huiput talvisäät tiedossa!

      Poista
  6. Aijai, melkein tunnen sen ihanan pirteän fiiliksen, minkä tuollaisesta retkestä saa. Juuri yksi päivä puhuin miehelle, että pitäisi tehdä retki jonnekin laavulle vähän grillaamaan ja samalla näkisi talvista luontoa jollain uudella maisemalla, jossa ei ole tullut ennen käytyä ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi, pirteä olo tästä tulikin! (No, retken jälkeen illalla olin kyllä myös toooosi väsynyt.) Kannattaa kyllä. :)

      Poista
  7. Kivoja tuollaiset retket ja hienot on näkymät! Onkohan mitään niin herkkua kuin nuotion äärellä syödyt reppueväät:) Mukavaa alkanutta viikkoa❤

    VastaaPoista
  8. Me teimme tuonne Kullan/Kullaan/Kullavuorelle harjoitusvaelluksen ennen Islannin matkaamme vuonna 2013.

    Mahtava termi tuo "elämäntapaturmaaja". :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, tuolla patikoidessa muuten pohdinkin juuri, että maasto vaikuttaa tosi hyvältä vaellusharjoitteluun. :D

      Poista
  9. Varmasti tosi mukava retki! Kauniit maisemat tuolta huipulta. Aurinkoista alkanutta viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja samaa! (Juuri parhaillaan se porottaakin sisään ikkunasta niin, että hiki tulee kasveja kastellessa, eikä läppärin näytöstä meinaa nähdä mitään.) :D

      Poista
  10. Kiintoisa paikka, kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
  11. Kauniita maisemia, tuo näyttää juuri sellaiselta paikalta, jonne on mukava tehdä pieni metsäretki :) Kivaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kohde oli just mainio pienelle päiväretkelle, mutta polkuja riittäisi vissiin pidemmällekin patikalle. :)

      Poista
  12. Oi, pitääkin mennä jonainpäivänä lähiretkeilemään tuonne :)

    VastaaPoista