15.6.2018

Kesäyö

Kesäöitä on liian vähän. Ne virtaavat ohi, hupenevat nopeasti, eikä yhteiskunnan päiväpainotteisen vuorokausirytmin vaatimuksien tahdissa elävä ihminen pysty antamaan niille niin paljon huomiota kuin haluaisi. Keskikesän valoisissa, sinisenhämyisissä öissä on jotain, mikä saa minut haaveilemaan, että voisin viettää tämän ajan vuodesta nukkuen päivisin ja valvoen öisin. Kun kuuman kesäpäivän jälkeen aurinko painuu mailleen maalaten taivaan leimuavaksi ja ilmaan hiipii yön viileä kosteus, minua aina hiukan harmittaa, että juuri silloin pitäisi mennä nukkumaan. Onneksi välillä voi tehdä toisin. Varaan joka kesä ainakin pari viikonloppua siihen, että runnon vuorokausirytmini ympäri, läksin yön selkään ja palaan kotiin vasta aamun koittaessa.


Taidan itse asiassa olla edelleenkin hiukan väsynyt ja nukkumisvaikeuksissa viime viikonlopun jäljiltä. Järkkäsimme lauantaina Luonto-Liiton porukan kanssa yöretken Rauvolaan. Itse retki päättyi jo kahdelta, mutta olin sen jälkeen niin ylikierroksilla, että sain unta vasta aamuviideltä. Kyllähän sen sitten tietää, miten seuraava viikko sujuu. Aamut venyvät, jos mitään pakkotavaa menoa ei ole, ja iltaisin ei ole yhtään nukkumaanmenofiilistä. Jatkuvasti väsyttää hiukan. Koen yöretkeilyn olevan kuitenkin kaiken tämän arvoista.

Lähdimme retkelle auringonlaskun aikaan. Kuljimme ensin Katariinanlaakson läpi Turusta Kaarinan puolelle. Katariinanlaakson vanhassa lehdossa lauloivat satakielet, ja joku punarintakin helähti pari kertaa. Meri oli miltei tyyni. Tuomenkehrääjäkoit olivat peittäneet osan tuomista valkoiseen harsoonsa, joka näytti aavemaiselta hämärtyvässä metsässä. Tähyilimme puihin nähdäksemme pöllöjä. Etenimme hiljaa, valppaina ja varovaisesti, jos vaikka kohtaisimme jonkin eläimen. Öisin retkeillessä on aina läsnä pieni jännitys, odotuksen tunne, sillä koska tahansa vastaan voi tulla eläimiä, joita harvemmin näkee päivisin saati kovin läheltä. Viime kesäkuun yöretkemme mäyrähavainto pyöri jatkuvasti mielessä.


Kuljettuamme lehdon läpi siirryimme lenkkipolkua seuraillen Rauvolanlahden puolelle. Kaksi käkeä kukkui aivan vimmaisesti. Pienellä niittyläntillä heinikon seassa seisoskeli metsäkauris. Sen korvat näkyivät juuri ja juuri kasvillisuuden seasta. Ne kääntyilivät, kun se kuunteli meitä, mutta se ei lähtenyt pakoon. Jokin pieni eläin myös juoksi polun yli sankan metsikkösaarekkeen kohdalla, mutta se katosi ennen kuin siitä saatiin minkäänlaista käsitystä.


Lahden rantaa lähestyessämme korviini kantautui tosi tutun kuuloinen sirinä. Aloin jo hihkua pensassirkkalinnusta, vaikka en ollut vielä edes varma, oliko äänen lähde sirkkalintu vai jokin aivan muu. Ylitsemme kaartoi pari kertaa lepakko. Rantalaitumen lehmät lepäilivät kaikessa rauhassa märehtimässä ja tuijottivat meitä perinpohjaisen lehmämäisesti, kun kävelimme ohi. Sirisevä ääni kävi yhä selkeämmäksi, kun saavuimme ruovikon reunaan. Nyt se oli aivan selkeästi pensassirkkalintu. Ihanaa! Vaikka se on ehkä sirkkalinnuista tavallisin, ei sitäkään kovin usein saati missä tahansa kuule.

Ruovikossa lauloivat myös lukuisat kerttuset. Ruokokerttusten joukosta erottui ainakin yksi rytikerttunen. Luhtakerttunenkin löydettiin esittämästä kiihkeästi soljuvaa konserttiaan pensaan kätköissä. Luhtakanan hupsua huutelua kuului puhdistamon altaan suunnalta. Harmaahaikara lensi rauhallisesti lahdelle päin, ja töyhtöhyyppä räpytteli menemään suoraan meidän editsemme pitkospuiden yli valkoiset siivenpohjat hämärässä välkähdellen. Kasvillisuus kohosi molemmilla puolilla pitkosreittiä niin korkeana, ettei ympärillä oikeastaan näkynyt muuta kuin ruovikkoa ja mesiangervopöheikköä.


Kiipesimme näköalatasanteelle katselemaan ruovikon yli, ja näimme lisää metsäkauriita. Yksi ruokaili kaikessa rauhassa melko lähellä, toinen eteni hauskasti loikkien kohti metsän reunaa. Metsäkauriiden tapa edetä tosi korkein, kevyin loikin on yhtä aikaa jotenkin niin kaunista ja söpöä ja hupsua. Minusta kauriiden näkeminen - etenkin tällä tavalla itsekin maastoon jalkautuneena eikä auton ikkunasta katsellen - on aina tosi sykähdyttävää, vaikka niitä onkin meillä päin paikoin aivan hurjan paljon, oikeastaan riesaksi asti.


Kävimme myös lintutornissa mutta oikeastaan vain pitämässä evästaukoa. Valo ei oikein riittänyt lintujen kiikarointiin. Muutama sinisorsa pystyttiin erottamaan, ja pieneltä lätäköltä rannan kasvillisuuden seasta löytyi jokin puuhakkaasti ympäriinsä liikuskeleva rantakana, jota tovin katseltuamme päädyimme pitämään mahdollisesti luhtahuittina. Liro ja metsäviklo huutelivat välillä. Tornin juurelta kuului mielenkiintoista sammakkomaista ääntä, ja yritimme havaita äänen lähdettä. Kurnuttajaa ei löytynyt, mutta se kuulosti kovasti joltain vihersammakolta! Niitä esiintyy nykyään Turun seudulla vieraslajeina. Olen kuullut jonkin vihersammakon kurnutusta aiemmin Virossa, ja tämä ääni kuulosti jokseenkin samanlaiselta.


Tornilta matka jatkui Vaarniemen lehtosaarekkeelle. Kun ohitimme puhdistamon allasta, luhtakanan huutelu kuului aivan läheltä. Koivujen rajaama polku oli kuin kapea käytävä, jonka päätä ei pystynyt pimeässä näkemään. Kauempana polulla välkkyi valo, jota luulin ensin jonkin eläimen silmiksi, sitten kiiltomadoksi. Hämärässä oli vaikea erottaa, miten kaukana valon lähde sijaitsi. Kun lähestyimme, ilmeni, että se olikin kiiltomatoja valokuvaamaan pysähtyneen luontokuvaajan otsalamppu. Mekin olimme havainneet polun varressa kiiltomatoja ja pysähtyneet ihailemaan niiden taianomaista hehkua.


Kävelimme vielä kierroksen Vaarniemellä ennen kuin lähdimme palaamaan takaisin tulosuuntaamme. Puiden alla oli niin pimeää, ettei oikein nähnyt, mihin astui töyssyisellä polulla, joten piti kaivaa otsalamput esiin. Lehdossakin hehkui kiiltomatoja, ja niiden lisäksi havaitsimme vanhan tammen kyljessä ison keltaisen käävän, jonka myöhemmin päättelin olleen ehkä rikkikääpä.

Paluumatkalla ruovikon läpi Katariinanlaakson suuntaan kuulimme vielä viitakerttusen, joka aloitteli lauluesitystään rauhallisesti, matkien ensin talitiaisen laulua ja peipon hälyttelyä, sitten vihellellen omintakeisia sävelaskelharjoituksiaan. Toisella puolella pitkosreittiä lauloi hetken toinenkin. Niittyjen yllä leijaili pieniä sumulauttoja. Yön pimein hetki alkoi olla takana. Aamun sarastuksen värit hiipivät jo taivaalle. Satakieli lauloi edelleen, kun saavuimme takaisin Katariinanlaakson parkkipaikalle lopettelemaan retkeämme.


Minä ja Krotti olimme kotona ja menossa yöpuulle kello kolmelta, mutta en saanut millään unta, joten selailin verkosta yölaulajalintujen ääninäytteitä, varmistelin määrityksiämme ja pänttäsin tulevia retkiä varten, kunnes huomasin auringon nousseen ja päätin pakottaa itseni nukkumaan.

22 kommenttia:

  1. Muistan vieläkin otsikon Suomen Luonnon kannesta jostain 80-luvulta: "Kesäyöt eivät ole nukkumista varten".

    VastaaPoista
  2. Ihanan elävästi kirjoitettu! Kesäyöt ovat kyllä parasta ja tuttukin metsäpolku näyttäytyy silloin ihan uudella tavalla. Minä olen myös huono palautumaan rytmin kääntämisestä, mutta se on todellakin sen arvoista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kesäyön sinisessä hämärässä pienikin retki tavalliseen lähiluontokohteeseen tuntuu jännittävältä seikkailulta johonkin aivan uuteen paikkaan. Kunpa vain "aikaerorasitus" ei iskisi näiden seikkailujen jälkeen niin voimakkaasti. :D

      Poista
  3. Kesäyössä on taikaa. Se valo, tuoksu ja äänet!

    VastaaPoista
  4. Mukavia tuokiokuvia. :) Kesäyöt on vaan jotain mieletöntä.
    Olen vähän alkanut harkitsemaan, josko jossain välissä pitäisin kesälomaa jo kesäkuussa. Silloin kun öiden pimeä aika on niin lyhyt että pääsisi siitäkin nauttimaan ilman, että olisi töissä puolikuollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Yksi viikonloppu ei tosiaan ole ehkä riittävän pitkä "loma" tällaisiin aktiviteetteihin, jos maanantaina pitäisi suunnata aamulla töihin ja pystyä vielä jotenkin selviytymään koko työviikosta. Harmillista, että yheiskunnan rytmi ei ota näin olennaisia asioita huomioon ja jousta niin, että ihminen voisi nauttia kesäöistä. :D

      On tosin sanottava, että potentiaalinen aikaikkuna kesäyöretkeilyyn alkaa valon ja usein myös yölaulajalintujen puolesta jo toukokuussa ja jatkuu ainakin valon ja joskus myös lintujen osalta ainakin heinäkuun puoliväliin. Viime kesän ehkä hienoin yölaulajaretki tuli itsekin tehtyä heinäkuussa, mutta alkukesä olikin ollut niin viileä, että moni lintu oli yhä äänessä - tänä vuonna juhannuskin saattaa olla jo aika hiljainen.

      Poista
  5. Ihania kuvia ja todella mukavalta kuulostava reissu. Olen kanssasi samaa mieltä. En varsinaisesti piittaa helteestä, mutta kesäöiden utu ja maailman hiljaisuudessa on jotain mieletöntä. Ilman muksuja pylläyttäisin rytmin oitis nurinniskoin kesän ajaksi. :D Kauniita kesäoitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia. :) Helteetkin ovat välillä ihan kivoja, mutta useimmiten kuumanpaahteisena kesäpäivänä ulkona reippailu on vähän turhan läkähdyttävää puuhaa, kun taas yön kosteanviileässä ilmassa kulkeminen ja oleminen on leppoisan kevyttä. <3

      Poista
  6. Osaat kyllä kirjoittaa hienoja tunnelmakuvauksia! Kesäöissä on tosiaan joten erityistä. Minä solahdin heti äitiysloman alettua rytmiin, jossa valvon myöhään ja nukun myöhään. Molemmat lapset ovat toistaiseksi antaneet pitää tästä rytmistäni kiinni (tilannehan voi muuttua koska tahansa), joten nautin aina kesäöiden alkutunneista hiljaisessa kodissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihanaa, että äitiyslomailu mahdollistaa muun muassa tällaisen luksuksen. :)

      Poista
  7. Kylläpä alkoi tehdä itsekin mieli lähteä kesäyön taikaa ihmettelemään! Yöretki on ollut suunnitelmissa jo kesäkuun alusta lähtien, mutta enpä ole vielä saanut aikaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta vielä tässä ehtii. Vaikka linnut hiljenevätkin varmasti lähiviikkoina, valoa ja tietysti kaikkea muuta kiehtovaa havainnoitavaa yöluonnossa riittää pitkälle heinäkuuhun. :)

      Poista
  8. Kyllä talviyötkin on hienoja, mutta kesällä kaikki on helpompaa. Oma suosikkini ovat aamuyön tunnit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä, talviyöt ovat vain hyvin erilaisia ja aivan omalla tavallaan upeita. Pimeys on silloin todellista, ja jos pilvet peittävät taivaan eikä valosaastetta ole, saattaa tuntua kuin omat aistit olisivat jotenkin pettäneet, kun ei näe eikä välttämättä kuulekaan mitään. Talviyöt tuntuvat myös jatkuvan aivan loputtomiin - mutta talviset aamunkoitot pitkien pimeiden öiden jälkeen ovat kyllä jotain aivan uskomattoman kaunista. Kesällä on helpompi valvoa koko yö ja kokea sen kaikki vaiheet. On myös myönnettävä, että pelkään pimeää siinä määrin, etten välttämättä viihtyisi kovin pitkään yksin tai edes kaksin retkellä öisessä metsässä talvella. Kesällä ei koskaan ole oikeastaan pimeää, paitsi mitä nyt ehkä aivan sankassa metsässä.

      Poista
  9. Kesäyöt, ne ovat kyllä niin maagisia ja ihania :) Kylläpä tämän tekstin myötä rupesi tekemään mieli yöretkelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi, suosittelen! Ja kuten tuolla jossain ylempänä todettu, ihan pienikin retki tavalliseen lähikohteeseen tuntuu yöaikaan tosi suurelta ja jännittävältä.

      Poista
  10. Hieno kertomus! Onko toiseksi viimeisessä kuvassa kiiltomato??

    VastaaPoista